Edellisen, eli tämän, merkinnän mukaan mä olen ollut puolustaja. Mä ajattelin, että en mä nyt niin paljoa ole voinut muuttua, että persoonallisuustyyppini olisi muuttunut, mutta väärässä olin. Mä vastasin taas kerran kaikkeen ihan rehellisesti, mutta mun tyyppi oli tällä kertaa asianajaja.
Asianajajat näkevät usein toisten auttamisen elämäntarkoituksenaan. Vaikka tämän persoonallisuustyypin ihmiset toimivat usein pelastustehtävissä tai hyväntekeväisyystöissä, heidän todellinen päämääränsä on muuttaa asioita niin perusteellisesti, ettei ”pelastamista” tarvita.
Ehkä se on loppujen lopuksi ollut aina sitä? Mulla on aina ollut päässä se, että haluan jättää itsestäni jonkun jäljen maailmaan. En vaan ole vielä keksinyt, että mikä se tapa olisi. Koronan ilmestyttyä ja ihmisten alkaessa ottaa muita huomioon, mussa on herännyt kanssa joku semmonen halu olla avuksi. Mutta tiedättekö miten vaikeaa on edes tarjota apua kellekään kun ei ole sosiaalisesti osaava?
Mutta mä jotenkin nään itseäni tässä siksi, että mun omat tarpeet on yleensä mulle toissijaisia, koska haluan, että kaikilla mun ympärillä olisi hyvä olla. Mä ajattelen yleensä kaikessa muita ennen itseäni, että ehkä mä siltä osin osun tähän kuvaukseen.
Asianajajilla on hyvin ainutlaatuisia piirteitä: vaikka he esittävät asiansa hienopuheisesti ja rauhallisesti, heillä on erittäin vahvoja mielipiteitä, ja he taistelevat väsymättömästi heille tärkeiden asioiden puolesta. Tämän persoonallisuustyypin yksilöt ovat päättäväisiä ja voimakastahtoisia, mutta käyttävät energiaansa harvoin oman henkilökohtaisen etunsa tavoitteluun. Sen sijaan he toimivat luovasti, käyttävät mielikuvitustaan, vakaumustaan ja herkkyyttään luodakseen tasapainoa. Karma ja pyrkimys tasa-arvoon ovat asianajajille erittäin houkuttelevia käsitteitä, ja he uskovat siihen, että maailmalla toimivien tyrannien sydämet voitaisiin parhaiten pehmittää rakkaudella ja myötätunnolla.
Tässä mä taas nään tosi paljon itseäni. En tosin siinä kohdassa kun sanotaan, että esittäisin asiani hienopuheisesti, koska en osaa esittää asioitani mitenkään, mutta muuten. Mä puhun yleensä, siis jos puhun, niin hyvin rauhallisesti. Mä inhoon sitä, että välillä joutuu ilmaisemaan itseään jotenkin töksähtäen. Inhoon suuttua.
Koen myös hyvin vahvasti ton liittyvän muhun, että taistelen mulle tärkeiden asioiden puolesta, mutta sekin juuri liittyy lähinnä läheisiin ihmisiin. Taistelen itselleni tärkeiden ihmisten puolesta, voisi olla hieman kuvaavampi mun tapauksessa.
Ja sitten tulikin tämä minkä mainitsin jo tuolla ylempänä; käytän harvoin energiaani oman henkilökohtaisen etuni tavoittelemiseen. Se on sikäli harmi, että en oikeestaan etene elämässäni. Mutta mä koen, että se on silti kai mun voima.
Ja kyllä, mä olen semmonen sovittelija aina riitatilanteissakin. Mä en pidä niistä yhtään, joten yritän vaan rauhassa päästä siitä yli ja edetä johonkin toiseen suuntaan. Haluun mielummin jakaa ympärilleni semmosta rauhallisuutta. Mä en oo koskaan ymmärtänyt, että mitä hyötyä on alkaa huutaa ja riehua jos joku ei onnistu? Tottakai mä siis itsekin teen sitä välillä, mutta lähinnä omissa oloissani, jolloin se ei yleensä leviä muihin. Kai mulle on tärkeetä se, että mun oma huono oloni ei leviä muihin, joka on sitten kai taas sitä muiden ajattelua ennen itseäni.
On ymmärrettävää, että ystävät ja työtoverit pitävät asianajajia suhteellisen sosiaalisina yksilöinä, mutta on hyvä muistaa, että asianajajat tarvitsevat myös omaa aikaa rentoutumiseen ja akkujen lataamiseen ja saattavat siksi yhtäkkiä vetäytyä omiin oloihinsa. Asianajajat ottavat muiden tunteet hyvin huomioon ja odottavat samaa myös muilta. Joskus se tarkoittaa tarvittavan tilan antamista muutamiksi päiviksi.
Mua on aikanaan jossain kehityskeskustelulapussa kehuttu sosiaaliseksi, mutta mä en ymmärtänyt miksi. En ymmärrä vieläkään. Musta tuntuu, että silloin joku on kirjottanut ilman ajatusta. Mutta siis joo, mikäli mä joudun olemaan liian pitkään sosiaalisessa tilanteessa, vaikka ihan vaan hiljaakin, niin mun virta loppuu hyvin nopeesti. Mä käytän jotenkin kummallisesti kaiken mun virran siihen tilanteeseen, ehkä sitten siten, että kuuntelen tai jotain.
Omiin oloihin vetäytyminen on mulle hyvin tuttua ja tarvitsenkin sitä usein. Mä en mitenkään pystyis olemaan edes, hmm, ehkä kolmea päivää kenenkään kanssa siten, että mulla ei olis yhtään omaa aikaa. Mä ahdistuisin hyvin pahasti.
Ja jos ei olla vielä tarpeeksi mainostettu sitä, että muut ennen minua, niin nyt se tuli tuossa lainauksessa taas. Mä käyttäydyn niin kuin käyttäydyn, koska haluan, että muutkin käyttäytyisi niin. Mä olen muille semmonen kun mä haluaisin, että muut on myös mulle. Tosin, en tiedä kestäisinkö jos joku käyttäytyisi mua kohtaan niinku minä käyttäydyn, koska siitähän vois tulla jonkinlainen noidankehä.. Ikuinen jatkumo kun kumpikin yrittää olla toiselle vaan enemmän ja enemmän mieliksi..
Mutta jos mä yritän auttaa jotain joskus, niin se ei suoranaisesti tarkota sitä, että haluaisin apua itse joskus. En tee mitään sen takia, että haluaisin jonkun olevan jotain velkaa. Mä teen kaiken omaa hyvyyttäni, mutta olen hyvin onnellinen siitä, jos joskus mutkin muistetaan ja otetaan huomioon mun tarpeet.
Asianajajien on kuitenkin kaikkein tärkeintä muistaa pitää huolta itsestään. Heidän intohimonsa toimia vakaumuksensa puolesta voi hyvinkin kannatella heitä kriittisen jaksamisrajan yli, mutta jos tilanne lähtee käsistä, he voivat uupua, sairastua ja stressaantua.
Tässä mulla on sitä opeteltavaa vieläkin. En nyt toviin ole kyllä padonnut asioita pahasti sisääni, mutta semmoseen mulla on taipumusta. Ja näitä padottuja asioita mahtuu yllättävän paljon mun sisälle ja se on sitten tikittävä pommi.
Muutama vuosi ennen Riihimäelle muuttamista, mulla oli tapana stressaantua tosi usein. En tiedä miksi, mutta musta tuntui ettei mikään mun asia ollut silloin koskaan hyvin. Ja niihin aikoihin mä koin hoitokeinoksi stressiin alkoholin, jonka avulla sai pään puskaan kun sitä tarvittiin. Jossain kohtaa sitten huomasin, että kun juon stressiin niin mulla menee aina yli. Ja kun mulla menee yli, niin mulla on vaan entistä huonompi olo.
Nykyään oon ehkä oppinut käsittelemään sitä mun stressiäni jotenkin toisin tai jotain, koska nykyään mulla on yllättävän hyvä olla. En ajattele kokoaika, että koko maailma on mua vastaan, niinkuin silloin joskus tosi pahoina aikoina. Ehkä mä olin silloin vaan paniikkihäiriön ja muiden tekijöiden takia jatkuvasti sen kriittisen jaksamisrajan yli.
Nykyään osaan ehkä pysyä paremmin siinä rajoilla ja ehkä siispä osaan jo pitää enemmän huolta itsestäni. Mutta nähtiinhän se viime vuoden lopullakin, että ei se vielä ihan hanskassa ole.
Noin, siinä kai ne tärkeimmät mitä nyt löysin tähän hätään. Oli kyllä ihan hauska tehdä tämä taas. Ehkä enemmänkin nimenomaan siksi, että tää persoonallisuustyyppi oli muuttunut ja löysin tästäkin nyt paljon itseäni. En lukenut pahemmin mitä olin viime kerralla kirjottanut, mutta ehkä mun täytyy sekin vielä tehdä ja katsoa, että paljonko mussa on vielä puolustajaa jäljellä. Tittelinä toi puolustaja kun jotenkin kuvastaa mua paljon enemmän kun asianajaja.
Kokeilkaa muutkin ihmeessä tota.. Voidaan kai sanoa testiä. Se on yllättävän kivaa itsetutkiskelua.
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)