Fernweh?

Mä kirjottelin tänään oudosta tunteesta mun sisällä, joka pitää mut alakuloisena ja mietteliäänä. Jokin minussa kaipaa jotain, mutta mikään minussa ei oikein tunnu tietävän, että mitä? Tässä ei ole vastauksia mihinkään, tässä on vain kysymyksiä.

Nokkelimmat ovat saattaneetkin huomata jo, että mulla on tällä hetkellä jonkinlainen kriisi. Eksistentiaalinen tai jotain. Mä oon jotenkin tosi paljon alakuloinen ja omissa ajatuksissani, koska mä mietin vielä normaaliakin enemmän kaikkea. Ja mä kuulkaas luulen, että vaikka en ikäkriiseihin uskokaan, niin ehkä tämä kuitenkin sellainen on.

Antakaas kun lainaan tähän vähän lyriikkaa:

Onko sulla joskus ikävä ollut

Jotain, jota ei ehkä olekaan?

Onko sulla koskaan ikävä tullut

Vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?

Pave Maijanen laulaa Ikävä -kappaleessaan näin. Nää lyriikat ei ole koskaan aiemmin auennut mulle näin selkeästi, kuin ne yhtäkkiä mulle aukesi. Oon aina kuunnellut tän vaan ikävänä jotain mahdollista ihmistä kohtaan, vaikka siinä ei missään niin suoranaisesti sanota. Eli mulle kappale on kertonut ikävästä ilman sen syvempää merkitystä.


Tässä joku aika sitten mulle tuli vastaan sana kaukokaipuu. Suomessa se käsitetään niin, että kaipaa johonin ulkomaille tai paikkaan, jossa ei ehkä ole ennen käynytkään. Semmoinen outo tunne sisällä. Se juontaa juurensa saksalaiseen käsitykseen nimeltä fernweh, joka on ehkä tarkemmin niin, että sielu tai mieli kurkoittaa johonkin tuntemattomaan. Johonkin, jota ei ehkä ole olemassakaan.

Mulla on tämä. Enemmän siis juuri fernweh, kuin suomalaisittain tunnettu kaukokaipuu. Mä en kaipaa mihinkään paikkaan, mä en kaipaa mitään reissua. Mun mieli on vaan tällä hetkellä jotenkin niin sekaisin, että se haluaisi lähteä johonkin. Ja se tekee mut hyvin alakuloiseksi.


Mä oon miettinyt paljon sitä, että mistä tämä voisi johtua. Koska kyseessä on kuitenkin näin abstrakti asia, niin mä en ole oikein löytänyt minkäänlaisia vastauksia siihen. Isoin johtolankani on se, että mä olen aina ollut varsin perässävedettävä ihminen.

Lapsena menin aina sinne mihin vanhemmat meni. Täysi-ikäistyttyäni menin aina sinne mihin kaverit mua houkutti. Ja lopun elämäni olen aikalailla mennyt sinne minne Eira ja nykyään perhe on minua vienyt. Mä en ole koskaan tehnyt mitään omaa, tiedättekö? Mä rakastan yksin olemista, mutta samaan aikaan mä pelkään sitä, koska en mä oo silleen tietyllä tavalla ollut koskaan yksin. Aina on ollut olemassa edes se odotus, että perhe saapuu kotiin ja elämä jatkuu samana.

Mä olen pysähtynytkin usein miettimään, että kuka olen minä? Ja tässä palataan hyvin vahvasti siihen eksistentiaaliseen kriisiin. Kuka olen minä?

Mä kirjoittelin joku aika sitten täällä blogissani sitä, että mulla on elämässä oikeastaan vain yksi iso identiteetti: isyys. Ja mä rakastan olla isä, se oli aina ollut isoin unelmani ja se on edelleen isoin asia mun elämässä. Mutta syntymäpäivänäni jäädessäni yksin tää iski mulle jotenkin aika kovaa. Mä olen elänyt lasten syntymästä asti niin, että mä olen ollut päävastuussa siitä, että pojat pärjää kotona. Enkä mä siitä kaipaa pois, vaan ehkä enemmänkin tarvitsisin myös jotain omaa.


Aina mun omaan aikaan on liittynyt se, että työnnetään pää pusikkoon ja vedetään alkoholia. Se on ollut ainut rentoutumistapa, jonka olen osannut. Rentouttaako se? No, ehkä sen yhden illan, mutta seuraavana päivänä olo on taas sama, mutta myös krapulan verran raskaampi.

Mä en ole ehkä osannut kohdata mun tunteitani oikein. Alkoholilla turruttanut ja työntänyt vain taka-alalle. Ja nyt tässä 37-vuotiaana tuli tämmöinen hetki, että en edes tavallaan tunne itseäni.


Mihin mä kaipaan? Mihin mun pitää mennä? Mitä mun pitää tehdä? Miksi nämä ajatukset valtaa mun mielen?


Yhtään aliarvioimatta työssäkäyvien tunnemaailmaa, niin mä uskoisin, että työelämässä tähän ongelmaan ei ehkä törmää samalla tavalla. Voin toki olla aivan väärässä, koska yksilöitähän me kaikki ollaan. Työssäkäyvillä on usein automaattisesti jo ainakin yksi lisäsisältö elämään: pääsee välillä pois kotoota ja saa olla joku muu kuin isä tai äiti.

Mä olen kotona aina. Jos en ole kotona, niin mietin kotiinpaluuta. Jos olen yksin kotona, mietin perheen kotiinpaluuta. Mä tuhlaan aikaa, jotta odotus olisi joskus ohi. Mä en saa mitään siitä, että roikun puhelimellani, mä en saa mitään siitä, että pelaan tietokoneella. Mä en ehkä saa elämääni varsinaisesti mitään lisäsisältöä kirjoittaessani blogia tai biisejä. Mä olen kuitenkin aina siinä odotustilassa.


Mä en ennen tätä kesää ollut koskaan Eiralle sanonut, että nyt mä kaipaan yhden illan niin, että lapset menee mummolle yökylään. Se tuntui vaikealta ottaa puheeksi ja se oli vaikea myös muotoilla mitenkään järkevästi. Oli ollut juhannus, oltiin oltu mulle vieraalla alueella ja sen jälkeen jatkoin lasten kanssa tutummalle alueelle, mutta lapsilla oli vielä meno päällä, joka poisti mahdollisuuden minkäänlaiseen rentoutumiseen.

Tultiin sieltä kotiin, automatkalla johonkin vaan sanoin, että "voisiko lapset mennä mummolle yökylään tässä joku päivä?" Eiran ensireaktio oli ikävä: "Mitä sä sitten tekisit? Roikkuisit puhelimella vai?"

No, ymmärrän miksi se tuli. Sitä se mun oma aika on ollut. En mä itsekään tiennyt mitä mä halusin, mutta mulla oli vaan semmonen olo, että tarvitsin yhden päivän tai edes yhden illan johonkin. Mutta eihän se edes toiminut: mä olin kotona ja pelasin. Loppuillasta tein jotain, mitä en ole moneen vuoteen tehnyt: laitoin Kyllä isä osaa -DVD:n pyörimään olohuoneen telkkariin ja tuijottelin sitä. Mä tein jotain erilailla ja se tuntui tavallaan hyvältä. Voisiko se olla jotain näin pientä mitä mun sielu nyt kaipaa?

Mä keräilin aikoinaan DVD-elokuvia, mä kulutin niitä todella paljon. Lasten syntymän jälkeen en ole juurikaan elokuvia tai sarjoja kerennyt katselemaan (Eiran kanssa iltaisin yhteisiä kyllä, mutta ymmärtänette mitä ajan takaa, koska nehän on yhteisiä), mutta nyt kun sen tein, niin se tuntui jollain tavalla omalta. Mä tuhlaan paljon aikaa Youtube-videoiden katseluun, mutta ne ei täytä minkäänlaista tyhjiötä millään tavalla. En tiedä, miksi vanha kotimainen sarja muka tekisi jotain eri tavalla?


Ja ei, en usko, että fernwehini kohde on DVD-elokuvat. Se, että pitäisi alkaa katsomaan niitä ja tuhlata aikaa sillä. Mutta mä uskon, että kun palasin vähän jonnekin juurilleni, niin löysin sieltä jotain. En vain keksi, että millä tavalla mä pystyisin vielä enemmän palata juurilleni löytämään itseäni? Muutenkin, itsensä löytäminen on aina kuulostanut musta jotenkin hömpältä. Sitä tekee vaan jollain tavalla haksahtaneet ihmiset, olen ajatellut. Mutta nyt kun on kadottanut itsensä, jollain oudolla tavalla, niin kyllä se itsensä löytäminen on noussut enenevissä määrin pintaan.


Ja koska olen miettinyt tätä ikävää johonkin, josta en ehkä edes tiedä, niin olen usein päätynyt miettimään myös jotain reissua yksin. Ehkä se on vain joku, mihin tuo kaukokaipuu johdattelee, koska en usko sen olevan omalla kohdallani varsinainen ratkaisu. Päädyn vain aina miettimään sitä, että en ole koskaan sitä kokeillut. Se ei olisi paluuta mihinkään juurilleni, vaan se olisi lähtö kohti jotain ennenkokematonta. Se kiehtoo, se pelottaa ja käy usein mielessä. Voisiko fernwehini kohde olla kuitenkin jokin, jota en ole vielä kokenut? Koska tavallaanhan se käy hyvinkin järkeen.

Toisaalta töihin pääseminenkin voisi omalla kohdallani ratkaista jotain. Saisin isäminän rinnalle työminän. Saisin "pakopaikan" tältä, mitä olen ollut viimeisen kohta 6 vuotta. Ja edelleenkin haluan painottaa sitä, että mielessäni ei ole hetkeäkään käynyt ajatus siitä, että haluaisin pois perheeni luota. Ei todellakaan. En mä tarvitse pakoa heiltä, vaan ehkä enemmänkin nykyiseltä itseltäni.


Mistä mä aloitan? Koska mä aloitan? Mitä mä edes aloitan? Aloitanko edes? Kun en tiedä. Mulla on päässä tällä hetkellä noin 99 % kysymyksiä ja 1 % vastauksia. 

Terveisin,
Vesa-Matti