Hampaat, hampaat

Tänään koitti semmoinen päivä, kun mun täytyi varata itelleni aika hammaslääkärin särkypäivystykseen. Olen yrittänyt vältellä tätä hetkeä varmaan viimeiset kymmenen vuotta, koska mulla on hammaslääkäristä lähinnä huonoja kokemuksia.

Tossa pari päivää sitten mulla mun poskihammas, jos sitä nyt voi enää edes hampaaksi kutsua, alkoi vihottelemaan. Tuntuu, että se vika on siellä juuressa, koska mun koko leuka on välillä aika uskomattoman kipeä. Jopa välillä niin kipeä, että mun näkö sumenee hetkellisesti kun en voi keskittyä muuhun kun siihen kipuun. Ja tää on jokseenkin siitä pirullinen vaiva nyt, että tää ilmoittaa olemassaolostaan lähinnä iltaisin, juuri kun pitäisi mennä nukkumaan. Silloin ei enää hammaslääkäriin lähdetä.

Onneksi, tai miten sen nyt tahtoo ottaa, se oli kipeä vielä nyt herätessäkin. Ei tuntunut millään tavalla valehtelulta soittaa itselleen särkypäyvystykseen aikaa. Kohta siis mennään, koska aika on varattu kello 11. Olisin voinut ottaa sen aikaisemminkin, koska tää kipu taas yltyy. Eikä tähän auta mitkään särkylääkkeet – Eira on yrittänyt mua särkylääkitä, mutta apu on ihan hetkellinen ja hyvin vähäinen. No, ehkä se kärsimys on kohta ohi.

Ja mikä on aivan varmaa, niin se, että tästä hammaslääkärikäynnistä alkaa kallis ja pitkä urakka. Ne aivan varmasti löytää mun suusta niin paljon reikiä ja muita kummallisuuksia, että ei ne tätä hoitosuhdetta yhteen särkykäyntiin lopeta.

Teitä varmasti jo kovasti kiinnostaa, että miksi mulla on lähinnä vaan huonoja kokemuksia hammaslääkäreistä? Mä voin vähän valaista teille.

Mä kävin käsittääkseni sillon nuorena poikana hammaslääkärissä ihan säännöllisesti, hoidot onnistui hyvin ja mun suu oli oikeestaan aina täydellisessä kunnossa – mitä nyt jotkut hampaat hieman vinossa. Oikomishoidot ei koskaan oikein maistunut mulle. Sain yöraudan, joka olisi ollut suhteellisen kivuton ja helppokäyttöinen, mutta eipä pikku-Tekko suostunut moista käyttämään. Eikä oikeestaan koskaan suostunut myöskään pesemään hampaitaan, mitä nyt aina ennen hammaslääkärille menoa.

Yläasteella kuitenkin koitti sitten semmonen hetki, että hampaasta löydettiin reikä ja muutama hammas alkoi olemaan jostain syystä tiensä päässä. Niitä alettiin hoitamaan sitten vähän rankemmalla kädellä ja pelko hammaslääkäreitä kohtaan alkoi kehittymään.

Ehkä se ensimmäinen pysäyttävä hetki oli se, kun joku toistaitoinen hammaslääkäri tai -hoitaja laittoi mulle puudutusta. Se tökki mua kitalakeen varmaan 458 kertaa, aina todeten vaan "oho, osui väärään kohtaan". Ja jos se ei ollut paha, niin kun se sitten osui oikeaan kohtaan, niin sen jälkeen vielä ikeniin toiset 458 pistosta, joidenka välissä todettiin paikan taas olleen väärä. Puudutus oli silloin todella tarpeen, koska edessä oli hampaanpoisto. Tää puudutusruljanssi tosin aiheutti mulle neulakammon, jonka takia en hammaslääkärillä jatkossa puudutusta ottanut. Mun suusta on revitty yhtä jos toistakin ilman puudutusta, eikä sekään ole kovin kivalta tuntunut.

Yläasteen jälkeen päätin, että se oli sitten siinä, meikäläinen ei hammaslääkäriin enää mene. Vaan koittipa se hetki kun en särkyjeni takia taas kyennyt olemaan edes kotona. Olin muuttanut jo omilleni ja kävin pintakäsittelypuolta ammattikoulussa, mutta silloin ei koulu, eikä oikein kotikaan maistunut. Mä pyörin kivuissa kotona ja mietin, että onko mun nyt aivan pakko mennä hammaslääkäriin? Soitin kuitenkin itselleni ajan.

Se käynti jäi sitten elämäni toistaiseksi viimeiseksi, koska sekään lääkäri ei osannut hommaansa. Tai mistä minä tiedän, enhän mä ole hammaslääkäreillä käynyt. Se tutki tota mun jo silloin huonossa kunnossa ollutta poskihammasta, joka siis nyt taas vihoittelee, mutta poistamisen sijaan se alkoi paikkailla sitä jollain. Ja ennen paikkailua, se painoi mun leukaluun melkein irti naamasta. Mä olen ihan varma, että se painoi paljon kovempaa kun olisi oikeasti saanut. Mulla oli silloin kyllä puudutus, mutta mä tunsin kyllä sen leukaluun painamisen kaikkialla mun naamassa. Se laittoi poskihampaaseen jonkun paikan ja varasi mulle uutta aikaa.

Seuraava aika kun koitti, niin se kyllä jäi. Mä en todellakaan halunnut mennä sinne, joten peruin koko roskan. Mua ei sillä hetkellä enää sattunut mihinkään ja mä olin ihan ok sen kanssa, että mun poskihammas on vain puolikas ja sekin tynkä väriltään musta.

Kaikki on ollut suurinpiirtein hyvin eiliseen iltaan asti. Toi hampaanraato on välillä oireillut tuolla jotain, mutta se kipu on ollut aina lievää ja on mennyt ajan kanssa ohi. Miksi vaivautua siispä?

Tänä vuonna kun aloitin ton Tekko kuntoon-projektin, joka siis on sisältänyt tähän mennessä laihdutusta ja myös hampaiden hoitoa, niin mä olen myös ajatellut usein, että aion myös jossain vaiheessa mennä ihan hammaslääkärille asti. Isoin este mulla on ollut oikeestaan raha, koska mä tiedän miten kallista puuhaa se on. Ja varsinkin, jos viimeisimmästä hammaslääkärikäynnistä on se noin 8 vuotta (alussa sanoin noin kymmenen, mutta ehkä tää on realistisempi) niin suussa on varmasti ehtinyt tapahtumaan paljonkin vahinkoa, joka vaatii käyntiä käynnin perään.

Ensinnäkin mä olen ihan varma, että mä tuun pääsemään mun kaikista poskihampaista eroon, koska ne jos jotkut on ihan raatoja. Jos ne niitä meinaa lähteä paikkaamaan, niin saavat varmasti tilata ison lastin paikka-ainetta, jotta riittää. Toiseksi, ne saa tilata lisää sitä paikka-ainetta, koska on mun suussa niitä pienempiäkin reikiä siellä täällä. Tai voiko niitäkään enää pieniksi kutsua, jos ne silmällä selkeästi erottaa?

No, tänään kuitenkin alkaa tapahtumaan. Tällä kertaa otan avosylein vastaan mahdolliset uudet ajat ja käytän ne hyödyksi. Kaikki säästöthän tähän varmasti hupenee, eikä riitä, mutta ehkä se on sitten sen arvoista; kyllä sitä tän ikäisenä on alkanut arvostamaan ajatusta terveestä suusta.

Tää kirjottelu hävitti noin tunnin odotteluajasta, joten tää oli oikein hyvä asia. Nyt on vähemmän jännitettävää jäljellä. Ja nyt mulla ei muuta.

Terveisin,
Tekko