Me lähettiin siis eilen illalla maalle grillailemaan, hengailemaan ja yökyläilemään. Kaikki meni muutoin hyvin, mutta enpäs meinannut osata nukkua. Ensin ei vaan tullut uni, ja sitten kun se tuli, alkoikin Maxin oma rumba. Heräilyä heräilyn perään. Oli vissiin kaikille jokseenkin vaikeeta nukkua taas kerran uudessa nukkumapaikassa.
Mä nukuin yön aikana ehkä semmosen 4 tuntia. En oo siitäkään ihan varma, mutta varmaan aika lähelle sitä päästiin. Sekin 4 tuntia mitä osasin ja/tai kerkesin nukkumaan oli hyvin katkonaista. Luultavasti ei yhtään kokonaista tuntia edes putkeen. Maxilla on siis korvatulehdus ja se on ollut hyvin itkuherkkä nyt viime päivät, sitten kun siihen vielä lisäsi sen, että ei päässyt omaan pinnasänkyyn yöunille, niin oli soppa valmis. Kopassa ei mahtunut kääntymään edes kyljelleen, ja se on kuitenkin Maxin mielestä paras asento nukkua.
Päivän kuvassa on Max, vaippasankari, joka sai tänään käyttää uima-allastaan tommosena lojumispaikkana. Siihen se nukahti viimeisille päikkäreilleenkin.
Kuvatekstiä jouduin hieman Facebookin puolelle korjaamaan, koska tajusin yhdestä Instagramiin tulleesta kommentista, että toi oli tosi ylidramaattisesti kirjoitettu. Luin sen uudelleen ajatuksella ja tajusin, että siinä on voinut moni ihminen pelästyä ennen viimeistä lausetta. Mutta pistinkin sen väsymyksen piikkiin ja pyytelin anteeksi. Oikeesti, jos se kuvateksti säikäytti, niin anteeksi. Kaikki on korvatulehdusta lukuunottamatta hyvin!
Tää on vaan ollut kovin raastavaa tää Maxin korvatulehdus, eikä pelkästään vaan Maxille. Max on kokoaika tosi itkuherkkä ja kiukuttelee kaikkiin tyhjiin väleihin. Se saattaa siis leikkiä, sit se kyllästyy siihen leikkiin ja heti alkaa semmonen kitinä. Sitten se yltyy ja yltyy, vaikka mitä tekisi. Jossain vaiheessa kun sen taas saa rauhalliseksi, niin uusi leikki kestää taas hetken ja sama show käynnistyy.
Eira on meistä ehkä enemmän semmonen, joka taas sitten turhautuu Maxin semmoseen kiukutteluitkuun paljon nopeampaa. Se tekee sitten taas oman kierrepallonsa tähän soppaan, koska sitten Eira on kiukkuinen, turhautunut ja tiuskii asioita. Sitten turhaudun minäkin ja mun tapani tuoda se esille on se, että vetäydyn mykkäkouluilemaan johonkin. Se taas lisää maustetta Eiran soppaan ja yhtäkkiä täällä on ihan täysi kaaos päällä. Max on kiukkuinen, Eira on kiukkuinen ja mä yritän vaan olla poissa sopasta, joka ei tämmösessä tapauksessa auta mitään. Päinvastoin. Eira ei saa pakkaa yksinään kasaan toisessa huoneessa ja mulla taasen kiehuu toisessa huoneessa, koska en yhtään tykkää olla vihainen ja turhautunut. Noidankehä, monin eri tavoin.
Pitää nyt oikeesti vaan toivoa, että Maxin korva paranisi nopeesti ja päästäisiin takaisin siihen mukavaan vauva-arkeen. Siitä mä kuitenkin tykkään ihan itkuineen ja varsinkiin nauruineen. Mutta toki nää kaikki vaiheet varmasti kuuluu tähän, ja kai meidän pitäisi jotenkin sitten oppia tulemaan muuttuvien tilanteiden kanssa paremmin toimeen. Meidän kaikkien, vaikka ei Maxilta voi vielä vaatia, että se näyttäisi kiputilansa ja ärtymyksensä muutoin kuin kitisemällä. Sitähän se varmasti tulee olemaan vielä pitkälle, joten ehkä se opin paikka on enemmänkin vaan meillä vanhemmilla.
Ja mitä tohon paastoon taas tulee.. No, mä noudatan sitä vähän miten musta itestä tuntuu hyvältä. Toki siis arki menee tosi hyvin, mutta sitten viikonloput ja semmoset ns. erikoistilanteet, kuten nyt maalla yökyläily, muuttaa sitä. Mä olin koko viikon suunnitellut lauantaille sipsi-iltaa, koska sipsit on mun suurin intohimoni, mutta mä pidin huijauspäivän jo perjantaina.. Voinko pitää kaksi huijauspäivää putkeen, jos en ota tavaksi? No tietenkin voin. Tänään on siis sipsi-ilta, koska siitä olin haaveillut jo kauan. Ja jos vain pysyn hereillä vielä Maxin yöunille menoon asti.
Huomenna kun taas palaan tiukkaan kuriin ja oon siinä ainakin seuraavaan lauantaihin asti, niin kyllähän sen täytyy toimia? Eikai yksi huijauspäivä viikossa, oli se sitten sipsin syöntiä tai muuta mättöruokailua, voi pilata koko viikon suoritusta? En usko. Ja mun mielenterveyden kannalta huijauspäivä on todella tärkeä, joten siitä pidetään kiinni.
Ja mä en muuten siis vieläkään tiedä mun tämänhetkistä painoani. Mulla on vaakakammo. Mä pelkään pilanneeni mun hyvän suorituksen ja nyt en halua sitä itselleni myöntää. Ehkä se päivä vielä taas tulee kun vaa'alle uskallan, mutta se ei ole vielä.
Ja nyt mulla ei muuta.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)