Miten se on minulta pois?

Pohdin nuoruuteni turhia ennakkoluuloja ja sitä, miten aikuistuminen – ja ihmiset – on opettanut minulle suvaitsevaisuutta. Haastan nyt sinutkin pohtimaan, vaikka ihan joka päivä, miten muiden ihmisten elämäntyyli tai valinnat ovat todellisuudessa sinulta pois?

Mä muistan, kuinka yläasteella mulla oli sellainen asenne hevimusiikkia kohtaan, että se oli lähtökohtaisesti kuuntelematta jo huonoa. Ja koska se oli mielestäni huonoa, niin annoin sen kyllä kuulua. Kuuluin itse isohousuisiin räppipäihin, joten meillähän oli tunnetusti napit vastakkain pitkätukkien kanssa. Se oli aika turhaa aikaa, tavallaan. Toinen oli se, että hyvinkääläiset ja riihimäkeläiset kävivät jonkinlaista sotaa keskenään, vaikkakin se olikin vain jotain vihanpitoa ilman mitään järkevää syytä. Hyvinkääläisenä mä tottakai pidin automaattisesti Riihimäkeä huonona paikkana, vaikka olin itsekin siellä tovin asustanut. Juuret oli ja on kuitenkin aina täällä, niin tottakai mä liityin Hyvinkään riveihin Riihimäkeä vastaan.

Tuota, mihinkö tämä alustus liittyy? Siihen, että tuo on vain ja ainoastaan typerää. Mä oon miettinyt aika paljon sitä, että miten jonkun toisen ominaisuus on mitenkään keneltäkään toiselta pois? Tai ominaisuus ja ominaisuus, ylipäätään, tiedättekö? Miten se, miten joku toinen elää on millään tavalla kenenkään muun asia? Mä en tiedä miksi tämä aihe on pyörinyt mun päässä niin paljon, mutta se pitää nyt ehdottomasti kirjoittaa ulos.


Kuten sanoin, peruskoulussa mulla on viimeksi ollut todella vahva ajatus siitä, että joku mun piirre tai mun asia oikeuttaa mua ajattelemaan niin, että mä olen jollain tavalla parempi kuin joku toinen. Se on aina automaattisesti väärin, tiedän sen hyvin nykyään. Joitain lieviä ajatuksia on ollut vielä pitkälti aikuisiälläkin, mutta mä olen kasvanut niistä pois, koska mä olen pyrkinyt keskittymään enemmän omaan, ja vähemmän muiden elämään. Niistä kuitenkin kai kuuluu kasvaa pois? Voitaisiinko tätä pitää jonkinlaisena aikuisuuden määritelmänä? Jos elät vielä 50-vuotiaana sellaista elämää, että arvotat toisen ihmisen alemmaksi kuin itsesi, vain sen takia, miten hän elää tai vaikka pukeutuu, niin voidaanko sua kutsua edes aikuiseksi?

Ainakin se on yksi hyvä etappi matkalla aikuisuuteen, henkiseen kasvuun tai johonkin, että lakkaa korostamasta itseään pikkumaisilla asioilla. Nimettömänä tai nimen kanssa, koska molempia olen nähnyt. Mä voin kaivaa vaikka kuinka paljon esimerkkejä teille jos tahdotte? No, hyvä kun tahdoitte, koska tässä niitä tulee:

Joku väittää olevansa toista parempi, koska toisella on tatuointeja ja itsellä ei ole.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska itsellä on tatuointeja ja toisella ei ole.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska kuuntelee mieleistään musiikkia ja joku toinen ei kuuntele.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska asuu kaupungissa, jonka mieltää itselleen mukavammaksi paikaksi asua.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska on onnistunut seuraamaan unelmiaan ja saavuttanut elämässään jotain, mitä toinen ei ole vielä kerennyt.

Ymmärrättekö? Näitä voi siis keksiä ihan mistä vaan ja aina se pitää paikkansa jonkun yksilön kanssa. Ja aika todella usein ihmiset kilpailee paremmuudesta ihmisten kanssa, jotka ei edes tiedosta olevansa kilpailussa mukana. Julkisuuden henkilöt, hyvä esimerkki. Julkista riistaa, niitä saa arvostella ja arvottaa miten tahtoo, koska ovat julkisessa ammatissa. Eivät he voi tuntea mitään, vai voivatko? 

Julkkis voi tehdä väärin hankkimalla vauvan. Olemalla hankkimatta vauvaa. Menemällä lomalle. Olemalla menemättä lomalle. Tekemällä näin tai tekemällä noin. Ja siis tämä kerrotaan heille usein internetissä hyvin suoraan. Vain, koska sun ammatti on julkinen, niin sä olet niin paljon kaikkea ja samalla myös et ole paljon mitään.

"Oot aina liian laiha ja samal liian lihava, tajuutko jo nyt, että vika ei oo sinussa?" kirjotin yhteen kappaleeseeni ja se pätee edelleen, tulee pätemään aina. Se kertoo vaan siitä, että kenenkään ei tarvitse mahtua kenenkään toisen raameihin. Mutta silti nämä toisten raamit tuottaa toisille ihmisille niin paljon paineita olla "parempi versio itsestään". Omasta mielestäni, jos sä elät sun näköistäsi elämää, niin sä olet joka päivä se parempi versio itsestäsi.


Mä en oo varma saanko nyt pidettyä ajatuksen tarpeeksi kasassa tässä. Mutta siis pointtina on aika paljolti se, että kaikkia ei voi, eikä todellakaan pidäkään miellyttää. Ja mua on ruvennut viime aikoina jotenkin todella paljon suututtamaan se, että kaikkeen löytyy aina joku, joka soittaa suutansa. Joo, faijan ja Arton kantama viisaus oli, että "älä ärsyynny", mutta joskus kun tarpeeksi kauan jotain seuraa, niin ei vaan voi mitään.

Mä luulen, että ehkä kaikista eniten nousi tunteisiin ton Pride-kuukauden myötä. Mä havahduin vaan tosissani taas miettimään sitä, että miksi niin moni ihminen joutuu näkemään niin paljon vaivaa vain saadakseen rakastaa haluamallaan tavalla? Tai ei edes haluamallaan, vaan aika usein sitä omaa rakkauden kohdettaan ei voi vaan valita. Jos sä olet mies ja rakastut miehiin, niin mitä sitten? Jos sä olet nainen ja sä rakastut naisiin, niin mitä sitten? Tässä kohtaa tulee se kysymys kaikista vahviten esille: Miten se on keneltäkään toiselta pois?

Transihmiset oli mulle aikoinaan hyvin vieras käsite. Ja kyllä mä myönnän, että mulla oli ikävän (eli liian) pitkään semmoinen tapa, että vähän saatoin naurahtaa jos mies pukeutui naiseksi tai nainen mieheksi. Miksi? Koska se oli opetettu meille milleniaaleille aika pitkälti huumorin kautta ja sitä oli vaikea ottaa vakavasti. Elokuvissa tai sarjoissa se tehtiin aina komedian kautta, eikä siihen saanut mitään todellista tarttumapintaa. Ei se ole totta, se on vain huumoria, saatoin jopa ajatella joskus. Eikä sitä varmasti helpottanut sekään, että kun on kasvanut 90-luvulla, niin silloin kaikki oli väärin ja se oli kaikkien mielestä oikein. Kaikki, jotka eivät mahtuneet kapeakatseisiin raameihin, oli vääränlaisia ihmisiä. Eriväriset ihmiset, meikkaavat miehet, ei-meikkaavat naiset, homot ja kaikki siis, mikä meni ns. valtavirtaa vastaan. Ja siis valtavirralla en tarkoita tässä kohtaa mitään, että olisi ollut muotia olla vaaleaihoinen tms. vaan siis tiedättekö? Oli selkeä enemmistä, joka oli jotain mieltä ja silloin tämä oli yhteinen ja ainoa oikea mieli, joka tekee siitä mun mielessäni valtavirran tai ainakin valtavirranomaisen.

Kannatan tasa-arvoa. Se ei ole mielestäni poliittinen ilmaus, vaan se on mielestäni sellainen, että kenenkään ei missään nimessä pitäisi joutua taistelemaan tullakseen hyväksytyksi sellaisena, kuin on. Kenenkään ei pitäisi päästä millään tavalla kenenkään yläpuolelle alistamaan toisia. Niin mä sen ainakin käsitän.


Mä en väitä olevani parempi ihminen, vaikka olen tehnyt oivalluksia elämässäni. Mä kuitenkin voin sanoa, että elän ehkä vähän parempaa elämää kuin ennen elin. Mä en enää stressaa sitä, miltä joku toinen näyttää, haisee tai kuulostaa. Mua ei kiinnosta se. Mulle on ihan sama, vaikka ihminen pukeutuisi vain jätesäkkeihin, koska se ei ole mitenkään multa pois. Paitsi, tietenkin jos se jätesäkki on juuri minulta varastettu, niin sitten se on omistussuhteellisesti multa pois, mutta ei muuten. No, pieni huumori sallittakoon.

Mä haastankin kaikki mun lukijani nyt yhteiseen "miten se on minulta pois"-haasteeseen! Haaste menee näin: Aina kun vastaan tulee kadulla, internetissä tai missä tahansa ihminen tai asia, joka herättää sussa ajatuksen kommentoida sitä jollain tavalla, niin kysy itseltäsi ensin kysymys: Miten se on minulta pois? Jos onnistut vastaamaan siihen perustellusti edes yhden sanan verran, niin anna mennä, sitten saat sanoa mielipiteesi toisen ihmisen tavasta elää. Mutta mä en rehellisesti usko, että sä tai kukaan muukaan, pystyy perustella fiksusti sitä, että miten jonkun toisen valinnat olisi sulta pois.

Eli, jatkossa mietitte vain kysymyksiä kuten: 

Miten tuon ihmisen pukeutuminen on minulta pois?
Miten tuon ihmisen tatuoinnit on minulta pois?
Miten tuon ihmisen musiikkimaku on minulta pois?
Miten tuon ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on minulta pois?
Miten tuon ihmisen halu korjata kehoaan sellaiseksi, että sen olisi mukavampi hänelle itselleen, on minulta pois?

Mä itse sanoisin, että se ei ole sinulta pois missään nimessä. Mutta se on sille toiselle ihmiselle hirveän paljon, että se saa elää näköistänsä elämää. Voitte toki myös tehostaa haastetta niin, että mietitte omia vaatteitanne ja tapaanne elää. Onko ne jotenkin ideaalit? Miksi ne olisi ainoat oikeat vaihtoehdot? Miksi se, miten sinä olet oppinut elämään olisi se miten kaikkien pitäisi elää?

Tässä on ehkä aika paljon tekemistä, mutta mä uskon, että jokainen pystyy edes siihen, että miettii itselleen jonkun asian, joka toisten ihmisten ulkonäössä "inhottaa" ja kysyy itseltään sitten sen kuuluisan kysymyksen: Miten se on minulta pois?

Ja siis tottakai ymmärrän, että on olemassa sananvapaus ja siihen aina vedotaankin. Tottakai saa sanoa mitä sylki suuhun tuo, mutta se antaa yleensä susta itsestäsi tietynlaisen ei-niin-kivan kuvan. Enkä mä tässä blogissa kiellä mielipiteitä, mä lähinnä vaan halusin haastaa miettimään. Maailma on parempi paikka vain, jos me yhdessä siitä semmoinen tehdään.

Nää ei ole mitään poliittisia asioita, joita tässä sivuan. Enkä mä poliittisia keskusteluja seuraakaan, joten en tiedä miten kamalaa se meno siellä sitten on. Puhtaasti mielipideasioita, ja mun mielipide on se, että pitäkää ne turhat mielipiteenne itsellänne, koska tuskin niistä kumpikaan osapuoli yhtään mitään saa. Miksi mä voin sanoa, että pitäkää turhat mielipiteet mahoissanne? Koska mä voin perustella sen täydellisesti: ne ei hyödytä sinua, ei toista osapuolta, eikä varmasti mitään kolmattakaan osapuolta.

Kiitos, olen puhunut.

Terveisin,
Vesa-Matti

Itsetutkiskelua taas

Halusin vastata kysymyksiin, joten pyysin tekoälyä luomaan minulle ystäväkirjan sivun. Pohdin 37-vuotiasta itseäni, kirjoittamista, perhe-elämää ja sitä, millaista on olla huolehtiva mutta samalla sosiaalisesti haastava ihminen.

Mulla tuli taas tarve vastailla kysymyksiin, mutta koska mulle ei koskaan esitetä kysymyksiä, niin mun täytyy aina etsiä tai pyytää tällainen erillinen kysymyslista. Ennen niitä löytyi netistä helpostikin, varmaan nykypäivänä edelleen, mutta nykyään on helpompi pyytää tekoälyltä.

En tiedä onko teillä lukijoillani koskaan sellaista tarvetta, että haluaisitte vastailla satunnaisiin kysymyksiin ilman mitään pätevää syytä? Olenko yksin tämän asian kanssa? Jos ette ole koskaan kokeilleet, niin suosittelen kokeilemaan, koska tämä jos jokin on hauskaa itsensä haastamista. Kaikilla ei ehkä ole blogia – vaikka se kaikille mahdollista olisikin – mutta näitä voi tehdä vaikka ihan omaan pöytälaatikkoonsa. Niitä on oikeasti mielenkiintoista tutkia vuosien jälkeen, koska voi huomata jämähtäneensä tai menneensä eteenpäin jossain.

No, niin tai näin, mennään eteenpäin. Seuraavaksi tekoälyn minulle luomat kysymykset, idealtaan ystäväkirjan sivu, tai sitä ainakin pyysin:

1. Miten kuvailisit 37-vuotiasta itseäsi juuri tänään yhdellä lauseella?

– Onnellinen perheenisä, joka kuitenkin välillä vähän kipuilee identiteettinsä kanssa.

2. Mikä on tämän hetken isoin "remonttityö" omassa elämässäsi?

– Aika usein mun elämässä isoimmat remontit liittyy ruokavalioon. Nyt olen alkanut opiskelemaan vielä hieman fiksumpaa ruokailua. Eilen luulin viettäneeni terveellisen päivän, mutta päivän lopuksi tutkittuani asiaa jouduin toteamaan, että yli meni muutamalla tavalla. Pitää alkaa kiinnittämään huomiota piilosuolaan, -sokeriin ja muuhun tuollaiseen, koska ainakin suolaa mä sain eilen tuplamäärän, vaikka tosiaan luulin syöneeni hyvin.

3. Mistä asiasta olet tällä hetkellä itsessäsi eniten ylpeä?

– Mä sanoisin, että sen täytyy olla taitoni kirjoittajana. Mä kirjotan kappaleita ja blogia, ja mun mielestä mä olen näissä molemmissa vähintäänkin tosi hyvä. Harvoin osaan sanoa itsestäni mitään tällaista, koska olen taipuvainen itseni vähättelyyn, mutta nykyään uskallan sanoa olevani hyvä kirjoittaja. Kyllä, tosi hyvä kirjoittaja, siitä minä olen ylpeä itsessäni.

4. Mikä on se luova projekti tai ajatus, joka saa sut unohtamaan ajantajun?

– Parhaiten mun ajantajun vie se kun saan kuratoida tekoälyä tekemään mun sanoituksistani kappaleita. Tätä hommaa aliarvioidaan ihan käsittämättömän paljon, vaikka tähän sisältyy paljon enemmän, kuin moni edes uskoo. Mä aina katoan mm. kirjoittamaan laulunsanoja ja sitten katoan siihen kun lähden ohjaamaan esim. Sunoa haluamaani suuntaan. 

5. Miten sä "säädät" sosiaalista akkua, kun maailma ympärillä käy liian kovalla volyymilla?

– Mä oon onneksi onnistunut säätämään säätöni siihen suuntaan, että pystyn lataamaan sosiaalisia akkuja myös Eiran ja lasten läsnäollessa. Näin ei aina ole ollut. Jos mä olin sosiaalisilta akuiltani tyhjillä, niin oli hetkiä, kun toivoin heidän poistuvan kotoa ja saisin jäädä yksin. Sitten mulle jäi siitä aika usein syyllinen olo, koska mietin, että kuka muka haluaa omaa aikaa perheeltään? Nykyään oon alkanut ymmärtämään sen, että jokainen tarvitsee myös sitä omaa aikaa, eikä siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä. Ja nykyään, vaikka kokoaika olenkin kotona saatavilla, niin ei se mun sosiaalisia akkuja kuluta tavallaan kai yhtään. Ehkä muita akkuja kyllä, mutta sosiaalisesti en kuormitu kotona.

6. Jos sun arki olisi biisi, mikä se olisi genrettä ja tunnelmaltaan?

– Joku semmonen Leevi and the Leavings -henkinen, iloinen popahtava taustamusiikki, mutta vakavalla naamalla ja äänellä laulettu tarina hahmosta, jonka jokainen päivä toistaa edeltäjäänsä. Joo, tää on edelleen sitä samaa ongelmaa, josta puhuin blogissani Kesä valuu sormien välistä.

7. Jos voisit rakentaa itsellesi "täydellisen päivän", mitä se sisältäisi aamusta iltaan?

– Mä haluaisin herätä aikaisin. Ehkä kello 5 tai 6. Mutta mä haluaisin herätä hyvin levänneenä. Heräämisen jälkeen saisin hetken aikaa köllötellä sängyssä, mutta puhelin ei olisi läsnä. Se ei olisi koko päivänä läsnä. Mä haluaisin herätä yksin, olla hetken aikaa aamutunteina yksin hereillä ja juoda rauhassa kahvia. Valmistautua siihen, että perhe herää. Perheen heräämisen ja aamutoimien jälkeen me lähdettäisiin vanhaan Porvooseen. Sinne torin laidalle nauttimaan jotain hyvää kahvia ja meillä olisi kaikki aika maailmassa, eikä mikään kiire mihinkään. Ei mitään suorituspaineita. Ei mitään läpijuoksua. Lapset nauttii siinä jotain pientä herkkua ja on rauhassa. Käydään läpi niitä vanhoja rakennuksia siellä ja ostetaan jotain pientä kivaa, matkamuistoksi. Syötäisiin siellä joku hyvä ruoka jossain, ihan ilman kiirettä. Ehkä siis mun täydellinen päivä koostuisi siitä, että oltaisiin kerrankin jossain niin, että kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Tultaisiin sieltä sitten kotiin, ihan sama mihin aikaan, ja ollaan loppupäivä ihan rennosti vaan perheen kesken. Illalla aikaisin nukkumaan ja nukahtaisin heti – jota ei tapahdu koskaan.

8. Jos voisit pyyhkiä pois yhden yliajattelun aiheuttaman "anteeksipyynnön" historiastasi, mikä se olisi?

– Tähän ei kai ole kuin yksi ainoa oikea vastaus. Mä olen monesti joutunut pyytämään ihmisiltä anteeksi heidän omaa käytöstään, tavallaan. Mä olen kokenut, että pääsen asiassa helpommin eteenpäin kun annan vaan periksi. Mä oon tiedostanut olleeni monta kertaa oikeassa jossain, mutta mä olen lopulta pyytänyt anteeksi sitä, että olen ollut oikeassa. Ehkä tämä on ehkä enemmänkin sitä kiltteyttäni, mutta tavallaan myös yliajattelua. Mä ajattelen asian eteenpäin ja huomaan, että jos nyt vaan annan asian olla, niin ehkä siitä tavallaan seuraa vähemmän epämukavuuksia. Nykyisin teen tätä jo paljon vähemmän.

9. Mitä sä haluaisit sanoa sille nuoremmalle Vesa-Matille, joka ei vielä tiennyt blogista, lapsista tai Sunosta mitään?

– Blogi on ollut mun elämässä jo niin pitkään, että vaikea ajatella aikaa ennen sitä.. Lapsistakin kerkesin haaveilemaan yli 15 vuotta, joten.. Sanoisinkohan mä sille nuoremmalle itselleni, että jahtaa niitä unelmia vaan. Suno tuli elämään vahingossa ja innosti kirjoittamaan kappaleita. Ehkä siis voisin sanoa sille nuoremmalle Vesa-Matille, että harjoittelisi jo valmiiksi biisinkirjoittamista, jotta olisi vielä parempi sitten 37-vuotiaana. Ja yksi asia, jonka haluaisin sanoa: älä mene kouluun sille linjalle, johon sun odotetaan menevän tai jota on mainostettu työllistävänä alana. Se ei ole sua varten, keskity enemmän siihen mistä tykkäät.

10. Mitä sellaista ominaisuutta sä arvostat itsessäsi, jota sä toivoisit muidenkin huomaavan?

– Tää on vaikea kysymys itseään vähättelevälle ihmiselle. Mä sanoisin, että olen todella huolehtiva. Liiallisuuksiin huolehtiva. Jos joku ystävä lähtee meiltä myöhään kotimatkalle (harvoin tapahtuu, mutta silti), niin mä kannan huolta siitä, että pääseekö se kotiin. Mutta koska olen samaan aikaan huono ottamaan yhteyttä, niin en osaa sitä huoltani näyttää mitenkään. Mä huolehdin perheestä, mutta mä huolehdin myös ystävistä. Se on semmonen asia, josta ei mitään kiitosta edes kaipaa, mutta se on semmonen asia, jonka haluaisi ihmisten huomaavan. Miksi? Lähinnä ehkä siksi, että saisi paremmin infoa toisen voinnista. On hankala olla huolehtija ja samalla sosiaalisesti vaikea. On päiviä, kun haluaisin kysyä jonkun ihmisen kuulumisia, mutta en onnistu siinä, vaikka kuinka ponnistelisin sitä kohti.

11. Jos sä olisit sun oma ystävä, mikä olisi se yksi neuvo, jonka antaisit itsellesi juuri nyt?

– Tavallaan haluaisin sanoa, että pidä kiinni yliajattelevasta introvertistä. Tällaisesta sä saat itsellesi ystävän helposti loppu elämäksesi, tai niin pitkäksi aikaa kun tarvitset. Me ei olla menossa pois, ellet tee jotain todella todella väärin. Se, että en osaa pitää yhteyttä, ei tarkoita, että en pitäisi sinusta. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että en osaa. Mutta jos muhun jaksaa pitää yhteyttä, niin mä olen täällä aina kun tarvitaan. Ei se ole yksipuolista kaveruutta, mutta se vaatii toiselta osapuolelta ehkä enemmän. Mä olen uskoakseni ihan hyvä kaveri, vaikka mulla tämä oma vaikeuteni onkin. En ehkä kysy mitä sulle kuuluu, mutta mä ajattelen sitä varmasti aika usein.


Siinä, taas kerran tällainen kysely. Näitä on mun blogihistoriani aikana tullut tehtyä kymmeniä, ellei jopa satoja. Nää on vaan niin kivoja. Mun mielestä on hauska aina välillä miettiä jotain silleen ihan ajatuksen kanssa, koska ei sitä tule paljoa arjessa tehtyä. Kun arjessa vaan painaa laput silmillä autopilotilla, niin ei siinä tarvitse miettiä. Vaikka siis yliajattelija miettii silti, mutta ei varsinaisesti mitään mikä jäisi mieleen.

Ei mulla kai tähän väliin muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Terveellisiä oivalluksia?

Tehdään tässä blogissa selväksi sellainen asia, että mun elämääni ei enää pätkäpaasto sovi. Ja mietitään vähän, että miten sitä ruokavaliota voisi korjailla pienin oivalluksin, ilman, että tarvitsee varsinaisesti tehdä mitään mullistavaa muutosta. Pohditaan sokereita ja rasvoja.

Mun täytyy myöntää teille – ja itselleni – että olen taas kerran luisunut väärään suuntaan. Alkuvuodesta mä puhuin kamalasti siitä, että tämä vuosi 2026 tulee olemaan mun terveyden kannalta se the vuosi. Onko näin ollut? No, varsinaisesti ei. Mä ulkoilen paljon enemmän, mä saan siis askelia paljon enemmän, mutta mä en tee siihen päälle oikein mitään muuta. Kerran tai pari päivässä pyrin vetämään leuan, laskeudun sieltä hitaasti roikkumaan ja pysyn siinä määritetyn ajan X. Tässä aikalailla kaikki, millä pidän huolta tomumajastani. Ehdottomasti pitäisi liikuntaa lisätä, mutta se on semmoinen kaksipiippuinen juttu; nyt liikkuu niin huonosti, että ei oikein jaksa lisätä liikuntaa. Se toki on vain omasta aikaansaamattomuudesta johtuvaa.

Mä taisin jopa sanoa palaavani takaisin pätkäpaastoon, eikö ollutkin näin? Ainakin mä siis pätkäpaastosin jonkun aikaa alkuvuonna, mutta tiedättekö mitä? No, arvasittekin jo varmaan, mutta se ei ole tosiaankaan pitänyt. Siinä kävi juuri niin kuin pelkäsinkin, eli tulin kipeäksi ja pidin pätkäpaastosta tauon, koska en osannut syödä kipeänä normaalin ruokarytmin mukaan. Tämähän sitten jäi päälle ja on päällä edelleen. Mutta tiedättekö mitä? Mä en aio tehdä sitä enää – ikinä! Pätkäpaasto toimi mulla silloin 2020, mutta sen jälkeen se on tullut vain pätkissä, enkä osaa sitoutua siihen samalla tavalla kuin silloin.

Sanotaan näin, että jokainen, joka siihen pystyy, niin antaa mennä vain. Mun tämänhetkiseen elämääni se ei yksinkertaisesti sovi. Pienten lasten kanssa se ei minun kohdallani enää vain onnistu, joten tämä on lopullinen päätökseni: Minä en enää jatkossa tule teille, enkä itselleni, lupailemaan pätkäpaastoa.


Mutta mitä nämä pätkäpaastot ovat mulle opettaneet? Paljon, todella paljon. Aina kun olen kokeillut pätkäpaastoa uudelleen, niin olen ottanut siinä sivussa jotain uutta elämääni. En syö nykyään enää vaaleita pastoja tai leipiäkään oikeastaan, mä käytän mahdollisimman vähän rasvaa ruoanlaitossa (kaadan jopa jauhelihasta paiston jälkeen rasvan pois) ja mä syön aamuisin proteiinirahkaa. Kahvinikin olen juonut jo varmaan viimeiset 7 vuotta mustana, sekin on pätkäpaaston ansiota. Sen lisäksi olen oppinut vähentämään kovia rasvoja ja siirtymään vähän pehmeämpiin rasvoihin. Eli puhutaan mun mielestä tosi hyvistä opeista, vaikka se pätkäpaasto ei itseäni enää nykyisin palvelekaan. Tärkeintä ei ehkä olekaan se matka, vaan se matkan opetus – tai jotain vastaavaa.


Mä juttelin aiheesta tekoälyn kanssa, joka ei tule teille enää tässä kohtaa yllätyksenä. Mietittiin, että mulla on perusasiat aika hyvin kunnossa, jonka siis tavallaan olin jo itsekin hoksannut. Mä syön aika fiksusti nykyään, joten mun painoni ei ehkä olekaan riippuvainen enää siitä. Mutta sitten pamahti uusi oivallus ruudulle: sokeri.

Mä en ole koskaan miettinyt.. Okei, huijasin. Olen mä joskus miettinyt sokeria, mutta silloin mietin, että jätän kokonaan pois sellaisen sokerin, joka mun itse pitäisi johonkin ruokaan laittaa. Tajuamatta sitä, että en mä edes arjessa käytä paljoa mitään itse lisättyä sokeria. Toisin sanoen, mikään ei silloin muuttunut, vaikka olinkin jonkin aikaa mielessäni sokerivastainen.

Nyt pohdittiinkin piilosokereita. Mainitsin nimittäin tekoälylle, että tykkään nykyisin laittaa aamupalaani granolaa, koska siitä saa semmosta kivaa suutuntumaa siihen muuten tylsään rahkaan. Tekoälyn mielestä granola on huono vaihtoehto, vaikka proteiinirahka on mitä toimivin aamupala. Miksi? No, koska tutkittuani granolapaketteja kaapeistamme, niin huomasin niiden pitävän sisällään 19-24 g sokeria / 100 g granolaa. Mittasin, että paljonko totutusti kaadan laatikosta rahkan päälle, sain tuloksen 50-60 g – joka sekin voi olla joillekin jo kammoksuttava määrä jotain ylimääräistä aamuun. Ja jotain ylimääräistä se tosiaan onkin: 60 grammasta granolaa voi olla jopa 14,4 g sokeria. Teelusikallinen sokeria on kuulemma noin 4 grammaa, joten olen käytännössä syönyt joka aamu, joskus jopa iltaisinkin, yli 3 teelusikallista sokeria tajuamattani.

Siis mitä? Miettikää tuo sokerimäärä esimerkiksi kahvikupillisen sekaan ja miettikää miten imelää se olisi? Siis aivan käsittämätöntä, että en ole tajunnut koskaan miettiä tätä näin.

Mä teinkin sitten siltä seisomalta sellaisen päätöksen, että kun nuo granolat tuolta kaapista aikanaan loppuu, niin minun takiani niitä ei lisää osteta. En rupea enää rouskuttamaan kolmea teelusikallista sokeria aamupalanani.

Me keksittiinkin oikein toimiva jatkosuunnitelma, jota mä rupean mitä pikimmiten kokeilemaan. Mä aion ostaa kaurahiutaleita, saksanpähkinöitä, mantelilastuja ja joitain siemeniä, ja teen siis näistä oman sellaisen sekoituksen, jolla saan joka aamuiseen proteiinirahkaani koostumusta. Kun teen sen kerralla lasipurkkiin valmiiksi, niin mun ei tarvitse tehdä siitä vaikeampaa kuin granolan ottaminen paketista. Kuulostaa siis kaikin puolin järkevältä. Tämä muuttaa siis aamupalaa jo aivan radikaalisti, koska mä tulen saamaan siinä paljon enemmän kaikkea hyvää ja paljon vähemmän kaikkea pahaa.

En mä siis tiedä, että miten paha toi sokeri loppujen lopuksi on. Mitä mä nyt ymmärsin, niin sokeri ei ole mm. maksan ystävä ollenkaan. Ja maksa on kaiketi sellainen veijari, että sen kanssa kannattaa itse olla ystävä, jos haluaa jonkinlaisia aineenvaihdunnallisia hyötyjä. Korjatkaa toki, jos olen väärässä. Ymmärsinkö nyt siis oikein, että maksa muuttaa sokerin sisäelinrasvaksi, joka on siis ehkä se ei-toivotuin lopputulos missään tapauksessa.

Käytännössä siis mun oman käsitykseni mukaan mun sokerinsaanti on pitkään ollut hyvin matalalla tasolla, koska olen jättänyt kaiken vaalean hötön hyvin minimiin. Sen lisäksi mun karkkihammastani kolottaa oikeastaan vain kerran tai kaksi kuukaudessa (vaikka saatan silloin tällöin ottaa yhden tai kaksi namia, jos jossain on). Henkilökohtaisesti pidän pahimpana seikkana tämän granolaselkkauksen jälkeen ketsuppia, joka täytynee varmaan jatkossa myös vaihtaa johonkin ei lisättyä sokeria -pakkaukseen. Ketsuppipurkissakin kun tuppaa olemaan se joku 17 grammaa 100 grammassa.

Tekoäly piti hyvänä ohjenuorana sellaista, että kaupassa katsoisi vain tuotteita, joissa on alle 10 g sokeria / 100 g tavaraa. Jos halutaan ihanteelliselle linjalle lähteä, niin jopa vain 5 g sokeria / 100 g tavaraa. Ja mä aion pyrkiä johonkin tuolle ihanteelliselle kannalle, mutta joissain asioissa kaiketi voi olla enemmänkin, koska en sitä sokeria muutenkaan mielestäni kovin tankkaa.


Tämän lisäksi mä haluaisin uskaltaa kokeilla soijarouhetta. Ajattelin siis kokeilla niin, että jos tehdään jauheliharuokaa, niin korvaan 50 % jauhelihasta soijarouheella. Tai mikä ikinä lopulta tulee olemaan se ihanteellinen makuhermoille, mutta siitä saataisiin se hyöty, että saadaan kuituja enemmän ja vähemmän rasvaa – maun pitäisi kuitenkin pysyä siedettävänä. Tämän mä haluan tehdä siksi, että meille ostetaan aika usein jauhelihaa, josta 100 g jauhelihaa pitää sisällään 23 g rasvaa. Eli 77 g on jotain muuta kuin rasvaa. Ja toi rasvan määrä kuulostaa nyt aivan jumalattoman törkeältä. 400 gramman jauhelihapaketistako on siis 92 g vain ja ainoastaan rasvaa? Itse lihaa ja jotain muuta sitten 308 g, joka kuulostaa kyllä aika harhaanjohtavalta, kun puhutaan 400 gramman JAUHELIHApaketista.

Ottakaapa desimitta käteenne. Ottakaa nyt öljypullo kaapista ja kaatakaa sitä öljyä siihen desimittaan niin, että se tulee täyteen. Katsokaa sitä, koska siinä teillä on vähän alle se määrä rasvaa, joka on tuossa 400 gramman jauhelihapaketissa.

Tää tämmönen, kun miettii noita määriä tälleen ihan konkreettisesti, niin saa aikaan aikamoisia tajuamisia. Ei musta vegaania saa näilläkään puheilla, mutta musta saa esille semmosen kuvotuksen, jonka tuollainen määrä rasvaa aiheuttaa. Söisittekö sen rasvan siitä desimitasta? Tuskin. Mutta jos syötte usein jauhelihaa, niin syötte sen määrän huomaamattanne monta kertaa kuukaudessa pahimmillaan. Ja hyi hitto se saa mulle kamalan kuvotuksen aikaan.


Mä oon aina ajatellut, että jos jotain on 100 grammassa jonkin verran, että ei sillä voi olla mitenkään suurta painoarvoa. Puhutaan grammoista tota tai tätä. Mutta nyt kun mä olen kuvittanut ne teille ja itselleni mielikuviksi, niin voi olla, että jatkossa katsahdan vähän tarkemmin noita ravintosisältöjä, varsinkin parin lähinnä haitallisen ainesosan takia. Pyrin vaihtamaan kovat rasvat enenevissä määrin pehmeämpiin vaihtoehtoihin, jonka takia olen siis siirtynyt useammin käyttämään rypsi-/rapsiöljynkin sijasta oliiviöljyä.

Nää kuulostaa niin pieniltä, mutta samalla niin isoilta muutoksilta. Tätä on tuputettu aina, jollain tavalla jossain, mutta en mä oo saanut siihen mitään konkretiaa. Tai siis mä en ole ehkä ollut vaan vastaanottavassa tilassa, kuten nyt olen. Tai ehkä nämä pitääkin oivaltaa itse, eikä kenenkään painostamana? Mene ja tiedä. Ei tästäkään teidän tarvitse mitään omaan elämäänne ottaa, ellette halua itse miettiä ja tehdä asioita toisella tapaa, koska en mä tätä ala teille tuputtamaan. Jos mä jatkossa saan tämmösiä ahaa-elämyksiä, niin totta kai mä tulen ne kirjoittamaan, mutta se ei velvoita teitä mihinkään. Te teette teiän juttuja, mä teen mun juttuja, ja näin se maailma makaa.


Ja vaikka pyysin teitä korjaamaan mua, jos olen aivan väärässä, niin älkää tehkö sitä niin, että murratte täysin tämän uuden näkemykseni näistä. Mä tiedän, että mä menin monessa kohtaa ns. liikenneympyrästä läpi, mutta kun mä ajattelen itse asiat näin, niin mulle itselleni tää toimii paremmin näin. Ihmiskeho tarvitsee kaikenlaista, joten älkää missään nimessä esim. luopuko kaikesta rasvasta kokonaan. Eikä missään nimessä kaikki sokeri tarkoita sisäelinrasvaa, ei todellakaan. Mä en ole lähelläkään mikään ravitsemusasiantuntija, mutta mä haluan pyrkiä tekemään omassa elämässäni jonkinlaisen suunnanmuutoksen siihen, miten oon vaan tottunut ruokailemaan. Saatte siis korjata mua totta kai, mutta enemmän mä arvostaisin, jos tulisi ihan oikeita toimivia vinkkejä, joista saisin itse oivaltaa jotain. Tuputuksena, tiedätte kyllä, se ei mulle toimi.

Ja kyllä, on olemassa tyydyttyneitä ja vaikka mitä erilaisia rasvoja, joita täytyisi varmaan itsekin opiskella, mutta toistaiseksi mä yritän nyt tässä hetkessä keskittyä sokerin vähentämiseen entisestään ja puolittamaan tuota mm. jauhelihan mukana tulevaa rasvamäärää, oli se sitten hyvää tai huonoa. Isoin oivalluksin, mutta pienin askelin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Alakuloa syntymäpäivänä

Vaikka luulin toista, niin tapahtuikin toista ja päättyikin toisella tapaa. Sellainen on syntymäpäivä, joka ei mene suunnitellusti – vai menee juurikin suunnitellusti? Tässä kerron vähän, että minkälainen oli mun syntymäpäiväni 30.6. kun täysin 37.

Mun on pakko palata aiheeseen vielä uudemman kerran. Mä olin päättänyt silloin ennen syntymäpäivää, että ei mua harmita yhtään jos en nyt voikaan järjestää mitään kakkukahvisysteemiä. Täytin kuitenkin 37 ja minä olen jo iso poika.

Vaan tiedättekö, minkälainen tunne mulle siitä tuli? Mulle tuli semmoinen alakuloinen, yksinäinen ja unohdettu olo. Ja siis vaikka mä olin hyvissä ajoin yrittänyt ajatella, että ei tarvitse tulla mitään tollaisia fiiliksiä, mutta niin vaan kävi. 

Aamulla heräsin siihen, että Eira tuli kysymään otanko jotain ruokaa kun he hakevat kylpyhuoneremppaeväitä, ja samalla Eira toivotteli mulle hyvää syntymäpäivää pienen halin kera. Sen jälkeen hakivat ruoat ja katosivat takaisin kylpyhuoneeseen remppaamaan. Mä yritin keksiä kaikkea mahdollista tekemistä, joka siis mun tapauksessa tarkoittaa pelaamista joko tietokoneella tai puhelimella. Kaikki pelaaminen tuntui tylsältä, enkä jaksanut sitä yhtään. Yritin kokoaika avata jotain uutta peliä ja pelata sitä, mutta en vaan jotenkin saanut siitä nyt mitään irti. Mulla oli semmoinen.. No, alakulo kuvastaa sitä olotilaa ehkä parhaiten. Mikään ei varsinaisesti kiinnostanut yhtään.

Ja se oli outoa. Vaikka mä olin yrittänyt varautua siihen henkisesti jo ainakin viikon, koska ainakin viikon tiesin, että remppapäivä oli asetettu syntymäpäiväni päälle, niin silti. Silti se olo vaan tuli, vaikka kuinka yritin sitä vastustaa. No, ehkä se kertoo vain ja ainoastaan siitä, että vaikka kuinka yrittäisin, niin se synttäri-ihminen minussa on vaan liian vahva.

Päivä oli todella hidas. Pojat oli edelleen mummolla, kylpyhuoneremppa täysillä käynnissä ja minä vaan mietin, että miksi tunnen tällaista tyhjyyttä?


Yksi kaveri, Ville, oli ilmoittanut halunsa tulla käymään, vaikka täällä remontti olisikin käynnissä. Mä mietin moneen kertaan jo tapaa sanoa sille, että "ei mua tänään oikeestaan edes huvita", koska mulla oli sellainen olo. En kuitenkaan laittanut sitä viestiä, koska kai mä salaa kuitenkin uskoin siihen, että sillä voisi olla alakulon poistava vaikutus.

Päädyttiin siihen, että Ville tulee joskus kuuden jälkeen.

Lapset tuli jossain vaiheessa myös kotiin. Ne riensivät etsimään minua ja onnittelivat halauksien kera. Max halusi antaa mulle heti lahjoja, mutta Miio halusi mennä heti trampoliinille. Sain perheeltä pari pehmeää pakettia ja Maxilta kortin. Maxin kortin nähtyäni mun alakulo alkoi kaikkoamaan enenevissä määrin – ehkä tämä tästä vielä hyväksi kääntyy.

Availin paketit ja sain mitä tarvitsinkin: pari t-paitaa ja todella hyväntuntuiset mustat collarihousut. Mä oon tosi huono ostamaan itselleni vaatteita. Pääosin rahatilanteeni vuoksi. Mä käytän aika pitkälti kaikki huosut aina siihen pisteeseen, että ne on ihan puhkikuluneet. Sama oikeastaan kaikissa vaatteissa. Siksi nämä lahjat oli lähes elintärkeät, vaikka ajattelenkin, että "ei minua varten olisi tarvinnut".

Päivä jatkui siitä kovin arkisena. Jossain vaiheessa huomasin, että Max meni omaan huoneeseensa ja laittoi oven perässään kiinni. Max tekee niin yleensä silloin kun sitä joku suuresti harmittaa. Annoin sille ensin hetken rauhaa ja menin huoneeseen kysymään, että mikä poikaa oikein vaivaa? Arvatkaa mitä Max vastasi? No, se sanoi: "Ei nämä ole mitkään synttärit. Synttäreillä pitäisi olla ihmisiä, syödä kakkua ja pitää kivaa."

Niin, niin minustakin. Yritin selittää, että nyt kun tämä remontti osuu tähän ja näin, niin ei oikein voitu viettää mitään perinteisiä synttäreitä. Me harmiteltiin siinä sitä hetki yhdessä, mutta saatiin molemmat vähän iloa elämään siitä, että sovittiin menevämme joku päivä johonkin kahvilaan tms. synttärikakkukahveille (lapsille mehua tokikin).


Hetken päästä tästä Ville alkoikin pommittaa mua kuvilla, joka on Villen sellainen tapa; Se nappaa kuvan matkaltaan ja tavallaan vihjailee mulle sillä, että missä kohtaa hän on tulossa. Ymmärrän laittaa kahvinkeittimen tulille ja tällaista. Niin, kerkesin jopa hakea mutakakun lähikaupasta, vaikka Villellekin sanoin, että ei olla tehty tai hankittu mitään tarjottavaakaan, koska tänään piti olla synttäreiden sijaan remppapäivä. Ajattelin nyt kuitenkin, että koska joku päättää remonttia vastustaa, niin kyllähän siitä pitää palkkioksi jotain saada. Vaikka nyt ei olekaan mitään itseleivottua, niin on edes jotain.

Vaikka mahdollisesti pahin alakulo oli jo tavallaan voitettu tässä kohtaa päivää, niin kyllä, jollain kummallisella tavalla Villen saapuminen piristi sitä vielä lisää. Ystävä vuosikymmenten takaa, jonka kanssa nykyään ehkä liian harvoin nähään, mutta aina se tuntuu siltä kun keskustelu jatkuisi siitä mihin se on viimeksi jäänyt.

Siinä sitä istuttiin meidän terassilla lämpimässä kesäillassa ja juteltiin niitä näitä. Ville joi kupillisen kahvia, minä lasillisen olutta ja vaan höpistiin. Aika kiva päätös lopulta kuitenkin synttäripäivälle, vaikka aamulla olin sitä mieltä, että voisin vain mennä peiton alle ja pysyä siellä koko päivän.

Okei, ei se siihen päättynyt. Mä lähdin saattamaan Villeä kotiin, vaikka tuskin se mitään saattamista tarvitsisikaan, mutta jatkettiin jutustelua vielä ja mä pääsin samalla tekemään pienen iltalenkin. Ja se iltalenkki tuli jotenkin tosi tarpeeseen. Oli kiva vielä jatkaa juttelua ja kun lähdin takaisin kotiin, niin vaikka olin aamulla kammoksunut yksin olemista, niin nyt kesäillassa musiikit korvissa kävely oli parasta mitä pystyi tapahtumaan. Aurinko laski jossain horisontissa ja kuulokkeissa soi hyvä musiikki. Mietin, että ehkä tämä kuitenkin oli ihan kiva päivä.

Maisemakuva iltalenkiltä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Huomenna 37

Mitähän lähestyvät syntymäpäivät tuo mieleeni? No, se selvinnee vain lukemalla tämän. Tämä oli tämmöinen, että lähdin taas kirjoittamaan ilman mitään suurempaa ajatusta ja päädyin taas yliajattelemaan kaikenlaista.

Se olisi huomenna, eli 30.6. sellainen päivä, että meikäläinen täyttää vuosia. Taasko? No, ilmeisesti kyllä. Minun kohdallani se tekee sitten jo hurjat 37 vuotta. Jos joku aikoo kysyä minulta huomenna, että "no, miltä nyt tuntuu?" niin voin vastata täällä kaikille yhteisesti: tuskin kovinkaan erikoiselta tai erilaiselta.

Toi on muuten jännä lause toi, että "no, miltä nyt tuntuu?" Koska sitä kuuli nuorempana aina kun tuli lisää vuosia mittariin. Nykyään ei ehkä niinkään. Mutta siis, se minkä se on minulle tehnyt, niin mä olen nykyään se, joka kysyy "no, miltä nyt tuntuu?" Se on ikävästi tartutettu minuun. Ja kun mä tiedän jo aika pitkällä kokemuksella sen, että ei se syntymäpäivä itsessään muuta mitään, niin miksi sitä pitää silti kysyä? Tuntuuko taas vuoden vanhemmalta? Ei. Tuntuuko taas, että ollaan vuoden lähempänä hautaa? No ei varsinaisesti. Voitaisiinko yhdessä siis todeta, että se on aika turha kysymys? Hyvä, päätetty. En sen käyttöä kiellä – enkä todennäköisesti itsekään lopeta – mutta nyt kaikki tietää, että se on turha kysymys.

Tää lähti heti vähän sivuluisuun.


Mulla oli lauantaina ns. kaverisynttärit. Tiedättekö miten vaikea ne oli järjestää? Ei kovinkaan vaikea. Vaikein osuus oli se kun piti sovitella kavereita eri elämän osa-alueista yhteen. Siis tiedättekö silleen, että piti miettiä tarkkaan, että ketkä voisivat tulla toimeen ja ketkä eivät? No, onnistuin haalimaan ympärilleni 8 ihmistä, joista osa tunsi toisensa entuudestaan, osa tunsi jollain tavalla ristiin ja osa taas oli täysin uusia tuttavuuksia keskenään. Ja meillä oli kivaa! Ilman mitään isompia selkkauksia selvittiin koko ilta. Ja vaikka sain paikalle jopa 8 ihmistä, niin mulla jäi semmoinen olo, että olisi pitänyt kutsua muitakin, koska muitakin olisi vielä ollut. Mutta kun yliajattelin senkin. "No en voi tuota nyt kutsua, koska se ei tule ehkä tuon kanssa toimeen ja sitten muodostuu kuppikuntia ja mun pitää miettiä missä mä milloinkin olen.." Tällä porukalla me saatiin pidettyä meininki yhdessä ja samassa paikassa koko illan ja se toimi. Olisi se voinut toimia isommallakin porukalla, mutta yliajattelijan aivot ajatteli kaiken etukäteen. Anteeksi siis siitä kaikille, jotka eivät kutsua saaneet. Yritin ajatella myös teidän parastanne.

Sukulaissynttäreitä, tai mitään ns. virallisempaa, en kykenekään sitten järjestämäänkään. Meillä on kylpyhuoneremontti ja suurin melusaaste kohdistuu juurikin huomiselle. Aamusta iltaan vissiin jonkinlaista mökää. Ei siihen sovi oikein sovitella kakkukahveja kenenkään kanssa. Lapsetkin menee mummolleen yökylään, jotta eivät joudu olemaan mekastuksen keskellä. Ja se on tavallaan aika harmi, koska oishan se ollut kivempi herätä silleen rauhassa ja saada mahdollisesti jotain pientä lahjaa siihen aamuhartauteen, mutta ehkäpä sitä yhden vuoden menee näinkin. Pidän ehkä tärkeämpänä tällä hetkellä sitä, että tuo kylpyhuone ja sauna saadaan joskus kuntoon.


Olikohan mulla mitään oikeaa pointtia edes tämän blogimerkinnän suhteen? Taisin ehkä vain aloittaa ja katsoa, että mihin suuntaan mahdollisesti lähetään. 

No, mä tiedostan itsessäni sen, että mä olen synttäri-ihminen. Mä tykkäisin viettää synttäreitä. Vaikka olenkin sosiaalisesti haastava tapaus, niin toisinaan mä tykkään kun ympärillä on ihmisiä. Olisi kiva kutsua ihmisiä kakkukahvillekin, mutta tosiaan tilanne on mikä on. Synttärit on ehkä joulun ohella semmoinen juhla mistä pidän. Eikä se liity lahjoihin, vaan ehkä jonkinlaiseen yhteisöllisyyteen. Tavallaan mua nykyään jopa vähän kammoksuttaa saada lahjoja, koska mun mielestä kaikkien lahjabudjetit pitäisi käyttää mielummin meidän lapsiin, kuin minuun. Mutta en mä niitä vastaan ole vielä täysin kääntynyt, koska onhan niitä sitten toisaalta myös ihan kiva saada. Yleensä parhaat tulee lapsilta, jotain itseaskarreltua, joku jolla on vähän syvempi merkitys kuin maallisella mammonalla. Ja nyt kun lähden tätä taas yliajattelemaan tässä, niin tuntuu, että pitää pyytää anteeksi kaikilta, jotka on mulle joskus jotain ostanut.. No, en pyytele anteeksi vaan sanon, että kiitos. Kaikesta mä olen ja olen ollut kiitollinen, koska mitään en oikeasti tarvitse ja silti aina jotain saan.

Hm, olenkohan yliajatellut jo tarpeeksi? Ehkä. Miten sitä ihminen osaa ajatella itsensä aina sellaisiin tilanteisiin, että joutuu alkaa pyytelemään anteeksi sellaista, jonka on itse vaan ajatellut ehkä liian pitkälle? No, sellainen minä olen. Huomenna olen samanlainen, eikä todennäköisesti tunnukaan erilaiselta.


Pienenä cliffhangerina sanon tänne loppuun, että meidän perhe kasvaa tässä jokusen viikon kuluttua. Voi nimittäin olla, että yksi pitkäaikaisimmista haaveistani käy toteen. Tavallaan se on ollut vain semmoinen pitkäaikainen sivuhaave, jota kohti en ole aktiivisesti pyrkinytkään, mutta nyt se ehkä sitten kuitenkin tapahtuu! Paljastan sen verran vielä, että jos kyseessä olisi ihmisvauva, niin se ei olisi sivuhaave.

Terveisin,
Vesa-Matti

Sosiaalisesti vaikeat leikkitreffit

Mulle sosiaaliset tilanteet on ollut joskus ihan pelko. Nykyään se on ehkä enemmänkin vain jonkinlaista hyvin vahvaa jännitystä. Ne on vaikeita, ne kuluttaa mua ja mä yleensä haluan niistä vain mahdollisimman nopeasti pois. Mä päädyin tällaiseen tilanteeseen, josta en päässyt pois, mutta en mä sitten lopulta ole edes varma, että olisinko halunnutkaan pois? Ehkä akkujen loputtua joo, mutta toisaalta se oli ihan hyvää itsensä haastamista.

Mut lähetettiin tänään kielikuvallisesti suden suuhun. Tätä täytyy alustaa sillä, että mä olen sosiaalisesti hyvin huono. No, pitkäaikaisimmat lukijat sen kyllä varmasti jo tiesivätkin. Mä en saa suutani siis auki kovinkaan helposti uudessa tilanteessa, koska.. No, niin, en vaan osaa puhua. Mulla ei ole mitään small talk -aiheita tai mitään, ja vaikka olisikin, niin en mä osaa niitä lähteä viljelemään. Mä vaan yksinkertaisesti olen kaikessa huonoudessa huono sosiaalisissa tilanteissa.

Eira sai tänään viestin Miion päiväkotikaverin äidiltä: "Pääsisikö Miio leikkimään meille?" tai jotain vastaavaa. Tottakai siinä oli mainittu myös tämä Miion kaverin nimi, mutta en mä sitä täällä ala jakamaan. Kaikilla olkoon oikeus yksityisyyteensä, tai jotain. Eirahan itse oli koko päivän töissä, mutta sovittiin sitten niin, että minä vien Miion sinne kaverin luokse leikkimään, jätän sen sinne vaikka tunniksi ja käyn hakemassa pois. Se kuulosti siltä, että se nyt onnistuu jopa minulta. Se on moikat, jotain pientä ohjetta ja heipat – mikä muka voisi mennä pieleen?

Koska olin tosiaan yksin lasten kanssa, lähti Max tottakai myös mukaan Miioa viemään. Päästiin vaivoin oikeaan osoitteeseen ja ensin pohdittiin pihalla, että missä tässä talossa on ovi ja mitä meidän pitäisi siis nyt tehdä? Onneksi perheen isäntä asteli juuri ulko-ovesta ulos ja opasti meidän takapihalle, jossa Miion kaveri siis jo trampoliinilla leikki.

No, siellähän sitten selkeni semmoinen asia, että perheeseen kuuluu muitakin lapsia ja yksi niistä lapsista on ollut joskus Maxin kanssa samassa ryhmässä. Tästähän seurasi luonnollisesti se, että nyt myös Max halusi jäädä sinne pihalle leikkimään. Tässä kohtaa mä mietin, että en mä voi kumpaakin lasta vain jättää tänne ja lähteä pois?

No, minä jäin sinne sitten myös itsekin.


Kaikki tietää minkälaista on alkukankeus kun ruvetaan juttelemaan jonkun ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan ennen jutellut? Ai ei kaikki tiedä? No, minä tiedän vallan hyvin. Se oli sellaista vähän kummaltakin suunnalta, joka oli siis iso onni. Kärjistetysti tilanne saattoi näyttää siltä, että katseltiin vaan kengänkärkiämme ja oltiin silleen, että "Moi", "Moi", "No, mitäs..", "Nii.. Mitäs mitäs.." ja niin päin pois. Semmosta hyvin vaivaannuttavaa keskustelun aloitusta, joka ei ota käynnistyäkseen.

Mä olen muutenkin vielä tosi varuillani aina, joten se ei todellakaan helpota tilannetta millään tavalla. Mulla oli kokoaika semmonen olo, että nyt pitää sanoa jotain tai kysyä jotain, että saadaan tämä tämmöinen kiusallisuus tästä pois. Mutta mun suusta ei tule mitään. Ei yhtään mitään. Jos mulle esitetään kysymys, niin siihen mä osaan vastata. Mutta mitään uutta en osaa keskusteluun tuoda, en ainakaan näin alkumetreillä.

Juteltiin siinä vain vaivoin mm. puiden kaatamisesta, trampoliinista ja oli siinä kai vielä jotain. Mutta kuten sanoin; onneksi toinen osapuoli, eli talon isäntä, oli ehkä myös yhtä hämillään ja kiusaantunut tilanteesta, niin tilanne oli puolin ja toisin vaikeahko. Tottakai se osasi paremmin pitää keskustelua yllä, mutta minä vastapelaajana osasin kyllä tyrehdyttää jokaisen hyvän startin vastailemalla pääsääntöisesti vaan jotain "joo" tms.

Mutta sellainen mä olen. Mun sosiaaliset taidot on tavallaan ihmiskohtaisia. Jos mä oon oppinut tuntemaan jonkun ihmisen paremmin, niin silloin saatan olla jollain tavalla sosiaalisesti lahjakaskin jopa. Mutta se vaatii todella pitkän ajan, että päästään sille tasolle.


Jossain vaiheessa tuli tilanne, kun Max halusi mennä katsomaan miltä heidän kodissaan näyttää. Talon isäntä antoi luvan ja sinne se Max luikahti. Vaan hetken päästä sinne tahtoi myös pikkuveli, jolle lupa myös myönnettiin. Tiedättekö, tässä kohtaa alkoi jonkinlainen hätätilanne päässä. Pojat on sisällä, isäntä käveli myös ovea kohti ja sitten tuli se: "No, kaipa siekin tuut sitten sisälle, vai?"

Kaipa minä sitten tulen, en mä tiedä mihin muuallekaan mä tästä lähtisin, ajattelin. Aivan uusia ihmisiä, aivan uusi paikka, aivan uutta kaikki. Paha tilanne, todella paha tilanne.

Menin sisään, keräsin poikien lattialle jättämiä vaatteita ja seurasin omien lasteni ääntä. Löysin ne leikkimästä, joten menin sitten samaiseen huoneeseen vähän katselemaan päältäpäin, että kaikki menee hyvin. Yritin vältellä kaikkea mahdollista, koska mä en osaa olla.

Mua yritettiin jossain vaiheessa houkutella myös johonkin sanapeliin mukaan. Olisin mä siihen ehkä muuten osallistunutkin, mutta Miiolla oli sillä hetkellä (onneksi) jonkinlainen hepuli päällä. Se halusi olla mun sylissä, heittäytyä siitä tuetusti alas ja vaikka mitä. Sitten se sinkoili sinne, tänne ja tonne. Se oli mun pakokeinoni siitä, että olisin päätynyt sosialisoitumaan jonkun pöytäpelin ääreenkin vielä. En usko, että se olisi ollut huono, mutta sitten taas toisaalta.. Uusi paikka, uudet ihmiset, uusi peli, uutta aivan kaikki siinä hetkessä. Ehkä se olisi ollut vain huono vaihtoehto, vaikka arvostan elettä, että mua mukaan pyydettiin.

Ja siis, kaikki kunnioitus kyseiselle perheelle. Ne otti lapset todella hyvin vastaan ja ne yritti ottaa mutkin mahdollisimman hyvin vastaan, vaikka mulla oli jarrujalka lattiassa kokoaika. Ei se ollut millään tavalla niiden syy, vaan ihan puhtaasti omaa vaikeuttani.

Kyllä me loppua kohden löydettiin ihan semmosia asioita, jotka sai hymyn huulille tasapuolisuuden nimissä. He keräilivät siellä Pokémon-kortteja ja siinä oli ihan hyvä puheenaihe, joka sitten jatkui kaikenlaisiin muihinkin kortti-aiheisiin. Korttien hinnoista, joistain ennätyksistä ja muuta. Hyvä keskustelu, vaikka en edelleenkään osannut antaa itsestäni kuin ehkä 15 %. Ja näissä tilanteissa, kun osaan antaa itsestäni vain noin vähän ulos, niin mulle jää semmonen olo, että mä en ole jatkossa kaivattu kyseiseen tilaan. Tiedän, se on vain mun päässäni. Mä muodostan omassa päässäni heidän mielipiteensä musta.

No, oli miten oli. Tuli lasten iltapala-aika, joka oli mitä parhain syy poistua epämukavuusalueelta. Ja painotan vielä, että se talo, ne ihmiset tai mikään siellä ei ollut.. Miten sen nyt selittää? Siellä oli mukavaa, siellä oli mukavia ihmisiä, mutta mun omalle päälleni tuollainen tilanne on epämukavuusalue. Eli onko oikein sanoa, että mitään henkilökohtaista ei isäntäperhettä kohtaan ollut, vaan se ongelma on vain ja ainoastaan minun päässäni.

Tavallaan en usko, että minua edes tarvitaan siellä seuraavalla kerralla. Toi oli ihan hyvä skannaus silleen, että mä uskallan jatkossa luottavaisin mielin jättää sinne Miion ja miksei vaikka Maxinkin. Sen verran hyvän kuvan kuitenkin perheestä sain, vaikka itse olen mitä olen. Uskon olevani aika hyvä tulkitsemaan ihmisiä, ja tässä tein sellaisen tulkinnan, että he olisivat kyllä tutustumisen arvoisia, mutta en tiedä tuleeko sitä koskaan tapahtumaan. Lapset on kuitenkin kavereita keskenään, joten tulee heitä varmasti nähtyä silloin tällöin. Ja silloin on hyvä osata sanoa edes "moi", luulisin. Siihen mulla ei ole enää kynnystä. Ehkä.


Tultiin kotiin, ja tiedättekö minkälainen olo on introvertillä tässä kohtaa? Kyllä, mun patterit oli aivan loppusuoralla. Hyvä, että jaksoin lapsille edes iltapalaa tuoda pöytään, vaikka kyllähän nyt velvollisuudet hoitaa, vaikka akkua olisi noin 1 %. Mutta heti kun pääsin sänkyyn, niin jostain tuli joku lisäakku, joka päätti, että nyt ei kyllä nukuta, vaikka olisit kuinka kuluttanut akkusi.

Nousin ylös, tulin koneelle ja kirjoitin tämän. Tämä oli mielestäni ihan hyvä kirjoittaa ylös. Ehkä, hyvin suuri ehkä, tämä auttaa mua jollain tapaa seuraavassa vastaavanlaisessa tapauksessa. Ehkä he tulevat seuraavalla kerralla meille? Mitä sitten teen? No, silloin mulla on kotikenttäetu, joten voin.. Olla.. Taas.. Sanomatta mitään fiksua ja vaan katsella niitä kengänkärkiä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kesä valuu sormien välistä

Tunnen kesän kuluessa jatkuvaa outoa tunnetta. Vaikka isyys on mulle tärkeintä koko maailmassa, niin mä olen käytännössä vaan isä. Kaipaan ehkä jotain omaa, joka erottaisi kesän tavallisesta arjesta, mutta en edes tiedä mitä se jotain olisi. Siitä mä tässä blogitekstissäni vähän avaudun.

Mä haluan nyt vähän valittaa. Nuorisolaiset käyttää siitä lyhennettä FOMO, joka siis tarkoittaa fear of missing out, joka siis tarkoittaa käytännössä sitä, että mulla on semmonen tunne, että jään kaikesta kivasta paitsi. Ei se mulla niinkään tule siitä, että muilla on kivaa jossain, vaan lähinnä siitä, että musta tuntuu, että mun elämässä ei tapahdu mitään.

Älkääkä ymmärtäkö väärin; mä tykkään olla poikien kanssa kotona. Koti on mulle turvasatama ja täällä ei ole mitään vikaa olla. Mutta välillä, paino sanalla välillä, tuntuu siltä, että kesä vaan menee ohi. Mä koko pitkän talven taas odotin kesää, mutta nyt kun se on täällä, niin mä en osaa nauttia siitä. En edes tiedä mitä olisi se nauttiminen, mutta tiedättekö? Muut käy festareilla, mökeillä ja vaikka mitä. Minä olen kotona, herään poikien kanssa, selviän päivästä ja illalla valvon myöhään yöhön, koska otan omaa aikaa sieltä. Seuraavana aamuna taas sama rumba.

Mitä mä haluaisin tehdä? Niin, en tiedä. Ehkä mä eniten kaipaisin mökille. Mä kaipaisin kesäyön viettämistä kaveriporukassa. Mä kaipaisin vaan jotain, mikä erottaisi tän kesän jollain tavalla koko muusta vuodesta.

Me ei olla saatu edes juhannukseksi mökkiä. Eira yritti ehdottaa, että lähdetäänkö juhannuksena Puuhamaahan.. Tuota, tuota.. Mä vähän turhauduin siihen kysymykseen, vaikka eihän mulla oikeesti ole mitään syytä sille turhautumiselle. Olisihan se kivaa lapsille, mutta Puuhamaahan pääsee koska tahansa muulloinkin. Miksi se olisi juuri keskikesän juhlan aikaan? Ehkä mä turhauduin siihen siksi, että yleensä aina juhannuksena on ollut jotain, jolloin aikuinenkin voi olla aikuinen. Kyllä, kaipaan siis siinäkin vähän sitä kesäyötä ja vaikka vaan muutamaa olutta hyvässä seurassa. Puuhamaahan meno olisi sitä, että sosiaalisesti kuluisin siellä loppuun ihmisistä, jonka jälkeen tultaisiin kotiin ja elämä jatkuisi arkena.

Se mikä puoltaa taas mun omaa diagnoosiani siitä, että olen jollain tavalla kirjolla, niin se, että mä turhauduin näin pikkumaisesta asiasta. Turhauduin, koska ei ole suunnitelmaa. Turhauduin, koska ehdotettu suunnitelma ei ollut sellainen, jota olisin kaivannut. Eira kysyikin, että "No, mitä sitten?" johon osasin vastata vain, että "En tiedä."

Mä kaipaisin festareillekin, vaikka en ole koskaan ollut mikään festarikävijä. Viime kesänä kävin ensimmäisen kerran ja tykkäsin siitä ihan, vaikka ei siitä tullut sellainen, että olisi heti pakko päästä seuraavillekin festareille. Mutta ehkä kerran vuodessa olisi kiva? En tiedä, ei mulla ole edes rahaa. Sielläkään se itse festari ei ollut se mistä tykkäsin, vaan se, että sai viettää kivaa kesäistä päivää (ja yötä) kaveriporukassa. 

Mulla on jotenkin, tiedättekö, ristiriitainen olo. Mä olen isä ja se on semmonen rooli, mitä mä suoritan kokoaika. Mulla on ehkä kerran kuussa sellainen hetki kun hetken saan olla jotain muuta. Mä en käy ikävä kyllä vieläkään edes töissä, jossa saisin hetken olla jotain muuta kun isä. Ja vaikka nyt valitan näin, niin silti se isän rooli on mulle kaikista tärkein asia maailmassa. Mä en vaan ehkä ole onnistunut löytämään mitään järkevää vastapainoa sille.


Nyt kun päästiin näin syvälle tähän, niin mitä mun oma aikani on? Se ei ole mitään. Mä teen ehkä sellaisia asioita, joista tykkään, mutta kun sekin edelleen tuntuu siltä, että vaan kulutan aikaa siihen, että voin taas jatkaa isänä olemista. Katson YouTubea, pelailen kännykällä tai tietokoneella, kirjoittelen blogia tai biisejä. Mutta tämänkin kaiken mä teen yksin. Ja vaikka yksinolostakin nautin todella paljon, niin jotenkin mä olen alkanut kaipaamaan ihmisiä. Varsinkin näin kesällä se puskee jotenkin enemmän pintaan.

Nyt oon alkanut iltaisin, Eiran nukahdettua, pohtimaan sitä, että ottaisin vaan pyörän pihavarastosta ja kävisin tekemässä jonkinlaisen lenkin kesäillassa tai -yössä. Montako kertaa olen sen tehnyt? En kertaakaan. Mä olen niin jämähtänyt tähän elämään, että en uskalla edes tuollaista irtiottoa tehdä. Se ei olisi sitä ainaista pelaamista, ruudun tuijotusta tai kirjoittamista. Vaikka todennäköisesti tekisin sen pyörälenkinkin yksin, niin siinä ehkä vaihtuisi edes maisemat. Onkohan tää taas sitä, että mä olen ollut vaan liikaa kotona ja alkaa vaan tuntua siltä, että seinät kaatuu päälle? Ehkä.

Ja siis, nyt on kesä. Kesäkuun 12. päivä kun tätä kirjoitan. Keskikesän juhlaan on viikko? Juhannuksen jälkeen alkaa taas päivät lyhenemään, ja vaikka kesä ei sen jälkeen heti olekaan ohi, niin se alkaa vaan tuntua siltä, että tämä kesä oli taas sitten tässä. Kohti synkkää syksyä ja talvea vauhdilla. 

Mä olen ehkä vaikea ihminen, en ehkä lähtökohtaisesti muille, vaan ehkä enemmänkin itselleni. Sinä kysyt, mitä mä sitten haluaisin tehdä? Minä vastaan, että en edelleenkään tiedä varmaksi. Olenko mä puhunut tästä tunteesta kenellekään? No en. Mä kannan sitä vain itse, enkä tiedä edes itse vastauksia omiin kysymyksiini.


Kaipaan vaan.. Jotain. Jotain, mikä tekisi tästä kesästä jotain muuta kuin mitä tavallinen arki on. Mä tiedän, että kun Eiran loma joskus alkaa, niin sitten alkaa taas kesäloman suorittaminen. Pitää tehdä tätä, pitää tehdä tota, pitää käydä tuolla, siellä ja tuonnekin pitäisi ehtiä. Parissa viikossa tehdään kuukauden reissut ja jutut. Tavallaan se on ihan kivaa, että tulee jotain vaihtelua, mutta kun se ei tunnu millään tavalla sitten taas rennolta tekemiseltä. Se on varmaan vaan se, kun Eira painaa niin paljon duunia, että kun vihdoin pääsee lomalle, niin sitten myös tehdään lomajuttuja. Ja aina ne reissut on tietyllä tavalla ollut kivoja, varsinkin lasten kautta. Jokavuotinen Porvoo-reissu on ollut aina kesän huippuhetkiä, huvipuistoissa käyminenkin on ihan kivaa, mutta ne on mulle tosi kuluttavia reissuja. Mun pitää huomioida ympäristöäni aivan liikaa ja se kuluttaa mun paristot aivan loppuun. Sitten kun näitä tungetaan se 14 reissua kahteen viikkoon, niin siitä on se rentoutuminen aika kaukana mun akkujen kannalta. Akkujen, joita en osaa muutenkaan ladata.

En mä ole tästä pahemmin kotonakaan puhunut. Nyt on ensimmäinen kerta kun saan tämän jollain tavalla ulos itsestäni. Mä en ole osannut sanoittaa tätä, enkä tiedä osasinko nytkään. Mut voidaan nähdä isänä, joka ei halua olla lastensa kanssa tai isänä, joka ei halua reissata perheensä kanssa. Mutta sehän ei pidä paikkaansa. 

Pääpointti on kai se, että mä en edelleenkään uskalla ottaa liiemmin sitä aikaa itselleni. Vaikka sanoin, että Eiran lomailu tuntuu vähän ylisuorittamiselta, niin pakko mun on myöntää, että mä ylisuoritan rooliani isänä. Mä haluaisin olla kokoaika lasteni ulottuvilla. Ei se ole sellaista suorittamista, että kokoaika pitäisi tehdä sitä ja tätä, vaan se on enemmänkin suorittamista mun päässä. "En mä voi lähteä tuonne, koska mua voidaan sillä aikaa tarvita täällä" -tyyppisesti. Ei tule varmaan yllätyksenä, jos nostan tähän taas taipumukseni yliajatteluun? Niin, sitä se kuitenkin aika pitkälti on. Vaikka mä en kokoaika olisi tekemässä lasten kanssa juttuja, niin mä kokoaika käyn päässäni läpi sitä prosessia. Yleensä se vähän helpottaa silloin kun Eira tulee töistä kotiin, mutta kyllä se silti jatkuu siellä taustalla.

Mä oon huomannut vajoavani taas aika usein vaan makaamaan johonkin puhelimeni kanssa, koska Eira ottaa niin hyvin kopin pojista siinä kohtaa. Mä muka hetken "rentoudun", vaikka ei se sitä ole. Mulla on vieläkin se ongelma, että jos multa joku heti puhelimen pois laitettuani kysyisi, että mitä siellä oli, niin joutuisin vastaamaan, että en kyllä yhtään tiedä. En mä tee sillä mitään. Se on vaan.. Jotain ajantuhlausta? Joka ei edes jää millään tavalla mieleen. Pidän sitä itsekin tosi turhana, joten oon yrittänyt taas kaikin keinoin lopettaa sen. Yritin alkaa vähän piirtämään. Se olisi kiva harrastus, mutta kun se ei ole kuulunut tapoihini, niin ei siitä ole helppoa sellaista tehdä. Piirtämisestä jäisi joku konkreettinen asia sen jälkeen, jolloin osaisin vastata kysymykseen, että mitä jäi käteen viimeisestä rentoutumishetkestä? Mun nykyisistä rentoutumishetkistä ei jää käteen mitään. Ei yhtään mitään. Ei edes sitä rentoutumista. Olen puhelimella, kuuntelen mitä perhe tekee ja olen kokoaika valppaana tekemään mitä tahansa muuta kun sitä mitä teen siinä maatessani.

En tiedä voisiko tässä olla jonkinlaisia merkkejä loppuunpalamisesta? Vai onko se vaan se FOMO? Kertokaa joku? Huhuu? Pitäisiköhän mun taas ihan vakavissani alkaa miettimään sitä, että puhuisin tästä jollekin? Mutta mitä mä sille jollekin puhuisin? No, se olisi taas uusi kierros yliajattelijan aivoille. Mutta jotain pitäisi kaiketi keksiä. Tai voisi ainakin olla hyvä keksiä jonkinlainen venttiili itselleni. En tiedä.

Terveisin,
Vesa-Matti

AI:na vaan V | Nyt ulkona!

Mä puran teille tässä blogimerkinnässä mun viimeisimmän albumini kappaleiden taustatarinoita. Toisista saattaa tulla enemmän infoa kun toisista, mutta sellaista se välillä on. Eikä kaikkea voi aina muistaa, ainakaan näin ruuhkavuosina, kun pääkoppa on muutenkin täynnä kaikenlaista asiaa. Toivottavasti tästä aukenee edes jotenkin se mun luomisprosessi.

Tekoälymusiikista pitkästä aikaa. Julkaisin nimittäin uuden albumin sanoittamaani musiikkia. Tänään ajattelin vähän purkaa albumin kappaleita, koska tekstiin lähes aina liittyy jonkinlainen tarina. Joskus se on vaan fiilis, joskus siinä on joku syvempi sanoma ja mitä näitä inspiraatioita nyt ikinä onkaan.

Laitan mukaan myös lyriikat, koska ne näissä kappaleissa on se tärkein osuus. Se, miten kappale on tuotettu, on sitten ihan eri asia. Ne on pääsääntöisesti vain minun kuratoimaani, mutta muutoin minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä, koska en musiikillisesti lahjakas ole.

Albumi kantaa nimeä AI:na vaan V. Se on nyt siis viides 13 kappaleen kokoelma-albumini. Tästä voi jo nopeasti laskea, että pelkästään näillä albumeilla on se 65 itsesanoittamaani kappaletta. Mennään suoraan asiaan, eiköstä vain? Linkitän tähän vain YouTube Music- ja Spotify-palvelut, koska ne mä löydän tähän hätään nopeiten. Kappaleet löytyy muualtakin, tietääkseni. Kappaleet on albumilla siinä järjestyksessä kun olen ne YouTubessa julkaissut, joten mitään järkevämpää selitystä järjestykselle ei ole.


AI:na vaan V | Youtube Music | Spotify

– Kokoelma kappaleita elämästä.

Se opittu elämä | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Kun menetys vasten kasvoja isketään

Se voi saada ison miehenkin itkemään

Mulle se ei tehnyt niin – ei ollenkaan

Se sai mut vaan sisältä kovettumaan

Mä opin sen jo poikana nuorena

Ei me miehet tunteita vuodeta

Osaan olla ulospäin lämmin

Vaik oon sisältä syväjäässä

Mä eteenpäin rämmin

Mut rämmin paikallaan mun päässä

Mä oon kuullut

Et ei miehet saa itkee

Miehen on oltava kova, miehen on oltava sitkee

Mä oon kuullut

Et ei miehet saa tuntee

Mies ei päästä ulos, mies kaiken sisälleen sulkee

Vaikka maailma kaatuu

On pysyttävä pystyssä

Hinnalla millä hyvänsä

Se on sellaista – se opittu elämä

Oon oppinut olemaan hiljaa tunteista

Ei niistä puhuta – ei puhuta murheista

Oon oppinut kantamaan valtavan taakan

Oon löytänyt sille aivoistani piilopaikan

Mä löysin sen jo poikana nuorena

Ei me miehet tunteita vuodeta

Osaan olla ulospäin lämmin

Vaik oon sisältä syväjäässä

Mä eteenpäin rämmin

Mut rämmin paikallaan mun päässä

Mä oon kuullut

Et ei miehet saa itkee

Miehen on oltava kova, miehen on oltava sitkee

Mä oon kuullut

Et ei miehet saa tuntee

Mies ei päästä ulos, mies kaiken sisälleen sulkee

Vaikka maailma kaatuu

On pysyttävä pystyssä

Hinnalla millä hyvänsä

Se on sellaista – se opittu elämä

Se on sellaista – se opittu elämä

Ei sitä opetettu, se opittiin elämästä

Ja vaikka maailma ympäriltä kaatuisi

Kärsimällä, saat kirkkaamman kruunusi

Ja hinnalla millä hyvänsä

On pysyttävä pystyssä

On pysyttävä pystyssä

On pysyttävä pystyssä

Mä oon kuullut

Et ei miehet saa itkee

Miehen on oltava kova, miehen on oltava sitkee

Mä oon kuullut

Et ei miehet saa tuntee

Mies ei päästä ulos, mies kaiken sisälleen sulkee

Vaikka maailma kaatuu

On pysyttävä pystyssä

Hinnalla millä hyvänsä

Se on sellaista – se opittu elämä

– Tää kappale kertoo semmosesta itseopitusta miesmallista. Kun on aina nähnyt ympärillään miehiä, jotka toimii tietyllä tavalla, niin sen on omaksunut myös itse. Kirjoitin tän kappaleen ehkä lähinnä sen takia, että haluaisin kyetä tekemään tässä poikkeuksen. Mä yritän itse oppia ja samalla opettaa mun lapsia tuntemaan erilaisia asioita. Ja se, että niiden näyttäminen on täysin sallittua. Suomalainen mies on liian vakava hahmo, ja sitä käsitystä haluaisin pyrkiä muuttamaan. Yleensä on vaan se perusmeininki, jonka päälle ainoastaan se kaiken alleen peittävä huumori. Hassuttelu on hauskaa, mutta sillä ei pitäisi kuitata ihan kaikkia tunteita. Vaikka tää kappale on kirjoitettu tällaiseen muotoon, niin muistakaa, että mun tapani kirjoittaa on sisällyttää sinne se piikki jollain tavalla.


Kapteenin lakki | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Kerran kuussa aina samaan pöytään

Muutama kalja baariin hörppäämään

Kuukauden paras päivä – tukipäivä

Tarjoaa kaljan kaverillekin vähistänsä

Vaikka loppukuu tiukille meneekin

Kerran kuussa tuntuu kuin ois lakki kapteenin

Vaik olisit jo käynyt koskemassa pohjaa

Se ei lähde

Se sua edelleen ohjaa

Vaik olisit jo tehnyt päätöksen lopettaa

Eikä se toimi

Et voi paeta ongelmaa

Kapteenin lakki on päästäsi otettu

Ilman apua – olet kuolemaantuomittu

Joka ikinen aamu vaatii ponnisteluja

Muutama tölkki valmiiksi ostettuna

Ilman sitä ei kykene olemaan ihminen

Ilman sitä ei onnistu kotoa lähteminen

Tarvitset vain yhden – ja sitten toisen

Lasinen elämä, se vaatii sen

Vaik olisit jo käynyt koskemassa pohjaa

Se ei lähde

Se sua edelleen ohjaa

Vaik olisit jo tehnyt päätöksen lopettaa

Eikä se toimi

Et voi paeta ongelmaa

Kapteenin lakki on päästäsi otettu

Ilman apua – olet kuolemaantuomittu

Ennen se oli vain hauskanpitoa

Vaan joku päätti sen kiinni sitoa

Mikä oli ennen lähinnä vain hauskaa

Se nykyään tätä laivaa ohjaa

Se on sellaista tänään, huomennakin

Jos on kadoksissa lakki kapteenin

Vaik olisit jo käynyt koskemassa pohjaa

Se ei lähde

Se sua edelleen ohjaa

Vaik olisit jo tehnyt päätöksen lopettaa

Eikä se toimi

Et voi paeta ongelmaa

Vaik olisit jo käynyt koskemassa pohjaa

Se ei lähde

Se sua edelleen ohjaa

Vaik olisit jo tehnyt päätöksen lopettaa

Eikä se toimi

Et voi paeta ongelmaa

Kapteenin lakki on päästäsi otettu

Ilman apua – olet kuolemaantuomittu

– Valehtelisin jos väittäisin, että mulla ei ollut tätä kirjoittaessani mielessä vierestä nähty alkoholiongelma. Kapteenin lakki on metafora sille, kuka päättää sun elämästä. Alkoholiongelma on vähän semmoinen asia, että se vie sen lakin nopeasti päästä ja sitten uskotellaan kuitenkin, että ollaan itse ohjaksissa. Niinhän se ei oikeasti ole. Sitä apua ei oteta vastaan, koska ei koeta, että tarvittaisiin apua ja silloin ollaan jo liian pitkällä siellä merellä, josta ei ole takaisinpaluuta. Halusin kirjottaa tän tarkoituksella noin rujoksi, että se ehkä otettaisiin vakavammin. Tää ei ole missään nimessä huumorilaulu, vaan toivon enemmänkin, että tästä voisi olla jollekin apua. Tää on ehkä oma suosikkini kyseiseltä albumilta.

Maanantai | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Keittiön pöydällä leipäpussi

Vieressä avoin maitopurkki

Molemmissa parasta ennen päivä mennyt jo on

Leena meni ja sähköt katkaisi

Sähkölaskussa sillä voittaisi

Vaan pieni mökkimme on pimeä ja lohduton

Ikkunasta naapurin mä nään

Kantaa kaljaa molemmissa käsissään

Sen vaimo mulle hymyilee ja moikkaa

Ne sanoo elämän olevan peliä

Ja pitää omilla korteilla selvitä

Mut mullahan ei ole edes koko korttipakkaa

Ulkona taas sataa, märkää ja kylmää

Lätäkkö heijastaa tän harmaan pään

Ei mulla ole sellaista siementä kylvää

Joka suostuisi edes täällä itämään

Ollaan kuin rannalla lojuva ruuhi tää

Joka ei enää aaltoja pääse näkemään

Lohduttomuus se vain tänne jää

Ja se pakottaa meidät hirteen löysään

Ja taas on maanantai

Leena jalkoihinsa veti tossuja

Sanoi tarvitsevansa happea

Kurja elämämme sitä ahdistaa jo niin

Eteisessä lenteli mun kroksit

Kysyin, miksi niitä potkit

Leenan katse oli jämähtänyt tapettiin

Mä katsoin tapetin nurkkaa

Se kukkii nyt homeista kukkaa

Mut se on ainut puutarha mikä saatiin

Leena sanoi elämän karanneen käsistä

Tarttui kiinni mun pilsneristä

Heitti senkin taas vihaisena tapettiin

Ulkona taas sataa, märkää ja kylmää

Lätäkkö heijastaa tän harmaan pään

Ei mulla ole sellaista siementä kylvää

Joka suostuisi edes täällä itämään

Ollaan kuin rannalla lojuva ruuhi tää

Joka ei enää aaltoja pääse näkemään

Lohduttomuus se vain tänne jää

Ja se pakottaa meidät hirteen löysään

Ja taas on maanantai

Tuijotetaan Sohvalla teeveetä

Vaikka ei meillä ole edes sähköjä

Se ruutu heijastaa kasvot nää kaksi

Leena suoristi ryhtinsä

Ja aloitti kädet nyrkissä

Meneekö asiat vielä hankalammaksi

Mietin järkevää vastausta

Mut nousin ylös sohvalta

Ja kaivoin esiin vanhat valokuva-albumit

Kyynel Leenan silmäkulmassa

Taisin selvitä puhumatta

Ja sitten kysyin, että keitetäänkö vaan kahvit

Ulkona taas sataa, märkää ja kylmää

Lätäkkö heijastaa tän harmaan pään

Ei mulla ole sellaista siementä kylvää

Joka suostuisi edes täällä itämään

Ollaan kuin rannalla lojuva ruuhi tää

Joka ei enää aaltoja pääse näkemään

Lohduttomuus se vain tänne jää

Ja se pakottaa meidät hirteen löysään

Ja taas on maanantai

Sentään kuun viimeinen maanantai

– Tämähän ei ole mun tekstiä, mutta mä sain oikeudet käyttää sitä ja fiksata sen "biisimäisemmäksi". Joitain asioita ehkä sinne itsekin lisäilin, mutta pääkirjoittajana tässä on pikkuveljeni. Tässä oli niin semmonen Leevi and the Leavings -fiilis, että mua olisi harmittanut jos tää olisi jäänyt kuulematta isommalta yleisöltä. Erityisesti tykkään kohdasta, kun tapettiin kasvanut home on ainut puutarha mikä saatiin. Miten mä itse tulkitsen lyriikat? Semmoisena köyhyytenä, missä tärkeintä on kuitenkin se, että on toinen ihminen vierellä. Rämmitään yhdessä siinä suossa, koska yksin se olisi varmasti kaksinkerroin vaikeampaa. Kahvinkeittäminen ilman sähköjä ei ole mahdoton asia, muistakaa se; Nokipannukahvit on aina mahdollinen vaihtoehto.

Kolme aivan samanlaista | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Sain vääränlaista huomiota

Astuessani tilaan hämärään

Kolme naista aivan alastonta

Kyseli mitä täällä häärään

Ovesta merkintä kai kulunut

Ei ole miestenpuoli tämä

Ei kirkuminen loppunut

Seisoin vain jäykkänä

Siinä kolme aivan samanlaista

Täysin karvatonta naista

Katselivat kuin halpaa makkaraa

Tätä viatonta vaatteiden vaihtajaa

Tuo on se kurkkija

Se saamarin sarjakurkkija

Se tulee tänne ja meitä kurkkii

Saamarin kurkkija

Se on se sarjakurkkija

Ja taas se karkuun luikkii

Päädystä päätyyn uimaradalla

Kellui vastaan kumma pötkylä

Kaikki katsoi mua taas pahalla

Ei ole taas ollenkaan hyvä

Tuli vastaan toinen, kolmaskin

Joku näitä tänne työstää

Ne huomasi uimavalvojakin

Nyt se mua pois hätistää

Siinä kolme aivan samanlaista

Ruskeaa pitkulaista

Kellui mun ohi kuin halpa makkara

Ja uimahallissa kuului kuorossa

Tuo on se kakkija

Se saamarin sarjakakkija

Tulee tänne ja altaaseen kakkii

Saamarin kakkija

Se on se sarjakakkija

Ja taas se karkuun luikkii

Uimalan suihkutilassa

Liukastuin palasaippuaan

Saippua lensi ilmassa

Ja osui toista miestä otsaan

Mies kaatui ja lattialle jäi

Saippua jatkoi menoaan

Lensi taas toista ja kolmatta päin

Tehden lisää tuhojaan

Siinä kolme aivan samanlaista

Täysin elotonta urosta

Harmaina kuin halpa makkara

Ja poliisit asteli ovesta

Tuo on se tappaja

Se saamarin sarjatappaja

Tulee tänne ja tappaa kaikki

Saamarin tappaja

Se on se sarjatappaja

Mut nyt se ei karkuun luiki

Tuo on se kurkkija

Se saamarin sarjakurkkija

Tuo on se kakkija

Se saamarin sarjakakkija

Tuo on se tappaja

Se saamarin sarjatappaja

– Mulla pyöri tätä kirjoittaessa mielessä Mr. Bean, koska tämä on kohellus. Täysi kohellus. Olin ehkä poissa mun omalta mukavuusalueelta, koska en yleensä tykkää kirjoittaa tämmöstä tragikomediaa. Mutta tavallaan tää on silti ihan kiva kappale. Hassuttelumielessä. Ei mitään vakavaa tarttumapintaa, mutta ehkä se on hyvä välillä kirjoittaa sellaistakin? Ei omasta mielestäni parasta tekstiä, mutta ihan hyvä harjoitus. Enkä näköjään osaa sanoa tästä mitään, kierrän vain kehää ja yritän miettiä mitä tästä nyt sanoisin? Se on kappale. Niin, se on kappale muiden joukossa. Okei, no siis tykkään siitä miten keksin käyttää tota halpaa makkaraa kolmessa eri kerroksessa, se on ehkä se kappaleen paras osuus.

Tässä kappaleessa olen toiminut itse myös säveltäjänä. Uskallan sanoa niin, koska siis syötin tekoälylle keksimäni sävelen.


Kai kuvittelen | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Syyssateen kastelemina

Yhä lähemmäs ajauduttiin

Jännityksestä vapisevina

Toisiimme kiinni tartuttiin

Ja jokainen liike vei lähemmäs hetkeä

Jolloin kaikki muu hiljeni ympäriltä

Maailma kutistui siihen hetkeen

Huules mun huulilla tuntui lämpimiltä

Joskus kuuntelen hiljaa hiljaisuutta

Ja kuulen sun naurus — kuulen sun sanas

Suljen silmät, en tajuu todellisuutta

Ja mä nään sut — sä oot yhä siinä rakas

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Että tuut vielä takas

Tuut vielä takas

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Että tuut vielä takas

Tuut vielä takas

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Eikä tää elämä ois menny näin

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Enkä vieläkään osaa mennä eteenpäin

Eteenpäin

Eteenpäin

Etäisyys kasvoi vuoreksi

Yhä kauemmas ajauduttiin

Yksi muuttui takas kahdeksi

Kuvat seiniltä revittiin

Ja jokainen teko vei lähemmäs hetkeä

Jolloin toisemme vain unohdettaisiin

Maailma kutistui siihen hetkeen

Kun toisillemme sanottiin näkemiin

Joskus kuuntelen hiljaa hiljaisuutta

Ja kuulen sun naurus — kuulen sun sanas

Suljen silmät, en tajuu todellisuutta

Ja mä nään sut — sä oot yhä siinä rakas

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Että tuut vielä takas

Tuut vielä takas

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Että tuut vielä takas

Tuut vielä takas

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Eikä tää elämä ois menny näin

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Enkä vieläkään osaa mennä eteenpäin

Eteenpäin

Eteenpäin

Kaikki sanoo: aika kyllä auttaa

Mut aika ei auta mua

Mä en susta saa mielenrauhaa

Mun sydämeni kaipaa sua

Ja jokainen hetki tuntuu samalta

Vaik päivät vaihtuu ympäriltä

Sun ajattelu tuntuu raskaalta

Silti ajatukset pyörii sun ympärillä

Joskus kuuntelen hiljaa hiljaisuutta

Ja kuulen sun naurus — kuulen sun sanas

Suljen silmät, en tajuu todellisuutta

Ja mä nään sut — sä oot yhä siinä rakas

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Että tuut vielä takas

Tuut vielä takas

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Että tuut vielä takas

Tuut vielä takas

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Eikä tää elämä ois menny näin

Kai kuvittelen — että tuut vielä takas

Enkä vieläkään osaa mennä eteenpäin

Eteenpäin

Eteenpäin

– Tää on taas toinen ääripää tekstistä, joka ei ole omalla mukavuusalueellani. Tänhän ei alunperin ees kuulunut olla tämmöinen katkera erolaulu, vaan tän piti käsitellä sitä fiilistä kun läheisen kuoleman jälkeen mulle jäi semmonen olo, että se on vaan käymässä jossain ja tulee kohta takaisin. En kuitenkaan saanut sitä toimimaan, tai en osannut vaan kirjottaa siinä hetkessä sitä tarpeeksi hyvin, joten yritin sitten kirjoittaa kappaleen loppuun muutaman kaljan jälkeen. No, siitähän sitten seurasi se, että koko kuvio muuttui. Tämä teksti oli vaikea kirjoittaa lähinnä siksi, että tämähän ei ole mitenkään kytköksissä omaan elämään. Kaikki rakentui vain ja ainoastaan lauseen "Kai kuvittelen, että tuut vielä takas" ympärille. Oli yllättävän vaikea keksiä tämmöinen kaari tähän. On helppoa keksiä hahmoja, niille tarinaa, mutta kun pitää alkaa kirjoittaa jostain tunteesta, niin sitten menee vaikeaksi.


Viraston Virpi | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Vaalea neule ja hiirenharmaat hiukset

Viraston kahvihuoneessa hiljaiset huokaukset

Leimaa paperit sanoin: "Katsotaan ensi kuussa"

Vaikka hän tietää, että muutosta ei ole luvassa

Hän katsoo lasiensa takaa miestä omituista

Joka haisee lasolilta ja puhuu jostain kruunusta

Virpi hymyilee vienosti, on ammattilainen vakaa

Mutta kukaan ei nää mitä löytyy sen hymyn takaa

Ei virkailija enää

vaan jotain aivan muuta

Hallinnan menettää

Ja kaikille soittaa suuta

Viraston Virpi, päivisin säälii ja auttaa

Mutta iltaisin vihansa netissä pulauttaa

Kun näyttö loistaa pimeässä yksiössä

Antaa Virpi tulla sielunsa kyllyydestä

Viraston Virpi

Voi minkä menit tekemään

Oi Virpi, Virpi

Ei noin sanota kellekään

Kotiin hän kulkee ohi puiston sen pimeän

Miettien; ei kukaan muista hänen nimeään

Hän keittää teen ja avaa vanhan läppärin

Kirjoittaa nettiin samaan aikaan kännykälläkin

Hetken pohtii, mutta tarttuu tuttuun sanailuun

"Suihkuun, nukkumaan ja huomenna työnhakuun"

Koko maailmaa vastaan sanoillaan hyökkää

Hän lyttää ne kaikki, joille päivällä iloisesti nyökkää

Ei virkailija enää

vaan jotain aivan muuta

Hallinnan menettää

Ja kaikille soittaa suuta

Viraston Virpi, päivisin säälii ja auttaa

Mutta iltaisin vihansa netissä pulauttaa

Kun näyttö loistaa pimeässä yksiössä

Antaa Virpi tulla sielunsa kyllyydestä

Viraston Virpi

Voi minkä menit tekemään

Oi Virpi, Virpi

Ei noin sanota kellekään

Aamulla töihin – iltapäivällä kotiin

Ei jämähdä Virpi paperisotiin

Nähnyt jo kaiken mahdollisen

Ja kuullut kaikki haukut ihmisten

Elinkeinona virasto on oikein hyvä

Mut ei jaksa enää ihmisten selittelyjä

Säälimätön, muita ihmisiä vihaava

On aamulla taas sama harmaa virkailija

Viraston Virpi, päivisin säälii ja auttaa

Mutta iltaisin vihansa netissä pulauttaa

Kun näyttö loistaa pimeässä yksiössä

Antaa Virpi tulla sielunsa kyllyydestä

Viraston Virpi

Voi minkä menit tekemään.

Viraston Virpi, päivisin säälii ja auttaa

Mutta iltaisin vihansa netissä pulauttaa

Kun näyttö loistaa pimeässä yksiössä

Antaa Virpi tulla sielunsa kyllyydestä

Viraston Virpi

Voi minkä menit tekemään

Oi Virpi, Virpi

Ei noin sanota kellekään

Ei noin sanota kellekään

– Tää on taas esimerkki siitä, että hahmoja on kiva ja suhteellisen helppo keksiä. Mä olen yliajattelija ja aina ennen mitään tapaamisia mä ajattelen läpi sen moneen kertaan, että minkälainen se toinen ihminen mahdollisesti on. Ja sen, että miten se keskustelu etenee. Mitä mieltä se toinen ihminen musta mahdollisesti on? Tiedättekö? Okei, jos yliajattelet, niin tiedät. Jos et, niin et ehkä pysty ymmärtämään. Mutta tässä tapauksessa yliajattelusta oli apua, koska loin tän hahmon virastoihmisestä, joka on päivisin reipas ja muita auttava, mutta iltaisin purkaa pahan olonsa netissä haukkumalla kaikkia. Ja siinä on sitten sekin puoli, että ette te koskaan tiedä kuka siellä nimimerkin takana on. Se voi olla vaikka Virpi virastosta, joka ei normaalisti toimi niin. Tässä on tasoja.


Ei voi mieltänsä käskeä | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Sanoin, että en oikein löydä mitään sanoja

Käännyit ja vastasit, että sanopa muuta

Siinä sängyn vierellä katselin sun kipuja

Vahvin ihminen – enää vaan nahkaa ja luuta

Lähtiessäni huikkasin vaan nähdään huomenna

En voinut tietää, että sinulle ei ole uutta huomenta

Ei voi mieltänsä käskeä

Ja odottamalla oikeaa hetkeä

Käyttää ajan vain siihen odotukseen

Odottamalla sitä hetkeä

Aika valuu sun sormien välistä

Ja menneisyys ottaa sinut vangikseen

Luulin voiman olevan siinä, että vaan jaksaa

Harteillaan kantaa arjen ja muiden huolet

Mut kadotettua aikaa, sitä ei enää takas saa

Liian myöhään usein aukeaa elämän varjopuolet

Helposti jää odottamaan lupaa ja vahvistusta

Sinä huolehdit muista, kuka huolehtii sinusta

Ei voi mieltänsä käskeä

Ja odottamalla oikeaa hetkeä

Käyttää ajan vain siihen odotukseen

Odottamalla sitä hetkeä

Aika valuu sun sormien välistä

Ja menneisyys ottaa sinut vangikseen

Meidän aika on täällä arvaamaton

Seuraavaa hetkeä ei voi tietää tai kumota

Olet korvaamaton, mutta et korvaamaton

Maailma odottaa – elämä ei odota

Ei voi mieltänsä käskeä

Ja odottamalla oikeaa hetkeä

Käyttää ajan vain siihen odotukseen

Odottamalla sitä hetkeä

Aika valuu sun sormien välistä

Ja menneisyys ottaa sinut vangikseen

– Mä kirjoitin tän kappaleen ystävälle, jonka elämä ei nyt ole kovin helppoa. En ehkä osaa sanoa suoraan sitä mitä haluaisin sanoa, mutta osaan kirjoittaa ne sanat. Mä alotin kappaleen kertomalla omasta viimeisestä kohtaamisestani oman isäni kanssa, mutta laajennan sen kappaleen edetessä universaalimmaksi, mutta kuitenkin niin, että sanon siinä sen mitä haluaisin osata sanoa. Mä luulin, että aikaa on vielä. Älä sinä tee samaa virhettä. Mä en osannut iskällekään sanoa siinä sängyn vieressä kaikkea sitä mitä olisin halunnut sanoa, niin älä sinä tee sitä samaa virhettä. Halusin kai ehkä olla varoittava ja herättävä esimerkki. Me kannetaan kyllä paljon, mutta kuka kantaa meitä kun sitä tarvitaan? Mä haluaisin kyetä olemaan tukena, mutta mä olen vaan niin huono puhumaan. Kirjoittaminen on siitä hyvä väline.


Sanaton sopimus | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Oltiin kavereita pitkään, mut ystäviks kasvettiin

Vaan tuli se päivä kun kaikki paskaks pistettiin

Sulle tärkeintä olit sinä – sinä ja sun juttusi

Kaikki oli hyvin, kuhan vaan sä sait periksi

Kun sä tarvitsit jotain – mä juoksin sun luokse

Mut sulle olin vaan joku, joka perässäsi juoksee

Oli vaan sun etu (sun etu), sun etu (sun etu)

Et mut oli jo kertaalleen palasiks laitettu

Mä luulin pitkään, et me oltiin ystävii

Mut tuli se päivä ku naamarit riisuttiin

Sanaton sopimus – pidetään siitä kii

Mut ku tarvitsin sua eniten – törmäsin narsistiin

Yritin korjata mun kuplan – mun oman suojan

Siirryin elämässäni rooliin sivustakatsojan

Mä tahdon vaan, et mun läheiset voi hyvin

Oman etuni jo lähes kokonaan unohdin

Kun sä tarvitsit jotain – mä juoksin sun luokse

Mut sulle olin vaan joku, joka perässäsi juoksee

Ei oo mun etu (mun etu), mun etu (mun etu)

Et mun luottamus on loppuun kulutettu

Mä luulin pitkään, et me oltiin ystävii

Mut tuli se päivä ku naamarit riisuttiin

Sanaton sopimus – pidetään siitä kii

Mut ku tarvitsin sua eniten – törmäsin narsistiin

Mut rikottiin jo lapsena

Koulun käytävillä palasina

Päätin, ettei kukaan tee enää mulle niin

Mut rikottiin jo nuorena

Houkutti hetken tuonela

Päätin, että jaksan vielä perheeni takii

Yks tyyppi vaikutti et se hyvää tahtoo

Laskin suojausta, lensin lähelle aurinkoo

Kaikki oli hyvin monen monta vuotta

Mut kuuntele nää sanat uusiks alusta

Mä luulin pitkään, et me oltiin ystävii

Mut tuli se päivä ku naamarit riisuttiin

Sanaton sopimus – pidetään siitä kii

Mut ku tarvitsin sua eniten

Mä luulin pitkään, et me oltiin ystävii

Mut tuli se päivä ku naamarit riisuttiin

Sanaton sopimus – pidetään siitä kii

Mut ku tarvitsin sua eniten – törmäsin narsistiin

– Mä myönnän heti alkuun, että käytän aika löyhin perustein tässä kappaleessa narsisti-sanaa. Mutta se oli mun mielestä vahvin kuvaus mitä keksin ja halusin luottaa intuitioon. Tää kappale kertoo toksisesta kaverisuhteesta, jollaisessa minäkin olen ollut. Tämähän on tavallaan siis hieman kärjistetysti kirjoitettu mun yksi kaveruus läpi, joten.. No, sellaista. Mä oon täällä blogissakin monesti puhunut mun kiusaustaustasta ja tässä kappaleessa palasin siihenkin hieman, koska mä oon joutunut opettelemaan ihmisiin luottamisen monta kertaa uudestaan. Ja ehkä sen takia tää purkautu ulos tämmösenä. Tämä oli taas uusi roso mun luottamukseen ja nyt uusimmat suhteet on ollut vieläkin vaikeampia luoda. "Mitä jos taas käy niin?" on yksi kysymys, mikä pyörii tahtomattani päässä.

Sinulla on muistoja tältä päivältä |YouTube Music | Spotify

Sanat:

Sinulla on muistoja tältä päivältä

Olit viisitoista vuotta sitten kännissä

Neljätoista vuotta sitten ryyppäämässä

Ja kymmenen vuotta sitten – pää täynnä

Sinulla on muistoja tältä päivältä

Olit yhdeksän vuotta sitten lääkärissä

kahdeksan vuotta sitten elämää miettimässä

ja seitsemän vuotta sitten

Pää täynnä

Pää täynnä

Pää täynnä

Pää täynnä

[hook]

Sinulla on muistoja tältä päivältä

Olit kuusi vuotta sitten vikaa kertaa äidillä

Viisi vuotta sitten suruja läpi käymässä

Ja neljä vuotta sitten – Pää täynnä

Sinulla on muistoja tältä päivältä

Olit kolme vuotta sitten synnärillä

kaksi vuotta sitten yksvuotissynttäreillä

ja tasan vuosi sitten

Pää täynnä

Pää täynnä

Pää täynnä

Pää täynnä

Pää

Täynnä

– Tää oli vähän tämmönen täytebiisi, tavallaan. Tää perustuu ihan puhtaasti siihen mitä kaikkea ihmiset ovat jakaneet internetiin. Siellä on elämän ylä- ja alamäet. Ei kaikilla toki näin ole, mutta esim. minä itse olen aikoinani päivitellyt vähän turhankin tiiviisti ja liikaa asioita kaikkien silmille. Pahimmat on juuri sieltä Facebook-aikani alkuajoilta kun jokainen humala piti siellä erikseen ilmoittaa. Miksi? En tiedä vastausta. Ehkä se oli silloin jotenkin siistiä? No, enää en ajattele niitä siisteinä, mutta ne on muistoja tältä päivältä. Tää kappale on taas keksittyä osittain, mutta osittain myös totuutta tai muuteltua totuutta. En halua ehkä kuitenkaan aina olla liiankaan avoin. Pää täynnä -lause esiintyy paljon ja se perustuu puhtaasti siihen mun humalatilojen jakamiseen, mutta sekin muuttaa sanomaansa kappaleen edetessä, joten tasoja löytyy taas. Me olemme vain läjä status-päivityksiä, jos sallitte minun sanoa niin.

Ehkä jo juhannuksena | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Otan arskat lipastosta

Lähen nauttii auringosta

Dalsin kauppaan hakee evästä

Lunta sataa vasten naamaa

Mä kiroon Pekka Poutaa

Piti olla vuoden eka lämmin päivä

Mut mähän meen – ja mähän meen

Luvattiin hyvää säätä – joten mä meen

Kuu simasta kesään – pussikaljoista ei päivääkään

Puistossa istutaan, vaikka ei ole lämmintäkään

Suomen kesä – taitaa tänä vuonna olla keskiviikkona

Ja pitkät kalsarit voi riisua ehkä jo juhannuksena

Ehkä jo juhannuksena

Otan kaljan pussista

Etsin paikan puistosta

Isken viltin ikiroutaiseen maahan

Tänään mikään ei estä

Nauttimasta kesästä

Vaikka kuulen lähestyvän lumiauran

Mut mähän oon – ja mähän oon

Luvattiin hyvää säätä – joten mä oon

Kuu simasta kesään – pussikaljoista ei päivääkään

Puistossa istutaan, vaikka ei ole lämmintäkään

Suomen kesä – taitaa tänä vuonna olla keskiviikkona

Ja pitkät kalsarit voi riisua ehkä jo juhannuksena

Ehkä jo juhannuksena

Oottelen frendejä tunnin

Samalla kun kesää juhlin

Viestillä ilmoitus: "ei kyl olla tulossa"

Kuka alkaa perumaan

Vaikka lumi peittäis koko maan

Mä nään taas vilahduksen auringosta

Mut mähän jään – ja mähän jään

Luvattiin hyvää säätä – joten mä jään

Kuu simasta kesään – pussikaljoista ei päivääkään

Puistossa istutaan, vaikka ei ole lämmintäkään

Suomen kesä – taitaa tänä vuonna olla keskiviikkona

Ja pitkät kalsarit voi riisua ehkä jo juhannuksena

Ehkä jo juhannuksena

Kuu simasta kesään – pussikaljoista ei päivääkään

Puistossa istutaan, vaikka ei ole lämmintäkään

Suomen kesä – taitaa tänä vuonna olla keskiviikkona

Ja pitkät kalsarit voi riisua ehkä jo juhannuksena

Ehkä jo juhannuksena

– En tiedä olenko vielä kovinkaan montaa kertaa täällä mainostanut sitä, että tykkään pussikaljakulttuurista. Tein edellisenäkin vuonna pussikaljalle anthemin, joten luonnollisesti piti tehdä tällekin vuodelle. Tämä on se. Kertosäe lähti rakentumaan hauskasti "Kuu kiurusta kesään"-lorun päälle, johon lisäsin näitä isävitsejä läjän. Tässä kappaleessa halusin sanoa sen, että sinne pussikaljalle mennään jos pussikaljat on sovittu. Puistoalue, tölkeittäin kaljaa ja matkakajari, mikä olisi muka parempaa? Lumi ei ole este, se on hidaste.

Tuomarin virhe | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Suomi

Suomi

Suomi

Taas se aika vuodesta

Oon penkkiurheilija suomesta

Joka tietää jääkiekosta enemmän kuin kukaan

Riisuudun mun kuoresta

Puhun vaan Suomen puolesta

Oon niin hyvä, et ne vois ottaa mut mukaan

Taas tuomari teki selkeän virheen

Vaadin sille eroa – tai haen kohta kirveen

Oon jääkiekkotietäjä vailla vertaa

Tuomarin virhe taas tälläkin kertaa

Kampituksesta suomalaisen boksiin laittaa

Tuomarin toiminta mua syvästi masentaa

Ja tottakai
Tottakai

Vastustaja teki ylivoimalla maalin

Taas se aika vuodesta

Noi seeprat on sokeita

Ja noita jäähyjä vaan vääryydellä jaetaan

Herätkää horroksesta

Tää on kiinni tuomareista

Ja suomalaista jälleen boksiin haetaan

Taas tuomari teki selkeän virheen

Vaadin sille eroa – tai vedän sen hirteen

Oon jääkiekkotietäjä vailla vertaa

Tuomarin virhe taas tälläkin kertaa

Kampituksesta suomalaisen boksiin laittaa

Tuomarin toiminta mua syvästi masentaa

Ja tottakai
Tottakai

Vastustaja teki ylivoimalla maalin

Taas se aika vuodesta

Kun jääkiekko on suolesta

Ottelu päättyy vastustajalle kuusi nolla

Kuuluu liikaa hurrausta

Vastustajan puolelta

Seuraavaa matsia on parempi katsomatta olla

Mä yritin kyllä ensin laskea viiteen

Mutta taas telkkari kohtasi kirveen

Oon jääkiekkotietäjä vailla vertaa

Tuomarin virhe taas tälläkin kertaa

Kampituksesta suomalaisen boksiin laittaa

Tuomarin toiminta mua syvästi masentaa

Oon jääkiekkotietäjä vailla vertaa

Tuomarin virhe taas tälläkin kertaa

Tappelemisesta suomalaisen boksiin laittaa

Tuomarin toiminta mua syvästi ahdistaa

– Tää oli oma sarkastinen MM-kisakappaleeni. Ja tämä perustuu omaan elämääni vahvasti, koska aikoinaan, juurikin Facebook-muistoista käy tutuksi, että mä oon ollut tämmöinen tuomareita kaikesta syyttävä penkkiurheilija Suomesta. Kaikki suomalaisten saamat jäähyt oli tuomaripeliä. Ja tämä kappale tuli ajankohtaiseksi taas MM-finaalissa, koska siellä vihellettiin suomalaisjäähyjä aika hepposin perustein ja selviä sveitsiläisjäähyjä jätettiin jakamatta. Onneksi kuitenkin siitäkin huolimatta voitettiin! Tää on hyvä kappale, sanotte mitä sanotte. Itse ainakin tykkään. 


Ehkä tänne jäin | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Kuljen lapsuuteni katuja

Mieleen palaa muistoja

Täällä mä kasvoin, täältä oon kotoisin

Täällä sain kolhuja

Leikin näissä ojissa

Mietteissäni palaan aikoihin noihin

Näen taas metsän sen

Johon kanssa kavereiden

rakennettiin maja, jossa aina leikittiin

Vieressä jalkapallokentän

Näen vanhan kotini seinän

Jonka luona tulevaisuudesta haaveiltiin

Pinnat graffiteja jo saaneet

Pelikentän kasvit peittäneet

Mä kuljen eteenpäin

Mieleen palaa vanhat ystäväin

Ja kuljen eteenpäin

Monia tuttuja paikkoja taas näin

Mä jatkan eteenpäin

Vaikka mielessäni – ehkä tänne jäin

Onnellisia muistoja – läjäpäin

Tuolla näen sen puun

Johon aikaan kesäkuun

Rakkautemme nimikirjaimin raavittiin

Luona suuren kiven

Ensihumala hysteerinen

Huipentui vahvaan pahoinvointiin

Tuon liukumäen korkean

Alla nukuin pois laskuhumalan

Pienet lapset aamulla kepeillä mua tökki

Kävelin keinun luo

Luvaten "En enää koskaan juo"

Mutta siihen loppui lapsuuteni leikki

Leikkipaikan keinut jo ruostuneet

Rikkakasvit vallan ottaneet

Mä kuljen eteenpäin

Mieleen palaa vanhat ystäväin

Ja kuljen eteenpäin

Monia tuttuja paikkoja taas näin

Mä jatkan eteenpäin

Vaikka mielessäni – ehkä tänne jäin

Onnellisia muistoja – läjäpäin

Tänne kulkeutuvani

huomaan aina uudelleen

Ja aina uudelleen

Katsomaan vanhaa ikkunaani

Josta jäljellä karmit ja sirpaleet

Karmit ja sirpaleet.

Silloin olin onnellinen

Silloin olin onnellinen

Mä kuljen eteenpäin

Mieleen palaa vanhat ystäväin

Ja kuljen eteenpäin

Monia tuttuja paikkoja taas näin

Mä jatkan eteenpäin

Vaikka mielessäni – ehkä tänne jäin

Ehkä tänne jäin

Silloin olin onnellinen

– Tää on mun "Nummela"-kappaleeni. Mä halusin kirjoittaa semmosen nostalgiatripin, mutta mä halusin kirjottaa sen tietyllä tavalla liioitellusti. Tässä kappaleessa esiintyy asioita, jotka on tapahunut, joita ei ole tapahtunut, on tapahtunut jollekin toiselle ja sitten on vielä paikka, joka on vieläkin olemassa ihan kunnossa, mutta mä kuvittelin sen tarkoituksella menneeksi. Taaskin näitä tasoja. Kirjoitusvaiheessa mä astelin mielessäni lapsuuteni maisemissa, jokainen iso kivi tai puu on olemassa, mutta mitä niillä on oikeasti tapahtunut niin on jollain tavalla mahdollisesti värikynää. Halusin pistää kaikki tuohon loppupuolella tulevaan "silloin olin onnellinen" -lauseeseen. Tää tavallaan kertoo siis myös siitä, miten lapsuus loppuu joillain ihmisillä vähän pakotetusti paineen alla.


Kun kalja on loppu | YouTube Music | Spotify

Sanat:

Taas sunnuntaiaamu

Olen valkea kuin haamu

Jääkaapista onneni löytäisinkö

Harhailevat askeleet

Otsallani hikibileet

En ole varma, nauranko vai itkenkö

Viimeisillä voimilla tartun jääkaapin oveen

Avaan sen –  pahin pelkoni käy toteen

Kun kalja on loppu

Niin miksi ei kaikki muukin

Kun kalja on loppu

On ihan turha mun suunikin

Kun kalja on loppu

Niin miksi edes yrittäisin

Kun kalja on loppu

Herään huutoihini aamuöisin

Auki on mun peppu

Mutta onneksi on reppu

Sieltä aina löytyy yksi jos toinenkin

Harhailevat askeleet

Huuleni kuivuneet

Nyt ehkä vähän jo itkenkin

Viimeisillä voimilla tartun repun vetoketjuun

Avaan sen – vilkaisen tyhjään reppuun

Kun kalja on loppu

Niin miksi ei kaikki muukin

Kun kalja on loppu

On ihan turha mun suunikin

Kun kalja on loppu

Niin miksi edes yrittäisin

Kun kalja on loppu

Herään huutoihini aamuöisin

Ei auta nyt rukous

Ylläni janoisen kirous

Sohvan alle vielä varuiksi kurkistan

Harhailevat askeleet

Toiveeni menneet

Silmäkulmasta vuodatan viimeisen pisaran

Viimeisillä voimilla tartun sohvanreunaan

Nostan sen – törmään vain villakoiraan

Kun kalja on loppu

Niin miksi ei kaikki muukin

Kun kalja on loppu

On ihan turha mun suunikin

Kun kalja on loppu

Niin miksi edes yrittäisin

Kun kalja on loppu

Herään huutoihini aamuöisin

Taas sunnuntai-ilta

Löydän itseni sikiöasennosta suihkun lattialta

Kun kalja on loppu

Kun kalja on loppu

– Albumin päättää tämmöinen hassuttelu. Tää kertsi on ollut olemassa pitkään, eikä siitä koskaan pitänyt tulla muuta kuin lyhytvideo, mutta pikkuveljen toiveesta mä aina välillä sitä pohdin: pitäisikö siitä tehdä kokopitkä kappale? No, nyt se on tehty. Tää on hyvä, omasta mielestäni. Hassua tavallaan, että samalla albumilla käsitellään kaljanjuontia niin monella tasolla. Kalja on vissiin hyvä aihe kirjoittaa tai jotain? Tää oli jollain tavalla vallan runollinen kappale, joka ei myöskään ole sitä ominta aluetta, mutta kaikkea on kiva kokeilla. Tässä on monia semmoisia kivoja juttuja, joita oli kiva kirjoittaa, vaikka aihe taas aika rankka onkin, tavallaan.


Kiitos jos luit tänne asti. Kappaleiden selittely ei kuulu tavallaan tapoihini, mutta toisaalta niiden taakse kurkistaminen auttaa myös itseä jatkossa. Mistä tai missä ne kappaleet oikein syntyy? Joskus ei tosiaan vaadita kuin lause, toisinaan ehkä hahmo ja milloin sitten mitäkin, mutta lopputulos on usein omasta mielestäni hyvää lyriikkaa. Kyllä, uskallan sanoa omaa tekstiäni hyväksi, koska tää lauluntekeminen on muodostunut vallan rakkaaksi harrastukseksi ja mielestäni paranen siinä kokoaika.

Seuraavalla kerralla sitten taas jotain muuta, mahdollisesti.

Terveisin,
Vesa-Matti