Isoveli ♥

Mä ajattelin, että tässä tulee pitkä tauko kirjottamiseen.. Mutta eihän kirjoittaminen ole mihinkään loppunut, oon vaan kirjottanut tekstiä lähinnä talteen tietokoneen kovalevylle. Nyt kuitenkin ajattelin palata myös tänne, koska.. No, kirjottaminen on mulle kaiketi parasta terapiaa ja mitä enemmän sitä teen, niin sitä parempi olo mulla kai on. En ainakaan halua jättää mitään kirjoittamatta, joten siksi tätä on hyvä tehdä.

Nyt mulla on taas suhteellisen vaikea hetki. Mun on vaikeeta tehdä asioita, joita mun veli eläessään tykkäsi tehdä. Mä oon istunut nyt tosi vähän tietokoneella, ja vielä vähemmän mä olen tietokoneella mitään pystynyt pelaamaan. Äsken yritin, mutta mulle tuli yhtäkkiä valtavan tyhjä olo.. Tai siis, kaiketi valtava ikävä.


Joulukalenteri tosiaan tänä vuonna loppui kymmenenteen luukkuun, koska meille tuli todella murskaavia uutisia. Isoveli.. Huh, tää on ehkä vaikeempaa kirjottaa jonkinlaiselle yleisölle, kun vaan omaan talteen.. Kuitenkin, siis.. Isoveli oli joutunut taas kerran sairaalaan ja vietiin jopa Meilahteen asti operoitavaksi. Operoinnit ei vaan tuottanut haluttua tulosta ja kaikista pahin tapahtui 11.12.2020. En kyllä ole aivan 100% varma, että oliko se 10. vai 11. päivä, koska se tapahtui käsittääkseni aika tasan vuorokauden vaihtumisen paikkeilla (PÄIVITYS: Kyllä kuolinpäivä oli 10.12.). Tieto saatiin joskus 00:23, ja siinä kerrottiin isoveikan nukkuneen pois noin kaksikymmentä minuuttia sitten.

Mä en tiedä miten pahasti mä sisältä menin rikki, mutta mä en kyennyt heti tuntemaan mitään. Oli vaan jotenkin semmonen olo, että "no, tämmönen.." Hirveetä. Jossain vaiheessa asiat sitten alkoi jotenkin loksahtelemaan paikoilleen ja ymmärsin oikeesti mitä oli tapahtunut.. Se tapahtui kyllä muutama päivä tiedon jälkeen.

Mä kirjotin varmaan kaikki mun fiilikset heti ylös ja olenkin kirjoitellut aina välillä lisää uusia fiiliksiä talteen, en tiedä miksi, mutta kai se tosiaan toimii jotenkin terapeuttisesti.

Tähän päivään mennessä mä olen onnistunut kyllä itkemään muutamaan otteeseen, mutta se tarvii aina jonkinlaisen triggerin, esim. musiikki. Musiikki, varsinkin jotkut tietyt biisit, tuo valtavasti muistoja mieleen veljestä, ja silloin mun tunteet pääsee helpommin ulos. Itkeminen helpottaa vähän, mutta ei se – eikä varmasti mikään muukaan – ikävää täysin poista. Eikä sen varmaan koskaan kuulu poistuakaan, kai se vaan helpottaa. Hirveen lohdullista kuitenkin muistella niitä mahtavia hetkiä veljen kanssa, vaikka ne samalla tekeekin myös kipeetä.

Mä alkuun kirjottelinkin paljon siitä, että mä oon ehkä enemmän hymyillyt kun itkenyt.. Mä monesti vaan jumituin tuijottamaan seinää ja näin kaikenlaisia vanhoja tapahtumia silmieni edessä, jotka sitten pisti mut hymyilemään. Siis niitä hyviä, hieman hölmöjä hetkiä, joita meillä paljon olikin. Sitten usein vaan mieli palasi siihen, että uusia semmosia hetkiä ei enää tule.. Se fiilis jotenkin aina lyö nyrkillä vatsaan.

Yksi kappale, joka jotenkin aina pysäyttää, on Janos Valmusen Bussipysäkillä. Se on varmasti hyvin outoa muiden mielestä, mutta tää oli kappale jota tykättiin yhdessä broidin kanssa laulaa. Ja sitten kävikin vielä niin, että bussipysäkki sattuikin olemaan viimeinen paikka missä isobroidin viimeistä kertaa näin.. Jokseenkin, hmm.. En tiedä.. Oudot fiilikset tulee vaan.

Täytyy vielä sanoa, että jos tuota Maxia ei nyt olisi, niin mä olisin varmaan niin rikki kun ihminen vaan voi olla. Yksi viimeisistä broidin lauseista oli seuraavanlainen: "keskity sinä nyt vaan tohon uuteen tulokkaaseen, äläkä musta huoli, kyllähän se nyt mut korvaa.." Silloin ei kyllä kenelläkään ollut mitään tietoa tulevasta – ei missään vaiheessa ollut, tämä tuli aikalailla puskista. Ei uusi tulokas koskaan broidia korvaamaan pysty, eikä kenenkään kuulu edes korvata ketään, mutta todella iso valontuoja Max on näinä vaikeina hetkinä ollut.

Ja jouluna, joka nyt oli hyvin paljon erilaisempi kun aikaisempina vuosina, todettiin, että "onneksi tunnettiin Arto niin hyvin". Koska siitäkin saa paljon lohtua, että voi melkein tietää mitä broidi milloinkin sanoisi. Tän kokoajan se on varmasti näytellyt meille keskaria tuolla jossain ja käskee meitä jatkamaan elämäämme. Semmonen se oli. Aina ajatteli muita ensin, ja omalle kohdalle se ei sitä huomiota koskaan halunnut.

Oli mahtava tuntea, etkä sä koskaan unohdu. Vaikka en kamalan uskonnollinen ihminen ole, niin silti toivon tapaamistamme vielä joskus jossain. Oonkin ajatellut, että jos voin lohduttautua siihen, niin saan myös niin ajatella.


Huh.. Hyvä saada näitä asioita taas vähän päästä pois. Vaikka nää on moneen kertaan jo kirjottanutkin, ja monet asiat sanonut jo ääneenkin, niin silti näiden läpikäyminen auttaa.

En tiedä koska voin palata kirjottamaan niitä näitä tänne, mutta ehkäpä en pidä sen kanssa mitään kiirettä. Kirjottelen jos tekee mieli kirjotella, koska kuten sanottu, se auttaa jollain tavalla.

No, ihmetellään..

Terveisin,
Vesa-Matti