23 helmikuuta 2021
Meidän kylpyläloma!
Se oli siis kylpyläloma. Ja kyllä, se oli myös ensimmäinen kerta kun vierailen kylpylässäkään. Tai en ainakaan muista, että olisi tullut hirveemmin pyörittyä.. Kylpylänä se paikka ei mun mielestä mitenkään ollut kovin kummoinen, koska musta se oli enemmänkin uimala. Tai no, ei mulla ole mitään mihin verrata, joten ehkä se oli enemmän kylpylä kun uimala, mutta en vain tiedä sitä. Siellä oli vettä, siellä uitiin ja sitten siellä oli erilaisia altaita – aivan kuten uimaloissakin.
Se miksi mä halusin siitä nyt kirjottaa ihan merkinnän, hmm.. No, ensinnäkin juuri se, että nyt on koettu hotelli sekä kylpylä, mutta myös toiseksi se, että olihan se nyt vaan ihan mahtava reissu! Ja itseasiassa vielä isoin syy merkinnälle on se, että mä kuitenkin voitin itseni.
Mä olen hyvin pitkään – vaikka en sitä myönnä – hävennyt omaa kehoani. Mä olin tosiaan vielä viime vuonna melkein 130-kiloinen kaveri, jolla oli erittäin huono itseluottamus. Nyt mä olen sen noin 30 kiloa pienempi kaveri, jolla on vieläkin hyvin huono itseluottamus, mutta mä olen yrittänyt petrata. Ja yksi iso askel tällä petraamisen tiellä on juurikin se, että uskaltauduin olemaan julkisesti pelkissä uimahousuissa. Miettikää, pelkissä uimahousuissa! Miettikää, julkisesti!
Sillon kun Eira tota lomaa meille varaili, niin mä sanoin jotain tyyliin "en kyllä aio tulla sinne kylpyläpuolelle ollenkaan.." ja Eira sanoi vaan jotain, että "ei meidän sinne tarvitse mennä". Sillä mä sitten suostuin sille reissulle lopulta. Pyörittelin sen jälkeen usein päässäni sitä, että uskaltaisko sitä kuitenkin sinne kylpyläpuolelle mennä ja kokea senkin nyt vihdoin, tulematta oikeestaan minkäänlaiseen tulokseen sen kanssa; ehkä mieli edelleen sanoi enemmän ei.
Eira kuitenkin kävi vielä mun pähkäilyjen päätteeksi ostamassa mulle varmuuden vuoksi uudet uikkarit, joka sitten löi naulan siihen arkkuun: mä aion käydä kylpyläpuolella. Ehkä eniten sen takia, että Eira oli laittanut nyt tosi paljon rahaa tähän koko hommaan ja mä en halunnut olla ilonpilaaja. Ja onneksi en ollut, kylpylässä oli mahtavaa! Vaikka se on vaan sitä lillumista siellä eri altaissa ja muuta, niin silti se on yllättävän rentouttava tapa viettää aikaa. Suostuisin ihan koska tahansa uudestaan!
Mä jopa innostuin kyvystäni olla julkisesti niinkin vähissä vaatteissa niin paljon, että aion ryhtyä alusvaatemallliksi! No ei, se oli semmonen vitsi. Todellisuudessa siis ajattelin, että voisin ryhtyä käymään uimalassa harrastamassa jonkinlaista uintia sitten kun se taas on mahdollista. Muistaakseni uimalassakin voi vaan lillua jossain altaassa jos ei jaksa kauhoa allasta päästä päähän.. Joten se voisi olla ihan mukava harrastus noin muutenkin. Ehkä joku vesijumppa tai jotain? Voi olla, että mä hehkutan nyt vähän turhaan ja mun innostus tän osalta vielä laantuu pahasti, mutta tällä hetkellä ainakin itseluottamukseni kestäisi uimalassa uimahousuissa olemisen, joka on siis iso askel paremman itseluottamuksen tiellä. Ja siitä mä olen kovin onnellinen.
Hmm, me tosiaan käytiin siellä myös syömässä pariin otteeseen; illallinen ja sitten buffetaamiainen. Illallisella tilattiin ruokaa, ja se ruoka oli tosi hyvää! Mulla on sikäli taas uusi elämänmuutos meneillään, että mä oon pyrkinyt vähentämään suolaa ja löytämään ruoista myös muita makuja. Tuolla ravintolassa ei oltu onneksi suolan kanssa leikitty, joten löytyi paljonkin uusia makuja, joista mä vähän jopa innostuin! Mä kiinnostuin ehkä vähän enemmän taas siitä, että ruokaa voi laittaa monellakin eri tavalla, ja monellakin eri tavalla ruoka voi olla hyvää.
Syötiin siellä siis lohta, joka maistui lempeän savuiselta. Suolaa oli luultavasti juuri täydellinen määrä, koska se suola ei maistunut siinä yhtään, vaan siinä maistui savu ja se kala. Mä oon ite kotona monta kertaa tehnyt semmosia ihme lohijuttuja, joihin oon ottanut maun suolasta, pippurista, sitruunasta ja voista – välillä joistain kuivatuista yrteistä, jos on sattunut olemaan. Sekin on hyvän makuista, mutta se on sitä eri tavalla kun mitä toi ravintolan kala oli. Mua kiinnostaisi kovin tietää, että miten se savunmaku oltiin saatu siihen? Ehkä joku kevyt savustus? Ei se mun mielestä meinaan ihan täysin savustetulta näyttänyt.. Tai sitten en vain ole nähnyt savustettua kalaa.
Tarkistin tuolta paikan ruokalistasta, että se oli lämminsavustettua lohta. Savustus on mulle itselleni kovin vieras tapa valmistaa ruokaa, mutta haluan siihen jossain vaiheessa tutustua ja oppia siitäkin kaiken.
Lämminsavustettu lohi, sen seurana oli Skånen punajuuria, persiljakastiketta ja perunakroketteja. Skånen punajuuret ja persiljakastike oli kyllä mielenkiintoinen tuttavuus myös; se oli vähän kuin makkarakastiketta, mutta makkara oltiin korvattu punajuurikuutioilla. Mun mielestä se oli parin haarukallisen jälkeen oikein mainiota, mutta Eira ei siitä jokseenkin välittänyt, sillä se jäi lautaselle, mä söin oman osuuteni ja olisin halunnut vielä nuolla lautasenkin. Ja sitten tosiaan siinä oli vielä pieni kulhollinen perunakroketteja, jotka kyllä tiesin nimeltä, mutta en ollut ehkä koskaan maistanut. Tai en ainakaan ajatuksen kanssa. Ne oli jotain todella hyvää! Ne oli just oikein rapsakoita ja maut oli kohdillaan – eikä edelleenkään liikaa suolaa. Maistui se leivitys tai miten ne nyt ikinä tehdäänkään, ja maistui se sisältö. Ja mä olisin voinut syödä niitä vaikka ja kuinka, mutta harmikseni ne loppui kesken. No ei oikeesti loppunut kesken, annos oli juuri sopivan kokoinen viemään nälkä ja ihan pikkusen ylikin.
Mua rupes vähän kiinnostamaan ravintoloissa ruokailu enemmän kuin ennen. Haluaisin päästä ja kokea uusia makuja ja ehkä oppia niistä. Mun mielestä se on vaan hirmu kallista touhua, eikä mulla moiseen ole varaa. Mutta ehkä sitä vois ajatella, että lisäis kuukauteen edes yhden ravintolakerran? Kävis kokeilemassa uusia paikkoja ja uusia makuja. Tällä hetkellä mä oon just niin inspiroitunut, että mä haluan oppia ja kokea paljon uutta ruoan suhteen! Ihmiset – ainakin minä itse – helposti jämähtää vaan syömään sitä samaa mitä on aina syönyt, eikä uskalla kokeilla uusia elämyksiä. Ruoan kanssa uudet kokemukset on kuitenkin aika vaarattomia, joten pitäisi uskaltaa enemmän. Toki jos lähtee pallokalaa syömään, niin siinä täytyy tietää yhtä jos toistakin.
Hmm, mä alotin kirjottamaan meidän kylpylälomasta, mutta päädyin taas kirjottamaan ruoasta. Voitaisiinko siis ajatella, että kouluttautuminen kokiksi on ihan kutsumus tai jotain?
Pakko palata vielä hotelliin, koska se oli se alkuperäinen ajatus. Oikeastaan sinne kylpyläosastolle, koska se oli hyvin outo hetki itselle.
Käytiin siis tosiaan vaihtamassa huoneessa uimahousut jalkaan, siihen päälle kylpytakki ja sen jälkeen lähdettiin hortoilemaan hotellin käytäville etsien kylpylää. Opasteet oli onneks siinä kohtaa vielä kunnossa ja löydettiinkin kylpyläosastolle hyvin nopealla aikataululla. Sieltä sitten löydettiin pukuhuoneet, jossa siis meidän tiet erosi hetkeksi – ehkä vähän pidemmäksikin hetkeksi. Eira oli joutunut mua odottelemaan ja etsimään, koska tämä ensikertalainen oli aivan totaalisen hukassa siellä.
Mä menin pukuhuoneeseen ja kävelin sen pari kertaa päästä päähän miettien, että mitä mun pitää täällä tehdä.. Tai, no, siis joo, tiesin, että mun pitäisi löytää paikka mun tavaroille. Tulin välillä ulos sieltä pukuhuoneesta toivoen, että bongaisin Eiran yhtä eksyneenä sieltä, mutta ei se koskaan siellä ollut vastassa, joten palasin aina uudestaan pukuhuoneen puolelle. Jossain vaiheessa päätin, että nyt mä suoriudun ja laitoinkin joitain tavaroita lukolliseen kaappiin, otin avaimen mukaani ja astuin yhdestä maitolasisesta ovesta sisään vain nähdäkseni kasan miehiä vehkeet paljaana. Mä menin jotenkin ihan jumiin siitä taas, koska hyvin vieras tilanne. Mä marssin viemään mun pyyhkeen johonkin ihme telineeseen ja sen jälkeen kävelin maski naamalla suihkuun ja aloin huuhtautumaan. Jossain vaiheessa viereisen suihkun tyyppi katsoi mua oudosti ja tajusin, että joo, ehkä maskin ois voinut ottaa pois.
Suihkun jälkeen mä otin mun pyyhkeen telineestä, kävelin edestakaisin suihkua hetken aikaa, vein pyyhkeen takaisin telineeseen. Kävelin takaisin lukkokaapille, katsoin sitä hetken, kävelin takaisin suihkuun ja otin pyyhkeen itselleni. Miksi, te kysytte.. Niinpä, en tiedä. Sitten mä huomasin, että oli yksi nurkka jonka takana en ollut vielä käynyt ja lähdin päättäväisesti sitä kohti ja sen takaa vihdoin paljastuikin allasosasto – voitin! Siitä sitten pystyi alkamaan kylpyläloma, mutta piti vielä hakea lukitun kaapin takaa mun kylpytakki, koska sen jostain syystä olin sinne laittanut. Kaappiin ei olisi jäänyt mitään, niin nostin tossut lattialta ja laitoin ne sinne. En tiedä miksi mulla piti olla kaappi siellä kun ei sinne ollut mitään tärkeää laitettavaa, mutta olin sen verran juminen, että se vaan piti tehdä niin.
Tähän kaikkeen haahuiluun meni niin kauan, että Eira oli kun olikin joutunut mua etsimään. Vaikka se kuulema itsekin hieman hukassa oli, niin sillä on kuitenkin enemmän rohkeutta kokeilla asioita ja täten oppia nopeammin miten asioissa toimitaan. Mä olin ihan jumissa ja peloissani yksin alastomien miesten keskellä, joka on edelleenkin hyvin outo lähtökohta mihinkään. Tulevaisuudessa kuitenkin ehkä osaan toimia hieman nopeammin ja jotain..
Yleensä on helppo vaan tehdä sitä samaa kun muutkin, mutta pukuhuoneessa ei ollut ketään. Kaikki miehet oli suihkussa, joten en voinut seurata niitä ja oppia miten siellä olisi pitänyt käyttäytyä. Siksi hirveä haahuilu ja pelkotilat. Suihkussa en alkanut niitä matkimaan vaan kävin uhkarohkeasti suihkussa tosiaan maski päässä ja uimahousut jalassa.
Voi olla, että tommonen eksymiskertomus ei ole hauska tällein kirjoitettuna, mutta jälkeenpäin sille on itse tullut naureskeltua. Se olis ihan hyvin voinut olla joku Mr. Bean-sarjan hetki, koska sen verran aivotonta meininkiä se välillä oli.
Sitten meidän hotellihuoneessa oli myös kylpyamme. Haaveiltiin siitä koko päivä, mutta sitten kävi ilmi, että se pitää ihan ihmeellistä hirveetä meteliä. Saatiin se täyteen, liiankin täyteen, ja sitten kun sinne astui alkoi kuulua kamala humina. Mä en pystynyt olemaan siinä kun tovin, koska mua alkoi ärsyttää naapurihuoneiden puolesta. Se siitä kylpyammeesta sitten..
Hmm, eiköhän tässä nyt ollut jo jotain? Mutta kyllä, voisin lähteä kylpylään eksymään uudestaankin. En ehkä oikeesti enää haluaisi eksyä, mutta muuten se kaikki oli kyllä oikein, olenko jo sanonut, että mainiota? No, se oli mainiota, loistava reissu. Hyvä miniloma. Mitä vielä?
Tähän päätän raporttini.
Terveisin,
Vesa-Matti
22 helmikuuta 2021
"Meidän ala näin korona-aikaan"
Mulle tää ala on sikäli täysin uusi asia, että en ole tätä koskaan mitenkään virallisesti opiskellut, saati ollut alalla töissä, joten en oikein tiedä miten korona näkyy ja tuntuu ravintoloiden takahuoneissa tai oikeestaan muuallakaan. Voisin kuvitella, että kokkien vuoroja on varmasti jotenkin vähennetty, koska asiakkaita ei varmastikaan ihan liikaa ole.
Mitä hygienia-asioihin tulee, niin toivon kovasti, että jo ennen koronaa siihen on panostettu, koska keittiössä koen sen olevan aika tärkeä asia. Ei likaisessa ympäristössä voi, tai ainakaan kannata, pahemmin kokkailla. Toivon, että siihen on ehkä kuitenkin alettu panostamaan vieläkin enemmän, vaikka haluaisin samalla uskoa, että hygienisyys on ollut keittiöissä aina yhtä tärkeässä roolissa.
Keittiön ulkopuolella taas uskon, että asioita on alettu enemmän desinfioimaan, koska sillä kai ne pahimmat bakteerit saadaan jotenkin edes kuriin. Mahdollisesti kaikki alituisessa käytössä olevat esineet desinfioidaan tai pestään monta kertaa päivässä, jotta niiden mukana ei kulkeudu pöpöjä mihinkään suuntaan. Ei salista keittiöön, ei keittiöstä saliin, eikä edes salista pihalle. Olettaisin siis, että ovenkahvatkin desinfioidaan usein. Uskonkin siis, että varmaan tarjoilijoilla on jokseenkin muuttunut työnkuva enemmän siivouspainotteisemmaksi kun ennen? Ehkä, en tiedä, voin vain spekuloida.
Käytiin tossa viikonloppuna Scandic Aulangossa, hotellissa ja kylpylässä. Käytiin siinä paikan ravintolassa syömässä illalla oikein mainiota ruokaa, ja mitä kerkesin siinä silmäilemään, niin ravintola oli itsessään aika hiljainen. Mun mielestä tarjoilijoiden tekeminen ei poikennut mitenkään siitä mihin olen aikaisemmin tottunut. Toki olen aika vähän ravintoloissa käynyt, mutta mun mielestä palvelu oli sitä samaa vanhaa. Ihmisiä ohjattiin pöytiin, toki valittiin paikkoja kauas muista, mutta muuten se oli sitä samaa rallia.
Aamupalalla tosin.. Sitä oltiin porrastettu, en tiedä onko se normaali tapa, voi olla, mutta porrastuksesta huolimatta mun mielestä siinä oli paljon petrattavaa – asiakkaiden puolesta lähinnä. Ensinnäkin se paikka oli täynnä, ihmisiä jokaisessa pöydässä ja mun mielestä siellä ei ollut minkäänlaista hajuakaan turvaväleistä. Varsinkin ruoanhaku oli sellaista sekoilua, että ei tosikaan; kaikki haki ruokaa ihan omalla tahdilla ja jokainen tunki jokaiseen mahdolliseen väliin vain ajatellen omaa napaansa. Se ei ole mitenkään työntekijöistä kiinni, vaan tämmösen voisi välttää vain sillä kun kaikki tottelisi niitä rajoituksia ja määräyksiä.
Toki siis ravintola olisi voinut laittaa sinne jonkinlaiset suuntakyltit ja kieltää sen jokaiseen väliin hyppelyn, mutta kyllä nyt kuvittelisi ihmisillä sen verran järkeä olevan päässä, että itse osaisi näistä asioista huolehtia.
Käsidesiä siellä oli ihan joka nurkalla, joten siitä ei varmasti jäänyt mikään kiinni. Ihmiset vaan vaikutti käyttävän sitä vain silloin kun ravintolaan tultiin, mutta muuten kaikkia näperöitiin samoilla käsillä. Kyllä siellä on varmasti joitain pöpöjä levinnyt.
Yksi siivouskärry kulki siellä ihmisten seassa, mutta tämä työntekijä osasi kyllä jättäytyä paikkoihin, joissa ei hirveästi ihmisvilinää ollut. Ja sitten se aika tarkasti vahti ja haki tavaraa vain pöydistä, joissa ei enää ketään ollut. Kumihanskat jatkuvasti käsissä, joten en näe mitään ongelmaa. Se ei vaarantanut ketään ja hommat tuli hoidetuksi.
En kertaakaan nähnyt, että ruokaa oltaisiin tuotu lisää, mutta kyllä sitä sinne jatkuvasti jostain ilmestyi. Ehkä ne osasi ainakin tuolla tehdä sen niin, että ne katsoi ja toimi sen mukaan, että paljonko ihmisiä milläkin hetkellä missäkin oli. En usko siis, että ruoantuojat ainakaan tunki minnekään väliin, vaan toimi mun mielestä hyvin salaisesti jopa, koska en tosiaan niitä kertaakaan nähnyt. Olettaisin kuitenkin, että nämä ruoantuojat ovat myös siivoilleet ja toivottavasti vaihdelleet ottimiakin siellä, koska sillähän tuohon sekoiluun voi ravintola itse jotenkin vaikuttaa.
Mun mielestä siis porrastusta oltaisiin voitu tehdä jotenkin paremmin, mutta muuten aamupala meni oikein mallikkaasti. Ehkä väkeä oli vain liikaa, eikä voitu porrastaa enempää, mutta siinä se virhe sitten on. Pitäisi pystyä porrastamaan enemmän, jotta ei tulisi ihan mielipuolisia joukkoaltistumisia.
Palatakseni itse asiaan, siis niihin työllistymismahdollisuuksiin näin korona-aikana.. En usko niiden ehkä olevan ihan mahdottoman hyvät. Ravintolatkin on saaneet niitä kaikenlaisia rajoituksia, joten kyllä niiden on jotenkin vaikutettava myös ravintolassa samaan aikaan työskentelevien määrään. Ja jos päivässä tehdään paria vuoroa, niin eihän ravintolan palkkalistalle ihan mahdottomasti työntekijöitä enää mahdu. Voin toki olla aivan väärässäkin. Ehkä asioita on vaan porrastettu enemmän, tehdään lyhyempiä vuoroja ja näin saadaan kaikille työntekijöille tehtävää.
Kun tämä korona tästä joskus katoaa, niin uskon työtilanteen paranevan niin tällä kun monilla muillakin aloilla. Ravintolaan pääsee kerralla enemmän asiakkaita, joten tarvitaan enemmän tekijöitä asiakkaita palvelemaan, ja jos tilauksia satelee kokoaika, niin tottakai sitä tarvitaan enemmän kokkejakin. Ja kun ne rajoitukset voidaan täysin purkaa, niin ihmiset sekoavat täysin ja ravintoloihin tulee ihan kamala piikki, jolloin tarvitaan tosi paljon ylimääräistä työvoimaa, ja toivottavasti sitä silloin on saatavilla. Ihmiset on niin heikkopäisiä välillä. Tästä hyvänä esimerkkinä Lidl-vaatemerkki, joka aiheutti käsittääkseni jonkinlaisen kaaoksen aikanaan, ja ihan turhaan.
En kyllä tiedä haluanko olla ravintolassa töissä vielä silloin kun rajoitukset täysin puretaan.. Se voi olla aivan mahdoton kaaos! Silloin varmaan työskennellään aika pahasti paineen alla, jossa olen kyllä itse vielä aika noviisi.
Paineen alla työskentelystä tuli mieleen se, että se on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mihin kokin täytyisi pystyä. Tai ainakin mitä olen televisiosta nähnyt, niin kyllä se välillä hirveän hektistä hommaa tuntuu olevan. Jos otetaan esimerkiksi joku juhlapäivä vaikka, jolloin kaikki haluavat ravintolaan ja ruokaa on kokin pystyttävä tunkemaan ulos lähes mahdottomalta tuntuvalla tahdilla.. Ei siinä kohtaa voi ihmisellä hirveesti pää pettää, vaan on pystyttävä pitämään se kasassa ja tehtävä kaikkensa. Se on ehkä semmonen asia, mitä arvostan monissa kokeissa, koska se itseltäni vielä tosiaan toistaiseksi puuttuu. Uskon kuitenkin, että tekemällä siinäkin kehittyy.
Eikä se varmasti koske vain kokkeja, vaan on siinä varmasti tarjoilijatkin aikamoisella koetuksella. Joten kyllä, kiireen alla toimiminen on asia jota täytyy ihmisissä arvostaa. Ja monet muutkin piirteet toki, mutta toi nyt on nostettava esille. Okei, jos kokki ei osaa kokata, mutta pystyy työskentelemään paineen alla, niin ei se silloinkaan kovin hyvä kokki ole.. Että kaikessa kannattaa muistaa asioiden tasapainokin.
Mä olen itse tämmösenä kotikokkina hyvin reseptivastainen, mutta mä olen alkanut nyt hieman opiskelemaan mittasuhteita omissa kokkailuissani. Kaappaus keittiössä-ohjelmasta tuttu "mausta ja maista"-meininki on ollut lähimpänä sitä mun omaa tekemistä. Mä oon aina tykännyt mennä mun oma makuaisti edellä, mutta ehkä nyt on opeteltava myös tottelemaan hieman reseptejäkin.
Ja siis kyllä mä olen reseptejä katsonut, mutta en yleensä osaa niitä täysin noudattaa. Mun tyyli on ollut se, että googletan jonkun ruoan, katson siitä varmaan kymmenen ensimmäistä linkkiä ja yhdistän niistä semmosen ns. oman version. Otan kaikista resepteistä semmosia hyviä asioita ja teen sen pohjalta. Se on toiminut mulle tähän asti ja tulee varmasti toimimaan jatkossakin, mutta uskoisin, että ravintolan keittiössä en voi ihan näin tehdä. Siellä on osattava olla reseptien ystävä.
Mä pystyn seuraamaan reseptiä niin vaadittaessa, en mä sitä sano. Joskus kun teen ensimmäistä kertaa jotain haastavampaa ruokaa, niin silloin mä yritän seurata jotain yhtä ja tiettyä, mutta jos sitä samaa ruokaa tulee tehtyä toiste, niin lähtee säveltäminen yleensä aivan käsistä ja kaivetaan kaikista resepteistä vain ne parhaat jutut ja tehdään uusi, täydellinen versio. Ei sekään aina kyllä niin varmaa ole, että siitä nyt täydellinen tulisi, mutta kokeilemallahan sitä oppii. Ja virheistä. Pari kertaa voi epäonnistua helposti ja sitten jo tietää mitä tekee.
Eilen mä esimerkiksi tein kasvissosekeittoa. Netistä oppimani ohje on se, että jokaista 100 grammaa kohden tulee 1 desilitra nestettä. Kaiken muun mä sävellän. Kasviksia ja juureksia yhdistelen ihan testimielessä ja teen soseesta aina vähän erilaista. Maustan mausteilla ja maistan välissä. Pitää vaan ehkä ruveta jatkossa tekemään pienempiä satseja, koska syön noita soseita aikalailla vaan yksin. Toki opin tänään jatkojalostamaan soseita, joten ei ne liialta tuntuvat määrät lopulta ole kovin iso ongelma. Tänään tein siis eilisestä bataatti-porkkanasosekeitosta bataatti-porkkanarieskaa, ja nyt mulla on uunissa ihan viimesistä soseista valmistettua bataatti-porkkanasämpylää. Jämäruoan käyttö kun on mulle aika tärkeä asia, koska ruokaa ei sovi heittää pois!
Hyvä vinkki on se, että yleensä eilisestä ruoasta tulee toisena päivänä ihan hyvää kun sen paistaa voissa pannulla. Saa käyttää, mut ei oo pakko hei!
Nyt en enää tiedä miten jatkaisin. Kuvien lisäilyäkin suositeltiin tehtävänannossa, mutta mä oon itse aika kriittinen niiden kanssa. Yleensä lisään kuvia vaan jos siltä tuntuu, ja nyt ei tunnu siltä. Yleensä muutenkin lisään ensin kuvan ja kirjotan vasta sitten, koska se on mulle helpompi niin. Koskaan en ole käsittääkseni kirjottanut ensin ja katsonut, että "jaahas, tuo teksti vaatii kuvan selittämään mistä on kyse". Toki ymmärrän, että näitä merkintöjä olisi mukavampi lukea kun saisi välillä katsoa kuviakin, mutta tämmönen mä nyt vaan olen bloggaajana.
Nyt tosiaan vahtaamaan sämpylää ja toivottavasti pääsen niitä uunituoreena maistamaankin! Monikaan asia ei ole parempaa kun uunituore sämpylä!
Terveisin,
Vesa-Matti
16 helmikuuta 2021
Puhumisen vaikeus
Tää tuli mun mieleen eilen alunperin siksi, että käytiin yhen kaverin kanssa etsimässä sille työssäoppimispaikkaa. Mentiin sen suunnitelma A:n mukaan ja käveltiin kahvilaan, johon hän oli päättänyt mennä. Siellä hän marssi tiskille, avasi suunsa ja poistui paikalta työssäoppimispaikkaa rikkaampana. Mä katsoin sitä tilannetta taka-alalta ja olin aivan, että "mitä ihmettä tässä juuri tapahtui?"
Muistan miten vaikeeta se oli aikaisempien koulutusten aikaan. Mä en koskaan saanut mitään itse hoidettua ja olinkin aina työssäoppimispaikkaa vailla. Pari kertaa opettaja hommasi mulle paikan ja pari kertaa jouduin jäämään kouluun suorittamaan sitä. Tämä vain siksi, että en osaa avata suutani oikeissa tilanteissa.
Aikaisemmin esteenä oli paniikihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, johon mulla oli siis ihan lääkityskin, mutta ei se auttanut kun käymään yksin kaupassa yms. Ei se musta sosiaalista tehnyt. Mä kärsin tästä mun ongelmasta oman käsitykseni mukaan varmaan jostain ala-asteen neljännestä luokasta lähtien, sieltä asti ainakin olen ollut hiljaa.
Nyt mä koen, että mä olen päässyt paniikkihäiriöstä eroon, enkä mä oikeestaan enää sosiaalisia tilanteita pelkää – jännitän kyllä aivan vietävästi! Kuitenkin, uskon jännityksen olevan terveempää kun suoranaisen pelkäämisen. Aikasemmin mä saatoin jättää asioita hoitamatta, koska en saanut suutani auki, nykyään en usko asioiden menevän ihan niin pitkälle. Nykyään saan suuni auki tilanteen vaatiessa, mutta ulosanti ei välttämättä ole mitään kovin älykästä. Mä olen hyvin huono sosiaalisilta taidoiltani. Haluaisin olla parempi, paljon parempi.
Mä eilen selitin tälle mun yhdelle kaverille sitä, että kun mä joudun sosiaaliseen tilanteeseen niin mun päässä on tavallaan jonkinlainen sumu. Vähän kun masennuskaudet muistaa harmaana, niin mä muistan sosiaaliset tilanteet sumuna. Mä kuulen kaiken, ymmärrän osan, saan ulos asioita joita ajattelen, mutta kaikki on hyvin vajavaista. Multa menee ihan valtava määrä energiaa siihen sosiaaliseen hetkeen, vaikka se hetki kestäisi vaan vaikka muutamia minuutteja.
Nyt mä en ehkä prosessoi asiaa etukäteen niin paljoa, koska mä oon kaiketi oppinut sen, että siitä ei ensinnäkään ole mitään hyötyä ja toiseksi, yleensä keskustelu menee omalla painollaan ja suhteellisen rennosti – vaikkakin pää on aika pahasti sumussa. Yleensä mun energia loppuu jo kesken keskustelun, ja sen jälkeen se on vieläkin enemmän epämääräistä sössöä.
Kavereiden kanssa jutustelu ei vie mun energiaa niinkään. Ainakaan siis niiden lähimpien. Ehkä mä olen siinä tilanteessa jotenkin enemmän omalla mukavuusalueellani. Mä haluaisin vaan jotenkin, että olisi mahdollista jutella myös ihan vieraassa tilanteessa niinkuin juttelisi kavereille. Mä haluaisin osata puhua! Mua on jäänyt ärsyttämään hyvin monet tilanteet jälkikäteen kun en ole vaan saanut suutani auki. Joitain vanhoja teatterilaisiakin kun on välillä nähnyt, niin ei, Vesku ei puhu. Vesku kyllä kovasti haluaisi kertoa vaikka kuulumisia, mutta ei, Vesku ei puhu. Sitten mä poistun tilanteesta ja keskustelen sen ihmisen kanssa päässäni miten mun olisi pitänyt keskustella sen ihmisen kanssa siinä kun oli tilaisuus. Ne jää aina harmittamaan.
Ja nyt olisi tosiaan tilanne, jossa mun pitäisi soittaa tai marssia johonkin paikan päälle juttelemaan, että tahtoisin työssäoppimispaikan. Mun ei tarvitsisi sitä stressata, koska en mä voi tietää miten keskustelut menee. En edelleenkään. Mun pitäisi vaan mennä, avata suu ja poistua paikalta työssäoppimispaikkaa rikkaampana.
Ja hei, tää on käsittääkseni vielä asiakaspalvelutehtäviin perustuva jakso, joten olisi hyvä omata jonkinlaiset taidot ihmisten kanssa. Miksei voi ajatella kaikista ihmisistä, että ne olisi vaikka mun hyviä kavereita, joiden kanssa keskustelu on helppoa? Miksi pitää jännittää puhumista? Miksi?
Mä oon siis monet kerrat mielessäni päättänyt, että "hei, nyt mä vaan alan puhumaan! Meen puhumaan kaikille, koska mä voin!" ja seuraavassa sosiaalisessa tilanteessa; Vesku ei puhu. Vesku kyllä haluaisi, mutta ei, Vesku ei puhu. Mä oon siis tullut tulokseen, että ei se ole omasta päätöksestäkään välttämättä kiinni.. Tai sitten en vaan osaa pitää kiinni päätöksistäni.
Toinen pointti on se, että jos sulla on täällä Riihimäellä työssäoppimispaikkaa jonkinlaisesta asiakaspalveluhommasta, niin tule hakemaan mut kotoota, jooko? No ei tarvitse tulla hakemaan, mutta pliis, tarjoa sitä mulle. Ei kuulema maksa mitään. Voisin kertoa itsestäni sen verran, että en ole kovin puhelias, mutta työni pyrin kyllä hoitamaan – kykyjeni mukaan. Ja kyvythän kasvaa tekemällä ja mulla on iso halu oppia uutta! Kirjottamisessa koen olevani keskivertoa parempi, mutta siitä tuskin on apua asiakaspalvelutehtävissä.
Ja ehkä vielä yhtenä pointtina se, että jos oot koskaan kokenut olosi vaivaantuneeksi mun seurassa koska en puhu, niin toivottavasti tämä merkintä vähän avasi jotain. Vesku kyllä haluaisi, mutta ei, Vesku ei puhu.
Hmm, ehkä se oli siinä? Tää tuli tämmösenä purkauksena nyt, mutta toivottavasti se on silti ymmärrettävissä, eikä tullut multa ulos sillein kun sosiaalisissa tilanteissa yleensä, eli sumun takaa epäselvästi. Koska joskus se voi tarttua ehkä kirjottamiseenkin..
Itseasiassa tuli vielä mieleen! Mun aivoilla on myös paha tapa unohtaa mistä olin puhumassa. Varsinkin humalatilassa se on paha. Mutta siis vaikka ihan kesken lauseen saattaa käydä niin, että mä en tiedä mitä mä just sanoin. En vaan enää muista. En tiedä miten paha vika mulla on aivoissa, että pitäisikö tässä ihan lääkäriin mennä, mutta toi häiritsee mua hyvin paljon. Oon kuitenkin pistänyt sen aina huonojen sosiaalisten taitojen piikkiin, ja laitan toistaiseksi vieläkin.
En tiedä, ehkä, joo tai ei. Oli miten oli, niin tämä merkintä oli tässä.
Terveisin,
Vesa-Matti
15 helmikuuta 2021
Epäonnistunut Nutrilett-kuuri
Ajattelin kuitenkin tulla tässä ruokatunnilla vähän kirjottamaan, koska mulla on vähän asiaa tosta MON-projektista, jonka uusin juonenkäänne oli tuo Nutrilett-kuuri. Ja siitä siis mä haluan puhua nyt ainakin muutamalla lauseella.
Tämä Nutrilett-kuuri mikä nyt oli, oli hyvin todennäköisesti mun elämäni viimeinen. Mä en enää koskaan aio vapaaehtoisesti sitä alottaa. Mä ilmeisesti sain kamalat traumat siitä vuodentakaisesta kuurista, ja edelleen se jauhon maku vaan kummittelee suussa.
Tää ei ees ollut täydellinen jauhokuuri nyt, vaan mä keksin kokoajan uusia tapoja vähentää jauhojen syömistä ja lisätä jotain kiinteetä tai edes kiinteämpää. Mä oikeesti vaan pidän ruoasta niin paljon, että mä en voi enää ikinä olla syömättä oikeaa ruokaa. Korvasin yhden jauhopussin päivästä kasvissosekeitolla ja toisen semmosella Nutrilettin ateriankorvauspatukalla. Silleen mä sain siitä kuurista edes jotenkin siedettävän.
Paino ei kuitenkaan tullut toivomallani tavalla alas. Luultavasti menin jotenkin säästöliekille tai jotain, koska kyllä multa pitäisi paino pudota jos syön alle 1000 kcal päivä.. Kuitenkin mun paino putosi vaan joka toinen päivä, joten ei se nyt mennyt ihan nappiin.
Painon kanssa pääsin lukemaan 100,3 kg, joka on siis ihan ok. Ei lähelläkään 95 tai 96, mutta oikea suunta. Ja nyt kun ollaan taas siirrytty syömään oikeaa ruokaa, niin paino oli äsken kun punnitsin niin 101,0 kg. Nyt kuitenkin aion jatkaa semmosta kevyttä ruokailua ja todellakin pitää päivästä poissa ne turhat närppimiset, eli herkuttelut. Kasvissosekeiton aion jotenkin upottaa arkiruokalistalle, koska se on kuitenkin aika hyvää, mutta myös kevyttä ja terveellistä.
Nyt aion myös siirtyä siihen käytäntöön, että viikossa on vain yksi herkkupäivä. Sen saan valita, onko se perjantai vai lauantai, mutta se ei voi olla molemmat, eikä varsinkaan koko viikko. Isoja rajoituksia pitää tehdä. Sokerin kanssa aion myös kokeilla nyt semmosta diiliä, että en sitä ylimääräsiä hirveesti syö. Se mitä sitä sokeria joistain ruoka-aineista mahdollisesti tulee, niin sen hyväksyn. En kuitenkaan ala ahtamaan sitä itseeni enää esim. karkkien muodossa viikottain. Täytyy vähän tutkailla, että mitä sen kanssa tekee.. Onko joka toinen viikonloppu lupa syödä karkkia ja joka toinen taas vaikka sipsiä tms. Vahvat rajotukset nyt kuitenkin turhan herkuttelun suhteen!
Emmä tiedä, tää oli taas tämmöstä. Ei virallinen MON-päivitys, mutta vähän jaarittelua siihen liittyen. Nyt pitää äkkiä lähteä jatkamaan opiskelua! Heippa!
Terveisin,
Vesa-Matti
08 helmikuuta 2021
MON: Vuoden ensimmäinen
![]() |
| Heh, vuoden ensimmäinen nälkä. |
Tänään ei kuitenkaan käydä niitä tuloksia mitenkään erityisemmin läpi, vaan mä kerron vähän missä mennään.
Tää mun projekti alkoi yli vuosi sitten, 1.2.2020, joten aika pitkä pätkä tätä on nyt tässä harrastettu. Tää alko mulla aikanaan tosiaan sillä, että päätin aloittaa kahden viikon Nutrilett-kuurin. Se kuuri jäi silloin kyllä yhteen viikkoon, koska mun mielenterveys alkoi kärsiä pelkän nesteen syömisestä. Koen, että mielenterveys on tärkeämpi asia kun painon nopea putoaminen, joten en lähde siitä tinkimään.
Erinäiset asiat pysäytti mun projektin etenemisen käytännössä kokonaan joulukuussa. Mieli on ollut niin apeana tässä, että ei ole vaan jaksanut keskittyä ja panostaa itseensä. Ainut mikä on pitänyt jokseenkin pinnalla on ollut Max ja sen kehityksen seuraaminen. Jossain vaiheessa ihmisen on kuitenkin pistettävä päänsä takaisin kasaan ja alettava taas elää, vaikka se kuinka vaikeeta olisikin. Ehkä se hetki olisi nyt, vaikka isoveljeä vieläkin aivan järkyttävä ikävä on – eikä se varmasti koskaan katoa. Tahdon kuitenkin edelleen uskoa, että elämän jatkamista se meille kaikille läheisille toivoisi, vaikka se kuinka vaikealta tuntuisikin.
Mä oon ajatellut, että nyt olisi hyvä pitää taas viikon mittainen Nutrilett-kuuri ja sen jälkeen taas alkaa vähän paremmin tarkkailemaan sitä mitä suuhunsa laittaa, ja ehkä vähän lisäämään sitä täysin taka-alalle jäänyttä liikuntaakin. Maxin kanssa kärrylenkit on olleet ehkä ainut liikuntamuoto tässä, eikä nekään kerrat ihan jokapäiväisiä ole olleet.
Mä uskon, että kun toi koulu tosta mahdollisesti seuraavana maanantaina alkaa, että jokaiseen päivään tulee vähintään se melkein 2 kilometriä kävelyä, koska koulumatka on about kilometrin. Siihen jos vielä saisi alustavasti lisättyä vaikka yhdenkin lenkkikerran viikkoon lisää, niin oltaisiin jo menossa oikeaan suuntaan.
Ja tosiaan, tää Nutrilett-homma.. Tää on vähän tämmöstä itsensä rääkkäämistä kyllä, mutta mä oon kokenut sen hyväksi aluksi. Se pienentää sitä ravinnontarvetta, joten kuurin loputtua sitä tulee automaattisesti syötyä vähän vähemmän ja todennäköisesti fiksummin. Tiedän kyllä, että kun tämä viikko tästä taputellaan kasaan, niin mä todellakin haluan jotain todella hyvää kiinteää ruokaa, mutta on se mitä tahansa, niin mä nautin siitä enemmän kun koskaan. Pitää vaan toivoa, että nautin sitä myös vain sopivan määrän, enkä heti venäytä vatsalaukkuani pilalle.
Painosta sanottakoon sen verran, että en mä sitä enää häpeile. Mun aamupaino oli tänään 102,3 kiloa, joka on 2,3 kiloa enemmän kun sen tällä hetkellä pitäisi olla. Mä tähtäsin aikanaan sinne alle sadan ja siellä käytiin, mutta tämä elämäntilanne tässä nosti ton painon tonne 102-103 paikkeille, jossa mä olen aikalailla viimeisen kuukauden pallotellut.
Eiran kanssa mietittiin, että paljonkohan painan Nutrilett-kuurin jälkeen, ja Eira taisi sanoa 96,3 kg ja itse veikkaan vielä pienempää ja sanonkin, että painan viikon jälkeen enää 95,3 kiloa. Toi perustuu vaan siihen miten paljon mun paino putosi sillon vuosi sitten sillä viikon kuurilla. Toki painoin viime kuurilla paljon enemmän, mutta silti mä haluaisin uskoa todella runsaaseen pudotukseen, josta olisi hyvä lähteä eteenpäin.
Tavoite olisi tässä kohtaa päästä pysyvästi sinne 90 kilon tietämiin. Tai siis silleen pysyvästi, että siitä ei ainakaan ylös enää tultaisi. Saa se mennä allekin sen, mutta tossa painossa mä olisin varmasti paljon tyytyväisempi kroppaani ja itseeni, joten sitä kohti tässä nyt mennään tavalla tai toisella.
179 cm ja 90 kg saattaa kuulostaa ihmisten korviin vieläkin isolta mieheltä, mutta semmonen mä olenkin ja tulen varmasti olemaankin. Oon joskus aikasemminkin sanonut, että en mä halua koskaan olla mitenkään erityisen laiha. Olisin varmasti hyvin oudon näköinen, enkä varmasti tyytyväinen itseeni sellaisena.
Mutta tämmösiä kuulumisia MON-projektin suhteen. Eihän nää ketään kiinnosta, mutta motivoi minua itseäni menemään eteenpäin, ja siksi näitä tänne tulee. Toki jos joku muukin näistä joskus motivoituu, niin ei sekään paha asia ole. Ei muuta kun Nutrilettia ostamaan ja pätkäpaastoa harrastamaan niin hyvä tulee!
Terveisin,
Vesa-Matti
04 helmikuuta 2021
Jatkoa eiliseen
Se koulupaikka-asia.. No, mä sain sen paikan. Kannatti olla heti yhteydessä sähköpostiviestillä ja kertoa tilanne. Ne kyllä sanoi, että mun pitäisi hakeutua koronatestiin, mutta mun koulutus alkaa vasta 15. päivä, joten kerkeen olemaan tässä hyvin omaehtoisessa karanteenissa. Plus mun oireet alkaa olemaan jo ohi, joten en näe testille tarvetta. Toivon vaan kovasti, ettei ne vaadi siellä sitten jotain todistusta asiasta, koska semmosta mulla ei sitten ole näyttää..
Mä en siis tarkalleen ottaen edes tiedä mihin mä olen nyt menossa.. Tai siis tiedän, että se on ravintola- ja cateringalan koulutus, ja että se suoritetaan ilmeisesti ammattikoulussa.. Mutta mun käsittääkseni menen sinne ehkä vain kolmeksi kuukaudeksi ja sen jälkeen mahdollisesti työharjotteluihin tai jotain? Toivon ehkä, että se olisi näin, koska työelämä on se mihin mä tässä oikeesti jo haluan – en koulunpenkille. Oon valmis käymään tota koulua ton hetken, jos se vaan jotain auttaa, ja sitten olis kyllä hirmu hyvä päästä jo kokeilemaan siipiä kokkina jossain.
Ehkäpä tästä nyt vihdoin lähtee se polku, jolle mä olen halunnutkin päätyä. En mä voi koko elämääni etsiä itseäni, tai edes sitä mitä haluaisin tässä elämässä tehdä.
Mulla on nyt tämän takia hieman ristiriitaiset fiilikset tästä kämpän myymisestä. Siis ehdottomasti haluan, että tämä myydään ja päästään Hyvinkäälle mahdollisimman nopeasti, mutta sitten taas se, että jos tää asunto menee myydyksi nyt ja päästäisiin lähtemään vaikka heti, ja mulla on koulu kesken.. Toisaalta voisin kyllä kuvitella, että koska Riihimäellä ja Hyvinkäällä kummassakin nää koulut on Hyriaa, niin on helppoa vaikka siirtyä koulusta toiseen. Haluaisin ainakin uskoa näin, ja stressaan varmaan ihan turhaan. Ja luultavasti stressaan muutenkin ihan turhaan, koska ei tää kämppä tunnu menevän.
Tänään oli taas näyttö. Turhauttava tapaus taas. Tää ihminen halusi vaan tulla katsomaan tätä ja ilmeisesti halusi vaan päästä välittäjälle avautumaan jostain omasta kämppähässäkästään. Ei sillä ollut ilmeisesti minkäänlaista kiinnostusta tätä asuntoa kohtaan, mutta päättipä varata ajan.
Niin, täällä asutaan. Me joudutaan aina tekemään hirvee homma, että saadaan asunto ns. esittelykuntoon. Eira stressaa näyttöjä aina, ja käy kämpän kymmeneen kertaan läpi ja tutkii, että paikat on viimesen päälle. Sitten tulee peruutus, tai vaihtoehtoisesti joku, joka haluaa vain katsoa ja jutella välittäjän kanssa, ilman ostoaikeita. Se on vähintäänkin turhauttavaa. Me joudutaan kasaamaan auto täyteen eläimiä ja ihmisiä ja olemaan noin tunnin verran aina poissa kotoota.. Ja jos se kerta toisensa jälkeen on turhaan tehtyä työtä, niin kyllä tässä ihminen saa hieman turhautua ja suutahtaa. Että jos koskaan olet varannut asuntoesittelyaikaa ihan vaan omaksi huviksesi, niin häpeä varjoas. Toki jos asunto on tyhjä, eikä siellä asuta, niin sitten ei mitään väliä, jatkakaa. Muuten haluan, että kukaan ei enää koskaan tee kenellekään niin – se on hyvin rasittavaa.
Mutta näillä mennään nyt. Odotan koulun alkua innolla ja toivon, että siitä ura urkenee! Ja toivon kovasti, että kaikki tämä tapahtuisi Hyvinkäällä, koska sinne mun mieli kaipaa nyt enemmän kun mitään muuta.
Terveisin,
Vesa-Matti
P.S. Mä huomaan vieläkin aina kirjottavani "Terveisin, T", sit muistan aina, että eipäs se Vesa-Matti alakaan T-kirjaimella. Ehkä tässä vielä menee ennen kun täysin tottuu.
03 helmikuuta 2021
Tähän väliin kuulumisia
Mä tulin nyt ikäänkuin päivittelemään vähän kuulumisia tänne ja tossa ne aikalailla tulikin. No, ei täysin, koska siis mähän hain kouluun, tai ehkäpä koulutus olisi oikea termi. Mä sain kutsun haastatteluun ja se haastattelu olisi ollut huomenna.. Niin, en voi sinne mennä, koska lapussa ja kaikkialla painotetaan sitä, että liikutaan vaan terveenä. Tää on jotenkin niin tätä meikäläisen tuuria (ajatusvääristymä, tiedän).. Yli vuosi työttömänä ja lähes terveenä, mutta sitten kun alkaisi jotain tapahtua, pam, tauti päälle ja pysy kotona. Mua ärsyttää oikein suunnattomasti kun jouduin haastattelun perumaan.. Kyselin sähköpostissa kyllä, että miten tässä nyt käy, että onko mahdollista saada uutta haastatteluaikaa viikon–parin päähän.. Vastausta ei vielä tänään ole tullut, mutta ehkäpä tuo selvinnee. Käsittääkseni noi koulutukset juoksee tossa aikalailla kokoaika, joten ei toi varmasti viimeinen mahdollisuus ollut, mutta kyllä se silti harmittaa suuresti. Eniten kyllä ärsyttää se, että miksi tämä tauti juuri nyt? Miksei vaikka viikko sitten kun olisi ollut aikaakin sairastella?
Ja pitäähän minun kertoa vähän siitäkin, että miten tää meidän paluu Hyvinkäälle etenee, koska onhan se nyt aika pinnalla tässä elämässä. Se etenee huonosti. Näyttöjä on kyllä riittänyt, mutta puuttumaan on jäänyt se joka haluaa tämän talon ostaa. Pari tosi potentiaalista oli varannut edelliselle sunnuntaille näytön, mutta molemmat peruuntui. Toinen perui, toinen jätti tulematta. Ärsytti suuresti toi tulematta jättäminen, koska me lähdettiin pois kotoota suhteellisen pitkäksi aikaa, ja ihan turhaan. Täällä kun ei saa olla itse paikalla kun katsojia tulee, niin tää on ollut aikamoista pakomatkaa toisinaan tää elämä täällä nyt.
Ja meillä oli kiikarissa yksi asunto Hyvinkäältä, mutta sekin kerkesi mennä tässä jo. Miksei tämä voinut mennä ennen sitä ja oltaisiin päästy heti muuttamaan suhteellisen pätevän näköiseen kämppään.. Tai siis remonttiahan se olisi vaatinut, mutta niin ne vaatii kaikki. Ei me haluta valmista pakettia, vaan tosiaan semmosen, mistä saa tehdä meidän näköisen. Oltiin suunniteltu jo seinien kaatoja ja kaikkea, mutta, no, se meni sitten siinä..
Uskon kyllä silti, että tästä ihan hyvä tulee. Tämä kämppä menee kaupaksi ja me päästään muuttamaan takaisin Hyvinkäälle, aluksi sitten vaikka vuokralle, mutta pääasia, että päästään takaisin. Sitä mä haluaisin nyt hyvinkin paljon. Monet illat on mennyt haaveillessa paluusta, mutta odottaahan tässä pitäisi jaksaa.. Eikä odottaessa auta paljon haaveilla, koska tulee vaan paha mieli kärsimättömälle.
Hmm, no, tässä vähän jotain kuulumisentynkää tämän kuukauden alkuun. Jos multa ei muita merkintöjä tältä vuodelta tule (uskon kyllä, että tulee), niin voin luvata ainakin kerran kuukaudessa kertoa, että miten hommat etenee ja elämä makaa. Vai petaa? Mikä ikinä se sanonta nyt onkaan. Niin makaa kuin petaa? Mutta eikai se liity tähän? Kai? En minä tiedä.
Hei, Maxista on pakko vielä kertoa sen verran, että herra on löytänyt kätensä! Tai siis, se osaa nykyään tarttua asioihin. Ei se semmosta suunnitelmallista "otanpa tuosta kiinni"-meininkiä vielä ole, mutta jos sille laittaa asian käden ulottuville niin se tarraa siihen kiinni. Tai oikeastaan kaikki mikä eksyy käteen kokee Maxin otteen. Ollaankin nyt kokoaika laittamassa Maxin käteen lusikkaa, koska neuvolatäti sanoi, että kohta on hyvä opetella ruokajuttujakin jo.. No, ei ehkä ihan vielä, mutta lusikka pysyy kauniissa kädessä, joten siitä on hyvä lähteä liikkelle! Nää on näitä vanhemmille tosi suuria hetkiä kun huomaa oman lapsen kehityksen, ja haluaisi julistaa sitä koko maailmalle! Toisille se on ehkä vaan tarraamista, mutta meille se on uskomatonta tarraamista!
No, ihmetellään mahdollisessa seuraavassa merkinnässä lisää! Nyt vielä viettämään hetki aikaa Maxin kanssa ennen sen yöunia. Heippa!
Terveisin,
Vesa-Matti
20 tammikuuta 2021
Kooste vuodesta 2020!
Voisin nyt kuitenkin yrittää saada aikaiseksi sen koosteen viime vuodesta. Musta tuntuu, että mulla on edeltäviä vuosia vähemmän asioita ylhäällä, joten ehkäpä tää on suhteellisen helppo tehdä. Luulenpa, että tää menee siihen, että vaan jollain tavalla referoin tärkeimpiä merkintöjä blogista. No, sitähän se kuitenkin on se vuoden läpikäyminen. Eikö?
Mulla on toki tässä apuna myös pöytäkalenteri, mutta mä en jotenkin usko, että siellä on pahemmin asioita, jotka kuuluu tänne. Ne on ehkä enemmänkin semmosia henkilökohtaisia menoja ja sen sellaisia. Mutta katsellaan sitä nyt kuitenkin tässä sivussa, ja jos sieltä tulee poimintoja niin tulkoon, parempihan se vaan on. Nää koosteet on yleensä olleet aika pitkiä ja oon tehnyt näitä monia tunteja, joten enemmän tekstiä on aina enemmän tekstiä. Ja se on joko hyvä tai huono asia. Tuleepa nyt tämmösiä latteuksia, joten mennään vaan suoraan asiaan.
● Vuoden ensimmäisessä blogimerkinnässä kerroin, että mun ei ole tarkoitus muuttaa elämässäni mitään vain sen takia, että vuosi ja vuosikymmen on nyt vaihtunut. Kaikki muutokset pitää tulla itsestään, eikä pakotettuna vain sen takia, että "uusi vuosi, uusi minä" olisi jotenkin hieno juttu. Kerroin siellä myös miten vietettiin vuodenvaihdetta.● 26. päivä halusin paketin takaisin kasaan. Tammikuu oli alkanut ilmeisesti jokseenkin löysin rantein, mutta nyt oli ilmeisesti aika tulla muutos. Paketin kasaan laittaminen tarkoitti ilmeisesti sitä, että tartun aktiivisemmin kotiaskareisiin ja alan tekemään jotain muutakin kun makaan sohvalla ja katson YouTubea tai televisiota. (Huomaan yhtäläisyyksiä tähän vuoteen 2021) Päätin niihin aikoihin, että nyt alkaa riittämään pullukkana olo ja suunnittelinkin siinä aloittavani Nutrilett-kuurin helmikuussa, ja Nutrilett-kuurin jälkeen jatkaisin pätkäpaastolla.
● Vielä ennen kuun vaihtumista kirjoitin merkinnän, jonka kuvassa lukee "Vanhan elämän viimeinen päivä?", joka siis viittasi juuri tähän alkavaan laihdutusrupeamaan. Tai no, en mä sitä oikeesti missään vaiheessa ajatellut suoranaisesti laihdutusprojektina, vaan elämäntapojen muuttamisena, mutta käytetään tässä nyt sellaista termistöä kun sattuu tulemaan. Silloin tilattiin jotain kunnon roskaruokaa ilmeisesti, koska olin päättänyt haluta kunnollisen viimeisen aterian ennen Nutrilett-kuuria. En muista mitä tilattiin, mutta kai se on ollut nautinto.
– Tähän tämmönen pieni huomio, että toi roskaruokakerta taitaa olla viimeisimpiä. Vuoden 2020 aikana ei tullut oikeestaan pizzaa tai kebabia tilattua. Jos jotain noutoruokaa on tullut syötyä, niin se on ollut kiinalaista tai thaimaalaista. Tai sitten makkaraperunat, mutta nekin kerrat on olleet harvassa. Mulla ei oo ees yhtään ikävä mitään jatkuvaa rasvaruokien syöntiä, joten kai tässä on jotain opittu.
● Helmikuu taas alkoi sanoin "Tästä se sitten lähtee", joka aloitti myös MON (Minulla on nälkä)-sarjan. Se on ollut jopa rasittavan toistuva aihe tuolla alkupäässä, joten toivottavasti ette ole täysin kyllästyneet siihen jo. Se oli nimittäin joka viikkoista, koska halusin tehdä viikkoraportteja.. Ensimmäisessä merkinnässä kerroin vaan oikeestaan, että miten aion Nutrilett-kuurin hoitaa, eli ei mitään kovin tärkeää.
● Ensimmäisen viikon jälkeen multa oli pudonnut hurjat 3,7 kiloa. Sitä käsittelevässä merkinnässä uhkasin kovasti lyöväni lisää pökköä pesään ja lisääväni mm. urheilua. Sitähän mä aina uhkailen, mutta se jää jostain syystä kausittaiseksi – niin kuin mulla kaikki muutenkin.
● Mun uhkaamani kahden viikon Nutrilett-kuuri koki kolauksen, koska se alkoi haittaamaan mun mielenterveyttä. Mua ei huvittanut nousta sängystä, koska tiesin, että päivän ruoat on pussikeittoa pussikeiton jälkeen. Viikon kuurin jälkeen tehtiin hampurilaisia parilalla ja muistan kyllä, että ne oli ehkä elämäni parhaat hampurilaiset. Seuraavaksi jatkettiin pätkäpaaston parissa.
● Oon asennellut puhelimeeni kaikenlaisia urheilusovelluksia muka aktivoimaan itseäni. Ne on myös olleet kausihommia, mutta kai ne sovellukset vieläkin mulla on, jos joskus vaikka innostuisin taas.
● Helmikuussa oon myös vähän haukkunut televisioviihteen tasoa, joka on ollut silloin kaiketi pohjalla. Tai ainakaan ne "kaikki katsoo"-viihdeohjelmat oli tasoltaan tosi alhaalla ja vain harva asia viihdytti mua oikeesti.
● Sitten törmäsin uutiseen, joka satutti mun aivoja. Ja satuttaa vieläkin vähän jos ajattelen sitä. Tämä merkintä on nyt pakko linkata tähän, koska se kannattaa ehkä käydä lukemassa. Tästä siihen. Se käsittelee siis sitä semmosta, että jos oot ajatellut joskus ajattelevasi samallailla kun muut, niin saatatkin olla väärässä. Kaikki ei ilmeisesti ajattele sanoin, lausein tai mitenkään kirjaimin. Jotkut näkee kaavioita ja numeroita, tai jotain. Mielenvikaista.
● Mulla oli 6 kappaletta MON-merkintöjä Helmikuussa. Toivon kovasti, että en ole ihan noin hyvää tahtia pitänyt tulevina kuukausina, koska toi on aika rasittavaa ehkä. Kuun viimeisessä MON-merkinnässä kuitenkin kerroin kuukauden viimeiset suunnitelmat ja paljonko paino oli siihen mennessä pudonnut pätkäpaastolla. Kuukausi oli vienyt mennessään 6,7 kiloa meikäläisestä. Paastoaminen oli alkanut pääosin hyvin, mutta nälkä aina silloin tällöin vieläkin kiusasi paastoaikana. Se oli vain tottumuskysymys.
● Maaliskuu alkoi, yllätys yllätys.. No ei alkanut kyllä MON-merkinnällä, onneksi. Siellä oli semmonen merkintä, missä oli monta pienempää aihetta nivottuna samaan kasaan. Ne ei olleet yhteydessä toisiinsa, mutta ne piti ilmeisesti saada kaikki samaan aikaan pois päästä. Käsittääkseni silloin vihdoin sain hampaidenpesusta itselleni rutiinin, vihdoin. Linkki tekstiin tässä. Se on niin sekava selitettäväksi, että ehkä se on helpompi jokaisen itse lukea.
● Kuun ensimmäisessä MON-merkinnässä palasin muistelemaan vuoden 2016 painonpudotusyritystäni. Sitä, joka oli siihen mennessä onnistunut parhaiten. Kerroin siellä, että vaatteet on olleet mulle iso motivaattori painonpudotuksen saralla. Halu siis pukeutua silleen, että näyttää fiksulta oli kova.
● Tässä kuussa vaihdoin myös 0,5 litran sheikkeristä 1,5 litran limupulloon vedenjuonnin saralla. Ajattelin, että on helpompi juoda 2 x 1,5 litraa kun 6 x 0,5 litraa. Ja se on ollut ihan pätevä vaihto, koska limupullo on vieläkin käytössä ja pyrin edelleen siihen kahteen pullolliseen vettä päivässä. Vesi on tärkeää muistaa, muistakaa se.
● Seitsemännellä viikolla oltiin kuitenkin taas jo tilatun pizzan kimpussa. Luultavasti tämä on se virallinen viimeinen kerta? No, ainakaan ei olla tilattu pizzaa sen jälkeen kun opin tekemään parempaa pizzaa kotona ja siitä tuli semmonen tapa, että kerran viikossa tehdään itse ja herkutellaan.
● Sitten tuli joku merkintä liittyen keittiöön ja varmaan aikapaljolti myös ruoanlaittoon. Se on niin pitkä, etten nyt jaksanut alkaa sitä lukemaan ja muutenkaan referoimaan. Se on taas sitä "käy lukemassa itse"-materiaalia. Linkki tässä.
● Kuukauden viimeinen MON-merkintä taas kertoo, että painoa on tähän mennessä pudonnut yhteensä 10,6 kiloa. Puhuin silloin, että mun henkilökohtainen tavoite on vielä 15 kilon päässä, mutta kyllä nyt on pakko korjata, että se on ollut vain yksi etappi jonka on halunnut saavuttaa. Tarkotus ei mun mielestä oo koskaan ollut jäädä siihen.
● Vielä olin kirjoittanut yhden merkinnän, joka käsitteli taas kerran hampaiden pesua, mutta uutena pienenä lisänä sivusin hieman korona-virustakin. Jos mun mietteitä siitä haluaa käydä lukemassa, niin linkki siihen taas tässä.
● Huhtikuupa taas alkoi perinteisesti MON-merkinnällä, koska viikkoraportit oli hirveen tärkeitä tossa vaiheessa. Ne ylläpiti omaa motivaatiota projektia kohtaan, joten ei niistä kai voi vihainenkaan olla. Ehkä ymmärrän paremmin nyt, että minkä takia blogini vähäisistä lukijoista hävisi noihin aikoihin iso osa. Eikai nämä merkinnät mun lisäksi voi hirveän montaa ihmistä kiinnostaa. Tossa merkinnässä kerron, että oltiin tehty itse pizzaa, joten uskon tilattujen pizzojen olevan tässä kohtaa jo historiaa. Kai.
● Vuonna 2018 tein persoonallisuustestin jollain nettisivulla ja nyt oli aika tehdä se uudestaan, koska halusin tietää olenko muuttunut johonkin suuntaan. Se on kanssa sen verran pitkä ja vaikeasti referoitava homma, että jos joku tästä innostui, niin lukemaan se tästä.
● Ja sitten vielä toinen linkki heti perään, koska tämäkin oli aika mielenkiintoinen pätkä. Aloitin vain kirjottamaan ja katsoin mitä tulee aiheesta blogaaminen. Oon pohtinut siellä siis irrottavani tästä blogista kaikki omiin erillisiin blogeihinsa, koska se selkeyttäisi päiväkirjameininkiä ja mm. erilaisten reseptien löytymistä. Siihen ei kuitenkaan ole toistaiseksi menty, enkä tiedä mennäänkö edes koskaan.
● Sit tuli yks tosi mielenkiintoinen projekti. Lueskelin vanhoja blogimerkintöjäni ja löysin jonkun vanhan ruokablogimerkinnän, jota katselin aivan huuli pyöreänä: "olenko mä joskus kokkaillut noin taidottomasti?" Päätin silloin tehdä oman merkinnän sille, että korjaan tekemiäni virheitä. Tätä haluaisin tehdä joskus lisää, mutta ei mulla oikein ole huonoja reseptejä kirjoitettuna tänne, joten se kai siitä sitten. Se on vaan jännä miten ihmisen tavat ja tottumukset jopa ruoanlaitossa saattaa muuttua vanhetessaan. Ennen sitä arvosti kaikkea rasvamättöä, nopeeta ja helppoa. Nykyään haluaisi panostaa ruoanlaittoon ja tehdä ajan kanssa hieman terveellisempää.
● Tälle kuukaudelle mulla ei ollut semmosta koko kuukauden niputtavaa MON-merkintää, joten jouduin kaivamaan kokonaistuloksen pöytäkalenteristani. Kyllä, mulla on sinne merkattuna lähes päivittäin mun paino. Kokonaistulos painonpudotuksessa tässä kohtaa siis -13,7 kiloa.
● Kuukauden viimeiseksi merkinnäksi on jäänyt "pätkäpaasto", jossa siis käyn läpi sitä, miltä tämä homma on minusta tuntunut. Silloin mulla oli aika tarkka, että sain syödä 13-21, koska jostain syystä halusin voida syödä vielä ennen nukkumaanmenoa. Olin myös löytänyt sille kahdeksalle "saa syödä"-tunnille fiksun rytmin, jottei se koko aika mene turhaksi mässyttelyksi. Silti se tuntui aikapaljolti siltä, että pitää olla syömässä kokoaika, koska ihminen tarvitsee ravintoa polttoaineekseen ja ei painokaan putoa fiksusti, jos vaan näännyttää itseään. Tärkein pointti itelle on ollut, että mitä vaan saa syödä paaston aikana jos tekee sen vaan fiksusti. Ja vielä fiksumpaa olis, jos kuluttaiskin jotain pois. Kolmannen kuukauden kohdalla sen sanoin ilmeisesti ensimmäistä kertaa, että projektista oli tullut enemmänkin elämäntapa. Halu palata vanhaan oli poistunut täysin.
● Toukokuukin alkoi MON-merkinnällä, koska multa oli ilmeisesti jäänyt pari viikkoa kirjottamatta välissä. Siinä tosiaan kerroin ton edellisen kuukauden kokonaistuloksen, koska, no, se oli jäänyt kirjoittamatta syystä tai toisesta. Siinä kohtaa totesin myös, että painon putoaminen on selkeästi jo hidastumaan päin.
● Rullaluistelu oli astunut takaisin elämään, koska säät salli. Odotankin taas lämpimiä säitä sen takia, että pääsisin taas rullailemaan!
● Toukokuussa 13. päivä paljastettiin (Eira teki sen kyllä 12. päivä Facebookissa) kaikelle kansalle se suuri ilouutinen, jota olin odottanut ihan aika pienestä pojasta pitäen. Eli siis sen, että me odotetaan Maxia. Ei sen nimi silloin vielä Max ollut, vaan se oli jossain vaiheessa ehkä jopa sammakko. Se näytti jossain ultrakuvassa niin sammakolta, että mä saatoin ehkä sitä hetken aikaa siksi kutsua. Mä oon huono muistamaan päivämääriä, mutta muistan kyllä ikuisesti sen hetken kun herään itkuisen Eiran ääneen ja se kertoo, että me odotetaan vauvaa. Mä en edes alkuun tajunnut mitä se höpöttää, mutta kun vihdoin heräsin tarpeeksi niin olin kyllä onneni kukkuloilla. Se oli parasta!
● Tämä ilouutinen kai ajoi meidät sitten siihen, että alettiin remontoimaan meidän makuuhuonetta. Siitä itse remontista ei muistaakseni ole omaa aihettaan, mutta jotain mä olen siitä kuitenkin kirjoittanut. Tai oikeestaan siitä, että Eira on aivan mahdoton remppakaveri. Se vaatii kyllä paljon henkilökohtaisia taukoja jos meinaa jaksaa sen kanssa jotain tehdä, koska se jos joku on noissa asioissa täysin kärsimätön. Kaikki pitäisi saada heti, ja jos kaikki ei tapahdu heti, niin sitten alkaa show. Ja jos show alkaa, niin yleensä minäkin, melkein Buddhan rauhallisuuden omaava ihminen, menetän hermoni. Ja kun minä menetän hermoni, niin silloin en tykkää itsestäni yhtään.
● Toukokuun viimeisessä merkinnässä, yllättäen aiheena MON, mä kerroin aloittavani kesäkuussa kesäkuuputken. Eli kirjoitan joka päivä, vähintään juhannukseen asti. Siinä merkinnässä kävi myös ilmi, että kokonaistulos painonpudotuksen suhteen oli tässä kohtaa -17,1 kiloa. Yllättävän hyvä kuukausi siis siihen nähden, että olin edellisenä kuuna todennut painon putoamisen hidastuneen.
● Kuun alussa ikävöin jo kovasti työelämään. No, oikeestaan koko viime vuosi meni ikävöidessä työelämään, mutta minkäs teet. Tää korona-aika ei ole ollut kaikkein otollisinta työnhakuaikaa. Mua on silloin ärsyttänyt suuresti Eiran puolesta se, että kun se lähtee töihin niin toinen jää vaan kotiin makaamaan. Nyt ollaan molemmat kotona, mutta mua ärsyttää silti se, että oon täällä yhä vaan makaamassa.
● 2. päivä varasin ajan tatuoitavaksi. Mulla alkoi olla selvät sävelet mitä haluan, mutta toteutus jäi aikalailla tatuointiartistin varaan. Lähetin sille referenssikuvia, mutta lopputulos ei ollut se mitä olisin todella halunnut. Ja koska olen liian kiltti ihminen, enkä halunnut olla vaivaksi ja sanoa, että "teeppä uudestaan" niin otin sen mitä tatuoitsija oli piirrellyt. Lopputulos kuitenkin miellytti mua, niin eipä siitä jäänyt mitään hampaankoloon. Näköjään hypin vähän jo ajassa eteenpäin, koska 2. päivä vasta varasin ajan, mutta nyt jo kerroin tatuointitarinan..
● Kesäkuussa päätin kokeilla VHH:ta, eli vähähiilihydraattista ruokavaliota. Alkuunhan se olikin helppoa ja kivaa, mutta koska tein sen vaan vähän sinnepäin, niin multa jäi kokonaan kuidut pois. Mulle tuli siitä niin kamalia vatsakipukohtauksia, että VHH:sta oli pakko luopua.
● Kesäkuussa sain tiedon Googlelta, joka siis hallitsee Bloggeria, että mä en voi saada mainoksia blogiini, koska tämä sisältää seksuaalista sisältöä. En ole tähän päivään mennessä löytänyt sitä kohtaa, missä tämä tapahtuisi. En kuitenkaan sillä ole mieltäni vaivannut, koska en mä tällä blogilla nyt muutenkaan rahaa tekisi. Pidettäköön tämä siis mainosvapaana ja ihan pelkkänä harrastuksena.
● Pohdimpa tuolla myös sitä, että olinko minä elitisti. Se on ihan hyvä pätkä, joten tässä linkki siihen.
● 13. päivä päätin, että MON-viikkoraportit loppuu. Siinä kohtaa ilmeisesti tajusin niiden ärsyttävyyden ja päätinkin siirtyä kuukausiraportteihin. Mielummin yksi isompi merkintä aiheesta kun noin neljä pienempää.
● Juhannuksena taas eksyttiin mökille. Se on kyllä ollut aina yksi vuoden kohokohdista. Sen pitäisi vaan kestää vähän pidempään, koska pari päivää menee aina ihan liian nopeasti. Pari päivää kavereita ja mökkiharrasteita, ai että. Kelpaisi nytkin. Mökillä kokeilin taas uintia ja se tuntui paljon helpommalta kun vuosi sitten ja noin 20 kiloa painavampana. Melkein jopa olisin halunnut alkaa käymään uimalassa, mutta toistaiseksi ajatusmaailmassa on vielä pieni häiriö, enkä kehtaa näyttäytyä tämän näköisenä julkisesti ilman vaatteita – tai edes uimahousuissa.
● Paljon olisi vielä ollut läpikäytävää, mutta haluan hyppiä myös joidenkin kiinnostavien juttujen yli, koska nyt ei pysty keskittymään tarpeeksi hyvin. Poimitaan sieltä nyt kuitenkin vielä mun syntymäpäivämerkintä, eli 30. päivä. Sekin tulee tähän nyt linkkinä, siis tähän, koska siellä on kuvia. Kuvapostauksia multa aina välillä toivotaan, mutta harvoin niihin olen kykeneväinen. Jos niitä kuitenkin tulee, niin kyllähän ne on omanlaisellaan alustalla ja haluan kaikkien niitä katsovan.
● Kokonaistulos painon suhteen oli tässä kuussa sitten -19,5 kiloa.
● Olin koko kesäkuun käyttänyt vihreää väriä merkintöjen ns. kansikuvissa, josta keksinkin antaa jokaiselle kuukaudelle oman värin. Tutkin Googlesta, että minkä värisinä ihmiset yleensä kuukaudet näkee ja loin niiden perusteella semmosen värikartan. Annoin jokaiselle kuukaudelle kaksi sävyä ja olen käyttänyt niitä nyt siitä lähtien. Se oli semmonen "piilomerkintä", koska en sitä julkaissut koskaan Facebookin puolella, koska ajattelin sen olevan ns. turhaa tietoa muille. No, jos et ole koskaan sitä käynyt lukemassa, niin se olisi tässä.
● Heinäkuussa tehtiin myös meidän vuosittainen reissumme Porvooseen. Istuttiin suhteellisen aikaisessa ajankohdassa siellä vanhan torin reunalla kahvilassa, ja mä ihastuin siihen paikkaan enemmän kun koskaan ennen. Mä olisin vaan voinut jäädä siihen, koska se hetki oli ihan mahtava. Siitä asti oon haaveillut pääseväni istumaan sinne takaisin, ja puhunut siitä, että haluan yöpyä joskus siinä vanhan torin yömajassa, vai mikälie olikaan. Siitä olisi niin kiva aamulla herätä ja tulla kahville ihastelemaan Porvoon vanhan kaupungin menoja.
● Sen jälkeen mä kirjoitin merkinnän, jossa epäilin matkakärpäsen puraisseen minua. Mua rupes hirveesti kiinnostamaan kaikki Suomen vanhat kaupungit ja varsinkin vanhat kaupunginosat. Mun mielestä semmonen "aikamatkailu" on paljon mukavampaa kun esim. ulkomaanmatkailu. Mä sainkin siihen merkintään yhden kommentin, jossa kerrottiin mahtavia paikkoja, jotka on nyt sit mun "pakko päästä joskus käymään"-listalla.
● Heinäkuussa myös aloitin pienimuotoisen projektin ja aloin kirjottamaan semmosta semikeksittyä tekstiä. Se on tyyliltään hieman kuin Juha Vuorisen juoppohullut, mutta ei nyt mitenkään kopio. Fiktiota ja vähän omaa elämää sekaisin pienellä liioittelulla.
– Tää projekti on vaan ollut aikalailla jäässä, koska en oo muka löytänyt aikaa jatkaa sitä. Mä tarvitsisin siihen täydellisen rauhan aina ja pitkän tovin yksinoloa, mutta semmosia ei hirveesti ole tässä siunaantunut. En kuitenkaan ole haudannut sitä projektia, vaan aion jatkaa sitä vielä joskus. Kaikenlaisia ajatuksia olen välillä kirjannut ylös, joten kyllä mä uskon, että se johonkin joskus kehittyy.
● Heinäkuu taisi olla ensimmäinen miinuskuukausi MON-projektin saralla. Kokonaistulos oli siis tullut ihan pikkusen alaspäin, ja oli enää vain -19,4 kiloa.
● Kuu alkoi hienosti merkinnällä "arvosta sitä elämää", joka siis käsitteli hieman sitä, että mä olin vähän flunssassa tai jotain. Mä jotenkin yliajattelin sitten sitä ja päädyin kirjottamaan tekstin, jossa halusin kaikkien arvostavan elämää terveenä kun siihen on mahdollisuus. Onhan se pohjimmiltaan hieno merkintä, mutta ehkä hieman yliampuva tilanteeseen nähden. Käy vaikka lukemassa se tästä.
● Ja taas hieman sitä työelämän pariin haikailemista. Hakemuksia oli laitettu vaikka ja kuinka, mutta mistään ei oikein tullut koskaan mitään takaisin. Ne jotka vastasi, vastasi yleensä, että "jatketaan työnhakua, koska korona". Alkoi hieman myös turhauttamaan, koska tuntui että tekee täysin turhaa työtä kun kukaan ei edes koskaan vastaa. Silloin mun mielestä mulla kävi vakavasti mielessä se, että mä haluan kokiksi ja lähden sitä unelmaa kohti sitten seuraavaksi, koska omat alat ei työllistä, enkä niitä enää oikeastaan työkseni haluaisi tehdäkään.
● Elokuussa tein myös AVO-testin, jonka tarkoitus olis siis selkeyttää ihmiselle sitä, että mihin suuntaan hän haluaa työelämässä lähteä. Se testi ei muistaakseni suoranaisesti patistanut mua kokkiopintoihin, mutta en mä anna minkään testin määrittää sitä mitä mä itse haluan tehdä.
● Alettiin tässä kohtaa myös laittaa meidän pihaa kuntoon. Meidän pihatie on aina kasvanut kaikenlaista kasvustoa ja muutenkin piha on ollut jollain tavalla epätyydyttävä kokonaisuus. Meillä molemmilla oli aikaa ja kiinnostusta sen parissa työskennellä, joten sen parissa sitten työskenneltiin. En sanoisi, että se on vieläkään täysin valmis, mutta toivon mukaan meille tästä lähtö tulee mahdollisimman nopeasti.
● Vauvajuttu oli mulle vielä tässäkin kohtaa kovin absurdi. En voinut uskoa, että se on tapahtumassa. Meille on tulossa vauva, mutta pää ei ole yhtään mukana siinä, vaikka on koko elämän sitä toivonut. Käsittelin sitä jatkuvasti, mutta en silti saanut itseäni uskomaan sitä.
● Elokuussa yritin taas lanseerata jonkinlaista uutta sarjaa tänne blogin puolelle. Ensimmäinen osa kantoi nimeä "Elokuun osumat", joka siis käsitteli asioita, jotka oli jollain tavalla kolahtanut mulle. Elokuvia, ruokajuttuja tai mitä vaan. Idealtaanhan toi oli mun mielestä tosi kiva, mutta jotenkin se suli heti alkuunsa.
● Elokuussa asensin sitten puhelimeeni sovelluksen Start running, jonka siis nimensä mukaan oli tarkoitus opastaa mua juoksemisen aloittamisessa. Se olikin tosi hyvä apu ja mä huomasin kehittyväni todella paljon sen kanssa. Harmittaa vaan kovasti, että taas mun kausiluontoisuus tuli vastaan ja tämäkin sovellus on hieman telakalla. Ehkäpä taas jossain toisessa ajankohdassa, kun pakka on taas täysin kasassa ja mielenkiintoa asioita kohtaan löytyy taas enemmän.
● Kokonaistulos painon pudotuksessa oli -21,9 kiloa. Eli suunta oli taas oikea.
● Ensimmäinen merkintä käsitteli hampaita. Ja mun hammaslääkäripelkoa kaiketi kanssa, en jaksanut sitä alkaa tässä kohtaa sen enempää lukemaan. Tässä merkinnässä kuitenkin kai päätin, että nyt laitetaan suukin kuntoon, koska koko vuosi 2020 oli perustunut itsensä kuntoon laittamiselle.
– No.. Poistettiinhan multa se yksi hammas, mutta sen jälkeen en kyllä hakeutunut uusiin hoitoihin, koska se hampaanopoisto oli taas yksi hemmetin työmaa ja ei se ainakaan pelkoa poistanut, vaikka aluksi niin luulin.
● Mun piti aloittaa syyskuussa taas uusi sarja, mutta sekin jäi, koska Putous ei ollutkaan semmonen kun toivoin. Meinasin, että vanhojen aikojen muistoksi olisin alkanut taas perkamaan sketsihahmoja, koska ne on mun blogin kaikkien aikojen luetuimpia tekstejä olleet. No, se pätkä mitä sitä Putousta siinä kohtaa tuli, olikin joku Allstars, ja se oli vaan mainosta jollekin lahjoituskampanjalle. Toki hyvään tarkoitukseen, mutta liian kamala pakotus.
– Nythän telkkarista on taas alkanut uusi kausi Putousta, mutta mun mielestä ne hahmot oli nii luokattoman huonoja, että en lähde niihinkään kyllä paneutumaan..
● Lenkkisovellus teki tehtäväänsä kokoajan siellä taustalla ja kävinkin aika aktiivisesti lenkeillä. Halusin parantua ja parantaa suoritustani kokoaika. Se oli kivaa, ja siihen todellakin palataan jossain kohtaa kun aika on parempi.
● Tässä kuussa myös otin ensimmäisen kerran esille kunnolla haluni muuttaa takaisin Hyvinkäälle. Riihimäki on aina tuntunut hieman vankilalta, koska ei ajokorttia ole ja asemallekin on yli 2 kilometrin matka. Vaikka paljon hyvääkin tässä paikassa on ehtinyt tapahtuakin ja tämä koti on kotina tuntunut kodilta enemmän kun mikään aikaisempi ns. oma kämppä, niin silti kaipuu Hyvinkäälle on suunnaton.
– Luojan kiitos homma on jo nyt ottanut tuulta alleen ja ilmeisesti äsken varattiin ensimmäinen näyttökin.
● Paino oli kokonaisuudessaan tullut alas 22,8 kiloa.
● Ensimmäinen merkintä käsitteli pizzaa ja perjantaita, eli pizzaperjantaita. Kerroin siellä, että olen löytänyt uuden täydellisen pizzapohjan, jota tulen käyttämään jatkossa aina. Enemmän työtähän se vaatii kun aikaisempi, mutta mitä väliä kun maku ja koostumus on niin paljon parempi. Se on tärkeä merkintä, joten linkki siihen tässä.
● Lokakuussa olin jo vissiin hiljalleen oivaltamassa, että meille tosissaan on tulossa vauva. Mulle iski erilaisia pelkoja tulevasta; miten me pärjätään vanhempina ja miten meidän lemmikit pärjää uuden tulokkaan kanssa? Ne on osottautunut lopulta aika turhiksi peloiksi, koska musta tuntuu, että me ollaan aika hyvät vanhemmat ja eläimet on sopeutuneet uuteen tilanteeseen suhteellisen hyvillä mielin.
● Lenkkiä, The Sims 4-kausi ja mitähän kaikkea tohon yhteen merkintään nyt mahtuikaan. Sitä kuitenkin oli lokakuu sitten 28. päivään asti.
● 28. päivä, kello 9:40 meille sitten syntyikin se suuri ihme; Max. Se oli jotenkin tosi mahtavaa aikaa, vaikka edelleen pelottikin moni asia mm. kotiinpaluun suhteen. Sairaalassa oli kiva olla, koska ihmiset ympärillä osas työnsä ja me saatiin mahdollisimman paljon tukea ja neuvoa uuden elämän kanssa. Sinne olis tavallaan voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta olihan se silti myös todella mahtavaa palata kotiin, koska kyllä se uuden arjenkin opiskelu kiinnosti.
● Kuun lopulla mitattu paino osoitti kokonaistulokseksi -25,2 kiloa.
● Kuun alussa totesin jostain syystä, että blogi tuntuu täyttyvän vauva-merkinnöistä, mutta en kyllä nyt ymmärrä mihin olen viitannut? Enhän mä ollut kirjottanut tässä välissä ainuttakaan merkintää edes. No, kai toinen suhteellisen putkeen kirjoitettu on blogin täyttymistä, joten mennään sillä. Tässä merkinnässä totesin, että olen ollut onnellinen koko menneen kuukauden ja oikeastaan koko menneen vuoden. Vaikka korona maailmalla jyllääkin, niin ei se onneksi omaan elämään ollut osunut oikein millään lailla. Kannattaa ehkä lukea tämä merkintä, koska se on aika kattava. Siellä muuten jo mainitsin, että vuosi 2020 tulee olemaan viimeinen vuosi Terveisin Tekko-blogia, ja niinhän se taisi ollakin.
● Mun sarjani "kuukauden osumat" ei ollut tosissaan ottanut hirveesti tuulta alleen. Kuitenkin marraskuussa tehtiin paluu sen pariin, ja tehtiinkin merkintä "Marraskuun osumat". Siellä kerroin, että oon innostunut siitä uudesta pizzapohjasta mitä kokeiltiin ja juustokakut nousi suureen suosioon. Se oli hetken aikaa joka viikonloppu pizzaa ja juustokakkua.
● Marraskuun viimeinen merkintä käsittelee turkinpippurijuustokakkua, joka on siis oma variaationi eräästä ohjeesta. Mä tykkäsin siitä kakusta oikeesti tosi paljon, ja varmaan pitää joku päivä taas tehdä sitä. Nam!
● Marraskuu oli mennessään taas vienyt painoa, ja kokonaistulos olikin nyt -26,9 kiloa.
● Kuukausi alkoi kivasti perinteisellä joulukalenterilla. Mä olin suunnitellut joulukalenterin ulkoasua jo pitkään ja sainkin siitä oikein kivan näköisen. Vaihdoin teeman ja kaikki jouluiseksi, ja olin ihan valmis joulufiilikseen. Sitä ei kuitenkaan koskaan kunnolla tullut.
● Kerkesin siellä kuitenkin pohtimaan semmoistakin asiaa, että pitäisi tehdä jonkinlainen muutos elämään ja alkaa pitämään yhteyttä ihmisiin joista todella välittää. Totesin sen semmoiseksi kasvunpaikaksi, joka täytyisi nyt käydä läpi.
● 6. päivä meidän poika sai nimekseen Max Venni Antero. Ja silloin sain myös kuulla, että isyydentunnustus oli mennyt ajoissa perille ja läpi, ja Max saikin sukunimensä meidän suvusta. En tiedä miksi se oli mulle niin tärkeää, mutta se vaan oli, ja onneksi se ehti ajallaan.
● Joulukuussa muistin taas vedenjuonnin tärkeyden. En tiedä miksi se oli taas jäänyt jotenkin pois elämästä, mutta sitten kun sen taas muistin, niin moni asia on taas palannut raiteilleen. Tai no, kannattaa käydä lukemassa tämä merkintä, koska se selittää asiaa jotenkin.
● 10. päivä alkoi synkkä sumu pääkopassa. Isoveli oli kiidätetty ambulanssilla sairaalaan ja siitä eteenpäin Meilahteen asti, sydänosastolle käsittääkseni. Asiat eteni kokoaika vaan huonompaan ja huonompaan suuntaan ja sitten sieltä tulikin se tieto veljen kuolemasta. Alkoi käsittely muiden ihmisten kautta, että miten muut tämän tiedon ottaa, ja jotenkin tuntui, että itse pitää olla vahva ja kestää. Vaan jossain kohtaa omakin suojamuuri murtui ja suru ja ikävä pääsi valloilleen. Edelleenkään ei ole päivääkään kun en isoveljeä miettisi, se palaa edelleen mieleen ihan arkisistakin asioista. Tuskimpa tämä tästä ihan heti on helpottamassa, vaikka yrittää kuinka ajatella, että kyllä se broidi haluaisi meidän kaikkien jatkavan elämäämme. Sitä se olisi ainakin sanonut eläessään.
● Joulu meni aika synkästi, mutta onneksi siellä oli silti pilkahduksia myös hyvistä hetkistä. Ei mennyt täysin itkemiseksi. Sieltä vaan puuttui iso pala, jonka todellakin olisi toivonut siellä olevan.
● 29. päivä kirjottelin vielä oman merkintänsä isoveljelle. Siihen aikaan kirjottelin aika paljon broidille muutenkin, vaikka eihän se niitä enää ollut lukemassa. Se oli kumminkin mun tapani käsitellä asioita, joten kai se oli vaan tehtävä. Merkintä löytyy täältä, mutta ns. pöytälaatikkoon kirjoitetut tekstit säilynee vain mun koneella.
● Joulukuusta mulla ei oikein ole noita painonseurailuja olemassa, koska se tosiaan meni semmosessa sumussa ja aloitekyvyn puutteesta kärsiessä. Viimeisin tulos vuodelta 2020 oli 11.12. ja silloin painoa oli kokonaisuudessaan lähtenyt 27,9 kiloa.
Elämän arvaamattomuus näytti kyllä päänsä hyvin loppuvuodesta 2020. Asia, jota ei koskaan olisi ajatellut, saatika halunnut tapahtuvan tapahtui silti. Siihen ei kukaan olisi voinut käytöksellään vaikuttaa, vaikka monet itseään siitä syyllistääkin.
Terveisin Tekko-bloginkin viimeinen vuosi, vuosi 2020 olisi kuitenkin siinä, olkaatten hyvät. Vaikka ajattelin, että pidetään tämä kevyenä, niin silti mulla upposi tähän yli kolmisen tuntia. Joten toivottavasti edes joku lukee tämän! Joten jos olet tänne asti päässyt, niin kiitos! Ei mennyt meikäläisen aika täysin hukkaan.
Terveisin,
Vesa-Matti
19 tammikuuta 2021
Kuulumisia tähän väliin
Huh, mulla on ollut aloitekyky täydellinen nolla. Okei, no sain mä laitettua hakemuksen kokkiopintoihin, mutta siihen on kyllä kaikki aikalailla jäänyt. Tuntuu, että elämä on tällä hetkellä vaan arjesta selviytymistä, vaikkakin vaan kotona päivät pitkät olenkin. Ja nyt kun mut on vielä äärimmilleen ärsytetty, niin tässä joutuu taistelemaan vielä hieman orastavaa masennustakin vastaan.
Mun on pitänyt tarttua tekemään sitä vuoden 2020 koostetta, mutta en mä ole oikeestaan avannutkaan tätä mun blogia nyt viime merkinnän jälkeen. Tuntuu todella vaikeelta alottaa se, joten en voi luvata sitä enää mitenkään tammikuuksi, ellei tässä tapahdu pian jotain käännöstä parempaan. Heti kun arki lakkaa olemasta vain selviytymistä, niin sitten lupaan palata asiaan.
Tulin nyt kuitenkin kirjoittamaan hieman kuulumisia, koska.. No, ehkä tämä jopa auttaa kasaamaan pakan uudestaan.
Isoin asia mitä tässä nyt on oikeastaan tapahtunut on se, että meillä kävi asunnonvälittäjä ja se sai tehtäväkseen saada myytyä meidän asunnon. Nyt vihdoin alkaa pyörä pyörimään takaisin kohti Hyvinkäätä, ja se on ehkä paras asia hetkeen. Ollaan kateltu sieltä jo muutamaa kämppää, jotka vaikuttaa ihan potentiaalisilta. Me ei haluta mitään viimeisen päälle jo laitettua, ei uutta, mutta ei mitään ihan mahdottoman vanhaa ja hirveää työmaatakaan. Paras olis semmonen, missä on vähän laittamista, jotta saa siitä mahdollisimman itsensä näköisen.
Mun haaveissa olis ykskerroksinen, olohuone ja keittiö jollain tapaa yhteydessä toisiinsa ja oikeestaan keittiöstä vielä sen verran, että sen pitäisi olla silleen kivan kokonen, että siellä olis kiva kokkailla. Nyt oon alkanut innostumaan semmosesta kämpästä, missä olis lämmin varastohuone tai joku, mihin mä oon aatellut alustavasti jonkinlaista harrastehuonetta. Mun nyrkkeilysäkki sinne ja jotain muuta voimailukamaa ja sit vielä jonkinlainen mahdollisuus maalaamisen harrastamiselle olis kyllä huippua.
Ja sit mä toivon, että siihen huoneeseen mahtuu meidän toinen sohva tuolta vintiltä. Mä joskus siihen tykästyin niin paljon, että en oo antanut sitä poisheitettäväksi, enkä edes myytäväksi. Mä näen sen jossain tummassa huoneessa joskus, jossa keskitytään oleiluun. Eli kai se sopisi tonne harrastehuoneeseen jotenkin, jos sellainen nyt joskus tulee jossain olemaan.
Mutta siis.. Mitä nopeammin tää kämppä menee kaupaksi, niin sitä parempi oikeastaan. Sen verran iso ikävä on jo takaisin Hyvinkäälle, että en mä täällä enää kauaa jaksa vankina olla, varsinkaan kun ollaan laitettu jo hommat liikkeelle. Kärsivällisyys ei meinaan ole meikäläisen vahvuuksia.
Riihimäki ei siis ole huono paikka asua, ainakaan tää meiän alue ei ole ollut, mutta mulle itselleni tää on ollut toisinaan vankila. Sukulaisien näkeminen on aina vähintään tunnin, mutta useimmiten kahden tunnin päässä, plus siihen vielä toinen samallainen kotiinpaluuseen. Se on aika pitkä pätkä usein suoritettavaksi, vaikka kuinka sitä haluaisinkin. Hyvinkäälle paluu, oikeestaan ihan mihin tahansa sinne, lyhentäisi matkoja vähintään tunnilla, mutta parhaimmassa tapauksessa tärkeät paikat olisi jopa alle vartin päässä. Se olis ihan huippua.
Jos meidän tarpeita vastaavaa omakotitaloa ei Hyvinkäältä ajoissa löydy, niin sitten se on palattava hetkellisesti vuokra-asuntoelämään. Se voi olla kyllä vaikea paikka taas, koska mm. Nella on kyllä niin omakotitaloeläjä, että kerrostaloissa vierailukin on välillä aivan mahdotonta mekastusta. Joten ideaaleinta olisi löytää se oma ns. loppuelämän asunto sieltä samoihin aikoihin, kun joku löytää tästä meidän Riihimäen asunnosta itselleen kodin. Kovasti toivon, että kun se asunnonvälittäjä saa asunnon nettiin, niin heti on ostajaehdokkaita jonoksi asti – tai edes yksi potentiaalinen, joka ostaa talon itselleen heti. No, sen näkee sitten.
Hmm.. No, eikai mulla tässä muuta..? Eipä kai, joten ihmetellään taas seuraavalla kerralla kun saan blogini auki ja fiilis on se, että jaksaa tai huvittaa kirjoittaa jotain.
Eipäs kun olipas mulla vielä vähän. Mä otin uuden tatuoinnin. Se on sama kun mun isoveljen kädessä oli. Se oli sen verran ikoninen, että mun oli pakko ottaa se sama muistoksi. Nyt mä kannan sitä jalassani vuosiluvuilla varustettuna.
![]() |
| Possut päällekkäin. |
Toinen isoveli sen mulle nyt teki, ja se aika kylmiltään alkoi sitä työstämään, joten ei sitä voi vielä täysin valmiiksi sanoa. Ainakin toinen kerta vaaditaan, koska ainakin numerot on omaan silmään hieman miten sattuu ja jotkut viivat kuulema kaipaa parannusta. Mutta mitä mä olen sitä jalassani aina välillä vähän vilkuillut, niin mä tykkään siitä. Voihan se olla vähän semmonen selittelyä vaativa, mutta minkäpäs sille mahtaa.
Ja siitä päästäänkin semmoseen asiaan, että tarkotuksena olis vielä, että tässä lähiaikoina tulis toinenkin tatuointi lisää. Kattelin nimittäin yks päivä nimitatuointeja, mitä ihmiset on lapsistaan ottanut. Löysin yhen kivan tyylin ja päätin kokeilla piirtää semmosen itsekin. Mä kyllä tykkään lopputuloksesta niin paljon, että se on pakko käydä iholle jossain välissä ottamassa.
![]() |
| Itse tehty on parempi ku hyvä. |
Tommonen se olis. Mä laitoin tosta jo tatskaliikkeeseenkin viestiä, mutta vielä ainakaan ei ole vastausta tullut. Mä haluan ton vielä tarkalleen sen kokoisena kun Maxin jalanjälki oli tossa mallissa, mistä sen piirsin. 8,2 cm pitkä. Tätä tyyliä on sitten kiva käyttää jos niitä lapsia alkaa useampikin ilmaantua, mutta kunhan kukaan ei vaan saa liian pitkää nimeä ja omaa kuitenkin liian pientä jalkaa..
No, siinä oli tämä merkintä nyt kuitenkin.
Terveisin,
Vesa-Matti






















