Työttömyydestäni

Mä haluan kirjoittaa tänään vähän työttömyydestäni. Mihin suuntaan ollaan mahdollisesti menossa ja vähän myös siitä, että miksi tämä on ollut mulle vaikeaakin vaikeampi matka.

En tiedä kuinka monelle tulee yllätyksenä enää tässä kohtaa se, että mä olen pitkäaikaistyötön. Mä olen opiskellut, tehnyt muutamaa duunia, opiskellut ja opiskellut taas. Mä en ole löytänyt paikkaani tästä yhteiskunnasta. Mä olen ollut tavallaan liian vaativa, koska tiedän mihin musta on ja miten hyvä olen jos vaan pääsisin oikeaan paikkaan. Vaan olen nyt tullut siihen tulokseen, että tämä on vähän väärä lähtökohta.

Viimeisin työkokemukseni on vuodelta 2020, kun olin Riihimäen Nuorisoteatterilla talonmiehenä. Se on tähän mennessä ollut elämäni mukavin työpaikka. Sain työskennellä melko itsekseni, ja silloin olenkin vahvimmillani. Sen jälkeen olen opiskellut ravintola- ja caterin-alaa yhden ja verkkosivutuotantoa parin osatutkinnon verran.

Suurin syy sille, että en ole työllistynyt, on ehkä se, että mun aiemmat koulutukset meni lähes valmistumisvaiheessa vanhaksi. Puualaa aloin pelkäämään, koska luokkalainen menetti sormensa sirkkeliin ja pintakäsittelyala meni ajokortin puutteeseen. Kävin hetken logistiikka-alaa, joka mun kohdalla meni karikolle trukkiajoissa, jota en saanut sujumaan ja jätin leikin kesken.

Oon aina tykännyt kokkailla, mutta meinasin antaa kokkihommienkin jäädä kokonaan, koska työ Riihimäen Hesburgerissa oli liian hektistä ja hoksasinkin siellä, että paineen alla en ole vahvimmillani. Verkkosivutuotanto oli ehkä kaikista mukavin pätkä elämässäni, koska siinä pääsin näyttämään visuaalista osaamistani ehkä parhaiten ikinä.


Mä olen nyt pari kertaa nähnyt työhönvalmentajaa. Alkuun meinasin ohjautua lähes automaatiolla logistiikka-alalle, mutta sain lopulta sanottua, että se ei ole minua varten. Itseasiassa jos mietitään suurinta syytä työttömyydelleni, niin se on ehkä kuitenkin se, että en osaa puhua ja tuoda itseäni yhtään esille. Mä tavallaan vaan odotan, että joku tulisi mut täältä kotoota hakemaan ja pääsisin unelmatyöhöni heti.

Vaan sanoitettuani haluttomuuteni logistiikka-alalle, vaikka työelämään haluankin, niin löytyi uusi suunnitelma mun varalle. Mitä jos se olisikin se kokkiala, jollain tapaa? Työhönvalmentaja suositteli mua jonnekin, jossa pääsisin mahdollisesti aloittamaan tiskaajana. Ja tiedättekö mitä? Mä olen aivan valmis, ja olenkin yrittänyt parhaani mukaan viedä asiaa eteenpäin.

Mua vaan tiedättekös pelottaa niin moni asia tässä. Mä olen ollut tosi pitkään kotona. Harppaus tämmöisen kauden jälkeen johonkin on varmasti kenelle tahansa pelottavaa, mutta mulla on myös tää mun ongelma sosiaalisuuden kanssa. Mun pitäisi osata jotenkin tuoda esille osaamistani, vaikka en ole sitä koskaan ennenkään osannut, niin miten se onnistuisi näin pitkän tauon jälkeenkään?

Me harjoiteltiin työhönvalmentajan kanssa vähän, ja se buustasi kyllä tietyllä tavalla itsevarmuuttani, vaikka siinä vallan surkeasti pärjäsinkin. Mulla kun on vähän ikävä tapa, yliajattelijana, kuunnella kysymys ja käydä sitä päässäni hetki läpi. Mulle se on pitkältä tuntuva hetki, ja niin on varmasti aina myös vastapuolelle. Mä annan siinä jo varmasti tosi huonon kuvan itsestäni, kun jään vaan miettimään kysymystä.


Mutta mä haluan oikeasti muutosta. Mä haluan työelämään. En tiedä olenko joka vuosi täälläkin kirjoitellut sitä, että "ehkä tämä on se vuosi kun työllistyn", mutta mitään ei ole koskaan tapahtunut. Mä en oo varmaan vaan halunnut sitä tarpeeksi, koska mua on pelottanut. Ja kuten sanottu, ei se pelko ole vieläkään mihinkään haihtunut, täällä se on vielä hyvin vahvana. Mutta ehkä joku mun asenteessa on muuttunut niin, että olen valmis kokeilemaan melkein mitä vain. Ehkä kesällä koetut monet monituiset kriisit on muuttanut mun ajatusmaailmaani, tai ehkä tämäkin on taas vain joku vaihe. Mä vaan haluan pois kotoota, edes joskus. Mä haluan laajentaa omaa identiteettiäni, joka on kutistunut niin pieneksi, että en tiedä kuka olen.


Mä olen ehkä viimeiset 6 vuotta ollut myös aikamoisessa myllytyksessä, joka on vienyt multa kaiken pohjan. Maxin syntymästä Arton kuolemaan, siitä Miion syntymään ja iskän kuolemaan. Tiedättekö, on ollut aika rankka kontrasti. Just kun on onnellisimmillaan, niin isketään takaisin syvälle lattianrakoon. Mun täytyi tehdä vain se valinta, että mä jaksan poikien vuoksi, tuli mitä tuli. Ja poikien vuoksi mä olen jatkanut ja ehkä poikien vuoksi mä en ole myöskään haluamalla halunnut jättää kotia. Mulla on ollut semmoinen olo, että mun täytyy olla täällä koko ajan poikia varten. Se on ollut mun työ.

Siitä työstä ei vaan rahallista korvausta saa, joten se on kiristänyt hyvin paljon ilmapiiriä kotona jo pitkään. Mulla on ollut kauan jo se olo, että koska en tienaa rahaa, niin en saa minkäänlaista arvostusta kotona. Mua ei nähdä, eikä mun työpanosta täällä kotioloissa arvosteta kovinkaan korkealle – ja siis tää on vaan se, miltä musta tuntuu. Mä olen elänyt poikia varten ja siinä oikeastaan kaikki mitä olen jaksanut tehdä. Mun mieli myllertää lähes koko ajan ja syö valtavan määrän mun jaksamisesta.


Mutta pitkästä aikaa mä olen oikeasti jopa vähän innoissani mahdollisuudesta palata työelämään. Mä tarvitsen sitä. Ja mä toden totta toivon, että tämä kortti mikä nyt käännettiin, johtaisi mut johonkin. Oli se sitten alkuun vaikka vaan kuukauden pätkä jossain, mutta mikä tahansa tässä kohtaa näyttäisi hyvältä CV:ssä. Ja kun joku kohta näyttää hyvältä CV:ssä, niin ehkä voisi saada useammin jonkinlaisen vastauksen työhakemuksiin. Niitä on kuitenkin tässä aika paljon lähetetty, ja en valehtele yhtään jos sanon, että mun työhakemuksista on vastattu ehkä noin yhteen kahdestakymmenestä, jos sitäkään. Ja jos onkin vastattu, niin se on ollut se ainainen "valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun".


Mä olen katsellut noita sähköposteja, mitä olen saanut nyt tuolta potentiaalisesta paikasta, aina pitkään. Mä katson niitä pelonsekaisin tuntein. Mä haluan tarttua tähän, mutta mä olen tosi peloissani. Jos yritän kuvailla sen näin: mä roikun viimeisillä voimillani jonkun kielekkeen reunalta, ja mua auttamaan tullut hahmo on joku kauhuelokuvan kauhuhahmo. Tartunko sen käteen? Auttaako se mua oikeasti, vai pudottaako se mut? Pelottaa.

Niin, ei sitä voi tietää, ellei siihen tartu. Mulla on 2.9.2026 jonkinlainen alustava etähaastattelu, jonka jälkeen mahdollisesti selviää lisää.

Toivottakaa mulle onnea, koska sitä mä nyt ehkä tarvitsen valtavan määrän.


Ja jos tämäkään polku ei johda mua mihinkään, niin ottakaa toki yhteyttä, jos teillä on tarvetta tällaiselle visuaaliselle kotikokille. No, ehkä toi sanapari ei ole paras mahdollinen, mutta ehkä se on kuitenkin aika kuvaava mun tapauksessa.

Terveisin,
Vesa-Matti

Huutaminen?

Max sai mut taas kerran pysähtymään ja miettimään omia valintojani. Ja mä sanon, että se on vain ja ainoastaan hyvä juttu. Joskus tulee vastaan sellaisia asioita, joissa toimii tavallaan autopilotilla ja niitä ei osaa kyseenalaistaa ennen, kun joku siihen jollain tavalla puuttuu. 

Mä en muista koska ja miksi mä aikoinaan aloin suoranaisesti vihaamaan suuttumista ja huutamista, mutta se on yksi iso asia yli muiden mitä oikeasti voin sanoa vihaavani. Vihaan sitä kun muut on vihaisia ja vihaan sitä, että se muiden vihaisuus joskus tarttuu minuun. Vihaisuus tuo mukanaan hyvin usein huutamisen ja huutamista mä en voi sietää. En muilta, mutta en myöskään itseltäni.

Pikkulapsiarjessa suuttumiselta ja äänen korottamiselta ei jotenkin voi välttyä. Lapset ei kuuntele, lapset kuuntelee, mutta ei tottele, tai lapset ei tottele muuten vaan, joten kyllähän siinä on tekemistä välttää mitään ylilyöntejä omalta osaltaan. Mutta kyllä, korotan joskus ääntä lapsille, mutta sanoisin, että en koskaan turhaan. Vaikka samaan aikaan koen, että äänen korottaminen on aina turhaa. No, tästä nyt ota itsekään selvää.


Meillä oli tässä yksi ilta keskustelu Maxin kanssa. Max on tosi herkkä lapsi, joka osaa kyllä sitten kertoa kun joku todella painaa mieltä. Ja se on semmonen piirre, jota haluan Maxissa korostaa, joten puhutaan usein, että on hyvä kertoa jos joku painaa mieltä. Miiolle on vielä vähän vaikea saada mitään varsinaisesti perille, mutta Max on hyvin vastaanottava ja vuorovaikutteinen. Täytyy kyllä enenevissä määrin yrittää myös jutella Miion kanssa, koska poikahan täytti juuri 4 vuotta. Kyllähän sekin jo ymmärtää paljon asioita ja varmasti siemen minkä kylväisi jo tässä vaiheessa, saattaisi jossain vaiheessa tuoda satoa.

Alustus ohjaa blogimerkintää siihen suuntaan siis, että meillä oli pitkä keskustelu Maxin kanssa huutamisesta. Max ihan suoraan sanoi, että häntä pelottaa jos ihmiset huutaa. Se iski mun sydämeen kuin tikari: olenko minä omalta osaltani aiheuttanut lapselle pelkoa omassa kodissaan? Mä rupesin entistä enemmän vihaamaan vihaisuutta ja huutamista, varsinkin omalla kohdallani. Mä en halua olla lapsille vihainen, mä en halua huutaa lapsille.

Mua kuvottaa ajatus siitä, että Max on pelännyt kotona. Kyllä, kuvottaa. Eikä siis sen takia, että Max ei saisi tuntea kaikkia tunteita kotona, vaan sen takia, että mä olen omalla toiminnallani aiheuttanut sitä pelkoa.

En mä sano, että mä muutenkaan huutaisin mitenkään paljon. Yleensä vain äärimmäisen väsyneenä, jos lapset ei ihan oikeasti kuuntele ja usko mitään – ja joku on jo valmiiksi vihaisena lähistöllä. Se on se hetki kun minä, jolla on sanottu olevan "buddhamaisen rauhoittava aura", menetän malttini. Korotan ääntäni, huudan.. Käsi virheen merkkinä ylös, kyllä.

Tämä avoin keskustelu Maxin kanssa lähti muuttamaan mussa jotain. Okei, kirjoitin väärin. Tämä avoin keskustelu Maxin kanssa pakotti mut miettimään mun omaa toimintaani ja pisti mut miettimään mun tulevia valintoja vähän tarkemmin. Mä asetin itselleni säännön: Aina ennen kun tuntuu, että huuto on tulossa, niin mieti Maxin pelkoa.

Eikä se ole niin, että jättäisin korottamatta ääntäni vain Maxille, vaan pyrin sitä myös tekemään Miion kohdalla tottakai. Silloin pyrin miettimään, että: Älä huuda, Miio ei saa ruveta myöskään pelkäämään minua.

Maxin kanssa keskustelusta on nyt alta viikko ja mä olen joka kerta, suuttumuksen hetkellä, ruvennut miettimään näitä asioita. Ja sanoisin, että se on tällä hetkellä vienyt mahdollisuuden noin 70 % potentiaaliselta raivonpurkaukselta.

Juteltiin Maxin kanssa eilen illalla ennen nukkumaan ryhtymistä. Kysyin: "Onko meillä mennyt sun mielestä paremmin?" johon poika vastasi: "On. Jos tämä jatkuu, niin kohta meillä ei huuda enää kukaan."

Joka siis on erittäin tavoiteltava asia. Mitä vähemmän huutoa, sitä vähemmän pelkoa huutamisesta. Mun mielestä kenenkään, varsinkaan lapsen, ei kuulu pelätä kotonaan mitään.


Eilisen keskustelun aikana myös totesin Maxille taas kerran ääneen sen, että hyvä kun otti asian puheeksi. Ilman sitä mä en ehkä olisi osannut ruveta miettimään valintojani. Jatkoin, että aina saa ja mielellään myös pitäisi kertoa jos jokin painaa mieltä. Ja, että vain puhumalla toisillemme me saadaan tietää miltä toisesta tuntuu, koska meillä ei ole mielenlukutaitoja tai muitakaan taikakonsteja sen selvittämiseen.

Max hymyili, antoi halin ja pussasi poskelle. Sitten jokailtainen ihana traditio: Hyvää yötä. Rakastan sinua. Ja lentopusu ovelta vielä.


Mä en todellakaan siis sano, että olisin aina mitenkään ihanteellinen isä. Mullakin, kuten varmasti kaikilla muillakin, on ne heikot hetkensä. Ja silloin sitä purkaa omaa heikkouttaan semmoisilla keinoilla, jotka tietää. Ei niitä osaa pysähtyä miettimään, koska niin se on vaan aina ollut. Mutta tämä oli hyvä kasvun paikka taas kerran, kun lapsi itse sanoi, että jokin asia voisi olla vielä paremmin.

Mä yritän aina arjessa muistaa, että ne ei ole vielä täysin valmiita ihmisiä. Siis tottakai ihmisiä, mutta ne vasta opettelee tätä maailmaa ja elämää. Ne ei voi osata vielä kaikkea, koska ei me aikuisetkaan välttämättä osata. Tässähän me sitten kasvetaan samaa matkaa ja tavallaan voisin sanoa, että siinä missä minä yritän kasvattaa omia lapsiani, niin myös lapset kasvattavat minua.


Mä haluan yrittää omalta osaltani pitää tämän keskusteluväylän auki aina. En koskaan halua sanoa lapsilleni, että en nyt kerkeä kuuntelemaan. Jos on tilanne, että ei ihan oikeasti kerkeä, niin pyrin sanomaan, että jutellaan kohta ja pidän siitä kiinni. Nimittäin jos siitä ei pidä kiinni, niin lapsi alkaa todennäköisesti ymmärtämään sen niin, että häntä ei haluta kuunnella. Se on nähty aika liian monta kertaa mitä siitä seuraa, kun lasta ei kuunnella ajoissa tai koskaan. En siis halua tuomita ainuttakaan vanhempaa, vaan haluan herättää oikeasti kuuntelemaan mitä niillä lapsilla on sanottavaa. Okei, haluan myös tuomita tietynlaista vanhemmuutta, koska on oikeasti olemassa myös täydellisen vääriä tapoja, vaikka aina yritetään sanoa, että "tapoja on niin monta kun on vanhempiakin." Ei se ihan niin mene, mutta tää olisi aihe, mistä voisin varmaan jaaritella seuraavan tunnin, joten en mene siihen nyt.

En oikeasti haasta tässä ketään, mutta kysyn: koska olet viimeksi kuunnellut lastasi ajatuksen kanssa? Koska olet viimeksi saanut jonkinlaisen ahaa-elämyksen lapsesi puheista?

Meillehän lapset ei ollut sellainen, että tehtiin ja siinä ne nyt on. Mulle jäi niiden vaikeuksien kautta takaraivoon yksi iso ajatus: Ne ei olleet itsestäänselviä. Ne ei ole sitä vieläkään.

Menipä tämä syvälle, mutta siinä on nyt jokaiselle vähän mietittävää.

Terveisin,
Vesa-Matti

Ja minä odotan

Mun kesä on ollut aikamoista kipuilua kriisien kanssa, kuten olette saattaneet huomata. Kesä valuu ohi, mitään ei tapahdu ja silti kuitenkin tapahtuu. En siedä tällä hetkellä yhtään sitä ajatusta, että kohta on syksy. Tää on taas tätä tämmöistä tuttua narinaa, joten sillä varauksella lukekaa eteenpäin.

Mulla on jotenkin ennätyspaha kuvotus nyt syksyä ja talvea kohtaan. Siis ennen se on tuntunut ihan normaalilta jatkumolta, että kesä loppuu ja tulee syksy ja muut surkeat vuodenajat. Nyt vaan jotenkin, en tiedä. Kesäkuun alkupuolella valittelin sitä, että kesä tuntuu valuvan sormien välistä, ja sen se toden totta on tosiaan tehnyt. Ollaan me tehty perheretkiä ja ne on pääsääntöisesti jäänyt hauskoina muistoina mieleen. Ja onhan meillä ollut muutamat illanistujaiset kavereidenkin kanssa, mutta silti musta tuntuu, että jotain vielä selvästi puuttuu.

Tää varmasti liittyy tähän mun kriiseilyyn nyt jotenkin. Haluaisin keretä tekemään kauheesti kesäjuttuja, mutta en edes tiedä mitä on kesäjutut? En mä koskaan tee mitään kesäjuttuja. Mun ainut kesäjuttu on tainnut aina olla pussikaljat, ja ne on kyllä jäänyt hyvin minimiin.. Voiko tämä muka johtua siitä? En usko.

Mutta siis, antakaa kun kerron. Oltiin yksi sateinen päivä metsässä, ja tultiin sieltä näkemään ystävää ja sen lasta, joka on meidän lapsien ystävä. Tää ei ole mitään henkilökohtaista lasta kohtaan, eikä lapsen isää kohtaan, vaan tää on vahvasti jotain mun omaa päänsisäistä hölmöilyä. Mutta siis mä sain semmosen puistatuksen tunteen, kun näin lapsella sade-/kuravaatteet päällä. Siis tottakai sadekelillä semmoiset pitää olla, mutta mun aivot yhdisti ne heti saapuvaan syksyyn ja siihen, että kesä on ohi. Kesä on ohi -hälytys lähti soimaan päässä heti.

Sen jälkeen on ollut sadetta ja huonoja säitä kokoaika. Ja joka kerta kun pihalla on huono sää, mulle tulee mieleen talvi. Talvi! Aargh! Mä en halua talvea. Mä en halua just nyt edes syksyäkään. Mä haluan vielä kesän!

Aina mä oon kesästä tykännyt. Oon tykännyt toisinaan myös syksystä, varsinkin niistä pimenevistä illoista ja kun voi lähteä kävelemään musat korvilla ilta-aikaan. Tai ennen tein sitä, ja se oli mulle syksyn huippukohta. Nyt mä en odota syksyä tai talvea ollenkaan. Tasan 0 %.

Se on joka kesä tuntunut hieman pahalta, että kesä loppuu. Mutta näin pahalta maailmanlopulta ei vielä ikinä.


Syksy tuo tullessaan niin paljon pahaa. Okei, ei varsinaisesti pahaa, mutta semmosta "ääh, en jaksa" -meininkiä. Pitää pukea vaatteita enemmän, pitää pukea lapsille vaatteita enemmän, pitää alkaa haravoimaan.. Ei haravoimaan! Aargh! Ei vaatteita enempää! Ei syksyä! Ei talvea!

Anteeksi. Pää ei pysy yhtään kasassa, kun edes ajattelen tulevia ajanjaksoja.

Yksinkertaisesti, mä en vaan halua luopua vielä kesästä. Tää kesä ei ole varsinaisesti tarjonnut minun minä-puolelle vielä oikein mitään. Enkä edelleenkään siis sano sitä, että lasten kanssa vietetty aika ei olisi minua, mutta tiedättekö mitä tarkoitan? Sitä mun kriisiäni, edelleen. Ei ole minä-minua, on vaan isä-minä. Ja kauheasti kokoaika menen puolustuskannalle kun sanon tämän, koska sen sanominen tuntuu itsestä väärältä.

Mikä on minä-minä? En tiedä vieläkään. Mitä se haluaa tehdä? Todennäköisesti pussikaljat olisi ensimmäinen askel, mutta en todellakaan tahdo, että minä-minään liittyy aina ja vain ainoastaan alkoholi.


Ollaan nyt kesänä muutamana käyty Ronin kanssa sen isäpuolen mökillä. Ollaan oltu siellä kaksin, vietetty kiireetöntä aikaa, toki siihenkin on omalta osaltaan alkoholi kuulunut, mutta muutoin olen saanut vain olla. Tehdään mun ja Ronin juttuja, jotka on.. No, me grillataan ja pelaillaan kaikenlaisia pelejä. Saunotaan, paljuillaan ja uidaan. Mä en tiedä onko se nyt ihan puhtaasti se, mitä mun kesä vielä kaipaa tullakseen jonkinlaiseen päätökseensä?

Me ollaan yritetty sitä sumplia. Ei saada aikatauluja vaan mitenkään sopimaan ja mä joudun vaan odottamaan. Odottamaan kesän loppumista. Aargh! Käytän tässä blogissa ennätyspaljon myös aargh-huutoa, joka on mulle varsin tavatonta. Ehkä se kertoo siitä turhautumisen määrästä sitten jotain.

Mä olen luonut itsestäni kodin vangin. Mä liikun täältä oikeastaan vaan lasten ja Olafin kanssa puistoon, kauppaan tai johonkin lähelle, ja siinä kaikki. Poikien kesälomakin loppuu kohta ja sekin vähän ahdistaa, koska sitten tilalle astuu niiden odottaminen ryhmistä kotiin. Aamulla vien pojat hoitoon, tulen kotiin tuhlaamaan aikaa tavalla tai toisella ja vain odotan, että kello on tietyn verran.

Siihen taas liittyy se mun yliajattelija puoli. Mä olen odotustilassa, joten en mä osaa tehdä mitään fiksua. Suurin ajatus koko ajan on se, että kohta on aika hakea pojat kotiin.


Mulla on onneksi työhönvalmentajan tapaaminen ensikuussa. Mä toivon, aivan todella tosissani toivon, että me saataisiin sen kanssa jotain aikaan. Joku ratkaisu siihen, että mun ei tarvitsisi olla vain kotona kokoaika ja vain odottaa jotain. Toki tiedän kokemuksesta, että jos johonkin pääsisinkin, niin siellä on pitkään se vaihe kun odotan vain pääseväni kotiin.

Miksi mä vaan odotan kokoaika jotain? Miksi en voi olla odottamatta? Miten pääsee odotuksesta eroon? Tällä hetkellä odotan vain sitä, että saadaan Ronin ja perheen aikataulut sopimaan niin, että päästäisiin Ronin kanssa edes muutamaksi päiväksi mökille olemaan. Ja jos saadaankin ne sopimaan joskus jotenkin, niin seuraavaksi odotan sitä mökkireissua niin kuumeisesti, että se lamauttaa mut seuraavaksi.

Mä olen jotenkin viallinen. En siis varmasti mitenkään peruuttamattomasti, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä. Tai siis on tuntunut jo pitkään, koska tämä odotus on ollut elämässäni jo pitkään.


Jos jollain on joku resepti, lääke tai jokin siihen, että saan lopetettua jatkuvan odotuksen, niin maksan siitä mitä vain. Okei, ei mulla budjetti riitä ihan mihin vaan, mutta olisin vallan kiitollinen siitä, että osaisin vain tarttua hetkeen. Missä se hetki on, johon voisin tarttua?

Voi toki myös olla, että olen vain mökkihöperöitynyt. Joka siis ei tässä tapauksessa tarkoita ikävä kyllä mökkimökkiä, vaan neljää seinää, joiden sisällä mä olen. 

Ja seinät kaatuu päälle, mä niiden alle jään.

    – Klamydia - Tango Delirium

Ei mulla kai tässä vaiheessa ole muuta sanottavaa. Mun pitäisi vaan itse osata tehdä jotain, joka on niin paljon helpommin sanottu, kuin tehty.

Terveisin,
Vesa-Matti

Mitä on yliajattelu?

Mulle sattui tapaus, joka pisti mut taas miettimään taipumustani yliajatteluun. Tämä blogimerkintä on aika pitkälti jaarittelua pahimmillaan, mutta toisaalta se on paras tapa selittää se mun aivojen tapa toimia. Koska eihän nekään käytännössä tee mitään muuta, kuin vaan jaarittelee. Tervetuloa sukeltamaan pään sisääni.

Mulla on nyt kertoa teille hyvin konkreettinen esimerkki siitä mitä on olla yliajattelija. Mä olen puhunut tästä ennenkin, moneen otteeseen, mutta mä olen selittänyt sen ympäripyöreästi. Jotenkin niin, että mä mietin monia eri keskustelun suuntamahdollisuuksia pitkän tovin ennen mitään keskusteluakaan on syntynyt.

Toi toki kertoo hyvin oleellisesti sen, että mitä se yliajattelijan aivotoiminta on. Mutta mä ajattelin tulla selventämään tätä vielä tarinalla. Tarinalla, joka on tosi. Todella, joka tapahtui äsken. Äsken on jännä sana. Jännä, on se jännä. Oho, lähti sivuraiteelle heti.


Me oltiin käyttämässä Olafia pihalla, tai siis paremminkin lenkillä. Pieni koira ei vielä oikein tiedä, että mihin on soveliasta pissata ja mihin ei, joten ei sitä voi siitä tuomita. Voi tuomita vain itsensä, jos on kävellyt liian hitaasti ja pissa losahtaa vaikka keskelle kävelytietä. Niin kävi, pissa losahti keskelle kävelytietä.

Meitä vastaan oli tulossa nainen, joka siis katsoi meidän toimintaa etäältä. Mietin, että tuo nainen tulee kyllä sanomaan jotain tästä pissaepisodista. Huomaatte, että mulla käynnistyi heti ajatustyö: tuo nainen tulee meitä vastaan, meidän pieni koira pissaa kävelytielle, tässä on mahdollisuus konfliktiin.

Mietin, että miten pyydän koiran pissaa anteeksi? Sen jälkeen mietin, että se saattaakin tulla vain kysymään, että minkä ikäinen koira on ja saako sitä silittää? Mutta se saattaa myös olla niin vihainen, että se vaikka potkaisee meidän koiraa, koska se losotti kävelytielle. Mutta se voi myös tulla ihastelemaan pentua, jolloin kerron sille oleellista. Tai ehkä en kerro, ehkä Max hoitaa sen mun puolesta. Kyllä, tuo nainen tulee meitä kohti ja se sanoo aivan varmasti jotain. Tekeekö se jotain? Mitä minä teen? Suojaanko vain kolmea poikaani, jos se nainen onkin joku hullu ja tulee tekemään lapsille jotain ihan muuten vaan? No, ehkä se on epätodennäköistä. Mutta mahdollista, voiko se tehdä niin?

Tämä kaikki sillä välillä, kun nainen oli kävellyt ehkä 20 sekuntia meitä kohti. Toki, tie kulki siinä ja päästäkseen eteenpäin, naisen oli tultava meidän suuntaan. Ja arvatkaa mitä? Niin se olikin. Nainen kulki meidän ohi, sanomatta sanaakaan tietenkään ja tilanne oli ohi.


Mä pystyn kuvittelemaan, että on olemassa ihmisiä, jotka ei olisi mahdollisesti noteerannut koko naista. Se nainen oli vain ei-pelattava hahmo, joka on kävelemässä ohi. Siinä kaikki. Ja niin se oli, se oli vain ihminen, joka oli mahdollisesti kävelemässä paikasta A paikkaan B. Mutta mitä se tekee siellä paikassa B? Sitä minä tässä nyt vain mietin? No, en oikeasti, mutta pahimmassa skenaariossa voisin miettiä sitäkin.

Nyt kun teillä on tämä käsitys yliajattelijan aivotoiminnasta, niin annan teille tilaisuuden kokeilla tätä. Miettikää, että teille on tulossa puhelu, sanotaan vaikka työvoimatoimistosta. Mitä kaikkea te kerkeätte miettiä ennen sitä puhelua, jos sille puhelulle on annettu tietty ajankohta? Mitä kerkeätte miettiä puhelun aikana? Mitä sen jälkeen? Se on meinaan todella pitkä matka, uskokaa pois.

Sanotaan, että se puhelu on saapumassa kello 14. Sä heräät vaikka kello 8 aamulla. Ensimmäinen asia herätessä saattaa olla: "tuleekohan se puhelu ajallaan?" Seuraava ajatus "Miten vastaan siihen? Vastaanko etu- vai sukunimellä?" Ja sitä voi seurata liuta kysymyksiä.

Kello on tyyliin 13:30 ja puhelu lähestyy. Tässä kohtaa iskee totaalinen stoppi kaikelle tekemiselle. Mitään ei voi tehdä, koska puhelu saapuu kohta. Sieltä ne ihan kohta soittaa. Mitä mä sanon? Miten se keskustelu menee? Vastaan sitten etu- tai sukunimellä, niin voin senkin sanoa vahingossa väärin, niin miten pyydän sitä anteeksi? Entä jos teen sen virheen, että vastaankin vain, että "Haloo?" Siitähän ei selviä mitenkään. Kello on 13:31, et edelleenkään voi tehdä mitään, koska kello lähestyy kovasti sovittua aikaa. Istut mahdollisesti tuolilla ja pyörittelet puhelinta kädessäsi miettien, että kohta se jo soi. Mitä sanon, jos ne kysyy mitä työpaikkoja olen hakenut? En muista niitä. Pitääkö mun kaivaa mun sähköposti esille ja katsoa ne paikat? Olenko merkannut ne ylös? Jos en ole merkannut niitä ylös, niin olenkohan muistanut merkata ne työkkärin sivuille, että niillä on kuitenkin tieto siitä? Miksi se kysyisi sitä jos niillä on tieto siitä?

Kello ei ole vieläkään enempää kuin 13:32. Ei edelleenkään voi tehdä mitään, koska täytyy odottaa sitä puhelua. Täytyy käydä läpi, että mitä voin ja mitä en voi sanoa. Mitähän se voisi kysyä? Kysyyköhän se, että miten olen ajatellut työllistyä? En minä tiedä sitäkään, koska sitä olen yrittänyt tässä jo vaikka kuinka pitkään työllistymättä. Pitäisikö katsoa, että olinko mä laittanut ne ilmoitukset menemään? No, en voi, koska odotan puhelua. Se puhelu tulee kuitenkin heti kun alan tekemään jotain, ja sitten mun aivot vasta kippuralla onkin. Se yllättäisi minut täysin ja mulla ei olisi mitään valmiina.

Kukahan sieltä muuten soittaa? Onkohan se se, jonka kanssa olen puhunut ennenkin? Mitä jos en saa sen nimestä selvää kun se esittelee itsensä? Kutsunko sitä sitten millä nimellä? Kello on kuitenkin jo 13:33, joten ihan kohta mulla on oltava suunnitelma.

Aivot harhautuu hetkeksi, otat jonkun paperin, jonka kulmaan alat kirjoittelemaan sanaa "työkkäri" erilaisilla fonteilla. Kaivat penaalista kivanvärisiä kyniä ja kirjoitat teksteistä hienompia ja hienompia. Yhtäkkiä havahdut, että ei! Näin ei voi tehdä! Puhelu tulee ihan kohta! Kello on ehkä 13:37 ja jäät taas vain odottamaan sitä puhelua. Miksi minä rupesin yhtäkkiä kirjoittelemaan tuota? Tuo on kyllä hieno. Tuokin näyttää kivalta. Ei! Mitä se työkkärin täti tai setä minulta kysyy? Miksi se muuten on aina työkkärin täti tai setä? Miksi se ei ole vain työkkärin ihminen? Tai työntekijä? Mä oon yrittänyt muuttaa ajatusmaailmaani sukupuolineutraalimmaksi, vaikka en sukupuolirooleista eroon haluakaan. Haluan kuitenkin osata olla suvaitsevainen. Olenkohan minä suvaitsevainen? Mitä jos vahingossa sanon nyt jotain suvaitsevaisuudesta sen puhelun aikana, koska olen kuitenkin sitäkin jo kerennyt miettimään?

13:38 mietin, että haluaisin kyllä kuitenkin ehkä jutella enemmän naishenkilön kanssa, koska niiden kanssa – kokemuksella puhun – puhelut on yleensä ollut mukavampia. Itseasiassa, nyt kun mietin, niin mietinkö taas höpöjä? Kerran on ollut työkkärin setä ja sen kanssa puhelu oli todella nopea ja yksinkertainen. Mutta haluanko mä, että se on yksinkertainen? En oikeastaan, koska mä haluaisin jotain apua mun työnhakuun. Mitä apua mä haluan mun työnhakuun? Miten mä otan sen puheeksi sen puhelun aikana? Jos se vaan puhuu, puhuu ja puhuu, niin mihin väliin mä sanon mitään? Entä jos se onkin sen osalta vain monologi, johon minä vaan vastaan "kyllä" tai "ei"? Sellaisiakin on ollut.

Mitä jos mä töksäytän jotain hölmöä? Mä varmasti töksäytän jotain hölmöä. Miksi mä olen näin hölmö ihminen, että töksäytän sille jotain hölmöä?


Mä en jatka tuosta pidemmälle, koska tästä tulisi ennätyspitkä blogimerkintä. Mutta tuossa näitte noin 8-9 minuutin mittaisen aivotyöskentelyn, joka on lamauttanut mut täysin kaikesta muusta. Se ei tuosta helpotu, vaan kysymyksiä tulee ja menee. Yksi kysymys herättää helposti seuraavan kysymyksen tai ajatusketjun, joka voi viedä ihan uuteen ulottuvuuteen.

Lopuksi puhelu tulee kolme minuuttia myöhässä, puhelu ei mene yhtään niin kuin mietin, vaan ihan perinteisesti hyvin, ja päättyy muutamassa minuutissa. Sen jälkeen mä olen taas vapaa tekemään jotain muuta. Mä olen kuitenkin käyttänyt kaiken henkisen ja sosiaalisen kapasiteettini tuossa kohtaa ja joudun ehkä ottamaan loppupäivän vähän rennommin.


Syötin tämän tekstin tekoälylle tarkaastaakseni kirjoitusvirheet. Se sanoi sivuhuomiona, että "teksti ei kuulosta siltä, että yrittäisit hakea sääliä tai tehdä yliajattelusta persoonallisuuspiirteen". En ymmärrä miksi sen piti tuollainen kommentti edes heittää? Mitä sääliä mä voisin tällä edes hakea? Tämä on mun ominaisuus, joka pahimmillaan on lamauttava. Joo, en, en yritä hakea sääliä. Kuten sanoin jo alussa, niin haluan vain antaa teille käsityksen siitä, että millaista on olla yliajattelija.

Jos se oli tekoälyltä huomio siihen, että miten mä dramatisoin tämän, niin joo, ymmärrän miksi se koki tarpeelliseksi mainita. Joo, tämä puheluesimerkki oli rakennettu useista omista kokemuksistani silleen, että sitä ei ole koskaan tapahtunut juuri näin kun kerroin sen tapahtuneen, vaan on otettu pala sieltä ja toinen tuolta. Ainut mitä ehkä liioittelin oli se, että olisin pystynyt pitkänkin tovin kirjoittelemaan paperille sanoja ilman mitään ajatuksia. Muutoin tuo skenaario on kyllä aivan täysin mahdollinen.


Enkä mä väitä, että kaikki yliajattelijat menisi läheskään näin solmuun. Mun kohdalla tilanne vaan on toisinaan näinkin karu. Mies menee lukkoon ja vain ajattelee ajattelemasta päästyään.


Ja sanon sen verran vielä tähän loppuun, että kotona on usein se tilanne, että mä olen tosi hiljaa pitkiäkin aikoja. Koska siis jos ympärillä tapahtuu koko ajan jotain, niin mä ajattelen niitä asioita koko ajan. Ja mä kulutan mun energiani siihen niin, että en oikein jaksa enää sanoilla ottaa kantaa mihinkään. Mun sosiaalinen energiani kuluu ihan vain omissa ajatuksissanikin, jos ärsykkeitä on liikaa. Ja niitä, uskokaa tai älkää, pikkulapsiarjessa on aika paljon. Kyllä mä vastaan jos kysytään, mutta siinä oikeastaan kaikki mitä enää jaksan. Tää on myös semmonen asia, että mun täytyisi osata hoitaa sitä poistumalla joskus kotoota. Yksin olemaan johonkin, ehkä vähän lataamaan akkuja. Mutta tiedättekö mitä? Jotta pääsen pois kotoota, niin mulla on taas pitkä ajatusten polku käytävänäni. Mihin menen? Mitä siellä teen? Miksi menen? Miksi en menisi? Entä jos siellä on joku, jonka kanssa täytyy puhua? Ja arvatkaa onko sen jälkeen enää energiaa edes lähteä?

Mä tiedän, paras lääke olisi vaan poistua ovesta katsomatta taakseen. Silleen, että moikka ja minä menin nyt. Ja kävelisi vaikka ihan vaan intuition kanssa ilman, että miettisi mihin mennä. Mutta sanopa ihan oikeasti yliajattelijalle, että "älä ajattele".

Terveisin,
Vesa-Matti

Fernweh?

Mä kirjottelin tänään oudosta tunteesta mun sisällä, joka pitää mut alakuloisena ja mietteliäänä. Jokin minussa kaipaa jotain, mutta mikään minussa ei oikein tunnu tietävän, että mitä? Tässä ei ole vastauksia mihinkään, tässä on vain kysymyksiä.

Nokkelimmat ovat saattaneetkin huomata jo, että mulla on tällä hetkellä jonkinlainen kriisi. Eksistentiaalinen tai jotain. Mä oon jotenkin tosi paljon alakuloinen ja omissa ajatuksissani, koska mä mietin vielä normaaliakin enemmän kaikkea. Ja mä kuulkaas luulen, että vaikka en ikäkriiseihin uskokaan, niin ehkä tämä kuitenkin sellainen on.

Antakaas kun lainaan tähän vähän lyriikkaa:

Onko sulla joskus ikävä ollut

Jotain, jota ei ehkä olekaan?

Onko sulla koskaan ikävä tullut

Vaikket tiedä mitä edes kaipaatkaan?

Pave Maijanen laulaa Ikävä -kappaleessaan näin. Nää lyriikat ei ole koskaan aiemmin auennut mulle näin selkeästi, kuin ne yhtäkkiä mulle aukesi. Oon aina kuunnellut tän vaan ikävänä jotain mahdollista ihmistä kohtaan, vaikka siinä ei missään niin suoranaisesti sanota. Eli mulle kappale on kertonut ikävästä ilman sen syvempää merkitystä.


Tässä joku aika sitten mulle tuli vastaan sana kaukokaipuu. Suomessa se käsitetään niin, että kaipaa johonin ulkomaille tai paikkaan, jossa ei ehkä ole ennen käynytkään. Semmoinen outo tunne sisällä. Se juontaa juurensa saksalaiseen käsitykseen nimeltä fernweh, joka on ehkä tarkemmin niin, että sielu tai mieli kurkoittaa johonkin tuntemattomaan. Johonkin, jota ei ehkä ole olemassakaan.

Mulla on tämä. Enemmän siis juuri fernweh, kuin suomalaisittain tunnettu kaukokaipuu. Mä en kaipaa mihinkään paikkaan, mä en kaipaa mitään reissua. Mun mieli on vaan tällä hetkellä jotenkin niin sekaisin, että se haluaisi lähteä johonkin. Ja se tekee mut hyvin alakuloiseksi.


Mä oon miettinyt paljon sitä, että mistä tämä voisi johtua. Koska kyseessä on kuitenkin näin abstrakti asia, niin mä en ole oikein löytänyt minkäänlaisia vastauksia siihen. Isoin johtolankani on se, että mä olen aina ollut varsin perässävedettävä ihminen.

Lapsena menin aina sinne mihin vanhemmat meni. Täysi-ikäistyttyäni menin aina sinne mihin kaverit mua houkutti. Ja lopun elämäni olen aikalailla mennyt sinne minne Eira ja nykyään perhe on minua vienyt. Mä en ole koskaan tehnyt mitään omaa, tiedättekö? Mä rakastan yksin olemista, mutta samaan aikaan mä pelkään sitä, koska en mä oo silleen tietyllä tavalla ollut koskaan yksin. Aina on ollut olemassa edes se odotus, että perhe saapuu kotiin ja elämä jatkuu samana.

Mä olen pysähtynytkin usein miettimään, että kuka olen minä? Ja tässä palataan hyvin vahvasti siihen eksistentiaaliseen kriisiin. Kuka olen minä?

Mä kirjoittelin joku aika sitten täällä blogissani sitä, että mulla on elämässä oikeastaan vain yksi iso identiteetti: isyys. Ja mä rakastan olla isä, se oli aina ollut isoin unelmani ja se on edelleen isoin asia mun elämässä. Mutta syntymäpäivänäni jäädessäni yksin tää iski mulle jotenkin aika kovaa. Mä olen elänyt lasten syntymästä asti niin, että mä olen ollut päävastuussa siitä, että pojat pärjää kotona. Enkä mä siitä kaipaa pois, vaan ehkä enemmänkin tarvitsisin myös jotain omaa.


Aina mun omaan aikaan on liittynyt se, että työnnetään pää pusikkoon ja vedetään alkoholia. Se on ollut ainut rentoutumistapa, jonka olen osannut. Rentouttaako se? No, ehkä sen yhden illan, mutta seuraavana päivänä olo on taas sama, mutta myös krapulan verran raskaampi.

Mä en ole ehkä osannut kohdata mun tunteitani oikein. Alkoholilla turruttanut ja työntänyt vain taka-alalle. Ja nyt tässä 37-vuotiaana tuli tämmöinen hetki, että en edes tavallaan tunne itseäni.


Mihin mä kaipaan? Mihin mun pitää mennä? Mitä mun pitää tehdä? Miksi nämä ajatukset valtaa mun mielen?


Yhtään aliarvioimatta työssäkäyvien tunnemaailmaa, niin mä uskoisin, että työelämässä tähän ongelmaan ei ehkä törmää samalla tavalla. Voin toki olla aivan väärässä, koska yksilöitähän me kaikki ollaan. Työssäkäyvillä on usein automaattisesti jo ainakin yksi lisäsisältö elämään: pääsee välillä pois kotoota ja saa olla joku muu kuin isä tai äiti.

Mä olen kotona aina. Jos en ole kotona, niin mietin kotiinpaluuta. Jos olen yksin kotona, mietin perheen kotiinpaluuta. Mä tuhlaan aikaa, jotta odotus olisi joskus ohi. Mä en saa mitään siitä, että roikun puhelimellani, mä en saa mitään siitä, että pelaan tietokoneella. Mä en ehkä saa elämääni varsinaisesti mitään lisäsisältöä kirjoittaessani blogia tai biisejä. Mä olen kuitenkin aina siinä odotustilassa.


Mä en ennen tätä kesää ollut koskaan Eiralle sanonut, että nyt mä kaipaan yhden illan niin, että lapset menee mummolle yökylään. Se tuntui vaikealta ottaa puheeksi ja se oli vaikea myös muotoilla mitenkään järkevästi. Oli ollut juhannus, oltiin oltu mulle vieraalla alueella ja sen jälkeen jatkoin lasten kanssa tutummalle alueelle, mutta lapsilla oli vielä meno päällä, joka poisti mahdollisuuden minkäänlaiseen rentoutumiseen.

Tultiin sieltä kotiin, automatkalla johonkin vaan sanoin, että "voisiko lapset mennä mummolle yökylään tässä joku päivä?" Eiran ensireaktio oli ikävä: "Mitä sä sitten tekisit? Roikkuisit puhelimella vai?"

No, ymmärrän miksi se tuli. Sitä se mun oma aika on ollut. En mä itsekään tiennyt mitä mä halusin, mutta mulla oli vaan semmonen olo, että tarvitsin yhden päivän tai edes yhden illan johonkin. Mutta eihän se edes toiminut: mä olin kotona ja pelasin. Loppuillasta tein jotain, mitä en ole moneen vuoteen tehnyt: laitoin Kyllä isä osaa -DVD:n pyörimään olohuoneen telkkariin ja tuijottelin sitä. Mä tein jotain erilailla ja se tuntui tavallaan hyvältä. Voisiko se olla jotain näin pientä mitä mun sielu nyt kaipaa?

Mä keräilin aikoinaan DVD-elokuvia, mä kulutin niitä todella paljon. Lasten syntymän jälkeen en ole juurikaan elokuvia tai sarjoja kerennyt katselemaan (Eiran kanssa iltaisin yhteisiä kyllä, mutta ymmärtänette mitä ajan takaa, koska nehän on yhteisiä), mutta nyt kun sen tein, niin se tuntui jollain tavalla omalta. Mä tuhlaan paljon aikaa Youtube-videoiden katseluun, mutta ne ei täytä minkäänlaista tyhjiötä millään tavalla. En tiedä, miksi vanha kotimainen sarja muka tekisi jotain eri tavalla?


Ja ei, en usko, että fernwehini kohde on DVD-elokuvat. Se, että pitäisi alkaa katsomaan niitä ja tuhlata aikaa sillä. Mutta mä uskon, että kun palasin vähän jonnekin juurilleni, niin löysin sieltä jotain. En vain keksi, että millä tavalla mä pystyisin vielä enemmän palata juurilleni löytämään itseäni? Muutenkin, itsensä löytäminen on aina kuulostanut musta jotenkin hömpältä. Sitä tekee vaan jollain tavalla haksahtaneet ihmiset, olen ajatellut. Mutta nyt kun on kadottanut itsensä, jollain oudolla tavalla, niin kyllä se itsensä löytäminen on noussut enenevissä määrin pintaan.


Ja koska olen miettinyt tätä ikävää johonkin, josta en ehkä edes tiedä, niin olen usein päätynyt miettimään myös jotain reissua yksin. Ehkä se on vain joku, mihin tuo kaukokaipuu johdattelee, koska en usko sen olevan omalla kohdallani varsinainen ratkaisu. Päädyn vain aina miettimään sitä, että en ole koskaan sitä kokeillut. Se ei olisi paluuta mihinkään juurilleni, vaan se olisi lähtö kohti jotain ennenkokematonta. Se kiehtoo, se pelottaa ja käy usein mielessä. Voisiko fernwehini kohde olla kuitenkin jokin, jota en ole vielä kokenut? Koska tavallaanhan se käy hyvinkin järkeen.

Toisaalta töihin pääseminenkin voisi omalla kohdallani ratkaista jotain. Saisin isäminän rinnalle työminän. Saisin "pakopaikan" tältä, mitä olen ollut viimeisen kohta 6 vuotta. Ja edelleenkin haluan painottaa sitä, että mielessäni ei ole hetkeäkään käynyt ajatus siitä, että haluaisin pois perheeni luota. Ei todellakaan. En mä tarvitse pakoa heiltä, vaan ehkä enemmänkin nykyiseltä itseltäni.


Mistä mä aloitan? Koska mä aloitan? Mitä mä edes aloitan? Aloitanko edes? Kun en tiedä. Mulla on päässä tällä hetkellä noin 99 % kysymyksiä ja 1 % vastauksia. 

Terveisin,
Vesa-Matti

Nimi on päätetty

Lisää tarinaa koiran saapumisesta kotiin. Tässä blogimerkinnässä selviää myös nimi, jota koira kantaa nyt virallisesti. Lempinimiäkin on jo muodostunut, joka on mulle hyvin tavanomaista toimintaa.

Koira saapui meille 15. päivä heinäkuuta, ja oli alkuun väsynyt ja vierastava, kuten arvata saattaa. Käytännössä se jaksoi hetken ihmetellä ja sen jälkeen iski uni. Sitten taas hetken ihmetellä ja taas iski uni. Ensimmäinen yö meni mukavasti, koira nukkui lähes omalla pedillään (ainakin jalat oli siinä) ja mitään isompia pissavahinkoja ei yön aikana tapahtunut. Me yritetään tehdä niin, että aina kun koira herää, niin vähintään viedään se tohon takapihalle, mutta usein pyritään lähtemään mielummin lenkille.

Alkuun talutushihnassa kulkemisesta ei tullut oikein mitään. Se olisi halunnut järsiä hihnaa ja olla paikoillaan. Tässä muutaman päivän aikana lenkit on alkanut luonnistumaan tosi hyvin. Meillä päävastuun lenkityksestä on ainakin nyt käytännössä ottanut Max, joka siis tarjoutuu lenkittämään koiraa joka kerta. Max vähän ehkä vierastaa koiran leikkiä, mutta lenkityksestä se tykkää todella paljon.

Miio taas ei ole kiinnostunut lenkityksestä yhtään, mutta leikkii koiran kanssa todella paljon. Niillä on semmoinen yhteinen paimennusleikki, jossa siis Miio juoksee koiran ohi ja koira lähtee Miion perään ja yrittää pysäyttää sen. Miio myös käy halailemassa koiraa tosi usein ja paljon, jopa ehkä liian usein ja paljon. Koira ei saa oikein edes nukkua rauhassa, koska Miion täytyy käydä halailemassa sitä. Ollaan yritetty sitä vähän kieltää, koska koiran täytyisi saada myös unta, mutta eipä tuo Miion järkeen käy.


Nyt en jaksa kutsua koiraa enää koiraksi, joten paljastetaan se nimikin nyt teille. Mä en tiedä termejä, mutta koiran kennelnimi(?) oli Fatikon Prinssi Olaf. Mehän mietittiin tosiaan, että siitä voisi tulla Uuno tai Uula, että nimi pysyisi mahdollisimman helppona koiralle ja lapsille. Kun koira silloin 15. päivä saapui meille, niin mietittiin nimeä ja molemmat pojat sanoi hienosti "Uulaf". Päädyttiin siis pitämään alkuperäinen nimi: Olaf. Vaikka koiran nimi kirjoitetaan Olaf, niin kyllä me lausutaan se Uulaf. Lempinimiäkin on jo muodostunt roppakaupalla, mutta yritetään muistaa käyttää pääsääntöisesti Uulafia, jotta se oppisi sen oman nimensä ja sitä olisi helpompi kutsua vaikka luokeen tms.

Mä oon käyttänyt lempinimiä, kuten Ulffi ja Ulledulle. Saatan kirjoittaa täällä blogin puolella Ulffista, että älkää sitten ihmetelkö, että kuka ihme se on, okei?

Tässä kohtaa ei oikein osaa sanoa koiran lopullisesta luonteesta mitään. Toistaiseksi se on kovin leikkisä, väsynyt vieläkin toki, pentu kun on, ja yllättävän reipas lenkkeilijä. Mä oon ymmärtänyt, että collieista tulee semmosia analyyttisiä kasvaessaan, joten sellaista on vissiin odotettavissa.

Googlettelin nyt vähän pitkäkarvaisen collien luonteesta ja kyllähän sieltä tuli aika hyvä lista: älykäs, aktiivinen, suojeleva, lojaali, ystävällinen ja hellä. Sanoisin, että kuulostaa täydelliseltä koiralta lapsiperheeseen.


Koska viimeksi pohdiskelin myös meidän Masan meininkejä, niin pakkohan niistäkin on tässä mainita. Masa ei halua olla Ulffin kanssa missään tekemisissä. Koiran ollessa hereillä Masa pysyy visusti omassa paikassaan ja nukkuu. Koiran ollessa pihalla, tai makuuhuoneessa aidattuna, niin Masa touhuaa omiaan. Tavallaan siis jonkinlainen tasapaino on olemassa, mutta toisaalta haluaisin Masan ja Ulffin olevan ystäviä. Tokikaan en siis voi lähteä sitä pakottamaan ja kissan ja koiran ystävyys muutenkin on vähän vieras käsite ollut meillä, että en tiedä tuleeko tästä varsinaisesti mitään ystävyysasetelmaa.

Masa ei kuollut stressiin. Masa on ihan rennosti ollessaan itsekseen. Joten kyllä mä uskon, että mun isoin huolenaiheeni on poissa päiväjärjestyksestä.

Niin, ja miten suhtautuu Ulffi? No, luultavasti se ei edes varsinaisesti ymmärrä, että meillä on myös kissa. Mä olen kerran Masan sille näyttänyt ja Ulffia se ei kiinnostanut. Katsoi matkan päästä hetken, toisen hetken ja oli silleen, että okei. Muutoin se ei sitä sitten oikein näekään, Masan pysytellessä omissa oloissaan.

Meillä on kaksi prinssiä talossa, mutta mahtuuhan ne olemaan.


Mä kirjottelin myös Facebookiin tilapäivityksen, jossa mainitsin, että valehtelisin, jos tämä koiran hankkiminen olisi ollut jotenkin stressistä vapaa asia. Ei se ollut. Mä mietin, että pärjätäänkö me? Miten lapset suhtautuu? Miten koira itse suhtautuu? Miten Masa suhtautuu? Miten sitä hoidetaan? Miten mitäkin? Mutta Ulffi kun jatkaa kotiutumistaan tällä tavalla, niin mun huoleni on selätetty huolella. Olipas mielenkiintoinen lause. Huolet on selätetty oikein huolella.

Tää tuntui tavallaan siltä, että meillä on taas koira ensimmäistä kertaa. Ja kai se tavallaan vähän niin onkin, koska kyseessä on täysin erilainen rotu verrattuna edelliseen, chihuahuaan. Chihuahuan luonnekuvaus kun on eloisa, aulis, nopea, valpas, aggressiiviinen ja rohkea. Mä itse lisäisin tuohon vielä, että hyvin omatahtoinen myös – ainakin Nella oli. Niin vaikka molemmissa tapauksissa on kyseessä koira, niin koirarodut on kyllä kaikki vallan erilaisia keskenään. Voidaan siis melkein puhua, että uusi rotu on käytännössä lähtö nollapisteestä opettelun kanssa.

Arvatkaa mitä? En tiedä miten yleistä se on, että koirat nuolee ihmisten korvia. Ehkä ne tekee niin, jos niille antaa siihen mahdollisuuden. Mutta siis Nellalla oli tapana, että se putsasi mun korvat. Kyllä, ihan kunnolla pisti menemään jos satuin olemaan makuuasennossa jossain lattialla. Tänään makasin lattialla ja Ulffi tuli mun luokse, ensin yritti retuuttaa mun hiuksia, mutta pysähtyi lopulta mun korvani luokse ja alkoi pesemään sitä. Hauska tommonen jatkumo. Ja mä jollain oudolla tavalla tykkään siitä kun koira nuolee korvaa.

Niin, ja sitä piti siitä vielä sanoa, että ei Nella tehnyt sitä muille. Eikä Ulffikaan ole sitä vielä toistaiseksi tehnyt muille. Se on ilmeisesti mun ja koirien juttu. Outo juttu. Oudon kiva juttu. En tiedä.


Kirjoitan tätä nyt jo toista päivää. Tässä kohtaa päivä on vaihtunut ja yksi yö taas takana. Ulffi herätti meidät joskus 3-4 välillä, jonka jälkeen en ole saanut enää unta. Mun ongelmani kun on se, että jos nukahdan ajoissa, mutta mut herätetään kesken unien, niin se oli siinä sitten. Toivottavasti tämä ei tule tavaksi, koska nyt mulla on silmät pahasti ristissä.

Olaf heräsi siinä joskus 6 aikaan ja me käytiin pihalla. Sen jälkeen oon makoillut olkkarin lattialla jonkinlaisena leikkiseurana koiralle. Ulffi on nyt alkanut löytämään ne pienet naskalinsa oikein toden teolla ja se kokeilee niitä muhun kokoaika. Pitää vaan yrittää tarjota lelua uhrilahjaksi, jotta saa pitää oman ihonsa mahdollisimman reikävapaana.

Niin, hassua kirjoittaa tähän samaan merkintään sekin, että Masa ja Ulffi oli samassa huoneessa tänään. Masa tuijotteli sohvalta mitä koira tekee, ja koiraa ei kiinnostanut kissa vieläkään yhtään. Ehkä hyvä niin, saa Masa ihan rauhassa omaan tahtiinsa toteuttaa tutustumista.

Tää ei ollut paras tilanne tästä, koska aiemmin Ulffi oli lähempänä sohvaa ja Masalla ehkä vähän vielä kiinnostuneempi ilme, mutta sitten kun kumarruin kuvaa ottamaan, niin Ulledulle lähtikin tulemaan kohti. Mutta hyvä kuva tämäkin!

No, nyt tiedätte taas vähän enemmän koiran kotiutumisesta. Eikä tämä varmasti ole viimeinen laatuaan, koska musta on nyt kiva taltioida tätä alkuvaihetta tänne.

Terveisin,
Vesa-Matti

Meille tulee..

Mä viimeinkin paljastan teille meidän perheenlisäyksestä lisätietoja. Mä myös paljastan siihen liittyviä huoliani ja tässä on muuten aika paljon myös väsymyssekoilua, joten varautukaa hieman mukulakivimäiseen matkaan. Minä niin odotan!

Tällä päivämäärällä ilmoitan teille, että meille tulee tänään perheenlisäystä. Ei, se ei ole ihmisverso. Tässä on todennäköisesti jonkinlainen kuva kyseisestä perheenlisäyksestä jossain alapuolella, ja näin ollen te tiedätte mistä on kyse. Mutta, koska mä tykkään typeristä visailuista, niin mä tuon tähänkin sellaisen.

Uusi perheenjäsenemme on karvainen, nelijalkainen ja sanoo "hau hau". Ei, se ei ole kissanpentu. Onhan tämä nyt vähän hauskaa edes? Ehkä ei, mutta mä olen nukkunut taas vaihteeksi todella, todella huonosti. Ensin en saanut unta, sitten nukahdin hetkeksi, sitten en saanut unta ja lopulta päätin, että olkoon. Kerkeän mä ehkä jonkinlaiset päiväunet tänään jossain vaiheessa imaisemaan, jotta ei tää ihan katastrofi ehkä ole.

Ainiin, mikä oli oikea vastaus? En kerro. Tässä perheenlisäyksessä on viisi kirjainta, joista viimeinen on kirjain A. Eli viisi kirjainta ja viimeinen on A-kirjain. Ei, se ei ole ankka.

Okei, nyt mä lopetan. Tottakai, tietenkin se on koira! Eikä mikä tahansa koira, vaan collie!


Mä en tiedä onko mulla jonkinlainen valemuisto, vaiko sitten ihan oikea, mutta mä oon ehkä aina halunnut collien. En oo koskaan muistaakseni Lassieita katsonut ajatuksen kanssa, saattanut ehkä joskus nuorempana nähdä joo, joten ehkä sieltä asti se collie on rotuna mun mukana kulkenut jonkinlaisena epäaktiivisena toiveena.

Meillähän oli Nella, joka oli siis rodultaan chihuahua. Nella opetti mulle chihuahua-rodusta sen, että mä en toista chihuahuaa enää meille halua. En mä sitä rotua vihaa, mutta mä jotenkin aina ehkä kuitenkin olisin kaivannut jotain isompaa koiraa.

En ehkä ole koiraihminen, mutta mitä lähemmäksi tämä collien hakeminen on tullut, niin sitä isommalla innolla olen sitä odottanut. Ja tällä hetkellä mä olen oikein vallan innoissani! Mä jotenkin toivon, että siitä tulee mun kaveri ja me käydään yhdessä paljon lenkeillä ja muuta. Ja tää on aika paljon epäkoiraihmiseltä sanottu. Ehkä musta tulee koiraihminen? Eikai sekään täysin mahdotonta ole, vai mitä sanotte?


Mä en tiedä oliko mulla mitään pointtia. Tääkin on muuten semmoinen lause, mikä aika usein toistuu mun blogeissa – "en tiedä oliko mulla mitään pointtia". Mutta se johtuu ihan puhtaasti siitä, että mä en näitä käsikirjoita mitenkään, vaan edelleenkin kirjoitan tajunnanvirtaa. Sitä tämäkin taas on. Huomaatteko? Tämä ei liity siis mitenkään aiheeseen "koira".


Eiku joo! Nyt mä muistan, että miksi mulla tuli pakonomainen tarve kirjoittaa. Mä olen aktiivinen Facebook-muistojen selaaja ja jos olen hereillä yli puolenyön, niin mä katson ne muistot heti läpi. Arvatkaapa mikä oli tämän päivän muisto?

Tehdäänkö visa? No ei tehdä. Mä kerron teille pari hauskaa sattumaa tästä.

Aikoinaan kun Eira hankki Nellan, niin se hankki sen valmistuttuaan koulusta. Eira on itse leikkimielisesti sanonut, että Nella oli tavallaan hänen valmistujaislahja itselleen. Nyt Eira on taas valmistumassa koulusta ja taas meille tulee koira. Tiedä sitten, että onko se sitten oikeasti valmistujaislahja vai puhdasta sattumaa, että tahtoi koiran juuri nyt, mutta siis aina kun Eira valmistuu koulusta, meille tulee koira.

Jos tämä edellinen ei ollutkaan sattumaa, niin tämä seuraava sitten totisesti on. Arvatkaa mitä tapahtui tänä päivänä 16 vuotta sitten, eli 15.7.2010? Ettekö arvaa? Visaillaanko? No, ei kai vieläkään. Tasan 16 vuotta sitten mä sain Sarpan luovutusikäisenä itselleni. Siis mitä? Miettikää! 

Mun mielestä, vaikka en mihinkään johdatukseen tai kohtaloon kai uskokaan, niin tämä on jotenkin ehkä johdateltua kohtaloa. Eiran valmistujaislahjaperinne, Sarpan saapumispäivä ja mitähän vielä?


No, niin tai näin. Nella ei tehnyt minusta koiraihmistä, koska en pystynyt suhtautumaan chihuahua-rotuun tavallaan koirana. Nella oli tyttökoira, mutta käyttäytyi kuin poikakissa, joten siitä voitte päätellä jotain. Meillä oli kolme kissaa. Tykkäsin Nellasta ehkä enemmän kissana, vaikka se koirana meille myytiin. Anteeksi, en tiedä, en tarkoita tätä mitenkään törkeänä, mutta tää vaan purkaantuu väsyneenä näin.

Mun mielessä on aina jostain syystä ollut, että koiran täytyy olla koiran kokoinen. Enkä siis edelleenkään vihaa pieniä koiria ja vaikka vihaisinkin, niin ei se olisi teiltä mitenkään pois. Oh my, miksi en pääse eteenpäin? 

Mutta siis tämä uuden koiran, collien saapumisen odottaminen jo itsessään on alkanut muovaamaan minusta koiraihmistä. Mä oon aina ollut kissaihminen, mutta kohta mä olen kissakoirahybridi-ihminen. Pitäiskö mun välttää tätä väsyneenä kirjoittamista?


Ja tiedättekö, mä olen aina uuden elämänvaiheen edessä miettinyt: miten Masa kestää tämän? Mietin, että miten Masa ottaa Nellan vastaan, enkä stressannut yhtään Sarpan puolesta silloin, koska mä tiesin, että Sarppa pärjää. Masa on aina ollut vähän semmonen, hmm, tavallaan niin kuin minä. Vähän semmonen liian kiltti tietyllä tavalla tähän maailmaan, vähän höntti ja semmoista. Mä oon stressannut sitä, että miten se ottaa uuden vastaan. Sama tapahtui Maxin kohdalla, mä mietin, että miten Masa tämän kestää? Ja taas Miion kohdalla sama, miten Masa tämän kestää, vaikka se on jo yhden lapsen saapumisen nähnyt? Sarpan poistuttua mietin, että miten Masa tämänkin kestää? Ja arvatkaa mitä? Mä stressaan sitä hitusen taas. Miten Masa pärjää kun meille tulee collie?

Mutta Masa on todistanut sen mulle jo monta kertaa. Masa pärjää ja se tekee sen jopa paremmin kuin monet muut. Masa sopeutuu, Masa löytää paikkansa ja Masa on Masa.

Masastahan tuli lähes täysin erilainen kissa sen jälkeen kun Sarpasta aika jätti. Se otti talon ihan uudella tavalla haltuun, ikään kuin se olisi vähän aina toivonutkin olevansa ainoa kissa talossa. Siitä tuli ihmisläheisempi, äänekkäämpi ja kaikkea. Siksi tämä tilanne on taas vähän uusi ja erilainen ja mua jännittää miten Masa pärjää. Masalla ei ole nyt Sarppaa tukena ottamassa uutta perheenjäsentä vastaan. Mutta mä uskon, että mä stressaan taas turhaan. Masa on selvinnyt kaikesta aina, vaikka mä olen tavallaan pitänyt sitä semmoisena, no itseni kaltaisena, joka jää sitten helposti jalkoihin.

En tiedä miten ikävältä tämä teistä kuulostaa, mutta siis olen pelännyt aina, että Masa reagoi uuteen elämänvaiheeseen kuolemalla. Että stressi käy sietämättömäksi ja sitten vaan jotain. Mutta Masa on täällä meidän lemmikeistä vielä viimeisenä, joten kyllä mulla luottoa nyt löytyy. 15-vuotias prinssi Masa selviää tästäkin. Olen muuten joskus hoksannut, että oma nimeni on tälleen sanakäännösenä Masa-Vetti. En miettinyt sitä muistaakseni silloin, kun Masalle nimeä keksin. Ehkä Masa on mun sielueläin.


Teitä varmasti kiinnostaa myös uuden tulokkaan nimi? No, siitä ei ole mitään varmaa vielä. Se on "pentunimeltään" Olaf, joka on siis suoraan Disneyn tarinoista. Koko kyseinen pentue oli nimetty Disney-hahmojen mukaan. Se taisi muuten olla Prinssi Olaf, joten kohta meillä on kaksi prinssiä talossa ja siitä sitten alkaakin kuninkuuskilpa.

Me ollaan mietitty, että se voisi jäädä lähelle tuota Olafia, mutta niin, että se sopisi paremmin myös lasten suuhun ja koira oppisi ymmärtämään sen helpommin myös lapsen sanomana. Ehdotin Olavia, joka otettiin vakavasti, mutta lapset torppasi ajatuksen siitä. Eira taisi ehdottaa ensimmäisenä Uunoa, koska Olaf lausutaan joten "Uulaf", joten Uuno olisi siitä helppo variaatio. Pojat sanoi, että Uno on peli, ei koiran nimi. Mä ehdotin sitten nimeä Uula, joka olisi lähes täydellinen versio lasten suuhun nimestä "Uulaf". Uulakaan ei vielä ole lapsille uponnut.

Mä salaa haaveilen, en ole sitä edes ehdottanut, nimestä Jösta tai Jöde. Tietäjät tietää ja te, jotka ette tiedä, niin mä olen aina fanittanut Gösta Sundqvistia ja tämä nimi juontaa juurensa sinne. Nämä nimet taas on hyvin kaukana Olafista, joten siksi olen jättänyt sanomatta.

Maxin ensimmäinen ehdotus oli Valkopää, koska Olafilla on valkoinen raita otsassa ja mä olen kertonut tarinaa Sarpan ja Masan jälkeläisestä, kissanpennusta, jonka pentunimi oli Mustapää. Sen jälkeen Max on ehdottanut kaikkia mahdollisia Pokémoniin viittaavia nimiä, mutta ne on jouduttu ikävä kyllä aikuisten toimesta torppaamaan sen takia, että ei ne oikein ole oikean eläimen nimiä.

Miion nimiehdotus muuttuu siis lähes joka minuutti. Milloin se on "Unnun Nunnu" ja milloin sitten "Nunnun Lehmä", jotka siis.. No, ymmärrätte ehkä potentiaalin minimalistisuuden. Kivoja nimiä pehmoleluille, mutta en mä halua lähteä huutelemaan tuolla, että "Lehmä, tänne!"

Nimi on siis vielä hieman suunnittelupöydällä.


Ja sitten vielä se lupaamani kuva. Tässä tulee kuva meidän tulevasta koiranpennusta.

Hän on niin söpö! Hän on sulattanut mun kissaihmissydämeni ja päästänyt sinne enenevissa määrin koirapöpöjä. Hyviä pöpöjä, älkää ymmärtäkö väärin. Hän on pitkäkarvainen collie, juuri kuten se kaikille tuttu Lassiekin. Hauska juttu muuten, että monet, minä mukaanlukien, on luullut tuon koirarodun olevan lassie.

No, jääkääpä te odottamaan uusia päivityksiä aiheesta, koska niitä varmasti jossain kohtaa tulee. Varmasti viimeistään siinä vaiheessa kun ollaan nimi saatu päätettyä ja poika on kotiutunut. Minä jään odottamaan hakuhetkeä!

Tää oli muuten aika pitkä teksti.

Terveisin,
Vesa-Matti

CANCELLED

Mä halusin tuoda lusikkani mukaan tähän soppaan, jota tässä on nyt kovasti keitelty. Mikä on moraalisesti oikein, mikä on rikollista ja mitä? Minä kysyn vain, että mitä? 

Puolustelematta yhtään kenenkään tekoja tai tekemättömyyksiä, niin mun täytyy tulla sanomaan, että nykyinen joukkotuomiokulttuuri on kyllä kovin takapuolesta.

Otetaan nyt esimerkiksi tämä uusin tapaus, mutta ei puhuta nimillä, koska mä en halua omalta osaltani laittaa bensaa liekkeihin yhtään. Tämä tapaus, kutsutaan sitä vaikka tapaus P -nimellä, koska siihen P-kirjain hyvin vahvasti liittyy, on aika äärimmäisen brutaali.

On henkilö X, joka kirjoittaa kirjan, jossa mainitsee jostain julkkismiehestä, joka on laitellut hänelle viestejä kun hän on ollut alaikäinen. Ilmeisesti jonkinlaista fanimeininkiä, mutta tämä julkisuudesta tuttu henkilö on ruvennut ilmeisesti siis kasvattamaan kiintymys- ja luottamussuhdetta nuoreen, jotta seksuaalinen hyväksikäyttö olisi helpompaa (grooming). Ymmärtääkseni (korjatkaa jos olen väärässä) mitään seksuaalista vihjailua ei ollut ennen kun nuori oli täysi-ikäistynyt.

Mutta mitään seksuaalista hyväksikäyttöä ei ole tuotu julkisuuteen. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella mitään rikosta ei ole todettu, mutta on toimittu moraalisesti todella väärin.

Kirjan kirjoittanut henkilö ei koskaan ole tuonut esille nimiä, joten syytökset kohdistuu vain ja ainoastaan julkisuudesta tuttuun ihmiseen Y.

Tässä on siis lähtökohdat: On tapahtunut aikuisen ihmisen viestittelyä lapselle, joka on siis mennyt erittäin väärään suuntaan aikuisen puolelta, koska sillä ei ole mitään merkitystä ohjaako lapsi itse sitä keskustelua mihinkään suuntaan. Vastuu on aina aikuisella. Ketään ei ole nimetty, kukaan ei ole saanut syytettä tai rikostuomiota. On vain väite, jonka todellisuutta en lähde epäilemään yhtään.

Joku nimeltämainitsematon verkkosivu oli lähtenyt nettisalapoliisiksi ja käynyt kirjan kirjoittaneen ihmisen Instagramia (tms.) läpi ja löytänyt sieltä ilmeisesti kuvan, jossa oli joku lahja/kortti joltain julkisuudesta tutulta ihmiseltä Z. Tässä kohtaa on lähdetty vetämään mutkia suoriksi ja ihmisestä Y tuli varma ihminen Z.

Tässä on kaikki mitä tarvitaan yhden ihmisen uran ja mahdollisesti koko elämän tuhoamiseen.

Tämä julkisuudesta tuttu henkilö Y=Z on vedetty pois keikoilta, keikkajärjestäjien sivuilta ja käytännössä kaikkialta. Vain, koska joku oli löytänyt kuvan lahjasta/kortista, joka oli osoitettu ihmiseltä Y=Z ihmiselle X. Tätä ihmistä parjataan internetissä ja varmasti myös kahvipöydissä.

Enkä edelleenkään sano, etteikö jotain olisi voinut tapahtua. On, varmasti on tapahtunut. En mä lähde ketään syyttämään valehtelusta, koska mulla ei ole todisteita siitä. Mä vaan olen jotenkin niin järkyttynyt siitä, miten yksi ihminen tuomitaan ryhmänä jonkun oman elämänsä salapoliisin löytöjen toimesta.

En ymmärrä miten ihmisiltä puuttuu kyky ajatella. Miten kaikki lähtee mukaan soihduin ja talikoin, vaikka kukaan asianomainen ei ole myöntänyt tai kieltänyt mitään? Kukaan ei ole nimeä vuotanut, kukaan ei ole päässyt pitämään minkäänlaista puolustuspuhetta (vaikka semmoiselle ei tämmöisessä ihan kamalasti olisikaan tilaa). Kyseistä ihmistä Y=Z on nyt tuomittu ihan muidenkin julkisuudesta tuttujen ihmisten toimesta, että ei pelkästään nettiöyhöttäjät ole ainoita tuomitsijoita. Ja mä vaan kysyn, että mitä? Julkisuudesta tutut henkilöt kun hyppäävät kelkkaan, jossa ei ole todisteita, ja öyhöttävät mukana, niin he legitimoivat väitettä isommalle ja isommalle yleisölle. Lumipalloefekti, kaiketi. "Koska tämäkin julkkis on sitä mieltä, niin sen on varmasti oltava näin."

Ja mitä sitten, jos käykin ilmi, että mutkia on tosiaankin oiottu ja ajojahdin kohteeksi joutunut ihminen väärä? Sen ihmisen ura on pilalla jo. Ja vaikka kävisikin ilmi, että ihminen on oikea, niin joo, on moraalisesti käyttäytynyt todella väärin, mutta näillä tiedoilla mitä mä olen löytänyt, niin mitään rikosta ei ole julkisuudessa todettu tapahtuneen. Mun mielestä on myös moraalisesti väärin julkisesti tuomita ihminen, jota ei ole vielä edes nimetty tai tuomittu mistään. On moraalisesti väärin tuhota joukkovoimalla yhden ihmisen elämä, vaikka yksi ihminen olisi toiminut moraalisesti väärin ensin. Vai mitä mieltä te olette?

Sanoisin, että odottakaa vahvistettuja tietoja. Syytön ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Nyt toistaiseksi syyttömälle ihmiselle on tehty jo aika kova isku, joka on mahdollisesti vienyt koko uran. Ja te olette niitä, jotka jankutatte siitä, että mikä on moraalisesti oikein ja mikä väärin?

Onneksi olkoon, jos tämä arvaus menee oikein ja olette saaneet olla etunenässä syyttämässä ihmistä moraalittomasta käytöksestä. Ja onneksi olkoon, jos olet vielä julkisuudesta tuttu henkilö ja olet heittänyt bensaa liekkeihin ilman mitään varmaa, sait varmasti hyvää bensaa oman urasi liekkeihin samalla. No, mä löysin nyt ainakin muutaman julkisuudesta tutun henkilön, jonka seuraamisen voin tällaisen käytöksen vuoksi lopettaa, koska jos sitä moraalia vahditaan, niin vahdittaisiinko ensin sitä omaa moraalia? Kaksinaismoraali on taas vissiin siistiä, tai jotain. En tekisi sitä jos joku sanoisi, että tämä teki näin tai noin, vaan mä olen itse nähnyt julkisuuden henkilöiden menemisen mukaan tähän ruoskimiseen. Siksi en itse mielestäni toimi tässä moraalisesti väärin.


Mä olen lähes koko aikuisikäni seurannut kyseisen julkisuudesta tutun ihmisen Y=Z tekemistä. Se ei kuitenkaan vaikuta mulla siihen, että olen asiasta tätä mieltä. Jos totuus on tämä, niin mä olen kovasti pettynyt. Jos totuus on eri, niin paluuta ei enää vanhaan ole ja toivottavasti moraalinvartijat ovat siihen sitten tyytyväisiä.

Ja sanon vielä tänne loppuun, että on hyvä, että tätä asiaa (grooming) tuodaan esille enemmän ja enemmän. Sen täytyy loppua ja vain puuttumalla siihen sitä voidaan ainakin vähentää. Mutta tapoja voisi olla muitakin, ehkä.

Tälläkin hetkellä puhutaan kyllä enemmän yhdestä yksilöstä, eikä niinkään ongelmasta. Se mielestäni vähän vesittää sitä viestiä, vaikka tuo toki ongelmaakin enemmän päivänvaloon.

Nyt odotetaan jo uusia nimiäkin: "Niitä on pakko olla enemmänkin!" Etsitään vihjeitä muidenkin ihmisten tekemisestä, irroitetaan asioita kontekstista ja vedetään mutkia suoriksi. "Toi sanoi noin, sen on pakko olla myös osa tätä vyyhtiä!" Saas nähdä, että miten käy joskus aikoinaan omien lyriikkojeni kanssa; niissä kun kuitenkin on osa totuutta ja osa fiktiivistä, joten munkin täytyy olla jotenkin sairas ihminen tai jotain. Kun mä kirjoitin kappaleen uhkapeliriippuvaisuudesta, niin kirjoitinko sen itsestäni? En. Kun kirjoittelen kappaleita alkoholiongelmasta, niin kirjoitanko itsestäni? En. Okei, hyvin ontuvaa, ei moraalisesti mitenkään vääriä asioita, mutta ymmärtäkää pointti siitä, että kuka tahansa voi vääntää asiat mihin suuntaan tahansa. Mä olen muuten kirjoittanut yhteen kappaleeseen myös "kolmoistapon", vaikka en sellaista ole tiettävästi tehnyt.

Päätetään tämä sanoihin: En käsitä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Miten se on minulta pois?

Pohdin nuoruuteni turhia ennakkoluuloja ja sitä, miten aikuistuminen – ja ihmiset – on opettanut minulle suvaitsevaisuutta. Haastan nyt sinutkin pohtimaan, vaikka ihan joka päivä, miten muiden ihmisten elämäntyyli tai valinnat ovat todellisuudessa sinulta pois?

Mä muistan, kuinka yläasteella mulla oli sellainen asenne hevimusiikkia kohtaan, että se oli lähtökohtaisesti kuuntelematta jo huonoa. Ja koska se oli mielestäni huonoa, niin annoin sen kyllä kuulua. Kuuluin itse isohousuisiin räppipäihin, joten meillähän oli tunnetusti napit vastakkain pitkätukkien kanssa. Se oli aika turhaa aikaa, tavallaan. Toinen oli se, että hyvinkääläiset ja riihimäkeläiset kävivät jonkinlaista sotaa keskenään, vaikkakin se olikin vain jotain vihanpitoa ilman mitään järkevää syytä. Hyvinkääläisenä mä tottakai pidin automaattisesti Riihimäkeä huonona paikkana, vaikka olin itsekin siellä tovin asustanut. Juuret oli ja on kuitenkin aina täällä, niin tottakai mä liityin Hyvinkään riveihin Riihimäkeä vastaan.

Tuota, mihinkö tämä alustus liittyy? Siihen, että tuo on vain ja ainoastaan typerää. Mä oon miettinyt aika paljon sitä, että miten jonkun toisen ominaisuus on mitenkään keneltäkään toiselta pois? Tai ominaisuus ja ominaisuus, ylipäätään, tiedättekö? Miten se, miten joku toinen elää on millään tavalla kenenkään muun asia? Mä en tiedä miksi tämä aihe on pyörinyt mun päässä niin paljon, mutta se pitää nyt ehdottomasti kirjoittaa ulos.


Kuten sanoin, peruskoulussa mulla on viimeksi ollut todella vahva ajatus siitä, että joku mun piirre tai mun asia oikeuttaa mua ajattelemaan niin, että mä olen jollain tavalla parempi kuin joku toinen. Se on aina automaattisesti väärin, tiedän sen hyvin nykyään. Joitain lieviä ajatuksia on ollut vielä pitkälti aikuisiälläkin, mutta mä olen kasvanut niistä pois, koska mä olen pyrkinyt keskittymään enemmän omaan, ja vähemmän muiden elämään. Niistä kuitenkin kai kuuluu kasvaa pois? Voitaisiinko tätä pitää jonkinlaisena aikuisuuden määritelmänä? Jos elät vielä 50-vuotiaana sellaista elämää, että arvotat toisen ihmisen alemmaksi kuin itsesi, vain sen takia, miten hän elää tai vaikka pukeutuu, niin voidaanko sua kutsua edes aikuiseksi?

Ainakin se on yksi hyvä etappi matkalla aikuisuuteen, henkiseen kasvuun tai johonkin, että lakkaa korostamasta itseään pikkumaisilla asioilla. Nimettömänä tai nimen kanssa, koska molempia olen nähnyt. Mä voin kaivaa vaikka kuinka paljon esimerkkejä teille jos tahdotte? No, hyvä kun tahdoitte, koska tässä niitä tulee:

Joku väittää olevansa toista parempi, koska toisella on tatuointeja ja itsellä ei ole.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska itsellä on tatuointeja ja toisella ei ole.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska kuuntelee mieleistään musiikkia ja joku toinen ei kuuntele.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska asuu kaupungissa, jonka mieltää itselleen mukavammaksi paikaksi asua.
Joku väittää olevansa toista parempi, koska on onnistunut seuraamaan unelmiaan ja saavuttanut elämässään jotain, mitä toinen ei ole vielä kerennyt.

Ymmärrättekö? Näitä voi siis keksiä ihan mistä vaan ja aina se pitää paikkansa jonkun yksilön kanssa. Ja aika todella usein ihmiset kilpailee paremmuudesta ihmisten kanssa, jotka ei edes tiedosta olevansa kilpailussa mukana. Julkisuuden henkilöt, hyvä esimerkki. Julkista riistaa, niitä saa arvostella ja arvottaa miten tahtoo, koska ovat julkisessa ammatissa. Eivät he voi tuntea mitään, vai voivatko? 

Julkkis voi tehdä väärin hankkimalla vauvan. Olemalla hankkimatta vauvaa. Menemällä lomalle. Olemalla menemättä lomalle. Tekemällä näin tai tekemällä noin. Ja siis tämä kerrotaan heille usein internetissä hyvin suoraan. Vain, koska sun ammatti on julkinen, niin sä olet niin paljon kaikkea ja samalla myös et ole paljon mitään.

"Oot aina liian laiha ja samal liian lihava, tajuutko jo nyt, että vika ei oo sinussa?" kirjotin yhteen kappaleeseeni ja se pätee edelleen, tulee pätemään aina. Se kertoo vaan siitä, että kenenkään ei tarvitse mahtua kenenkään toisen raameihin. Mutta silti nämä toisten raamit tuottaa toisille ihmisille niin paljon paineita olla "parempi versio itsestään". Omasta mielestäni, jos sä elät sun näköistäsi elämää, niin sä olet joka päivä se parempi versio itsestäsi.


Mä en oo varma saanko nyt pidettyä ajatuksen tarpeeksi kasassa tässä. Mutta siis pointtina on aika paljolti se, että kaikkia ei voi, eikä todellakaan pidäkään miellyttää. Ja mua on ruvennut viime aikoina jotenkin todella paljon suututtamaan se, että kaikkeen löytyy aina joku, joka soittaa suutansa. Joo, faijan ja Arton kantama viisaus oli, että "älä ärsyynny", mutta joskus kun tarpeeksi kauan jotain seuraa, niin ei vaan voi mitään.

Mä luulen, että ehkä kaikista eniten nousi tunteisiin ton Pride-kuukauden myötä. Mä havahduin vaan tosissani taas miettimään sitä, että miksi niin moni ihminen joutuu näkemään niin paljon vaivaa vain saadakseen rakastaa haluamallaan tavalla? Tai ei edes haluamallaan, vaan aika usein sitä omaa rakkauden kohdettaan ei voi vaan valita. Jos sä olet mies ja rakastut miehiin, niin mitä sitten? Jos sä olet nainen ja sä rakastut naisiin, niin mitä sitten? Tässä kohtaa tulee se kysymys kaikista vahviten esille: Miten se on keneltäkään toiselta pois?

Transihmiset oli mulle aikoinaan hyvin vieras käsite. Ja kyllä mä myönnän, että mulla oli ikävän (eli liian) pitkään semmoinen tapa, että vähän saatoin naurahtaa jos mies pukeutui naiseksi tai nainen mieheksi. Miksi? Koska se oli opetettu meille milleniaaleille aika pitkälti huumorin kautta ja sitä oli vaikea ottaa vakavasti. Elokuvissa tai sarjoissa se tehtiin aina komedian kautta, eikä siihen saanut mitään todellista tarttumapintaa. Ei se ole totta, se on vain huumoria, saatoin jopa ajatella joskus. Eikä sitä varmasti helpottanut sekään, että kun on kasvanut 90-luvulla, niin silloin kaikki oli väärin ja se oli kaikkien mielestä oikein. Kaikki, jotka eivät mahtuneet kapeakatseisiin raameihin, oli vääränlaisia ihmisiä. Eriväriset ihmiset, meikkaavat miehet, ei-meikkaavat naiset, homot ja kaikki siis, mikä meni ns. valtavirtaa vastaan. Ja siis valtavirralla en tarkoita tässä kohtaa mitään, että olisi ollut muotia olla vaaleaihoinen tms. vaan siis tiedättekö? Oli selkeä enemmistä, joka oli jotain mieltä ja silloin tämä oli yhteinen ja ainoa oikea mieli, joka tekee siitä mun mielessäni valtavirran tai ainakin valtavirranomaisen.

Kannatan tasa-arvoa. Se ei ole mielestäni poliittinen ilmaus, vaan se on mielestäni sellainen, että kenenkään ei missään nimessä pitäisi joutua taistelemaan tullakseen hyväksytyksi sellaisena, kuin on. Kenenkään ei pitäisi päästä millään tavalla kenenkään yläpuolelle alistamaan toisia. Niin mä sen ainakin käsitän.


Mä en väitä olevani parempi ihminen, vaikka olen tehnyt oivalluksia elämässäni. Mä kuitenkin voin sanoa, että elän ehkä vähän parempaa elämää kuin ennen elin. Mä en enää stressaa sitä, miltä joku toinen näyttää, haisee tai kuulostaa. Mua ei kiinnosta se. Mulle on ihan sama, vaikka ihminen pukeutuisi vain jätesäkkeihin, koska se ei ole mitenkään multa pois. Paitsi, tietenkin jos se jätesäkki on juuri minulta varastettu, niin sitten se on omistussuhteellisesti multa pois, mutta ei muuten. No, pieni huumori sallittakoon.

Mä haastankin kaikki mun lukijani nyt yhteiseen "miten se on minulta pois"-haasteeseen! Haaste menee näin: Aina kun vastaan tulee kadulla, internetissä tai missä tahansa ihminen tai asia, joka herättää sussa ajatuksen kommentoida sitä jollain tavalla, niin kysy itseltäsi ensin kysymys: Miten se on minulta pois? Jos onnistut vastaamaan siihen perustellusti edes yhden sanan verran, niin anna mennä, sitten saat sanoa mielipiteesi toisen ihmisen tavasta elää. Mutta mä en rehellisesti usko, että sä tai kukaan muukaan, pystyy perustella fiksusti sitä, että miten jonkun toisen valinnat olisi sulta pois.

Eli, jatkossa mietitte vain kysymyksiä kuten: 

Miten tuon ihmisen pukeutuminen on minulta pois?
Miten tuon ihmisen tatuoinnit on minulta pois?
Miten tuon ihmisen musiikkimaku on minulta pois?
Miten tuon ihmisen seksuaalinen suuntautuminen on minulta pois?
Miten tuon ihmisen halu korjata kehoaan sellaiseksi, että sen olisi mukavampi hänelle itselleen, on minulta pois?

Mä itse sanoisin, että se ei ole sinulta pois missään nimessä. Mutta se on sille toiselle ihmiselle hirveän paljon, että se saa elää näköistänsä elämää. Voitte toki myös tehostaa haastetta niin, että mietitte omia vaatteitanne ja tapaanne elää. Onko ne jotenkin ideaalit? Miksi ne olisi ainoat oikeat vaihtoehdot? Miksi se, miten sinä olet oppinut elämään olisi se miten kaikkien pitäisi elää?

Tässä on ehkä aika paljon tekemistä, mutta mä uskon, että jokainen pystyy edes siihen, että miettii itselleen jonkun asian, joka toisten ihmisten ulkonäössä "inhottaa" ja kysyy itseltään sitten sen kuuluisan kysymyksen: Miten se on minulta pois?

Ja siis tottakai ymmärrän, että on olemassa sananvapaus ja siihen aina vedotaankin. Tottakai saa sanoa mitä sylki suuhun tuo, mutta se antaa yleensä susta itsestäsi tietynlaisen ei-niin-kivan kuvan. Enkä mä tässä blogissa kiellä mielipiteitä, mä lähinnä vaan halusin haastaa miettimään. Maailma on parempi paikka vain, jos me yhdessä siitä semmoinen tehdään.

Nää ei ole mitään poliittisia asioita, joita tässä sivuan. Enkä mä poliittisia keskusteluja seuraakaan, joten en tiedä miten kamalaa se meno siellä sitten on. Puhtaasti mielipideasioita, ja mun mielipide on se, että pitäkää ne turhat mielipiteenne itsellänne, koska tuskin niistä kumpikaan osapuoli yhtään mitään saa. Miksi mä voin sanoa, että pitäkää turhat mielipiteet mahoissanne? Koska mä voin perustella sen täydellisesti: ne ei hyödytä sinua, ei toista osapuolta, eikä varmasti mitään kolmattakaan osapuolta.

Kiitos, olen puhunut.

Terveisin,
Vesa-Matti

Itsetutkiskelua taas

Halusin vastata kysymyksiin, joten pyysin tekoälyä luomaan minulle ystäväkirjan sivun. Pohdin 37-vuotiasta itseäni, kirjoittamista, perhe-elämää ja sitä, millaista on olla huolehtiva mutta samalla sosiaalisesti haastava ihminen.

Mulla tuli taas tarve vastailla kysymyksiin, mutta koska mulle ei koskaan esitetä kysymyksiä, niin mun täytyy aina etsiä tai pyytää tällainen erillinen kysymyslista. Ennen niitä löytyi netistä helpostikin, varmaan nykypäivänä edelleen, mutta nykyään on helpompi pyytää tekoälyltä.

En tiedä onko teillä lukijoillani koskaan sellaista tarvetta, että haluaisitte vastailla satunnaisiin kysymyksiin ilman mitään pätevää syytä? Olenko yksin tämän asian kanssa? Jos ette ole koskaan kokeilleet, niin suosittelen kokeilemaan, koska tämä jos jokin on hauskaa itsensä haastamista. Kaikilla ei ehkä ole blogia – vaikka se kaikille mahdollista olisikin – mutta näitä voi tehdä vaikka ihan omaan pöytälaatikkoonsa. Niitä on oikeasti mielenkiintoista tutkia vuosien jälkeen, koska voi huomata jämähtäneensä tai menneensä eteenpäin jossain.

No, niin tai näin, mennään eteenpäin. Seuraavaksi tekoälyn minulle luomat kysymykset, idealtaan ystäväkirjan sivu, tai sitä ainakin pyysin:

1. Miten kuvailisit 37-vuotiasta itseäsi juuri tänään yhdellä lauseella?

– Onnellinen perheenisä, joka kuitenkin välillä vähän kipuilee identiteettinsä kanssa.

2. Mikä on tämän hetken isoin "remonttityö" omassa elämässäsi?

– Aika usein mun elämässä isoimmat remontit liittyy ruokavalioon. Nyt olen alkanut opiskelemaan vielä hieman fiksumpaa ruokailua. Eilen luulin viettäneeni terveellisen päivän, mutta päivän lopuksi tutkittuani asiaa jouduin toteamaan, että yli meni muutamalla tavalla. Pitää alkaa kiinnittämään huomiota piilosuolaan, -sokeriin ja muuhun tuollaiseen, koska ainakin suolaa mä sain eilen tuplamäärän, vaikka tosiaan luulin syöneeni hyvin.

3. Mistä asiasta olet tällä hetkellä itsessäsi eniten ylpeä?

– Mä sanoisin, että sen täytyy olla taitoni kirjoittajana. Mä kirjotan kappaleita ja blogia, ja mun mielestä mä olen näissä molemmissa vähintäänkin tosi hyvä. Harvoin osaan sanoa itsestäni mitään tällaista, koska olen taipuvainen itseni vähättelyyn, mutta nykyään uskallan sanoa olevani hyvä kirjoittaja. Kyllä, tosi hyvä kirjoittaja, siitä minä olen ylpeä itsessäni.

4. Mikä on se luova projekti tai ajatus, joka saa sut unohtamaan ajantajun?

– Parhaiten mun ajantajun vie se kun saan kuratoida tekoälyä tekemään mun sanoituksistani kappaleita. Tätä hommaa aliarvioidaan ihan käsittämättömän paljon, vaikka tähän sisältyy paljon enemmän, kuin moni edes uskoo. Mä aina katoan mm. kirjoittamaan laulunsanoja ja sitten katoan siihen kun lähden ohjaamaan esim. Sunoa haluamaani suuntaan. 

5. Miten sä "säädät" sosiaalista akkua, kun maailma ympärillä käy liian kovalla volyymilla?

– Mä oon onneksi onnistunut säätämään säätöni siihen suuntaan, että pystyn lataamaan sosiaalisia akkuja myös Eiran ja lasten läsnäollessa. Näin ei aina ole ollut. Jos mä olin sosiaalisilta akuiltani tyhjillä, niin oli hetkiä, kun toivoin heidän poistuvan kotoa ja saisin jäädä yksin. Sitten mulle jäi siitä aika usein syyllinen olo, koska mietin, että kuka muka haluaa omaa aikaa perheeltään? Nykyään oon alkanut ymmärtämään sen, että jokainen tarvitsee myös sitä omaa aikaa, eikä siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä. Ja nykyään, vaikka kokoaika olenkin kotona saatavilla, niin ei se mun sosiaalisia akkuja kuluta tavallaan kai yhtään. Ehkä muita akkuja kyllä, mutta sosiaalisesti en kuormitu kotona.

6. Jos sun arki olisi biisi, mikä se olisi genrettä ja tunnelmaltaan?

– Joku semmonen Leevi and the Leavings -henkinen, iloinen popahtava taustamusiikki, mutta vakavalla naamalla ja äänellä laulettu tarina hahmosta, jonka jokainen päivä toistaa edeltäjäänsä. Joo, tää on edelleen sitä samaa ongelmaa, josta puhuin blogissani Kesä valuu sormien välistä.

7. Jos voisit rakentaa itsellesi "täydellisen päivän", mitä se sisältäisi aamusta iltaan?

– Mä haluaisin herätä aikaisin. Ehkä kello 5 tai 6. Mutta mä haluaisin herätä hyvin levänneenä. Heräämisen jälkeen saisin hetken aikaa köllötellä sängyssä, mutta puhelin ei olisi läsnä. Se ei olisi koko päivänä läsnä. Mä haluaisin herätä yksin, olla hetken aikaa aamutunteina yksin hereillä ja juoda rauhassa kahvia. Valmistautua siihen, että perhe herää. Perheen heräämisen ja aamutoimien jälkeen me lähdettäisiin vanhaan Porvooseen. Sinne torin laidalle nauttimaan jotain hyvää kahvia ja meillä olisi kaikki aika maailmassa, eikä mikään kiire mihinkään. Ei mitään suorituspaineita. Ei mitään läpijuoksua. Lapset nauttii siinä jotain pientä herkkua ja on rauhassa. Käydään läpi niitä vanhoja rakennuksia siellä ja ostetaan jotain pientä kivaa, matkamuistoksi. Syötäisiin siellä joku hyvä ruoka jossain, ihan ilman kiirettä. Ehkä siis mun täydellinen päivä koostuisi siitä, että oltaisiin kerrankin jossain niin, että kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Tultaisiin sieltä sitten kotiin, ihan sama mihin aikaan, ja ollaan loppupäivä ihan rennosti vaan perheen kesken. Illalla aikaisin nukkumaan ja nukahtaisin heti – jota ei tapahdu koskaan.

8. Jos voisit pyyhkiä pois yhden yliajattelun aiheuttaman "anteeksipyynnön" historiastasi, mikä se olisi?

– Tähän ei kai ole kuin yksi ainoa oikea vastaus. Mä olen monesti joutunut pyytämään ihmisiltä anteeksi heidän omaa käytöstään, tavallaan. Mä olen kokenut, että pääsen asiassa helpommin eteenpäin kun annan vaan periksi. Mä oon tiedostanut olleeni monta kertaa oikeassa jossain, mutta mä olen lopulta pyytänyt anteeksi sitä, että olen ollut oikeassa. Ehkä tämä on ehkä enemmänkin sitä kiltteyttäni, mutta tavallaan myös yliajattelua. Mä ajattelen asian eteenpäin ja huomaan, että jos nyt vaan annan asian olla, niin ehkä siitä tavallaan seuraa vähemmän epämukavuuksia. Nykyisin teen tätä jo paljon vähemmän.

9. Mitä sä haluaisit sanoa sille nuoremmalle Vesa-Matille, joka ei vielä tiennyt blogista, lapsista tai Sunosta mitään?

– Blogi on ollut mun elämässä jo niin pitkään, että vaikea ajatella aikaa ennen sitä.. Lapsistakin kerkesin haaveilemaan yli 15 vuotta, joten.. Sanoisinkohan mä sille nuoremmalle itselleni, että jahtaa niitä unelmia vaan. Suno tuli elämään vahingossa ja innosti kirjoittamaan kappaleita. Ehkä siis voisin sanoa sille nuoremmalle Vesa-Matille, että harjoittelisi jo valmiiksi biisinkirjoittamista, jotta olisi vielä parempi sitten 37-vuotiaana. Ja yksi asia, jonka haluaisin sanoa: älä mene kouluun sille linjalle, johon sun odotetaan menevän tai jota on mainostettu työllistävänä alana. Se ei ole sua varten, keskity enemmän siihen mistä tykkäät.

10. Mitä sellaista ominaisuutta sä arvostat itsessäsi, jota sä toivoisit muidenkin huomaavan?

– Tää on vaikea kysymys itseään vähättelevälle ihmiselle. Mä sanoisin, että olen todella huolehtiva. Liiallisuuksiin huolehtiva. Jos joku ystävä lähtee meiltä myöhään kotimatkalle (harvoin tapahtuu, mutta silti), niin mä kannan huolta siitä, että pääseekö se kotiin. Mutta koska olen samaan aikaan huono ottamaan yhteyttä, niin en osaa sitä huoltani näyttää mitenkään. Mä huolehdin perheestä, mutta mä huolehdin myös ystävistä. Se on semmonen asia, josta ei mitään kiitosta edes kaipaa, mutta se on semmonen asia, jonka haluaisi ihmisten huomaavan. Miksi? Lähinnä ehkä siksi, että saisi paremmin infoa toisen voinnista. On hankala olla huolehtija ja samalla sosiaalisesti vaikea. On päiviä, kun haluaisin kysyä jonkun ihmisen kuulumisia, mutta en onnistu siinä, vaikka kuinka ponnistelisin sitä kohti.

11. Jos sä olisit sun oma ystävä, mikä olisi se yksi neuvo, jonka antaisit itsellesi juuri nyt?

– Tavallaan haluaisin sanoa, että pidä kiinni yliajattelevasta introvertistä. Tällaisesta sä saat itsellesi ystävän helposti loppu elämäksesi, tai niin pitkäksi aikaa kun tarvitset. Me ei olla menossa pois, ellet tee jotain todella todella väärin. Se, että en osaa pitää yhteyttä, ei tarkoita, että en pitäisi sinusta. Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että en osaa. Mutta jos muhun jaksaa pitää yhteyttä, niin mä olen täällä aina kun tarvitaan. Ei se ole yksipuolista kaveruutta, mutta se vaatii toiselta osapuolelta ehkä enemmän. Mä olen uskoakseni ihan hyvä kaveri, vaikka mulla tämä oma vaikeuteni onkin. En ehkä kysy mitä sulle kuuluu, mutta mä ajattelen sitä varmasti aika usein.


Siinä, taas kerran tällainen kysely. Näitä on mun blogihistoriani aikana tullut tehtyä kymmeniä, ellei jopa satoja. Nää on vaan niin kivoja. Mun mielestä on hauska aina välillä miettiä jotain silleen ihan ajatuksen kanssa, koska ei sitä tule paljoa arjessa tehtyä. Kun arjessa vaan painaa laput silmillä autopilotilla, niin ei siinä tarvitse miettiä. Vaikka siis yliajattelija miettii silti, mutta ei varsinaisesti mitään mikä jäisi mieleen.

Ei mulla kai tähän väliin muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Terveellisiä oivalluksia?

Tehdään tässä blogissa selväksi sellainen asia, että mun elämääni ei enää pätkäpaasto sovi. Ja mietitään vähän, että miten sitä ruokavaliota voisi korjailla pienin oivalluksin, ilman, että tarvitsee varsinaisesti tehdä mitään mullistavaa muutosta. Pohditaan sokereita ja rasvoja.

Mun täytyy myöntää teille – ja itselleni – että olen taas kerran luisunut väärään suuntaan. Alkuvuodesta mä puhuin kamalasti siitä, että tämä vuosi 2026 tulee olemaan mun terveyden kannalta se the vuosi. Onko näin ollut? No, varsinaisesti ei. Mä ulkoilen paljon enemmän, mä saan siis askelia paljon enemmän, mutta mä en tee siihen päälle oikein mitään muuta. Kerran tai pari päivässä pyrin vetämään leuan, laskeudun sieltä hitaasti roikkumaan ja pysyn siinä määritetyn ajan X. Tässä aikalailla kaikki, millä pidän huolta tomumajastani. Ehdottomasti pitäisi liikuntaa lisätä, mutta se on semmoinen kaksipiippuinen juttu; nyt liikkuu niin huonosti, että ei oikein jaksa lisätä liikuntaa. Se toki on vain omasta aikaansaamattomuudesta johtuvaa.

Mä taisin jopa sanoa palaavani takaisin pätkäpaastoon, eikö ollutkin näin? Ainakin mä siis pätkäpaastosin jonkun aikaa alkuvuonna, mutta tiedättekö mitä? No, arvasittekin jo varmaan, mutta se ei ole tosiaankaan pitänyt. Siinä kävi juuri niin kuin pelkäsinkin, eli tulin kipeäksi ja pidin pätkäpaastosta tauon, koska en osannut syödä kipeänä normaalin ruokarytmin mukaan. Tämähän sitten jäi päälle ja on päällä edelleen. Mutta tiedättekö mitä? Mä en aio tehdä sitä enää – ikinä! Pätkäpaasto toimi mulla silloin 2020, mutta sen jälkeen se on tullut vain pätkissä, enkä osaa sitoutua siihen samalla tavalla kuin silloin.

Sanotaan näin, että jokainen, joka siihen pystyy, niin antaa mennä vain. Mun tämänhetkiseen elämääni se ei yksinkertaisesti sovi. Pienten lasten kanssa se ei minun kohdallani enää vain onnistu, joten tämä on lopullinen päätökseni: Minä en enää jatkossa tule teille, enkä itselleni, lupailemaan pätkäpaastoa.


Mutta mitä nämä pätkäpaastot ovat mulle opettaneet? Paljon, todella paljon. Aina kun olen kokeillut pätkäpaastoa uudelleen, niin olen ottanut siinä sivussa jotain uutta elämääni. En syö nykyään enää vaaleita pastoja tai leipiäkään oikeastaan, mä käytän mahdollisimman vähän rasvaa ruoanlaitossa (kaadan jopa jauhelihasta paiston jälkeen rasvan pois) ja mä syön aamuisin proteiinirahkaa. Kahvinikin olen juonut jo varmaan viimeiset 7 vuotta mustana, sekin on pätkäpaaston ansiota. Sen lisäksi olen oppinut vähentämään kovia rasvoja ja siirtymään vähän pehmeämpiin rasvoihin. Eli puhutaan mun mielestä tosi hyvistä opeista, vaikka se pätkäpaasto ei itseäni enää nykyisin palvelekaan. Tärkeintä ei ehkä olekaan se matka, vaan se matkan opetus – tai jotain vastaavaa.


Mä juttelin aiheesta tekoälyn kanssa, joka ei tule teille enää tässä kohtaa yllätyksenä. Mietittiin, että mulla on perusasiat aika hyvin kunnossa, jonka siis tavallaan olin jo itsekin hoksannut. Mä syön aika fiksusti nykyään, joten mun painoni ei ehkä olekaan riippuvainen enää siitä. Mutta sitten pamahti uusi oivallus ruudulle: sokeri.

Mä en ole koskaan miettinyt.. Okei, huijasin. Olen mä joskus miettinyt sokeria, mutta silloin mietin, että jätän kokonaan pois sellaisen sokerin, joka mun itse pitäisi johonkin ruokaan laittaa. Tajuamatta sitä, että en mä edes arjessa käytä paljoa mitään itse lisättyä sokeria. Toisin sanoen, mikään ei silloin muuttunut, vaikka olinkin jonkin aikaa mielessäni sokerivastainen.

Nyt pohdittiinkin piilosokereita. Mainitsin nimittäin tekoälylle, että tykkään nykyisin laittaa aamupalaani granolaa, koska siitä saa semmosta kivaa suutuntumaa siihen muuten tylsään rahkaan. Tekoälyn mielestä granola on huono vaihtoehto, vaikka proteiinirahka on mitä toimivin aamupala. Miksi? No, koska tutkittuani granolapaketteja kaapeistamme, niin huomasin niiden pitävän sisällään 19-24 g sokeria / 100 g granolaa. Mittasin, että paljonko totutusti kaadan laatikosta rahkan päälle, sain tuloksen 50-60 g – joka sekin voi olla joillekin jo kammoksuttava määrä jotain ylimääräistä aamuun. Ja jotain ylimääräistä se tosiaan onkin: 60 grammasta granolaa voi olla jopa 14,4 g sokeria. Teelusikallinen sokeria on kuulemma noin 4 grammaa, joten olen käytännössä syönyt joka aamu, joskus jopa iltaisinkin, yli 3 teelusikallista sokeria tajuamattani.

Siis mitä? Miettikää tuo sokerimäärä esimerkiksi kahvikupillisen sekaan ja miettikää miten imelää se olisi? Siis aivan käsittämätöntä, että en ole tajunnut koskaan miettiä tätä näin.

Mä teinkin sitten siltä seisomalta sellaisen päätöksen, että kun nuo granolat tuolta kaapista aikanaan loppuu, niin minun takiani niitä ei lisää osteta. En rupea enää rouskuttamaan kolmea teelusikallista sokeria aamupalanani.

Me keksittiinkin oikein toimiva jatkosuunnitelma, jota mä rupean mitä pikimmiten kokeilemaan. Mä aion ostaa kaurahiutaleita, saksanpähkinöitä, mantelilastuja ja joitain siemeniä, ja teen siis näistä oman sellaisen sekoituksen, jolla saan joka aamuiseen proteiinirahkaani koostumusta. Kun teen sen kerralla lasipurkkiin valmiiksi, niin mun ei tarvitse tehdä siitä vaikeampaa kuin granolan ottaminen paketista. Kuulostaa siis kaikin puolin järkevältä. Tämä muuttaa siis aamupalaa jo aivan radikaalisti, koska mä tulen saamaan siinä paljon enemmän kaikkea hyvää ja paljon vähemmän kaikkea pahaa.

En mä siis tiedä, että miten paha toi sokeri loppujen lopuksi on. Mitä mä nyt ymmärsin, niin sokeri ei ole mm. maksan ystävä ollenkaan. Ja maksa on kaiketi sellainen veijari, että sen kanssa kannattaa itse olla ystävä, jos haluaa jonkinlaisia aineenvaihdunnallisia hyötyjä. Korjatkaa toki, jos olen väärässä. Ymmärsinkö nyt siis oikein, että maksa muuttaa sokerin sisäelinrasvaksi, joka on siis ehkä se ei-toivotuin lopputulos missään tapauksessa.

Käytännössä siis mun oman käsitykseni mukaan mun sokerinsaanti on pitkään ollut hyvin matalalla tasolla, koska olen jättänyt kaiken vaalean hötön hyvin minimiin. Sen lisäksi mun karkkihammastani kolottaa oikeastaan vain kerran tai kaksi kuukaudessa (vaikka saatan silloin tällöin ottaa yhden tai kaksi namia, jos jossain on). Henkilökohtaisesti pidän pahimpana seikkana tämän granolaselkkauksen jälkeen ketsuppia, joka täytynee varmaan jatkossa myös vaihtaa johonkin ei lisättyä sokeria -pakkaukseen. Ketsuppipurkissakin kun tuppaa olemaan se joku 17 grammaa 100 grammassa.

Tekoäly piti hyvänä ohjenuorana sellaista, että kaupassa katsoisi vain tuotteita, joissa on alle 10 g sokeria / 100 g tavaraa. Jos halutaan ihanteelliselle linjalle lähteä, niin jopa vain 5 g sokeria / 100 g tavaraa. Ja mä aion pyrkiä johonkin tuolle ihanteelliselle kannalle, mutta joissain asioissa kaiketi voi olla enemmänkin, koska en sitä sokeria muutenkaan mielestäni kovin tankkaa.


Tämän lisäksi mä haluaisin uskaltaa kokeilla soijarouhetta. Ajattelin siis kokeilla niin, että jos tehdään jauheliharuokaa, niin korvaan 50 % jauhelihasta soijarouheella. Tai mikä ikinä lopulta tulee olemaan se ihanteellinen makuhermoille, mutta siitä saataisiin se hyöty, että saadaan kuituja enemmän ja vähemmän rasvaa – maun pitäisi kuitenkin pysyä siedettävänä. Tämän mä haluan tehdä siksi, että meille ostetaan aika usein jauhelihaa, josta 100 g jauhelihaa pitää sisällään 23 g rasvaa. Eli 77 g on jotain muuta kuin rasvaa. Ja toi rasvan määrä kuulostaa nyt aivan jumalattoman törkeältä. 400 gramman jauhelihapaketistako on siis 92 g vain ja ainoastaan rasvaa? Itse lihaa ja jotain muuta sitten 308 g, joka kuulostaa kyllä aika harhaanjohtavalta, kun puhutaan 400 gramman JAUHELIHApaketista.

Ottakaapa desimitta käteenne. Ottakaa nyt öljypullo kaapista ja kaatakaa sitä öljyä siihen desimittaan niin, että se tulee täyteen. Katsokaa sitä, koska siinä teillä on vähän alle se määrä rasvaa, joka on tuossa 400 gramman jauhelihapaketissa.

Tää tämmönen, kun miettii noita määriä tälleen ihan konkreettisesti, niin saa aikaan aikamoisia tajuamisia. Ei musta vegaania saa näilläkään puheilla, mutta musta saa esille semmosen kuvotuksen, jonka tuollainen määrä rasvaa aiheuttaa. Söisittekö sen rasvan siitä desimitasta? Tuskin. Mutta jos syötte usein jauhelihaa, niin syötte sen määrän huomaamattanne monta kertaa kuukaudessa pahimmillaan. Ja hyi hitto se saa mulle kamalan kuvotuksen aikaan.


Mä oon aina ajatellut, että jos jotain on 100 grammassa jonkin verran, että ei sillä voi olla mitenkään suurta painoarvoa. Puhutaan grammoista tota tai tätä. Mutta nyt kun mä olen kuvittanut ne teille ja itselleni mielikuviksi, niin voi olla, että jatkossa katsahdan vähän tarkemmin noita ravintosisältöjä, varsinkin parin lähinnä haitallisen ainesosan takia. Pyrin vaihtamaan kovat rasvat enenevissä määrin pehmeämpiin vaihtoehtoihin, jonka takia olen siis siirtynyt useammin käyttämään rypsi-/rapsiöljynkin sijasta oliiviöljyä.

Nää kuulostaa niin pieniltä, mutta samalla niin isoilta muutoksilta. Tätä on tuputettu aina, jollain tavalla jossain, mutta en mä oo saanut siihen mitään konkretiaa. Tai siis mä en ole ehkä ollut vaan vastaanottavassa tilassa, kuten nyt olen. Tai ehkä nämä pitääkin oivaltaa itse, eikä kenenkään painostamana? Mene ja tiedä. Ei tästäkään teidän tarvitse mitään omaan elämäänne ottaa, ellette halua itse miettiä ja tehdä asioita toisella tapaa, koska en mä tätä ala teille tuputtamaan. Jos mä jatkossa saan tämmösiä ahaa-elämyksiä, niin totta kai mä tulen ne kirjoittamaan, mutta se ei velvoita teitä mihinkään. Te teette teiän juttuja, mä teen mun juttuja, ja näin se maailma makaa.


Ja vaikka pyysin teitä korjaamaan mua, jos olen aivan väärässä, niin älkää tehkö sitä niin, että murratte täysin tämän uuden näkemykseni näistä. Mä tiedän, että mä menin monessa kohtaa ns. liikenneympyrästä läpi, mutta kun mä ajattelen itse asiat näin, niin mulle itselleni tää toimii paremmin näin. Ihmiskeho tarvitsee kaikenlaista, joten älkää missään nimessä esim. luopuko kaikesta rasvasta kokonaan. Eikä missään nimessä kaikki sokeri tarkoita sisäelinrasvaa, ei todellakaan. Mä en ole lähelläkään mikään ravitsemusasiantuntija, mutta mä haluan pyrkiä tekemään omassa elämässäni jonkinlaisen suunnanmuutoksen siihen, miten oon vaan tottunut ruokailemaan. Saatte siis korjata mua totta kai, mutta enemmän mä arvostaisin, jos tulisi ihan oikeita toimivia vinkkejä, joista saisin itse oivaltaa jotain. Tuputuksena, tiedätte kyllä, se ei mulle toimi.

Ja kyllä, on olemassa tyydyttyneitä ja vaikka mitä erilaisia rasvoja, joita täytyisi varmaan itsekin opiskella, mutta toistaiseksi mä yritän nyt tässä hetkessä keskittyä sokerin vähentämiseen entisestään ja puolittamaan tuota mm. jauhelihan mukana tulevaa rasvamäärää, oli se sitten hyvää tai huonoa. Isoin oivalluksin, mutta pienin askelin.

Terveisin,
Vesa-Matti