24 toukokuuta 2023

Evakossa, odotuksessa ja suunnitelmissa


Tässä kirjoituksessa Vesa-Matti kertoo arjestaan yksin ollessaan, kun hänen ystävänsä lähtivät Kreikkaan. Hän jakaa kokemuksiaan evakkopaikan etsimisestä ja sopeutumisesta uuteen ympäristöön. Vesa-Matti pohtii suunnitelmiaan Ronin syntymäpäivien suhteen ja sivuaa myös omaa flunssaa, jonka luonnetta hän epäilee. Vaikka hän kaipaa ystäviään ja odottaa innolla heidän puheluitaan Kreikasta, hän yrittää löytää piristystä päiviinsä. Lopuksi Vesa-Matti suunnittelee lähtevänsä kauppakeskukseen ja suosittelee paikkaa nimeltä Wok King. Hän päättää toivoa, että tekoäly auttaa luomaan sopivan johdatteen tähän blogimerkintään.

Noniin, josko sitten taas jotain kirjottelisin. Eira, Max ja Miio lähti viime sunnuntaina Kreikkaan ja mä olen siitä syystä nyt ollut taas kovin aikaansaamaton. En väitä, että muutenkaan olisin kovin aktiivinen, mutta nyt oon jotenkin ihan täysin lössähtänyt. Jouduin vessaremontin takia etsimään itselleni evakkopaikkaa ja semmoinen lopulta onneksi löytyi Eiran äidin asunnosta. Mun oli alunperin tarkoitus mennä Sälinkäälle, mutta siinä tuli sitten semmosia muuttujia, että en voinut. Sitten ajattelin, että menen Ronin sohvalle punkkaamaan muutamaksi yöksi, mutta Roni ei voinut sitten lopulta ottaa mua, koska mun mukana olisi tullut Nella ja eläimet on kuulema kiellettyjä Ronin taloyhtiössä.

Silloin sunnuntaina olin ihan tuskissani ja vaan mietin, että mihinhän mä sitten oikein menen, että mulla olisi vessa ja sänky käytettävissä.. No, onneksi se järjestyi sitten loppujen lopuksi helposti kun Eira alkoi asiaa hoitamaan Kreikasta käsin. Nyt kun olen ollut siellä Eiran äidin asunnossa niin en mä ole oikein osannut tehdä mitään. Oon siis yksinäni paikassa, jossa en koskaan ole ollut yksinäni ja sen takia mä olen vähän arka sen suhteen, että mitä mä uskallan siellä tehdä. No, mulla on puhelin, mulla on ruokaa ja siellä on telkkari. Niillä mä olen nyt tähän asti pärjännyt.

Aina iltaisin olen pyrkinyt käymään täällä kotona tarkastamassa vähän rempan etenemistä ja samalla hoitamassa vähän kissojen asioita – niin, siis käynyt tyhjentämässä hiekka-astian ja antamassa ruokaa. Tänään tulin tänne jo aamupäivällä, koska Eira muistutti mua eilen siitä, että eihän mun ole mikään pakko viettää kaikkea aikaa siellä sen äidin asunnolla. Mähän voin olla kotonakin toisinaan, koska enhän minäkään nyt ihan jatkuvasti vessaa tarvitse. Mitä mä sitten olen tehnyt kotona? No, istunut olohuoneen sohvalla puhelin kourassa ja kuunnellut musiikkia kaiuttimista. Eroaa siis vaan sillä tavalla, että Eiran äidin asunnossa taustametelin hoitaa televisio.

Tänään en kuitenkaan aio koko päivää vaan lojua, en. Tänään on kuulema viimeinen lämmin päivä taas hetkeen, joten pitää tehdä jotain! Siksipä sovin Ronin kanssa, että mennään tänään taas syömään. Kutsuin sitä kriisipalaveriksi, koska siis.. No, me oltiin suunniteltu Ronin synttäreitä tämän viikon perjantaille. Alettiin asiaa silloin sunnuntaina tai maanantaina hoitamaan sillä tuloksella, että meillä ei ole ketään vieraita saapuvaksi asti. On mulla vielä muutama oljenkorsi, ehkä yksi, mutta se mun pitää vielä hyväksyttää Ronilla. Enkä usko sen olevan ongelma. Jos viimeinenkään oljenkorsi ei tuota haluttua tulosta niin mitäpä sitten? Ollaan Ronin kanssa kaksin meillä? Niin kai. Oltiin alustavasti puhuttu myös siitä, että vietetään niitä sen synttäreitä tossa meidän terassilla – kannetaan siihen musavehkeet ja ruokaa ja kaikkea, mutta.. Perjantaina hyvin suurella todennäköisyydellä sataa ja ukkostaa. Tai jos ei, niin ainakin kuulema noin 10-15 astetta vähemmän lämmintä kuin esim. tänään. Aikaisemmin kattelin, että mun puhelin näytti 23 astetta, joten jos se siitä putoaa luvatun määrän, niin sitähän ollaan 8-13 asteen lämpötiloissa silloin, eikä silloin viitsi kyllä pihalla paleltua. En tiedä.

Tuntuu, että kaikki suunnitelmat aina vaan kaatuu. Tai siis, kun mä pidän normaalistikin enemmän ex-tempore-meiningistä ja sen takia en yleensä mitään tykkää edes suunnitella. Siihen on tavallaan kai jo tottunutkin, että aina jos innostuu jostain ja odottaa jotain, niin kyllä se silloin johonkin kompastuu. Kuten esimerkiksi Sälinkäälle menokin; odotin sitä, koska en ole taas nähnyt vanhempiani pitkään aikaan. Mulla olisi ollut siellä seuraa, tekemistä, vessa ja sänky. Sitten elämä tarjoaa taas nurjaa puoltaan, enkä mä oman flunssani takia uskaltanut ottaa mitään turhia riskejäkään.

Niin siis tosiaan.. Mulla on edelleen tämä jokin kummallinen tauti. Olen alkanut ehkä jo hieman taipumaan siihen suuntaan, että ehkä mulla on vaan joku uusi allergia tässä meneillään, koska eihän nyt flunssa voi näin kauaa kestää ja näin epämääräisillä oireilla? Nenä ei oikein tiedä miten pitäisi toimia ja sitten on ihmeellisiä päänsärkyjä ja tämä hemmetin korvakaan ei ole vielä auennut. Ja tosiaan, limaa erittyy erittäin paljon nielusta, vieläkin. Ärsyttää suuresti. Ei se siis estä mua toimimasta normaalisti, mutta kun ei tiedä mikä tämä on. Tätä tautia, tai allergiaa tässä sitten podetaan. Kokeilin ottaa allergialääkkeen yks päivä, mutta ei siitä ollut silloin mitään hyötyä. En tosin tiedä, että tuliko se jopa seuraavan limaisen sylkäisyn mukana ulos, joten.. No, pitäisi kai kokeilla uudestaan. Sitenhän sitä voisi sitten sulkea pois mahdolliset allergiat tms.


No, hmm.. Tässä tätä kai sitten vaan mennä möllötetään. Odotellaan sunnuntaita ja yritetään keksiä jotain muutakin kun vain olemista turhanpanttina.

Mulle on ollut tosi tärkeitä puhelut, joita saan iltaisin Kreikasta. Ja tottakai myös kaikki kuvat ja se mitä Eira on kertonut heidän päivistään siellä. Iltapuhelu on yleensä päivän kohokohta ja niitä sitten aina odottelen. Näkee Eiran, Maxin ja Miion edes puhelimen välityksellä niin kyllä se piristää. Tavallaan mulla ei kai ole kerennyt muodostumaan semmosta järkyttävää ikävää, koska sitä lieventää tosi paljon se kun kuulee, että Max on siellä aivan elementissään. On kuulema nauttinut jokaisesta päivästä ja hokeekin siellä kovasti, että "inana Kreikkaa!". Eli ihana Kreikka. Max odotti tota matkaa tosi pitkään ja se välillä meni ihan hermoonkin asti. Jatkuvaa hokemista: "Kreikkaa! Kreikkaa! Kreikkaa!" ja se välillä luuli, että kun oltiin lähdössä johonkin, että lähdetään nimenomaan Kreikkaan. Sitten se olikin ison pettymyksen kuuntelua. Onneksi se odotus lopulta palkittiin, eikä se ollut milläänlailla pienelle pojalle pettymys.

Miiohan on siinä iässä, että se ei tee siellä vissiin mitään. Roikkuu kuulema Eirassa jatkuvasti ja jos Eira yrittää sysätä sitä jonkun muun syliin niin kovin mielellään hän ei siihen jää. Eli enpä tiedä onko se Eiralle sitten lopulta niin suuri loma. No on se. Mä uskon, että Eira nauttii suuresti siitä, että se saa nähdä ainakin Maxin siellä niin onnensa kukkuloilla. Siitä minäkin nautin tälleen etänä. Ja onhan toi nyt Miiollekin muistijälki. Jos ei muuten, niin ainakin kuvien muodossa sitten. Ja olen mä saanut Miiostakin hymyileväisiä kuvia, joten kyllä sekin siellä on ainakin tavalla tai toisella toisinaan viihtynyt.


No, minäpä lähden tästä vielä tarkistamaan, että tässä asunnossa on kaikki silleen kuin pitää ja sitten mä jatkan taas matkaani. Ensin Eiran äidin asunnolle ja siitä sitten kauppakeskus Willaan ja Wok Kingiin, joka on siis meidän nykyinen vakiopaikka siellä. Todella toimivat ruoat, eikä koskaan ole tarvinnut vielä pettyä mihinkään siellä. Suosittelen.

Mä kokeilen tähän blogimerkintään semmoista helpotusta itselleni, että syötän tämän tekstin tekoälylle ja käsken sen tehdä tästä ingressin. Eli jos johdate kuulosti tyhmältä, eikä pitänyt paikkaansa, niin syyttäkää tekoälyä, älkääkä minua. (P.S. Se ei näyttänyt tajuavan, että Eira, Max ja Miio on mun perhe, eikä vain ystäviä, mutta halusin pitää sen täysin tekoälyn luomana johdatteena.) (P.P.S. Annoin tän blogimerkinnän otsikoinnin myös tekoälyn tehtäväksi. Ja annoin myös kansikuvan suunnittelun sen tehtäväksi. Huvittavaa.)

Mutta se on sitten seuraavaan kertaan ihmiset! Heippa!

Terveisin,
Vesa-Matti

09 toukokuuta 2023

Pitkästä aikaa!

Kaivoin tietokoneeni pölykerroksen alta ja aloin kirjoittamaan teille kuulumisia. No, ei tässä mitään pölyä ollut. Olen mä tehnyt työhakemuksia ja muuta tässä välissä, joten höpöhöpö. Minulle, meille kuuluu perhe-elämää, yösekoiluja, sairastelua ja unettomuutta. Siinäpä ne päälimmäiset. Sen lisäksi tässä blogimerkinnässä kerron myös blogini lukijoille, että olen päätynyt suojelemaan omaani, lasteni ja perheeni yksityisyyttä hieman tarkemmin.

Saisinkohan vihdoinkin kirjoitettua taas muutaman sanasen? Toivotaan. Mä olen, kuten olette saattaneet huomata, yrittänyt nyt priorisoida asioita. Ikävä kyllä asioiden ylöskirjaaminen ei ole nyt prioriteettilistan kärjessä, joten sen takia tämä blogi on tavallaan ollut jonkinlaisella telakalla. Ja se tulee jatkamaan siellä prioriteettilistan häntäpäässä vielä toistaiseksi. Vaikka asioiden kirjoittaminen ylös olisi hyvä tulevaisuutta silmällä pitäen, niin en silti osaa vaan varastaa tälle aikaa mistään.

Siellä korkeimmalla paikalla ja samalla vaativimmalla paikalla on tietenkin perhe-elämä. Siihen mä olen antanut ja tulen varmasti antamaan ajastanu lähes kaiken. Sen jälkeen siellä listalla on se semmoinen pieni kohta kuin huolehtiminen omasta mielenterveydestä, joka toisinaan hyvin vahvasti järkkyy tässä perhe-elämässä – varsinkin yöaikoihin. On siis perhe-elämää ja perhe-elämästä palautumista. Ja en edelleenkään sano, että perhe-elämä olisi kamalaa, en, se ei todellakaan sitä ole. Tämä on kaikessa kauneudessaan, kauheudessaan ja kaikkeudessaan ihmisen parasta aikaa. Ei yhtä ilman toista, vai miten sitä sanotaan. Ei voi olla tosi kivaa jos ei välillä ole myös tosi kurjaa. Te varmasti saitte kiinni.

En tosin halunnut tulla taas vaan valittamaan oman ajan puutetta, ja vaikka tää ei suoranaisesti sitä ollutkaan niin onhan se sieltä rivien välistä luettavissa. Tässä on tullut pitkä väli viimeisimmästä blogimerkinnästä, joten eiköhän olisi ihan hyvä käydä läpi vähän kuulumisia.


Mitäs tähän väliin on sitten mahtunut? No; flunssa, hammas tulehtui ja se jouduttiin poistamaan, korvatulehdus, lisää flunssaa ja vatsatauti. Hetkinen, tossahan oli vasta pari-kolme viimeistä viikkoa.. Jep, enkä edes valehtele. Viimeisestä blogimerkinnästä on se noin kaksi kuukautta, enkä edes kahdelle kuukaudelle olisi ikinä toivonut noin paljon huonoja päiviä kun mitä mahtui nyt tähän lyhyehköön pätkään. Mä yritin joka päivä olla hirveän optimisti ja hoin joka päivä lausetta: "huomenna mä olen jo terve!" Ja enpä ollut. Puolentoista viikon jälkeen tajusin lopettaa hokemisen, koska siinä vaiheessa oli jo usko mennyt. Se meni oikeesti ihan tosi lyhyillä siirtymillä vaivasta toiseen ja ei sitä vieläkään voi olla täysin varma, että kaikki olisi jo takanapäin. Voihan tässä ilmestyä joku uusi tulehdus tai joku uusi tauti vaikka än.. yy.. tee.. Nyt! No ei ilmestynyt, onneksi.

Tällä hetkellä olo on silleen suhteellisen hyvä. Ainut mikä vähän kismittää, niin toi korva joka tulehtui ei vieläkään kuule täysin normaalisti. Voiton puolella siis ehkä kuitenkin, mutta en todellakaan rupea vielä tuulettelemaan.

Meillähän oli siis koko perhe, tottakai, kaikissa maailman taudeissa tässä. Yksi paranee, toinen sairastuu, toinen paranee kolmas sairastuu ja kolmas paranee niin neljäs sairastuu. Joo, ei, ei edes yhtä aikaa. Flunssa ja vatsatauti meni semmosina aaltoina vaan tästä meidän talon läpi. Viimeinen kun sairasti flunssaa niin ensimmäinen aloitti jo yrjöämään ja kun viimeinen alkoi yrjöämään niin ensimmäisellä alkoi taas nenä vuotamaan. Voin kertoa, että eihän se mitään juhlaa ollut. Tämmöstä tää kuitenkin ilmeisesti sitten nykyään on jos jonkinlainen tauti tänne kotiluolaan pääsee kapuamaan.

Ja vaikka mä olen siis pyrkinyt siihen, että varsinkin kun täällä aletaan sairastamaan, niin minäkin ryhdistäydyn käsien pesemisen kanssa. Muutenhan olen hyvin huolimaton sen suhteen, mutta sitten kun täytyy panostaa niin täytyy panostaa. Ja mä panostinkin, vaan sepä ei riittänyt. Ei edes Eiran jatkuva paikkojen desinfiointi pelastanut meitä tältä kaaokselta. Kyllä se vaan on niin, että kun ne on tullakseen niin ne kanssa tulee, eikä siinä sitten paljon auta mitkään poppakonstit.


Edelleenkäänhän meillä ei nukuta öisin. No, Max nukkuu. Maxilla on yllättävän hyvät unenlahjat, sillä se ei ole varmaan yhtään kertaa vielä herännyt Miion yöllisiin sekoiluihin. Onneksi. Maxin läsnäolo ja sen unensaannin turvaaminen kuitenkin nostaa omia kierroksia aina Miion yösekoilujen aikana. Vauvan itkuhan tunnetusti jo itsessään nostaa stressitasoja, mutta siihen kun lisää vielä sen, että viereisessä huoneessa nukkuu toinen lapsukainen, niin stressitasot on aivan pilvissä. Ei siis mulla, mutta Eiralla useimmiten. Mulla ne stressitasot nousee oikeestaan korkeimmalle siinä kohtaa kun myös Eiralla on stressitasot huipussaan, koska se antaa sen myös näkyä ja kuulua. Tämä on tämmöinen mahdoton kierre, jonka haluaisi jo jotenkin päättyvän, koska tämä syö ihan uskomattoman määrän energiaa meiltä kaikilta.

Öisin ei nukuta ja päivisin pääosin vaan tiuskitaan ja ollaan kärttyisiä. Ja kun minä tunnetusti inhoan melkein kaikista eniten sitä, että jatkuvasti ollaan kuin per.. Takapuoleen ammuttu karhu. Vaan kun ei vaihtoehtoja ole liiemmin ilmennyt niin tässä sitä pitää vaan porskuttaa ja menettää hermot monta kertaa päivässä. Se on oikeasti ihan uskomatonta miten paljon energiaa menee hukkaan kaikkiin negatiivisiin tunteisiin ja tekoihin, vaikka sitä energiaa ei edes pahemmin ole. Miksi sitä ei voi väsyneenä yrittää olla vaan iloinen ja positiivinen, koska sitten ei myöskään tuhlaisi sitä olematonta energiaansa johonkin turhaan äksyilyyn.. Toimisipa ihmisaivot niin.

Mä tiedän, että mun omissa tavoissani olisi paljon petrattavaa. Mun olisi hyvä opetella menemään nukkumaan aikaisin, jotta jaksaisin sitten olla öisin enemmän Miion ja Eiran apuna. Mutta kun minä en osaa! Miioshow käynnistyy pahimpana juuri niihin aikoihin kun minä olen juuri nukahtamassa ja mulla olisi muutenkin aikaa nukkua vaan noin 5-6 tuntia. Jos osaisin mennä nukkumaan vaikka 3 tuntiakin aikaisemmin niin se olisi roimat 3 tuntia enemmän unta yössä! Ainakin noin niinkuin paperilla. Todellisuus on sitä, että Miio heräilee öisin vähintään 2 tunnin välein. Vähintään! Nyt se on ollut viimeisimpinä öinä noin kymmenen minuutin välein. Voin kertoa, että jos mä osaisin toimia jotenkin toisin, niin varmasti noihin öihin saataisiin enemmän tolkkua ja Eirallekin enemmän unta.

Tää on mennyt siihen pisteeseen, että mua kuvottaa nukkuvat vauvat! No, ei, älkää ottako sitä noin. Mua kuvottaa lukea siitä, että jotkut vauvat nukkuu. "Meillä nukutaan läpi yön", argh! Tommosten tekstien lukeminen on tokikin tällä hetkellä vähän sama kuin hieroisi lasinsiruja naamaansa. Eli ei kannattaisi. Se vaan kun yrittää googletella ohjeita vauvan nukkumiseen niin aina jossain on joku latvakakkonen, joka näkee asiakseen olla parempi ihminen ja kirjoittaa kaikki aivopierunsa ongelmien kanssa painivien ihmisten silmille. Joo, tämä on vähän tämmönen verenpaineita nostattava aihe.


Jotta ei nosteta liikaa mun verenpaineita niin keskustellaan vielä ainakin yhdestä aiheesta. Tai eihän me tässä kaiketi keskustella, mutta ollaan keskusteleve.. vile.. vale.. Keskustelevinana.. Keskustelevinamme? Ollaan kuin keskusteltaisiin. Tai ei, sinä istut ja kuuntelet nyt kun minä puhun!

Mä nimittäin eilen päätin, että mä yritän parhaani mukaan kadota internetistä. Tokikaan ei sieltä ole mihinkään katoamassa, mutta päädyin viimein siihen ratkaisuun, että mä haluan suojella enemmän mun, lasteni ja perheeni yksityisyyttä. Mä olen aina jakanut internettiin elämääni hyvin vapaalla kädellä enkä ole koskaan osannut pelätä mitään. Mä olen ollut aina tietoinen riskeistä ja siitäkin huolimatta jakanut kaiken kaiken kansan silmille. Mä olen kai ajatellut, että ei minun kohdalleni voi sattua mitään? Eikä ole sattunutkaan, onneksi. Ei ainakaan mitään mikä olisi minua tai perhettäni mitenkään loukannut.

Nuoruudessa mä muistan, että monia asioita mitä tännekin kirjoittelin niin käytettiin toisinaan aseena mua vastaan. Jos kirjottelin paljon alkoholista niin sain nopeasti leiman alkoholistina. Jos käytin rahojani mielenkiinnonkohteisiini ja kärvistelin sen jälkeen nälässä, niin olin tyhmä ja köyhä. Nykyään mulle on tokikin aivan sama mitä ihmiset puhuu, koska koko totuutta ei selviä edes täältä. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu vai mitä sitä on ollut tapana sanoa? Ja vaikka minä tyhmä olisinkin, niin ei sitä tarvitse minulle itselleni tulla kertomaan! Tai jotain. Jos joku saa jotain lisäsisältöä elämäänsä siitä, että mehustelee toisten asioilla, niin.. No, olkoon niin.

Mun pointti ei kuitenkaan ollut siinä, että halusin piilottaa itseni puheilta, koska ne ei mua tosissaan enää liikuta. Mä piilotin itseni siksi, että mun asiat ei loppujen lopuksi kuulu ulkopuolisille. Mä kun jaan monta kertaa kuukaudessa kuvia meidän lapsista, niin eihän niiden kuvien kuulu päätyä jonkun Irmelin (anteeksi kaikki Irmelit) silmille. Mitä se tekee sillä tiedolla, että meidän pojat tekee tota tai tätä? Mä haluan jatkossa panostaa siihen, että mun jakamat kuvat ei lähde kiertämään ja ne kuvat näkee vain ne, jotka haluaa ne nähdä. Tai haluaa ja haluaa, eihän niitä kukaan minulta pyydä.. Ei tämä tilien yksityiseksi tekeminen poista kaikkia riskejä todellakaan, mutta tekeehän se monet asiat monimutkaisemmaksi ulkopuolisille.

Blogiahan mä en yksityiseksi ala tässä kohtaa vetämään, mutta tässä tapahtuu nyt ainakin seuraavaa; Instagram-kuvien upottaminen tänne loppuu täysin ja meidän lapsista en tule tänne kuvia muutoinkaan lataamaan. Eihän täällä muutoinkaan ihan kamalasti kuvia ole ollut, mutta Instagram-upotukset oli jossain vaiheessa oikein kiva pieni lisä. Nyt niiden lisääminen tänne olisi turhaa, koska ihmisten täytyy nykyään seurata mua Instagramissa, jotta he näkevät mun julkaisemat kuvat. Tästä johtuen myös vanhat Instagram-upotukset on luultavasti rikki kaikille, jotka ei minua Instagramissa seuraa. Pahoittelen siispä sitä, jos satutte siellä niitä rikkinäisiä upotuksia jossain näkemään. Vielä ei ole itsellekään selvää, että miten tulen jatkossa kertomaan lapsien kuulumiset tänne, vai tulenko ylipäätään? Vaan enpä tiedä mitä tämä mun blogi voisi enää jatkossa olla jos kaikki perhe-elämästä kertovat asiat täytyisi täysin lopettaa. Tätä täytyy kuitenkin tässä pohdiskella ja miettiä omalta kantilta, että mitä minä olisin kestänyt esim. omilta vanhemmiltani jos he olisivat aikanaan minusta johonkin asioitani jakaneet.

Varmasti tulen sillein pääpiirteittäin kertomaan asioita, älkää huoliko. Käyn vaan vielä jonkinlaisen keskustelun aivojeni kanssa kaikesta tästä ja katsotaan mihin lopputulemaan päädytään. Kukaan ei ole koskaan mitään huoltansa osoittanut siitä, että mitä kaikkea minä täälläkin jaan, joten en ole varmaankaan tehnyt kaikkea aivan täysin pieleen. Siksi koen, että en ehkä tule ihan hirveesti muutoin kuin kuvien kautta muuttumaan tässä asiassa täällä blogissa.

Jos joku nyt kokee tämän myötä, että jää jollain tavalla ulkopuolelle mun elämästä niin siihen on varmasti syynsä. Jatkossa mä haluan tietää, että kenelle kaikille mä asioitani – enkä vain omia asioitani, vaan myös lasteni asioita – jaan. Olen siis sikäli nyt kadonnut olemasta julkista riistaa, jos niin voidaan sanoa.


Olisikohan tässä tarpeeksi annosta tällein parin kuukauden jälkeen? Ei tässä ihan mahdottomasti sitä itse kuulumista ollut, mutta kai tästä nyt selkeni jotain? Blogin puolella tullaan jatkossakin olemaan varmasti hieman hiljempaa, mutta jos pyrkisin siihen, että kirjoittelisin edes hieman useammin kuin kahden kuukauden välein? Eihän sitä tiedä.

Joskus ajattelin, että on todella tärkeää saada se edes 100 blogimerkintää vuodessa ulos.. Vaan tänä vuonna mulla on tunne, että ei tulla pääsemään lähellekään sitä. Enkä siihen siksi edes pyri. Mä haluan tehdä tän nyt tällä tavalla, ja se mitä ehkä seuraava vuosi tuo mahdollisesti tullessaan on sitten taas aivan uusi asia. Stressiä on niin paljon muutoinkin, että en jaksa tosiaan enää tätä stressata siihen kaiken muun päälle. Ymmärrätte varmaan.

No, seuraavaan kertaan sitten, joka toivottavasti on aikaisemmin kuin kahden kuukauden kuluttua. Tavallaan mulle jäi nyt tästä semmonen fiilis, että mä en oikein kertonut kahden kuukauden edestä juttua, joten se voi jäädä pienenä piruna pääkoppaan itselle ja on pakko tulla lähiaikoina jotain vielä kirjottamaan, mutta toisaalta se pieni piru voi myös kadota sieltä pääkopasta itsestään.. En tiedä, turha jossitella. Tekstiä tulee taas kun itsestä siltä tuntuu! Kiitos kun olette jaksaneet odottaa jos olette jaksaneet odottaa!

Terveisin,
Vesa-Matti

15 maaliskuuta 2023

Tarvitsenkohan apua?

Tässä merkinnässä meikäläinen kertoo teille miten syvissä vesissä sitä tällä hetkellä mennään omassa pääkopassa. Huonoja uutisia ja sitä seuraavia ajatuksia ja tunteita. Vai onko mitään tunteita olemassakaan, kysyn? Koen, että omat mielenkiinnonkohteet on jääneet jo aikaa sitten taka-alalle ja elän enää vain lapsille. Vai liekö tämä masennusta? En tiedä, en usko. Vaikka ulospäin näyttää siltä, että on helppoa ja hauskaa niin sisällä voi ihmisellä olla ihan toisenlaiset meiningit. Siitä tämä merkintä kaiketi kertoo. Tässä on myös hieman toistoa, jos joku on aktiivisesti lukenut mun blogimerkintöjä, mutta ei anneta sen haitata, koska koin näiden asioiden liittyvän tähän yhteen merkintään.

Mä tiedostan sen, että mä alkaisin oikeasti varmaan tarvitsemaan jo ammattiapua. Mä en vaan koskaan saa tehtyä mitään sen eteen, koska se vaatisi paljon tekemistä ja mä olen aikaansaamaton kaveri. Mä voin kuitenkin käyttää vanhaa luottoystävääni blogia ja kertoa huoleni tänne. Ehkä mä sitten alan taas käsittelemään asiaa uudella tavalla tai jotain. Voi olla, että mä en edes saa tätä kerrotuksi parhaalla mahdollisella tavalla, koska mä en ehkä itsekään edes tajua kaikkea. Kirjoitan kuitenkin kaiken sen mitä nyt olen kerennyt pyörittelemään mielessäni.


Sain viime sunnuntaina taas kuulla huonoja uutisia ja siitä hetkestä lähtien mä olen oikeastaan vaan ajatellut. Mä olen ajatellut toki näitä huonoja uutisiakin, mutta sitäkin enemmän sitä, että mä en jotenkin tuntenut mitään? Alkujärkytys, mutta siinä kaikki. Mä olen miettinyt sitä asiaa ja yrittänyt saada itseni tuntemaan jotain, mutta en onnistu siinä. Tiedättekö kun se on semmoinen juttu, että mun kuuluisi tuntea jotain. Mä jotenkin vaan.. En osaa.

Sitä mä olen tässä miettinyt, että missä mun tunteet on? Mä tiedän, että mä saatan olla jonkinlaisessa shokissa ja tunteet tulee mahdollisesti myöhemmin, mutta kuinka kauan tämmöinen shokki yleensä kestää? Nyt kun nimittäin olen pyöritellyt tätä asiaa tässä muutamia päiviä mielessäni niin voin vaan sanoa, että multa on puuttunut kyky tuntea voimakkaasti jo pitkään. Mä en ole osannut itkeä pitkään aikaan – paitsi humalassa. Mä en kuitenkaan koe, että se olisi tärkeää aina käyttää alkoholia siihen, että saisin käsiteltyä tunteitani. Se voi itseasiassa johtuakin siitä alkoholista, koska mä olen tehnyt aina niin, että kun on tullut vastoinkäymisiä elämässä niin tartutaan pulloon. Päätä pusikkoon ja huuhdellaan murheet pois, jotta ei tarvitse kokea mitään oikeaa. Eilenkin kun kävelin keskustaan, koska oli Ronin kanssa sovittu lounastreffit, niin mä sen matkan aikana mietin, että mitä jos mä vaan menisin baariin ja häviäisin lentokonetilaan? Vastuuntuntoisuus kuitenkin esti sitä tapahtumasta. Päässä kävin kuitenkin isoa kamppailua tämän tiimoilta. Vanhat tavat olisi halunneet ottaa vallan, mutta se miten paljon vanhemmuus on mua muuttanut painoi enemmän vaakakupissa.

Ja mä olen siis yrittänyt nyt oikein provosoida mun tunteita. Mitä jos tässä käy nyt se kaikista pahin vaihtoehto? En saa itsessäni aikaan mitään tunnetta. Ja vaikka en saa näitä tunteita aikaan niin samaan aikaan mua kuitenkin pelottaa. Kai? Ihan rehellisesti en edes tiedä. Aivot sanoo mulle kyllä, että mua kuuluu pelottaa ja sitten mulle tulee semmonen olo, mutta ei se pelko kestä kun sen ajan kun ajattelen sitä. Ei se mun elämääni vaikuta tällä hetkellä mitenkään.

Mä vaan mietin, että onko tämä mahdollisesti jatkunut ihan sieltä Arton kuolemasta asti? Mä muistan, että silloin muuttui niin paljon. Kun se viimeinen ja lopullinen tieto Arton tilasta tuli, niin silloin mä jotenkin.. Muistan, että jotain tavallaan kai hajosi mun sisällä. Mä sain pienen paniikkikohtauksen ja sen jälkeen mä olin kuin mikäkin kivikasvo. Ei mitään. Illalla se olin minä, joka lohdutti itkevää Eiraa. Kyseessä oli kuitenkin mun isoveli, mun melkeinpä isoin tuki ja turva. Mun mielestä mä sisäistin ajatuksen ja käsittelinkin sitä, mutta näinkö on? Ehkä mä vaan menin silloin enemmän rikki kun mitä ymmärsin.

Artoa mä olen itkenyt monet kerrat kännipäissäni. Vaan selvinpäin mä ajattelen, että hemmetti minkä teit.. Kyllä mun pää sanoo mulle myös, että mulla on sitä ikävä, mutta se ei koskaan pysy mulla kun sen aikaa kun ajattelen asiaa. Mä kuitenkin ajattelen, että mulla on lupa tuntea kaikenlaisia tunteita. Enkä mä ole koskaan ollut ihminen, joka tunteitaan häpeilee. Mä en vaan tiedä miten tunnetaan tunteita? Tai siis kun mun pitää aina ajatella niitä, eikä ne tule mitenkään luonnostaan.

Vaikka kyllä musta tuntuu, että mä arjessa nauran ihan luonnollisesti. Jos jokin on hauskaa niin minä nauran. Jos joku on surullista niin minä.. En mitään? Ajattelen sitä, mutta siinä kaikki. Jos mua arjessa ärsyttää joku niin mä menen erittäin todella helpolla lukkoon ja mulla saattaa mennä koko loppupäiväkin pilalle. Joskus useampikin päivä. Sen takia mä haluaisin pyrkiä välttelemään ärsyyntymistä. Mä en tavallaan kai koe ärsyyntymistäkään, vaan mä yksinkertaisesti menen kerälle kuin mikäkin vyötiäinen. Itseasiassa mä koen, että mä patoan sen ärsyyntymisenkin. Joskus siitä vähän läikkyy yli ja tulee sanottua rumia asioita, mutta usein mä vaan nielen sen. Nyt kun tätä miettii, niin tässäpä mulla on ihan potentiaalinen syy kaikelle tälle; mä patoan asioita.

Musta alkaa vähän tuntumaan siltä, että mulla on aika valtavan suuri pato. Kännissä sieltä saattaa läikkyä hieman yli, mutta muuten se tuntuu näköjään kestävän ja kestävän.


Mä koen myös, että mä olen ihmisenä tavallaan kai haihtunut. Mun elämässä tavallaan on vaan minä, Eira, Max ja Miio. Arki koostuu tästä porukasta, eikä siihen ihan hirveän paljon muuttujia mahdu. Toisinaan Roni ja harvemmin ketään muuta. Ja miksi siinä mitään muuttujia olisikaan, koska elämä on muotoutunut tämmöiseksi ja tässä on turvallista velloa mukana. Mitä siis tarkoitan tällä haihtumisella, niin tässä ei ihan hirveästi ole enää mua jäljellä. Tai siis mun tekemisiä. Onpas tämä nyt vaikeeta.

On siis ollut aikoja kun mä olen tykännyt pelata paljon. Nykyään koen, että mulla ei ole aikaa sille, eikä muka kiinnostustakaan. On ollut aikoja kun olen kirjoitellut paljon, mutta nykyään koen, että mulla ei ole aikaa sille – enkä tavallaan kai enää jaksa innostuakaan siitä. Mä olen tykännyt katsoa elokuvia ja sarjoja, mutta nykyään mulla ei ole aikaa niille. Mikään elokuva tai sarja ei edes jäisi mun mieleen niin, että jos joku multa siitä jotain kysyisi niin osaisin siitä mitään sanoa. Jos joskus jotain katsonkin niin musta tuntuu, että sitä katsoo täysin ilman ajatusta. Multa on siis tavallaan kai pudonnut elämästä semmosia asioita, joita tykkäsin joskus tehdä paljonkin. Siihen tilalle on tullut se, että illalla katson YouTubesta nopeita video-annoksia, jotka ei tavallaan edes tarjoa mulle mitään. Se on mun viihde, silti.

Sitten on se, että mä en edes muista mitään asioita. Mua ahdistaa, että multa on pyyhkiytynyt tässä kohtaa jo paljon semmosia muistoja lapsistakin, joita olisin halunnut vaalia. Tai vaikka en olisikaan halunnut vaalia, mutta olisi ne silti kiva muistaa. Kun joskus mainitsin täälläkin siitä, että Max oli todella kovaääninen pienempänä, niin mä en edes muista mitä se tarkoittaa. Millä tavalla Max oli kovaääninen? Mihin näin tuore asia on voinut hävitä mun pääkopasta?

Mä siis vaan koen, että tässä mennään päivä kerrallaan ja nautitaan siitä ajasta kun se on vielä käsillä, koska myöhemmin sitä ei enää ehkä edes muista.


Ja mä siis tiedän mitä on olla masentunut, mutta en koe, että olisin nyt masentunut. Tai sitten mä olen ollut tiedostamattani masentunut jo pitkään ja toisinaan mulla on vaan vahvempia masennusjaksoja. Mun elämä ei ole tällä hetkellä harmaata tai en koe tätä värittömäksi. Yleensä kun masennusta ajattelee jälkikäteen niin siinä ajanjaksossa ei tavallaan ole värejä. Se tuntuu vaan harmaalta massalta, joka on valunut sormien välistä. Nyt ainakin kun ajattelen näitä päiviä tässä niin mun käsitykseni mukaan niissä on ollut värit. En tiedä, voiko ne siitä sitten vielä ehkä haalistua pois ja tämä onkin ihan perinteinen masennuskausi? Olisi outoa tiedostaa se näin hyvin, että sitä ei tavallaan edes ole vaikka se ehkä kuitenkin on. Aivot solmuun vetäviä ajatuksia taas.

Mä siis kuitenkin näen värit ja mulla on arjessa pääosin hauskaa, eikä mulla ole ollut nyt taipumusta synkistelyyn. Vaikkakin nämä muutamat päivät on mennyt aikalailla ajatuksissa tässä, mutta että en kuitenkaan ole menettänyt iloa. Vaikka kylläkin ilmeisesti kaikki muut tunteet sitten on mennyt.. En tiedä. Olen mä ylpeä ja onnellinen noista pojista, että en mä tosiaankaan ole tässä ihan kaikkia fiiliksiä menettänyt. Negatiiviset tunteet vaan tuntuu olevan siellä padon takana ja se hieman ahdistaa, että koska ne sieltä sitten pääsee läpi ja millä tavalla? Ja ahdistaa sekin, että eikö mua oikeesti kohta enää kiinnosta mikään muu kuin olla lasten kanssa päivät ja illalla viettää hetki omaa aikaa YouTuben kanssa? Mä ajattelin, että yksi puhelinpeli olisi semmonen, mikä tarjoaisi mulle semmoisen pienen viihteen arjen keskellä, niin ei.. Se alkaa olemaan uusin menetys tällä hetkellä, koska nykyään mä käynnistän sen ja pelaan semmosia tosi nopeita matseja, jotka ei vaadi multa tavallaan mitään keskittymistäkään. Ennen pelasin sitä hieman kilpailullisestikin, mutta nyt koen, että mulla ei riitä aika semmoiseen. Kaiken arkisen viihteen täytyy olla nopeeta ja helposti keskeytettävissä, tai muuten mun aivot sanoo, että ei mulla riitä aika.

Älkää kuitenkaan siis saako sitä käsitystä, että mua jotenkin harmittaisi olla lasten kanssa. Ei, ei todella harmita. Mä rakastan olla lasten kanssa. Mä rakastan meidän lapsia. Vaan kun meidän arki on oikeasti mennyt siihen, että kumpikin vanhempi tavallaan päivystää kokoaika. Tuntuu, että meidän täytyy olla jatkuvasti saatavilla sekunneissa kummankin. Kumpikaan meistä ei tee nykyään oikein mitään omaa, vaikka ollaan tästä keskenämmekin puhuttu. Ei tavallaan kai osata irtaantua siitä lapsiarjesta hetkeksikään. Eira kuitenkin ehkä yrittää enemmän, eikä se ole vielä joutunut tälle mun tasolle. Jos lapset ei juuri siinä hetkessä tarvitse mua niin mä sorrun hyvin usein puhelimelle ja plärään iltalehteä tai Jodelia. Eira sen sijaan tekee pääosin jotain ihan oikeaakin, eikä vaan tavallaan mene sohvalla jonkinlaiseen idle-tilaan (tai auton tyhjäkäyntiä muistuttavaan tilaan = käytettävissä, mutta kukaan ei käytä, joten tuhlaa vaan aikaa ja resursseja) kuten minä.


Mitä siis kaiketi yritän tällä kaikella sanoa niin sitä, että alanko mä olemaan enää vain kuori? Multa puuttuu negatiiviset tunteet, mun aivoissa ei pysy muistot, mulla ei ole mitään omaa tekemistä mikä mua jaksaisi vielä hirveästi kiinnostaa ja mä käytännössä vaan kulutan aikaa ja aika kuluttaa mua. Tavallaan siis tuntuu masennukselta, mutta tavallaan olen ihan varma, että mitään masennusta ei tällä hetkellä ole. Mä en tavallaan halua kysellä keneltäkään mitä heille kuuluu, koska en haluaisi vastaanottaa enää yhtään enempää negatiivista, koska sen käsittelyssä mulla on se isoin ongelma. Mä olen jämähtänyt tähän ympyrään missä mulla on pääosin hyvä olla, eikä elämässä tapahdu koskaan mitään uutta ja ihmeellistä, joka jaksaisi mua hätkähdyttää. En tiedättekös tiedä.

Olen sortunut siihen pahimpaan; googletellut oireitani. Mulla on muutaman googlehaun perusteella masennus, eksistentiaalinen kriisi, aleksitymia ja olen ylikuormittunut. En tiedä sitten. Paljon olen ajattelun lisäksi myös lukenut muiden ajatuksia mm. aikaisemmin mainituista vaivoista, mutta en ole löytänyt itselleni tarkkaa diagnoosia. Eikä se oikeasti mun tehtävä olisikaan, vaan siihen nimenomaan tarvittaisiin sitä ammattiapua, jota en uskalla hakea, koska kuvittelen tuhlaavani siinä vain yhteiskunnan varoja ja resursseja. On olemassa myös oikeasti apua tarvitsevia ihmisiä ja mä en edes tiedä mitä mä tunnen vai tunnenko mitään. Mä olen oppinut tulemaan toimeen sillä mitä mulla on, mutta nyt ensimmäistä kertaa koen olevani hieman jonkinlaisessa umpikujassa, josta en vielä tiedä ulospääsyä.

Että miettikääpä tämmöistä pakettia. Ei ole mikään maailman helpoin lähtökohta oikeestaan millekään. Mitä tehdä kun ei tiedä mitä tehdä? Nii-in..


No, mä jään tätä tässä vielä pohtimaan ja lähen varmaan kävelylle tai jotain. Tuntuu, että nyt olisi oikeastaan iso apu siitä, että vaan laittaisi musiikit korville ja kävelisi päämäärättömästi tuolla ja yrittäisi siinä sitten miettiä ja käydä asioita mielessään läpi. Voiko tässä kohtaa jo sanoa, että on hieman vaikeaa, ilman, että tarvitsee verrata itseään muihin, joilla on vielä vaikeampaa? Ajatusvääristymiä, mutta minkäs teen..

Ehkä tässä ollaan jonkinlaisella tiellä, mutta tiedostan itsestäni sen, että tulin mä tulokseen tai toiseen niin ei mun elämä siitä muutu mihinkään. En tiedä, en tosiaan tiedä.

Kiitos kuitenkin jos luit. Sainpahan vähän purkaa sydäntäni jollekin.

Terveisin,
Vesa-Matti

08 maaliskuuta 2023

Maaliskuulumisia | 2023

Tänään mä marisen alkuun hieman siitä, että mä haluaisin ton lumen jo sulavan. Sen jälkeen höpistään Miiosta ja Maxista, koska sitähän ne mun kuulumiset nykyään hyvin pitkälti on. Miio on oppinut menemään eteenpäin ja Maxista on tullut entistä ihanampi, vaikka samanaikaisesti on yksi ärsyttävä vaihe päällä.

Mä alan ihan rehellisesti olemaan aivan täynnä tätä talvea jo. Voisiko toi lumi nyt vaan sulaa pois ja antaa tilaa keväälle? Mä en jaksa. Tää jatkuva lumisade syö mun motivaatiota kaikesta. Eniten se syö tosiaan silloin kun näyttää ensin tosi hyvältä, lumi alkaa sulaa, aurinko porottaa lämpimästi ja sitten tulee uusi lumi. Eniten tässä ehkä ärsyttää se, että sille ei voi mitään!

Tänään Facebook antoi kuvallisen muiston kolmen vuoden takaa, siis vuodelta 2020, jossa siis oli grilli ja sen takana näkyi vähän maata. Siellä ei näkynyt tippaakaan lunta! No, joku aina välillä tänne kuvia toivoo niin minäpä tällä kertaa ihan lisään sen kyseisen kuvan tänne, jotta voidaan yhdessä murehtia tuota lumen määrää.

Grillikuva vuodelta 2020.

Katsokaa nyt! Ei sitä maisemaa sieltä paljoa näy, mutta se mitä sieltä näkyy niin näyttää täysin sulaneelta. Haluaisin, että nyt olisi edes samanmoinen tilanne. Ei tarvitse vielä olla lämpimiä päiviä tai mitään, mutta tosta hemmetin lumesta mä ihan rehellisesti tahdon jo eroon. Mun mielestä lumisia kuukausia ei tarvitsisi olla kuin maksimissaan 3, mutta mielummin 1 tai 2. Se on hetken aikaa ihan hauskaa, mutta jossain vaiheessa se vaan alkaa vaikuttamaan niin paljon mielenterveyteen, että tekisi mieli polttaa koko talvi.

Mutta joo, en tiedä.. Toivottavasti kohta alkaa helpottamaan. Vaan eipä meinaa jaksaa odottaa! Ja varsinkin jos erehtyy jotain sääennusteita tutkimaan, niin ei kyllä voi yhtään huokaista helpotuksesta; aina vaan luvataan lisää kylmää ja lisää lunta. Mä haluaisin alkaa jaksamaan tehdä enemmän asioita! Mä tiedän, että se on varmasti paljon myös omasta saamattomuudesta kiinni, mutta kun sitä saamattomuutta vahvistaa vielä se, että ulkona näyttää joka päivä vaan ankeammalta ja ankeammalta.. Pitäisi saada jo semmosia kelejä mitkä antaa inspiraatiota ja ruokkii motivaatiota. Jos se ei siis vielä ole käynyt selväksi tästä mun vinkumisesta.


Tämä kun on taas tämmönen kuulumispäivitys niin ehdottomasti pari sanaa lapsista. Ehkä tää mun blogi onkin enemmän nykyään juurikin "pari sanaa lapsista"-blogi. Mutta koska kyseessä on mun elämää käsittelevä blogi ja mun elämä koostuu tällä hetkellä hyvin vahvasti kahdesta pienestä pojasta niin niistähän sitä juttua sitten tulee.

Miio Oiva Eemeli, tuo meidän pienempi ihana poika, on aloittanut ryömimisen. Kyllä, se menee jo todella kovaa vauhtia. Tokikin sillä tulee vielä paljon semmosia hetkiä kun se on jotenkin ihan kuistilla ja miettii, että miten tästä eteenpäin? Mutta silloin kun sillä pysyy ajatus kasassa ja on halu mennä eteenpäin, niin silloin se myös menee. Tää on siis todella iso juttu meille vanhemmille, koska nyt sitä poikaa ei ihan kokoaika tarvitse kantaa sylissään. Ennen tätä ryömimistä sitä ei oikein saanut laskea mihinkään tai muuten poikanen alkoi itkemään. Se oli, sanotaanko nyt niin, että aika raskasta. Miioa piti aina vaan kantaa tai roikottaa mukana jotenkin tai muuten se jäi itkemään. Nyt on ihan mahtavaa, että pojan voi laskea lattialle ja itse tehdä jotain muuta hetken aikaa, koska se poika saattaa itse lähteä perään, mutta mikä parasta, niin se ei turhaudu heti. Suuri helpotus, ehdottomasti.

Miio on alkanut myös kiinnittämään huomiota enemmän kaikkeen. Lelut, kasvot ja kaikki mitä ympärillä tapahtuu kiinnostaa sitä enemmän kuin koskaan ennen. Ja nyt kun se pääsee itse kulkemaan asioita kohti niin sehän sitä itseäänkin huvittaa. Voin melkein vannoa, että tuo pieni lapsi on nykyään paljon tyytyväisempi kuin aiemmin.

Miio on pari kertaa ollut hyppykiikussa ja se on sen yksi lempparihomma. Meillä on sen kanssa vaan pienoinen ongelma, josta myöhemmässä kohdassa lisää. Mutta tämä hyppykiikku-homma toivottavasti alkaa valmistelemaan poikaa siihen, että kohta ei tarvitsisi enää vain ryömiä vaan voisi juosta ja hyppiä isoveljen perässä. Ollaan pariin kertaan testattu sitäkin, että laitetaan Miio jotain tukea vasten seisomaan ja hiljalleen päästetään omaa otetta irti. Poika jää todella hyvin toisinaan seisomaan tukea vasten. Omat kädet pitää siinä olla tottakai hollilla kokoaika, koska nopeastihan se siitä lähtee myös kaatumaan jos niikseen tulee. Mutta hyvin jämäkkä seisoma-asentokin löytyy jo ja toivottavasti se tässä vielä vahvistuu.

Max Venni Antero, tuo meidän isompi ihana poika, on alkanut olemaan entistäkin ihanampi. Max on tosiaan alkanut antamaan tosi paljon haleja ja pusuja. Ne tulee vielä tosi hellyyttävissä tilanteissa, joten ne on vaan jotenkin niin parhaita. En muista olenko kertonut täällä esim. sitä, kun yksi lauantaiaamu oltiin kaksin kotona ja Max sai aamupalan syötyä, jonka jälkeen sanoin, että nyt voidaan mennä karkkikauppaan! Max tuli halaamaan ja pussaamaan mua siitä hyvästä ja sitten se halusi äkkiä vaatteet päällensä. Näitä pusuja ja haleja saa usein kaikki ihmiset, jotka käy meillä usein tai ihmiset, joilla Max vierailee usein. Haluaisin, että toi ei poistu Maxin luonteesta ikinä. Toivottavasti siitä kasvaa noin hellyyttävä ihminen, joka tykkää antaa pusuja ja haleja.

Mutta sitten palataan siihen ongelmaan, josta mainitsin. Vaikka Max hyvin paljon on ihana ja ihan paras tyyppi, niin nyt on astunut kuvioon myös semmonen todella ärsyttävä piirre. Se ei ole tietenkään Maxin vika, vaan kyseessä on ihan varmasti vaan pelkkä vaihe ja siitä pääsee eroon kunhan vaan jaksaisi itse kärsivällisesti opettaa. Ongelmahan on siis se, että melkein kaikki meidän kotona on Maxin. Aikuiset saa kyllä koskea Maxin leluihin, mutta esim. Miio ei todellakaan. Jopa Miion hyppykiikku on nykyään Maxin mielestä Maxin ja Miio ei saisi siihen koskeakaan. Tästä syystä me ei voida pitää Miioa hyppykiikussa silloin kun Max on kotona. Siitä alkaa ihan hirveä show, eikä se lopu ellei Miioa ota pois hyppykiikusta. Ollaan yritetty paljon kertoa ja puhua siitä, että Miio ei jaksa tehdä asioita kovin pitkään ja Max pääsee kyllä tekemään asiaa x sitten kun Miio ei enää jaksa. Paljon oli myös sitä, että Max vaan yksinkertaisesti otti Miion kädestä kaiken. Nyt ollaan päästy sikäli eteenpäin, että se ei ensimmäisenä ota asiaa Miiolta vaan hän ensin ojentaa oman käden merkiksi, että nyt olisi Maxin vuoro. Miiohan ei tätä elettä tajua, eikä sen takia osaa antaa lelua Maxille, jolla sitten lopulta menee hermoon. Maxilla on tosi paljon semmosta turhautunutta kiukuttelua päivän aikana jos Miio erehtyy koskemaan mihinkään. Tätä me yritetään tässä nyt opettaa Maxilta pois ja kertoa mahdollisimman selvästi miten tilanteen kuuluu edetä. Mutta kuten sanottu; kärsivällisyyttä tämä vaatii itseltäkin.

Tätähän tämä vanhemmuus aika pitkälti on; uusille ihmisille pitää opettaa miten tässä maailmassa toimitaan. Toisinaan se opettaminen voi olla kivaa, mutta toisinaan se voi vaatia myös hyvin paljon hermoja. Kaikkeen tähän on kuitenkin tietoisesti ryhdytty ja lopussahan se kiitos sitten varmasti seisoo. Miettikääpä nyt miten iso onnistumisen olo tulee varmasti siitä kun jossain vaiheessa Max malttaa odottaa sitä, että Miio omatoimisesti luopuu jostain esineestä? Tai ylipäätään, että Max ei heti kiinnostuisi jostain esineestä juuri silloin kun Miio on kiinnostunut siitä.. En tiennytkään, että vaikka itse hyvin kärsivällinen ihminen olenkin, niin kärsivällisyyden opettaminen toiselle ihmiselle vaatii itseltä vielä enemmän kärsivällisyyttä kun on olemassakaan.. Voidaan jopa varmasti ajatella, että mun oma kärsivällisyyteni tässä matkalla kasvaa kasvamistaan ja kohta voin ihan oikeasti olla jonkinasteinen Buddha, en pelkästään vartalomalliltani vaan myös tyyneydeltäni. Ehkä.


Mutta joo, siinäpä kai tärkeimmät. Nyt pitää mennä jatkamaan perhe-elämää, koska Max pääsee kohta päiväkodista ja sitten alkaakin toinen vaihe päivässä. Päiväkodista on lopulta ollut todella iso apu, vaikka alkuun mua pelotti Maxia sinne päästää. Tässä aamupäivän aikana saa itse tehtyä joskus jotain fiksuakin. No, en kyllä minä saa, enkä ainakaan kovin usein. Tän aamupäivän voi kuitenkin usein viettää vähän rennommin ja ladata hieman akkuja, jotta akut jotenkin kestäisi iltaan asti.

Tämä oli tosiaan sitten tämmöinen merkintä. Nyt ei mulla muuta ja katellaan lisää sitten kun tähdet on taas täydellisessä asennossa. Tähän blogaamiseen kun tarvitsee nykyään aikaa, mielenkiintoa, inspiraation ja rauhallisen ympäristön. Niitä ei kovin usein kaikkia samaan aikaan voi saada, joten tämä on aika vaikeaa tämä blogaaminen. Jep, mutta nyt äkkiä kuva vielä tähän ja sitten takaisin perhe-elämään! Heippa!

Hyvää naistenpäivää myös tokikin!

Terveisin,
Vesa-Matti

24 helmikuuta 2023

Aikainen herätys Viroon

Me käytiin eilen laivalla Virossa. Mutta mitä kaikkea voikaan yksi reissu sisältää? Aika ison tunneskaalan päästä päähän melkeimpä ainakin. Ruokailua, ruokapaikan etsimistä, shoppailua, kävelyä ja pienen ihmisen kantamista ainakin. Pääosin oli hauska reissu ja jäi siitä ainakin hyvä muisto. Entä mitä me nähtiin tullissa? No, lukekaapa juttu.

Eilen käytiin tosiaan Virossa. Meitä lähti 9-henkinen seurue; minä, Eira, Max, Miio, Eiran sisko, Eiran siskon lapset ja Eiran veljen lapsi. Mä olen edelleen sekaisin eilisestä aikaisesta herätyksestä, että en edes ole saanut pidettyä kellonaikoja tallella. Kai me heräiltiin täällä 4:30-5:30 välillä. Eli kyseessä semmonen hyvin aikainen lähtö. Ongelmaahan ei olisi muuten ollut, mutta kai kaikki täällä jo tietää mun unenlahjat? Nukahdan yleensä aikaisintaan puolenyön jälkeen, mutta kyseisenä yönä nukahdin vissiin kunnolla vasta joskus siinä kahden maissa. Joten tossa ei ihan hirveesti kerennyt nukkumista mun osalta tapahtua. Ajattelin, että nukun hetken autossa.

Vaan ainut hetki kun olin juuri nukahtamassa niin tapahtui jotain outoa. Meidän takana ollut auto alkoi vilkuttamaan meille valojaan villisti, eikä Eira oikein tiennyt mitä sen pitää tehdä. Eira ajeli tovin moottoritiellä oikealta vasemmalle, vasemmalta oikealle ja mietti, että mitä tapahtuu? Me ei Eiran mukaan ajettu mitenkään väärin, mutta ilmeisesti meidän takanatulija oli kiireisempi tai jotain ja sen piti ehdottomasti tehdä meille pieni jekku, että pääsee ohi. Mä siis säpsähdin ja olin ihan paniikissa, koska en tiennyt ollaanko me nyt menossa suoraan ojaan vai suoraan ojaan katon kautta ympäri? Ei onneksi menty ojaan laisinkaan. Mutta ihmiset; älkää pelleilkö siellä moottoritiellä – muuallakaan. Meillä oli nelihenkinen perhe auton kyydissä ja tässä olisi voinut käydä vaikka miten pahasti vain sen takia, että joku halusi ilmeisesti ajaa vähän nopeammin töihin tms. Mä aina itse ajattelen, että parempi perillä myöhään kuin ei ollenkaan. Viitaten siis siihen, että kiireessä ihmiset sortuu paljon helpommin ylilyönteihin, jotka johtaa pahimmassa tapauksessa johonkin kuolettavaankin. Nyt onneksi selvittiin vaan tosi pahalla säikähdyksellä.

Laivaanhan me päästiin suhteellisen kivuttomasti. Oltiin nähkääs kaikessa ilmeisesti viimeisiä, joten meidän ei tarvinnut pahemmin jonotella. Ihan kiva välillä näin. Laivassahan me sitten.. Hetkinen, voiko mulla oikeesti olla näin huono muisti? Ei, ei ole! On se huono, mutta ei näin huono. Laivassahan me ensitöiksemme suunnistettiin aamupalalle! Siellä oli semmonen perus aamupala, joka sisälsi kananmunaa, kananmunaa ja kananmunaa. Mä kun olen tässä muutenkin syönyt niin paljon kananmunaa, että olin ajatellut, että "no, minä vähennän kananmunan syöntiä." Siellä laivan buffetissa sitten huomasin lapanneeni lautaselle läjän munakasta, ottaneeni karjalanpiirakoita, joiden päällä toinen läjä munavoita ja sitten siihen kylkeen vielä pekonia ja keitetty kananmuna. Hitto. Ehkä mä jo nyt vähennän kananmunan syöntiä? Ja jostain ihmeen syystä mä otin aamupalalle limua, vaikka mehu olisi ollut parempi vaihtoehto. Ihmettelin sitä valintaa pöydässä tovin, mutta onneksi Eira kerkesi oman ruoanhakuprosessinsa aikana tuoda mulle pari mehuakin. En tainnut käydä ihan täysillä – mutta koska mä muka kävisin?

Aamupala ei ollut kummoinen show. Ruoka oli menettelevää ja lapsetkin jaksoi kiltisi olla ja möllöttää – pääosin. Aamupalalta me suunnistettiin sitten leikkipaikkaa kohti, jossa meillä sitten pitkälti se loppu laivamatka menikin. Käytiin toki kiertämässä kaupat, mutta muutoin katseltiin Maxin touhuja leikkihuoneessa ja Miion makoilua leikkihuoneen ikkunanlaudalla.

Oltiin muuten aikalailla viimeisiä myös sitten Viron päässä kun piti laivasta nousta. Odotettiin ihan tarkoituksella, että se isoin ruuhka menee ohi, mutta odotettiin vissiin hitusen liian kaukana, koska kaikki oli kerennyt häviämään. No, saatiin taas kulkea ihan rauhakseltaan ja niin leveästi kun suomalaisen kuuluu kävellä Virossa. Siellä me sitten ruvettiin metsästämään muistaakseni kahvilaa. Ensin toki kierrettiin hieman vaatekauppoja, mutta siinä samalla hieman etsien paikkaa, jossa kuluttaa luppoaikaa. Eira löysi mulle yhden hihattoman paidan, joten ihan tyhjin käsin ei munkaan tarvinnut Virosta lähteä. Eikä tyhjin vatsoin. Kulutettuamme aikaa pitkän tovin jos toisenkin pitkän tovin, niin päädyttiin ensimmäiselle ravintolalle mikä oltiin koko reissumme aikana nähty. Se oli semmonen hyvin Amerikka-henkinen paikka, jossa oli peltitauluja seinät täynnä ja urheilukrääsää roikkui katoista ja seinistäkin myös. Tarjolla oli ribsejä, burgereita, pizzaa ja tottakai paljon erilaisia lihoja. Eli hyvin Amerikka-henkinen ravintola. Taisipa käydä niin, että meikäläinen oli ainoa, joka teki poikkeuksen; muut valitsivat burgerit, mutta minä pizza-ihmisenä halusin testata pizzaa.

Täytyy sanoa, että ravintola oli muuten tosi, tosi hyvä, mutta siinä vaan jonkun lapsi itki kokoaika mun korvaan, enkä pystynyt keskittymään oikein syömiseen. Miinuspisteet ravintolalle siitä. Hetkinen.. Se oli muuten oma lapsi. Max tosiaan pääsi alkajaisiksi ravintolan leikkihuoneeseen leikkimään. Tässä kohtaahan Max oli ollut hereillä totutun viiden tunnin sijaan jo ehkä noin 7 tai 8. Ei ollut suostunut oikein syömäänkään kunnolla mitään, eikä tosiaan ollut kyennyt missään välissä nukkumaan. Siinä kohtaa kun Max pyydettiin leikkihuoneesta pois, niin paloi samalla myös sytytyslanka loppuun; Max aloitti ihan järkyttävän shown.

Tilannetta ei ihan kamalasti helpottanut se, että joka suunnasta tuli erilaisia ohjeita miten Maxin kanssa pitää nyt toimia. "Älkää huomioiko sitä", sanoi Eira, mutta samaan aikaan Max sai huomiota joka suunnasta. Mä en taas itse voinut vaan olla ja antaa pojan huutaa, koska oltiinhan me ravintolassa. Eiran sisko sai lopulta Maxin pikkusen rauhoittumaan, mutta eihän se tilanne siitä täysin rauhoittunut missään vaiheessa, koska Max ei tosiaan ollut syönyt kunnolla, eikä nukkunut silmäystäkään päiväunia. Jossain vaiheessa jopa tarjoilija kävi kysymässä, että onko kaikki hyvin. Tämä mun mielestä viittasi suoraan siihen, että joku on käynyt häiriökäytöksestä mainitsemassa henkilökunnalle. Se jotenkin vielä lisäsi omaa pahaa mieltä siinä ja ruokahalu kärsi huomattavan takaiskun. Sitten kun Max oli edes suhteellisen rauhallinen niin sain itsekin nautittua mun pizzani, vaikka en sitä tokikaan kokonaan edes jaksanut syödä. Oudointa siinä pizzassa oli se, että tilasin neljän juuston pizzan, mutta siellä oli pepperonia ja tomaattiakin seassa.. Se toki varmasti mainittiin menussa, mutta en lukenut sitä kokonaan. Halusin vain neljän juuston pizzan, koska se on parhaimmillaan todella hyvää ja simppeliä pizzaa. Mutta ei toikaan siis pahaa ollut, ei toki. Hyvää pizzaa, todella hyvällä pohjalla. Eira otti multa yhden palan ja Eiran siskon lapsi toisen palan, mutta silti mulle teki tiukkaa tunkea se loppu omaan kupuuni. 

Päästiin ravintolasta pois, mutta siinä kohtaa kun Max piti taas pukea.. No, sanotaan nyt näin, että show hieman jatkui. Oli vaan päästävä pois koko paikasta johonkin rauhalliseen paikkaan, jossa Max voisi ottaa jonkinlaiset torkut. Se onnistuikin sitten laivaterminaalissa, onneksi. Max nukkui tovin ja me lopulta päästiin laivaankin kaiken ollessa ihan hyvin. Nyt ei oltu vikojen joukossa ja löydettiinkin meille paikka johon leiriydyttiin koko laivamatkan ajaksi.

Laivassahan oli sitten jossain vaiheessa erinäisiä esityksiä meidän lapsilta, mutta niistä onneksi selvittiin taas suhteellisen kivuttomasti. Maxin kanssa piti vaan kokoaika etsiä jotain tekemistä, koska se ei oikein olisi halunnut vaan olla ja möllöttää. Kai sitä enimmikseen vaivasi nälkä ja väsymys.

Käytiin sitten siellä laivan kaupassa ostelemassa asioita. Mä metsästin sieltä uusia Crystal head -pulloja, mutta en löytänyt. En sitten oikeastaan ostanut sieltä mitään. Ajatelkaa, en edes laatikollista juomisia, koska en osannut ajatella, että mun tekisi nyt toviin mieli juoda. Olisihan se kannattanut ajatella pidemmällekin, koska sieltähän sitä olisi halvalla saanut. Mun vyö meni rikki meidän ollessa kaupan jonossa, en tiedä miten, mutta siinä sitten oltiin; piti pitää kädellä housuja ylhäällä. Päästiin onneksi takaisin meidän leiripaikalle ja rupesin siinä sitä vyötä tutkimaan ja totesin, että ei siitä enää toimivaa saa. Eira onneksi suostui palaamaan kauppaan etsimään mulle vyötä ja lopulta sieltä semmonen löytyikin, mutta aika kovaan hintaan. Kun mä sain toimivan vyön housuihini, niin pääsin palaamaan takaisin kauppaan. Eira ei raaskinut ostaa itselleen sieltä semmoista Marimekon mukia, mutta se viitsi ostaa mulle sen vyön, joten mä raaskin ostaa Eiralle sitten sen mukin sieltä, jotta kumpainenkin sitten sai jotain mitä tarvitsi tai halusi.

Lopulta päästiin laivasta ulos, omille autoille ja suunnistamaan kohti kotia. Kotimatka meni suhteellisen hyvin, joten ei siitä sen enempää.


Tullista pakko sanoa yksi hauska asia. Jonkin matkan päässä meidän edellä kulki mieshenkilö hupparissa, joka oli täynnä kannabiksen kuvia. Sanottakoon, että ei ollut jostain syystä kovin iso ihme, että vastassa ollut huumekoira merkkasi tämän henkilön. Mietin vaan, että pitääkö sitä lähteä laivalle huumesekoilemaan tommosessa vaatteessa, joka on suora viittaus johonkin huumausaineeseen? Jos siinä ei olisi sitä koiraa ollut niin olen aika varma, että joku tullihenkilö sen olisi sieltä sitten valinnut "satunnaistarkastukseen". Tokihan siis mullakin on ollut joskus yksi semmonen huivi, jossa niitä kannabiksen lehtiä oli, mutta se oli semmonen nuoruuden hairahdus. "Toi on hieno!" ja se piti itselleen tilata. Se vaan ei ollut sitten semmonen huivi, jota olisin tuolla lähtenyt esittelemällä esittelemään. Oli se mulla pari kertaa päässä lippiksen alla tms. mutta sitten se jostain syystä katosi. En tiedä varastiko sen multa joku, mutta ihan sama sikäli, että ei se edustanut kyllä yhtään minua minuna. Mä olen kuitenkin ihan varma, että jos olisin sen huivin kanssa joskus laivalle erehtynyt niin olisi minut aika varmasti valittu tarkastettavaksi.

Sikäli siis kuitenkin hyvä, jos tämä kaveri mukanaan kuljetti huumausaineita, että jäi kiinni. En usko, että virheestään mitään ehkä oppii, mutta kyllä se varmasti kaveria harmittaa. Ja huumausaineiden kanssa pelleilijöitä saa mun puolesta välillä vähän tai vähän enemmänkin harmittaa.


Mutta semmonen reissu. Tämä oli aika tämmönen pelkistys siitä reissusta, mutta kaiketi muistin kaiken oleellisen kertoa. Ja sanottakoon, että vaikka reissu lopulta olikin kiva ja lapset pääosin nautti, niin en lähtisi kyllä huomenna uudestaan. Päivä tuntui välillä vaan todella pitkältä. Ehdottomasti jatkossa pitää panostaa siihen, että saa lapset syömään, ja saa taattua niille jotenkin jonkinlaiset päiväunet.

Miiohan oli sikäli helppo tapaus, että se oikeastaan vaan roikkui mun mukana kantorepussa koko matkan. Paluumatkalla oikeestaan vasta annoin poikasen enempi muiden vastuulle, mutta muutoin me oltiin Miion kanssa melkein liimattuna toisiimme. Kantoreppu meinasi aluksi unohtua kotiin, mutta onneksi käännyttiin se hakemaan; se oli Miion osalta kyllä reissun suurin pelastus. Siinä se oli hereillä, välillä nukkui, välillä taas hereillä ja taas hieman nukkui. Helppoa ja kivaa, pääosin.

Mutta joo, nyt mä olen varmasti kertonut kaiken kertomisen arvoisen. Vai olenko? Max sai tolta reissulta itselleen aurinkolasit, superpallon ja laivan pienoismallin. Miio ei tainnut saada vielä mitään, koska ei osannut vaatia. Ehkä seuraavalla kerralla sitten.

Joo, nyt mä lopettelen ja menen lisäämään paljuun lisää puuta. Tänään nimittäin paljuillaan, koska ainakin mulla on jalat harvinaisen kipeät ja haluan uskoa, että tommonen lämmin vesi auttaa jalkoja palautumaan rankasta kävelystä. Jep, seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

22 helmikuuta 2023

Nollaus

Miten viettää samaan aikaan onnistunut, mutta samaan aikaan myös epäonnistunut ilta? Tavallaanhan epäonnistuminen tapahtui vaan mun korvien välissä, mutta minkäs teen? Olihan se kuitenkin hauskaa ja hauskahan sitä on varmasti jossain kohtaa muistella taas.

Viime lauantaina kävin pitkästä aikaa viihteellä. Oli semmonen olo, että ehdottomasti tarvitsee jo nollata. Tiedättehän te sen kun seinät alkaa vaan kaatumaan päälle ja pitää päästä tekemään jotain muuta kun sitä mitä muutoin tekee kokoaika. Jos ette tiedä niin sitten mun pää vaan toimii eri tavalla, mutta ei sekään mikään uusi uutinen olisi. Mä en ole keksinyt itselleni muuta tapaa nollata päätä kun pieni viihteelle siirtyminen, mutta en tiedä pitäisikö jo pikku hiljaa alkaa kehittelemään muitakin vaihtoehtoja. Koska siis.. Mä en tiedä, että onko se seuraavan päivän olo sitten lopulta sen arvoista? Vaikka mulla ei paha krapula ollut niin silti mulle jäi vähän semmonen olo, että tätäkö tää nyt sit oli? Ensin on muutama tunti hauskaa ja sitten käristään seuraava päivä enemmän tai vähemmän.

Iltahan meni niin, että Ronin kanssa emmittiin kovin pitkään täällä meillä, että mitä tehdään vai tehdäänkö ylipäätään mitään. Mä halusin jotain tehdä, mutta Roni oli hieman vastaan, koska ei meillä ole kavereita, joiden kanssa ottaisi kuppia ja viettäisi kivaa iltaa.. Lopulta sitten päätettiin, että lähdetään Ronille Riihimäkeen ja kysytään kaikki vähänkään potentiaaliset ihmiset läpi. Saatiin noin nyrkillinen ihmisiä kasaan ja ruvettiin iltaa viettämään Ronin asunnolla. Tämä pätkä oli tosi kiva, mä viihdyin ja tunsin kuinka pää nollaantuu. Juotiin, pelattiin juomapelejä, kuunneltiin musiikkia ja juteltiin niitä näitä. Porukka alkoi humaltumaan ja hauskaa oli.

Vaan sitten illanistujaisissa tulee yleensä se vaihe kun joku keksii, että "Hei! Mennäänkö baariin?" Tämä nykyään latistaa omaa tunnelmaa, koska olen nykyään hyvin vahvasti kotona/kaverilla/yksityisasunnossa juovaa tyyppiä, enkä näe baareissa oikein enää minkäänlaista viehätysvoimaa. En ole nähnyt pitkään aikaan, mutta silti mun on aina pitänyt sinne ryhmäpaineen vuoksi lähteä. En ensinnäkään pidä siitä, että baareissa on paljon ihmisiä, enkä varsinkaan siitä, että baareissa juomat maksaa noin 3 tai 4 kertaa enemmän kun kaupassa. No, baariin piti kuitenkin sitten lähteä ja se siirtymä Ronin asunnolta baariin oli taas oikein viihdyttävä pätkä. Ensimmäiset ehkä 3 minuuttia baarin sisällä oli vielä ihan hauskaa, mutta sitten ei enää. Koska siis me jouduttiin odottamaan juomia ehkä 40-50 minuuttia, jonka aikana kerkesi päästä jo pahasti laskuhumalan puolelle.

Se baaritiskin toiminta oli kyllä nyt ihan uusi kokemus, koska siis.. Siinä oli oikeestaan vaan kaksi ryhmää ennen meitä. Toinen osasi toimia tiskillä ja tilasi juomansa, maksoi ja painui hiiteen. Toinen porukka taas.. Hyvänen aika. Ne siis leiriytyi siihen baaritiskille tilaten ensin yhdet juomat ja shotit. Juomien saavuttua he alkoivat niitä siinä ryystämään, maksoivat juomat ja tilasivat uudet. Siis oikeesti, tilasivat uudet. Jossain kohtaa huomasin, että tämän seurueen muitakin jäseniä hiipi siihen meidän eteen sivureittejä pitkin ja näillekin tilattiin siinä sitten juomaa ja jatkettiin sitä ryystämistä siinä. Jos olisin ollut yhtään enempää kännissä niin olisin voinut alkaa rähisemään, koska oli se meininki oikeasti niin röyhkeää ja väärin. Nyt vaan tapani mukaan kärsin sivussa (takana) ja mietin, että tätäkö tämä on? Mietin myös, että miten ne työntekijät antoivat tommosen leiriytymisen tapahtua niin tupaten täynnä olevassa baarissa? Kaikenkaikkiaan oikein mahtavaa toimintaa tältä seurueelta ja baarin työntekijältä, joka vaan totteli mitä tämä seurue saneli.

Saatiin kuitenkin tosiaan itsekin juotavaa lopulta ja siirryttiin juomien kanssa tanssilattian viereen, koska porukan nuorimmat olivat niin päättäneet. Mä en siis kestänyt.. Se tanssilattian meininki.. Se on karua. Näihin aikoihin Maxin huoneen valvontakamera ilmoitti äänestä ja liikkeestä, joten katsoin puhelimesta mitä tapahtuu. Mulle tuli siitä entistä enemmän semmonen olo, että mä haluan vaan kotiin sieltä. Mä haluan kotiin perheen pariin, enkä olla tämmöisessä paikassa missä en yksinkertaisesti tippaakaan viihdy. Ruvettiin siinä sitten suunnittelemaan lähtöä, mutta eihän sekään koskaan onnistu ongelmitta, koska aina joku haluaa jäädä ja haluaa houkutella muutkin jäämään. Mä pysyin päätöksessäni, koska mulla oli laskuhumala, koti-ikävä ja mun mielestä perheellisen miehen paikka ei ole baarissa tanssilattian vieressä katsomassa kun itsensä pysäkille juoneet nuoret tanssii typerän nykymusiikin tahtiin. Yksinkertaisesti halusin vaan kotiin, en mitään muuta.

Me lähdettiin kai kuitenkin jonkinlaisella porukalla sieltä, mutta heti alkumatkasta meidän tärkein lenkki, Roni, avaimiensa kanssa hävisi. Jouduttiin odottamaan Ronin talon alaovella vaikka kuinka ja kauan, koska meidän tavaroita oli Ronin asunnossa. Jossain vaiheessa mestari suvaitsi saapua ja päästiin hakemaan tavarat, jonka jälkeen lähdettiin suunnistamaan juna-asemalle. Sielläpä sitä sitten odottikin oikein iloinen yllätys; seuraava juna lähtee 3:55. Kello taisi olla jotain 3:05-3:15. Pitkä odotus edessä siispä ja mä olin pukeutunut vähän kehnosti säähän nähden. Kylmähän siinä tuli. Juna lopulta tuli, päästiin hetkeksi lämmittelemään, mutta eihän toi matka Riihimäeltä Hyvinkäälle pitkä ole. Ja sitten oli vielä suunnistaminen Hyvinkään rautatieasemalta kotiin, joka tuntui kokoaika vaan pahemmalta ja pahemmalta ajatukselta. "Eiks voisi olla jo kotona?"

Mä väitän, että mä olisin ollut valmis kotiin jo joskus 00:30, mutta toisin kävi. Kaiken säätämisen, matkustelun, odottelun ja muun oheistoiminnan jälkeen olin kotona 4:41. Voi olla, että siinä sitä sitten mietti, että oliko se nyt sitten lopulta sen arvoista? Ehkä se ei ollut. Seuraavan kerran kun tekee mieli nollata päätä tällä perinteisellä tavalla niin haluan tehdä sen vain ja ainoastaan yksityisasunnossa. Mahdollisimman lähellä lokaatiota, johon pääsen halutessani nukkumaan.

Mutta sellasta se on. Yhdessä hetkessä sulla on hauskaa ja toisessa hetkessä ei. Onneksi pääosin oli hauska ilta – niin kauan kun se tapahtui Ronin asunnolla.


Ja tämä merkintä taisi olla ihan vaan tällainen. Jää pituudeltaan hieman tyngäksi, koska ei siis täytä mun nykyisiä vaatimuksiani, mutta kerrankos sitä. Ajattelin vaan tulla jotain kirjottelemaan ja tämähän se sitten sieltä pyrki ulos. Ei ollut siis sikäli mitenkään ennalta päätetty aihe, että olisin tän valmiiksi kirjoittanut vaadittuun pituuteen päässäni.

No, niin, että.. Miten nämä lopetettiin? Mä en tiedä koska taas löydän itselleni sopivan kirjoitteluhetken, mutta eiköhän se taas jostain löydy. Toivottavasti silloin on jo jotain kunnon asiaakin. No, ei tässä muuta; kiitos, anteeksi ja seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti

10 helmikuuta 2023

Helmikuulumisia | 2023

Tänään kerron teille kaamosmasennusmaisesta olotilastani ja vähän poikien kuulumisia, mm. siitä, että Miio ei tahdo jäädä mun kanssa kaksin ja Max on oppinut englantia. Eli siis ihan tämmönen perinteinen kuulumispäivitys tiedossa.

Mä en tiedä onko se nyt taas tämä talvi vai mikä, mutta mä en ihan oikeasti saa mitään aikaan. Tai siis kyllähän tässä arjesta selvitään ja näin, mutta siihen päälle ei sitten paljon muuta. Jokainen päivä koostuu heräämisestä, aamukahvista, lapsien kanssa touhuamisesta, sohvalla lojumisesta, ruoan tekemisestä, sänkyyn menemisestä, oman ajan viettämisestä (= pari Youtube-videota) ja lopulta nukahtamisesta. Seuraavana päivänä sama. Välillä sinne mahtuu toki Ronin näkemistä, ulkona syömässä käymistä ja välillä jopa leipomista, mutta muuten kaava on hyvin yksitoikkoinen. Se ärsyttää. Mä vaan niin odotan tota kevättä, että saataisiin ainakin toi lumi tuolta pihalta pois pilaamasta mun mielenmaisemaa. Tää talvi on ollut vielä todella ärsyttävä, jos ette ole huomanneet. Lunta sataa, lumi sulaa ja antaa merkkejä keväästä, mutta sitten taas sataa lunta. Lumi sulaa taas ja hetken päästä sataa taas uusi lumikerros päälle ja pilaa orastavan kevään. Se on vähän kun kävisi kalassa ja joku kokoaika käy repimässä koukusta, mutta mitään saalista sä et saa. Voisiko siis olla jo niin, että seuraavan kerran kun toi lumi tuolta osoittaa sulamisen merkkejä niin sitten se kanssa sulaisi kokonaan, eikä enää pelleilisi mun mielenterveyden kanssa? Mä olen nimittäin huomannut, että aina kun pihalla on vähän nätimpi keli niin mun mielikin on ollut taas paljon parempi. Mutta kun se matto kerta toisensa jälkeen taas vedetään alta niin mulla on harvinaisen paha mieli jatkuvasti.

Mähän siis olen ajatellut, että mun tekisi mieli käydä pitkästä aikaa nollaamassa päätä, koska mua siis oikeesti on ärsyttänyt ainakin viimeisen viikon ajan kaikki. Mä yritän sen parhaani mukaan peittää, mutta kyllä se sieltä aina välillä puskee läpi. Mutta mitä siihen nollaamiseen tulee, niin mun ei edes tavallaan tee mieli. Ei tavallaan kai huvittaisi sekään? Kai sitä on jotenkin jo niin jäänyt kiinni tähän tämmöiseen herää-selviydy-nuku -kierteeseen, että vaikea edes ajatella irtautuvansa siitä. Yhessä vaiheessa käytiin jo niin syvällä, että mua ei huvittanut poistua kotoa. Eira ehdotteli parina päivänä ulkona käymistä, mutta mä sanoin vaan, että "justhan mä eilen kävin" tai "justhan mä toissapäivänä kävin". Ajattelin heittäneeni sen vitsillä, mutta tajusin oikeasti ajattelevani niin. Tässä on hyvin vahvat tämmöset syrjäytymisen fiilikset nyt ja se hieman pelottaa.

Mä oon nimittäin ajatellut paljon urheiluakin, että olisi siis kiva aloittaa taas kunnolla joku kävely tai jotain. Jos oon jäänyt yksin kotiin niin oon saattanut itselleni päässä sanoa, että "nyt muuten lähdetään vaikka metsään vähän kävelemään! Jes! Nyt mennään!" ja huomannut hetken päästä, että olenkin vaan mennyt sängylle ja jäänyt tuijottelemaan puhelinta. Ajatuksia paremmasta on paljonkin, mutta teot jää aina tekemättä.

Mä olen aika varma, että kärsin jonkinlaisesta kaamosmasennuksesta. Haluaisin vaan sen kevään nyt tänne ja sitä kautta paremman mielialan. Tämä synkeä, ärsyttävä ja synkeän ärsyttävä talvi saisi ihan aikuisten oikeesti jo riittää.


Mutta ei elämä ole pelkkää masentelua nyt, ei tokikaan. Lapset antaa niin paljon huonoimpaankin päivään, että ei sitä nyt ihan täydellisen pohjamutiin olla vieläkään päästy. Eikä toivottavasti päästäkään.

Mä en muista, että olenko kertonut teille siitä, että Miio ei halua jäädä mun kanssa kaksin? Mä en tiedä onko se joku ihan oikea juttu, mutta musta alkaa tuntua siltä, että se on ihan oikea juttu. Nimittäin Miio ei yleensä koskaan itke silleen ihan kunnolla kunnolla, mutta jos hän jää mun kanssa kaksin niin mä en saa sitä mitenkään itkultaan rauhoittumaan. Eira joutuu siksipä kantamaan Miioa tosi paljon mukanaan, eikä pääse oikein mihinkään itsekseen. Äitinsä ollessa kotona Miio on suhteellisen tyytyväinen liki kokoaika, vaikkakaan Miioa ei voi jättää hetkeksikään käsistä. Miio kaipaa liki kokoaika syliä. Mutta se syli ei riitä silloin jos poikanen jää isin kanssa kaksin kotia. Ja mä en ymmärrä! Olenko mä tehnyt jotain väärin? Se on mennyt siihen tilanteeseen, että mäkään en halua jäädä tällä hetkellä Miion kanssa kaksin (ikävä edes ajatella näin), koska aikaisemman perusteella tilanne menee aina siihen, että niin kauan kun Eira on poissa kotoa niin niin (mä en saa tätä kuulostamaan järkevältä ilman kahta niin -sanaa) kauan Miio huutaa, vaikka mä yrittäisin mitä. Mä olen yrittänyt ihan samat kikat kun Eira käyttää kotona ollessaan, mutta ei, mikään ei auta. Voitte uskoa, että se on hitusen turhauttavaa.

Eira on nyt suunnitellut alkavansa tekemään jotain keikkatyötä. Tottakai mä haluaisin, että se pääsisi sitä tekemään jos se on semmosta mitä se haluaisi nyt tehdä, mutta mä en tiedättekö tiedä.. Yksi vuoro nyt ainakin meni mun epäröintien takia ohi, mutta ehkä se sinne jossain vaiheessa vielä pääseekin.. Mutta kun tässä on juurikin tämä ongelma nimeltään Miio ja isi keskenään. Tottakai jos mä saisin poikasen jollain tavalla rauhalliseksi meidän ollessa keskenämme niin mitään ongelmaa ei olisi, mutta toistaiseksi se ongelma on oikea. Mä en vaan haluaisi, että lapsi joutuu itkemään koko äitinsä työpäivän ajan.

Tiedättekö mikä tekee tästä vielä oudompaa? Sitä ongelmaa ei tule jos Eira on esimerkiksi vaan toisessa huoneessa. Kyllä Miio silloin voi olla isin kanssa kahden toisessa huoneessa. Vaan jos Eira lähtee ulko-ovesta ihan mihin tahansa niin se show alkaa heti. Vaikka se ei edes tietäisi, että Eira lähti ulko-ovesta ulos niin se aistii sen ja sen jälkeen se on menoa taas. Uskomatonta, mutta totta. Toivon vaan niin kovasti, että tämä on taas joku ohimenevä vaihe ja se olisi jo ohi.

Kaikkien ollessa kotona ja kaikkien ollessa ihan hyvillä mielin, niin Miiokin on oikein hyvillä mielin. Se on tokikin myös hieman ongelmallista välillä, että Miio ei oikeasti viihdy melkein missään muualla kuin sylissä. Sylissä ollesaan hän on liki maailman iloisin poika. Nauraa tosi paljon ja naurattaa meitä muitakin tosi paljon. Syö toisinaan hyvin ja toisinaan hieman huonommin. Yöt on edelleen välillä hyvin vaikeita ja raastavia, mutta ehkä tässä ollaan kuitenkin menossa parempaa kohti.

Mutta sitten vielä Max, meidän reipas päiväkotilainen. Maxin kanssa ei tällä hetkellä sen isompia ongelmia, mutta tälle poikaselle ei vaan kunnolla maistu ruoka. Toisinaan se syö ja toisinaan se ei syö. Ollaan ehkä yritetty opetella sitä ajatusmallia, että lapsi syö sitten kun lapsella on nälkä, eikä me voida sitä pakottaa syömään. Pääasia on kuitenkin tarjota sitä ruokaa ja katsoa, että edes joskus menee jotain alas. Nälkäänhän se ei ole kuolemassa, vaikka ruokailut on välillä tosi haastavia. Max on vaan tosi tarkka siitä, että mitä hän sinne suuhunsa laittaa. Mitään uutta ei saisi olla vaan kaiken pitää olla tuttua ja turvallista. Tai siis turvallista tottakai, ei me sille mitään epäturvallista tarjotakaan. 

Ruokailujen aikana Max toisinaan saa käyttöönsä mun tai Eiran puhelimen, Youtube Kids -sovelluksen ja liki loputtoman määrän videoita. Se on tässä ajan saatossa katsellut todella paljon englanninkielisiä videoita, joidenka "vahinko" alkaa tulemaan nyt esille. On nimittäin käynyt niin, että Max tietää tällä hetkellä ainakin värit englanniksi. Se osaa jopa ne melkein sanoa, vaikka se ei muutoin vieläkään hirveesti puhele. Ei se oikeasti ole vahinko, koska kyllä se osaa ne myös suomeksi. Se on vahinko sitten siinä kohtaa jos se alkaa puhumaan pääsääntöisesti englantia, koska kumpikaan vanhemmista ei ole kovin taitava siinä. Olisi siis tottakai kiva, että meillä olisi yhteinen kieli siinä kohtaa kun Max päättää lopullisesti avata sanaisen arkkunsa.

Mulla on itselläni nyt tällä hetkellä semmonen fiilis, että sen sanaisen arkun aukeamiseen ei enää kauaa mene. Max on tosi paljon ruvennut matkimaan myös tavuja ja äänteitä, eikä enää pelkästään eläimiä. Kuu, puu ja suu kuulostaa kaikki aika samalta, mutta onneksi aika usein tiedetään mitä näistä sanoista juuri sillä hetkellä käytetään. Äitiä se on ruvennut tavailemaan kanssa aika paljon mun mielestä, joten kyllä sekin sieltä kohta tulee.

Maxilla on semmonen huvittava tapa, että jos sitä pyytää sanomaan jotain, niin se ei sano. Se avaa suunsa ja on sanomassa, mutta sitten se tyytyy vaan nyökkäämään päätään ja olemaan hiljaa. Se vaikuttaa siltä, että kyllä se osaisi sen sanoa, mutta hän ei vaan vielä viitsi. Yleensä sanat mitä se käyttää tulee sitten ihan omalla painollaan, eikä todellakaan pyytämällä.

Maxin viimeisin oivallus on se, että hän pystyy viihdyttämään pikkuveljeä. Se on nyt pari kertaa huomannut, että Miio nauraa sen tempauksille, joten toisinaan se järjestää niitä tempauksia lisää. Se tekee hassuja liikkeitä ja ääniä Miion näkökentässä ja katsoo reaktion. Jos Miioa naurattaa niin naurattaa Maxiakin, ja yleensä jos Maxia naurattaa niin naurattaa Miioakin. Ja silloin kun Miio ja Max nauraa yhdessä niin nauraa kyllä vanhemmatkin. Eli kyllä täällä hauskaakin riittää, onneksi! 


Pakko muuten mainita tähän loppuun vielä yksi mukava sana: Lego. Meidän kotiin eksyi ensimmäiset normaalit Legot, vaikka niiden ikäraja saattaakin olla +3. Mä ihan rehellisesti olen itse hieman koukussa niiden kanssa leikkimiseen, mutta eihän kerrota kenellekään? Parhaat hetket päivässä on ne kun Max menee edes lähelle legolaatikkoa, koska sitten saa hyvän syyn kysyä "ai leikitäänkö Legoilla? No mikä ettei!" Ihan pienessä hetkessä meille ilmestyi noin 2500 Legoa, joten kyllähän niillä hetken jos toisenkin leikkii. Ja vaikka toi kuulostaa määrällisesti paljolta niin ei se oikeasti ole. Näyttää todella vähältä ja loppuu tosi nopeasti kesken kaikki tietyt osat. Toivottavasti Max ja Miio saa joskus ainakin 25 000 000 Legoa, jotta ne – tai mä – voi leikkiä niillä ja kehittää mielikuvitustaan! Ihan huippu harrastus ja niiden kanssa aika menee todella vikkelästi.


Mutta joo, eikai tässä enempiä. En tiedä koska taas seuraavan kerran jaksan raahautua koppiin ja tulla kirjoittelemaan, mutta toivottavasti edes joskus. Toivottavasti edes silloin kun aurinko taas paistaa ja lumi tekee lähtöä. Ehkä silloin mulla on jo parempi mieli ja jaksaminen. Nyt mielialat on niin vaihtelevia ja jaksaminen hyvin kortilla, joten en tiedä. No, niin tai näin, ainahan mä tänne olen takaisin eksynyt, vaikka olisi ollut pidempiäkin taukoja.

Terveisin,
Vesa-Matti

26 tammikuuta 2023

Kooste vuodesta 2022!

Tänään suoritetaan vihdoinkin se viime vuoden, eli vuoden 2022, läpikäynti. Tämä merkintä siis sisältää silkkaa uusintaa jos olet ollut niin mahtava tyyppi, että olet lukenut kaiken mitä olen viime vuonna kirjoittanut. Onkohan siellä joku niin mahtava tyyppi? Ja jos et ole vakituinen seuraaja ja luet merkinnän tuolta ja toisen täältä – tai luetkin vain pelkät koosteet – niin tämä merkintä on sitten sulle se helpoin tapa tietää, että mitä mulle on tapahtunut vuonna 2022. Mutta yhtä kaikki, tässä tätä nyt sitten tulee.

Vuoteen 2022 sain mahtumaan tasan 100 blogimerkintää. Nyt olisi aika lähteä käymään niitä läpi ja vähän muistelemaan, että mitähän sitä on tullut tehtyä edellisen vuoden aikana. Mulla ei ole lähdemateriaalia enää tosiaan kun vaan tämä blogi, koska en mä ole enää aikoihin jaksanut mitään kalentereita täytellä. Eli periaatteessa kaikki mitä tässä merkinnässä tulee olemaan on teille sikäli mikäli tuttua, jos olette kaiken edeltävältä vuodelta ennättäneet lukemaan. Sen pidemmittä alkuhöpinöittä lähdetään käymään viime vuotta läpi!

● Vuoden ensimmäinen blogimerkintä kantoi hyvin kekseliästä nimeä; Vuoden 2022 ensimmäinen postaus. Siellä kerroin, että olin taas kerran alkanut liikkumaan enemmän, koska olin tehnyt lumitöitä ja käynyt mitä ilmeisemmin pari kertaa kävelemässä. Ja kaikkien yllätykseksi olin myös taas kerran aloittanut pätkäpaaston ja höpöttelin uusista tavotteista vuodelle 2022. Olin päättänyt vähentää lisättyä sokeria. Samaisessa merkinnässä kerroin myös miten olin vuodenvaihteen viettänyt, mutta sitä ei kai tarvitse tässä sen pahemmin käydä läpi.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Mä se sitten aina jaksan toitottaa sitä, että kuinka nyt palataan pätkäpaastoon ja tehdään mitä ihmeellisempiä muutoksia elämässä. Liikunnallisuus ei muhun tartu vaikka kuinka täällä yrittäisin asiaa itselleni uskotella. Liikun ilmeisesti sen minkä liikun, mutta ns. pakotettuna en sitäkään. Lisätyn sokerin käyttöä en ole tarkkaillut varmaan sitten tuon tammikuun jälkeen hetkeäkään.

● Seuraava merkintä käsittelikin sitten Mahtavampaa Maxia. Ton blogimerkinnän aikaan Max on kävellyt jo tovin – tai toisinsanoen juossut jo tovin. Eteenpäin on ollut pakko päästä, mutta siihen ei olla välttämättä jaksettu keskittyä tarpeeksi, joten kaatumisia on tapahtunut. Ollaan ryhdytty suojaamaan kotia kulmasuojilla yms. Merkinnässä olen myös puinut sitä, että kun itse olen joutunut tavallaan aikanaan lopettamaan leikkimisen kesken niin toivon, että omat lapset pystyy kaikista ulkoisista paineista huolimatta leikkimään ihan niin kauan kun mieli tekee.

● Sitten siellä oli välissä vuoden 2021 kooste, mutta ei ruveta sitä tässä mitenkään purkamaan. Sen voi jokainen halutessaan käydä tuosta linkistä lukemassa.

● Seuraavassa merkinnässä olen purkanut vähän tunteitani, koska olen tuntenut yksinäisyyttä. Olen kokenut, että ei oma perhe voi olla kaikki ihmiset, joita aikuinen ihminen tarvitsee pysyäkseen kasassa. Vaikka perheen parissa viihtyykin todella hyvin niin kyllä sitä tarvitsee toisinaan myös muita ihmisiä. Tossa kohtaa olin jo hyvin vahvasti sisäistänyt sen, että multa meni kaikki vanhat kaverit yhdellä kertaa. Vain Roni jäi, mutta toisinaan laatu korvaa määrän heittämällä. Olen ollut surullinen yksinäisyyden takia, mökkihöperöitymisen takia ja sen lisäksi olen lisännyt polttopuita katselemalla Instagramissa surullisia videoita, jotka on käsitelleet lapsen menetystä. Syvissä vesissä siis.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Meillä on Ronin kanssa luistanut noi lähes viikottaiset tapaamiset niin hyvin, että ei ole enää aikoihin kerennyt muodostumaan semmoista tukosta, että olisin ajautunut olemaan surullinen ja yksinäinen. Ihmiset tarvitsee kavereita, ystäviä ja muitakin ihmisiä, eikä sitä kaikkea voi saada perheeltä, vaikka kuinka niin haluaisi.

● Tammikuu 2022 päättyi ilmoitukseen siitä, että meille tulee uusi vauva. Me toki itse oltiin tiedetty se jo hyvän tovin, mutta piti odottaa kriittisen ajan ohi ennen kun uskalsi tehdä asiasta julkista. Ja kun asiasta sai ilmoittaa maailmalle niin minusta tuli oikea häslääjä; olisin halunnut huutaa asian heti pihalle niin, että kaikki varmasti kuulee! Uusi pikkuinen teki ja tekee edelleen onnelliseksi!

● Helmikuu alkoi kokonaisvaltaisella kuulumispäivityksellä. Olin ilmeisesti pitänyt 10 päivää lomaa blogista ja nyt olin valmis kertomaan kaiken. Oltiin lähdössä Haikon Kartanoon viettämään lapsivapaata, koska semmoiseen siunaantui vielä mahdollisuus. Vaikkakin Miio oli kyllä mukana, koska se mahassa niihin aikoihin asusti. Tässä merkinnässä kerroin kuitenkin vielä tosta sokerin vähentämisestä, mutta en ollut huomannut sillä olevan vaikutusta mihinkään. Tohon merkintään sain upotettua myös tiedon siitä, että perustettiin meille ruokarahatili, johon kumpikin laittaa säännöllisin väliajoin ennaltamäärätyn summan rahaa, jotta kumpikin osallistuu siihen jollain tapaa. Ja taas kerran jauhettiin myös mun ruokailuista tai ruokailuttomuudesta..

● Seuraavassa merkinnässä murehdin puuttuvan oman ajan perään. Mä olen joutunut ottamaan sitä yöunista, koska sitä ei ole ollut muualta saatavilla. Aina kun Max on vaan nukkunut niin olen yrittänyt tehdä jotain omaa, mutta usein siinäkään onnistumatta. Olen joutunut alkamaan priorisoimaan, että mitä haluan ja kerkeän tehdä jos minulle jokunen hetki omaa aikaa siunaantuu. Sitä aikaa ei turhan usein blogiin laitettu, koska aina oli jotain "parempaakin tekemistä". Toisinaan aloitin elokuvan tai jonkun sarjan katsomisen, mutta eihän mulla riittänyt aika ja sen kautta keskittyminen niihin.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Ei sitä aikaa ole oikein vieläkään. Mä olen jo kauan aikaa sitten luopunut katsomasta mitään omia sarjoja ja elokuvia, koska en koskaan kerkeä. Mä aina suunnittelen, että nyt haluaisin katsoa tätä ja tätä, mutta ei. Musta on helpompi vaan katsoa nopeasti joku Youtube-video ja se on aikalailla ainut viihde mitä itsekseni kulutan. Mua kiinnostaisi paljon katsella vanhoja elokuvia, uusia sarjoja ja vaikka mitä, mutta mä en tosiaan osaa keskittyä niihin kun ei vaan aika riitä.

● Tossa samaisessa merkinnässä puin myös vastikään alkanutta Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mua ahdisti se tilanne todella paljon, enkä pystynyt olemaan lukematta aihetta käsitteleviä uutisia. Stressasin niiden kautta sitten vaan lisää ja lisää. Meinasin ihan ajautua semmoseen pieneen kippuraan, jossa olisin vain halunnut olla yksin ja ilman mitään ulkoisia ärsykkeitä. Onneksi pääsin siitä uutisten lukemisesta yli.

● Yritin tehdä paluuta Putous-asiantuntijaksi, mutta tyydyin jättämään sen yhteen merkintään. Joskus tänne mun blogiin eksyi ihmisiä mun Putous-merkintöjen takia ja yritin kai tällä tavalla kalastella uusia lukijoita. Merkinnässä käytiin siis ihan vaan läpi vuoden 2022 Putouksen sketsihahmot mun näkövinkkelistä. Kuka onnistui ja kuka ei.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Pakko sanoa, että näyttelijät tavallaan onnistui, mutta äänestäjät ei. Kilpailun alkuvaiheessa sieltä tiputettiin heti kaikki mun omat suosikit pois ja voittajaksi julistettiin taas joku täysin sysisurkea räpellys. Mietin, että jaksanko enää edes katsoa koko showta kun se taas olisi tulossa..

● Helmikuun päättää merkintä, jossa se mun ahdistus siitä Venäjän aloittamasta hyökkäyssodasta tuli paremmin ilmi. Olin liki kippuralla jo tässä kohtaa. Jauhoin siitä kuinka mua ahdistaa kaikki informaatio sodasta, mutta silti olin kokoaika lukemassa kaiken informaation siitä himskatin sodasta. Tohon aikaan peloteltiin todella paljon sillä, että se konflikti voi hyvin siitä eskaloitua ja kohta räjähtää kaikki. Ja se, että kohta räjähtää kaikki, pelotti mua todella. Olin erittäin ahdistunut sodan jalkoihin jääneistä lapsista, koska siellä niitäkin myös kokoaika kuoli. Ja kuolee. Mä vaan ajattelin aina, että tilanne voisi ihan hyvin olla niin, että Ukrainan tilalla olisikin Suomi ja itse joutuisin miettimään kokoaika, että mihin turvaan perheeni vien.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Mikään muu ei ole muuttunut, mutta se on, että en ole ihan niin kippuralla kokoaika. Mä luen infoa sodasta paljon ja mua suututtaa se todella paljon. Venäjän koirat räksyttää kokoaika ja uhkaa isommilla ja isommilla tuhotoimilla, mutta toisaalta siihen on jo tottunut. Mä olen onnistunut elämään omaa elämääni ihan hyvin eikä tämä sotatila ole siihen vaikeuttavasti vaikuttanut. Tottakai edelleen haluan, että se sota olisi jo ohi ja Ukrainan kansalaiset saisi ansaitsemansa rauhan.

● Kuukausi alkaa jauhamalla Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Olen tässä kohtaa jo onnistunut laskemaan hartijani alemmas enkä enää ole kokoaika ollut täydellisessä stressissä. On tavallaan jo vähän alkanut naurattamaan se, että miten typerän valtion Venäjä itsestään tekeekään. Se kykenee kokoaika alittamaan sen riman, josta alemmas ei uskoisi enää pääsevän.

● Samaisessa merkinnässä kerroin olleeni kipeänä ja vähän kai vieläkin. Ja lopussa oli vielä pätkä meidän toisesta kissasta, Sarpasta, jonka olen ajatellut olevan jatkoajalla. Olen puhunut aiheesta, koska Sarpalla on ilmeisesti taas tuolloin ollut suoli tukossa.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Sarppa tulee elämään ton ongelman kanssa loppuunsa asti, mutta onneksi näiden tukoskohtauksien määrä on huimasti vähentynyt. Muutoin kissa siis elää ja voi hyvin. Toisinaan asuntoa joudutaan vieläkin kissan jäljiltä siivoilemaan, mutta luojan kiitos huomattavasti tosiaan vähemmän kuin joskus.

● Maaliskuussa ilmeisesti keksin hauskan nimen kuulumispäivityksille. Koska kuukaudet loppuu aina tavuun -kuu ja kuulumiset alkaa tavulla kuu-, niin miten kätevää on yhdistää sanat tästä tavusta? MaalisKUUlumisia, siispä. Tuossa merkinnässä olen valitellut edelleen olevani kipeä. Ja kerroin myös Maxin itkukohtauksesta, joka ei antanut pojalle rauhaa nukkua. Lapsilla kun on elämässään kaikenlaisia vaiheita niin tässä kohtaa Maxilla oli meneillään jonkinlainen huonon unen vaihe. Max ei ollut vielä tossa kohtaa nukkunut ainuttakaan kokonaista yötä ja se oli silloin hitusen stressaavaa itsellekin. Tämänkin merkinnän loppuun olin saanut muutaman sanasen Venäjän hyökkäyksestä..

● Maaliskuun päättää Avautuminen. Päässä on ollut aivan liikaa stressitekijöitä, joten on ollut pakko päästä niistä avautumaan johonkin. Kerroin tuolla kuinka meidän lähisuku on ajautunut vain kauemmas ja kauemmas toisistaan, koska Arto ei ollut pitämässä enää meitä yhdessä. Arto kun kumminkin oli todella tärkeässä roolissa siinä, että se tavallaan aina sai meidät näkemään toisiamme ja juttelemaan toisillemme. Tätä kautta mua on harmittanut hyvin moni asia. Olen edelleen kokenut sitä aikaisemmin mainitsemaani yksinäisyyttä, koska ei vaan ole ollut tarpeeksi ihmisiä ympärillä. Joskus olen ollut yksin, mutta en yksinäinen, mutta tuohon aikaan en ollut yksin, mutta koin olevani yksinäinen.

● Huhtikuussa me mentiin sitten Eiran kanssa kihloihin. Se oli semmoisen pariviikkoisen vihanpidon jälkeen, että kun kerta taas tämmöinenkin ongelma koettiin ja nähtiin yhdessä, niin ehkäpä meitä ei sitten pysäytä mikään. Ei romanttisin tapa meikäläiseltä, mutta tilanne oli ehkä tavallaan oikea. Naimisiin ollaan kyllä menossa jahka keretään.

● Huhtikuulumiset oli lyhykäisyydessään; sotaa, stressiä sodasta lukemista, sen yli pääsemistä, Maxin kanssa touhuilua ja arjesta selviytymistä. Pätkäpaasto on tässä kohtaa jo rakoillut pahasti, mutta olen yrittänyt pitää siitä jollain tavalla edes kiinni. Tohon aikaan rupesin lisäämään ruoanlaittoon uusia raaka-aineita, koska halusin edes sillä tavalla luoda ruokailuihin lisää terveellisyyttä. Vaikka ruoat oli pääosin samoja kun aina ennen niin nyt niissä saattoi olla porkkanaa, purjoa ja muuta mitä terveelliseksi nimitetään.

● Tein yhden merkinnän peruskouluajastani. Mä muistan, että sisko oli silloin tavannut jonkun mun vanhan luokkalaisen, joka jostain syystä muisti mut. Se toi mun mieleen asioita ja mun piti sitten niistä alkaa täällä avautumaan. Hyvä merkintähän siitä tuli. Toi merkintä pitää siis sisällään kaiken sen mitä mä peruskoulustani muistan, joten se kannattaa lukea ihan sieltä, koska en sitä ton tiiviimmäksi saa tiivistettyä.

● Huhtikuussa on päästy touhuilemaan jo ulkosalle. Olin aika paljon ulkona tekemässä parannuksia meidän pihaan, koska kyllähän nyt pihakin piti alkaa saamaan meidän näköiseksi. Tuhottiin yksi iso epämääräinen kukkapenkki, tehtiin polkua terassilta paljun kamiinalle, laitettiin trampoliini ja vaikka mitä kaikkea. Polttavin kysymys siihen aikaan oli: mitä voidaan tehdä grillikatokselle, joka oli meidän ja naapurin rajalla puoliksi? Talojen edelliset asukkaat olivat niin hyvää pataa, että olivat tehneet yhteisen grillikatoksen. Se oli nyt nähnyt jo parhaat päivänsä ja oli epäturvallisen oloinen. Me ei sille mahdettu silloin mitään.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Grillikatos on tätänykyä purettu edellisen naapurin pojan toimesta. Me rakennettiin siihen kuormalavoista meidän puolelle polttopuille katos ja tehtiin tosiaan aitakin meidän ja naapuritontin väliin. Ei haluttu enää olla yhtä suurta pihaa, vaikka edelliset asukkaat niin olikin joskus tahtoneet.

● Toukokuu alkoi ilmoituksella, että Eira ja Max lähti Turkkiin viikoksi ja mä olin täällä sitten kotosalla ihan huuli pyöreänä, että mitähän sitä viikon tekisi? Pikkubussi kun lähti Eiraa ja Maxia pihasta viemään kohti lentokenttää, niin silloin mä viimeksi kyynelehdin aidosti ilman alkoholia. Mulla tuli heti ikävä.

● Viikon aikana huomasin, että semmoinen yksin oleminen ja kodin pyörittäminen ei oikein sovi mulle. Mä ajattelin, että ei mun tarvitse mua varten pitää kämppää mitenkään edustuskunnossa, joten mulla saattoi jäädä roskat pöydälle, tiskit tiskaamatta ja kaikkea muutakin. Ja huomasin senkin, että vaikka mä yksin suhteellisen hyvin viihdynkin, niin ei musta enää kyllä mitenkään saisi yksineläjää. Mulla oli kokoaika kauhean ikävä perhettä (vaikka en sitä myöntänytkään aina) ja mä huomasin vaan jumittavani kotona samoja asioita, vaikka mulla olis ollut aikaa tehdä jotain kehittävääkin.

● Sitten kärsin (ilmeisesti) niskaperäisestä päänsärystä kokonaisen viikon verran. Muistan kyllä kuinka ärsyttävä se oli. Tästäkin huolimatta olin järjestänyt itselleni siivouspäivän, koska olin tullut siihen tulokseen, että en saa pidettyä siisteyttä mukanani kokoaika. Ihmisen täytyy ensin sotkea, jotta se voi siivota, jotta se voi taas sotkea uudestaan ja niin edespäin.

● Lopultahan tämäkin viikko oli sitten ohi ja oikeastaan liki kaikki toukokuun merkinnät käsitteli tätä yhtä ja samaa viikkoa. Sen verran oli ilmeisesti omaa aikaa, että oli aikaa kirjoitella paljon. Viikko päättyi pieniin illanistujaisiin, joita seuraavana päivänä mulla olikin risusavotta pihalla ja sen jälkeen piti enää vain odotella perhe kotiin. Voi sitä onnea kun näki rakkaat ihmiset pitkältä tuntuneen viikon jälkeen!

● Toukokuun päättää toukokuulumisia -merkintä. Siellä totesin, että kevääseen oli palannut värit. Ikävien asioiden myötä mun pari edeltävää kevättä oli mennyt jonkinlaisessa harmaudessa, mutta nyt vihdoin näin keväässä taas potentiaalia! Muistan kuinka ajattelin, että tästä tulee elämäni kevät ja kesä. Mahdollisimman paljon ulkona ja mahdollisimman paljon touhua Maxin kanssa. 

● Samaisessa merkinnässä kerroin myös työtilanteestani. Eli siitä, että olin edelleen työtön. Olin onnistunut jotenkin taas sössimään raha-asiani, joten pitihän siitä sitten uikuttaa täällä blogin puolella.

Muutamalla sanalla näin etukäteen: Ennen kun edes avaan noita kesäkuun merkintöjä niin sanottakoon, että kesäkuu 2022 jäi hyvin vahvasti mieleen sen takia, että otin itselleni pyöräilytavoitteen; kesäkuun aikana 200 kilometriä, eikä yhtään vähempää. Ja joka päivälle Instagramiin kuva ja blogiin blogimerkintä. Pidin siis kesän aika kiireisenä. Tätä virhettä en aio toistaa tulevana kesänä ja olenkin pohtinut, että vuonna 2023 ei ehkä tule kesäkuuputkea – ei ainakaan samallaisessa muodossa kun aikaisempina vuosina olen yrittänyt. Mä haluan kyetä nauttimaan kesästä enemmän, mutta jos järjestän itselleni läjän "pakollisia" asioita niin en osaa nauttia siitä niin paljon kun haluaisin. Katsotaan myöhemmässä jaksossa, että miten tämä kesäkuuputki korvataan vai korvataanko ylipäätään.

● Kesäkuu alkoi kesäkuuputken avauksella. Olen siellä pohtinut, että ei mua huvittaisi viettää aikaa ikkunattomassa kopissa kirjoittelemassa merkintöjä, mutta haluan silti tuottaa lukijoilleni sisältöä. Moni mielenkiintoisempi asia ajaa todella helposti blogimerkintöjen kirjoittamisen ohi.  Samaisessa merkinnässä pohdin jo, että haluaisin kuitenkin tehdä tietokoneella töitä, koska monet muutkin tekee tietokoneella töitä. Se olisi harrastuksen yhdistäminen tienaamiseen, joten sehän olisi pelkkä voitto. Ja eihän Vesa-Matin blogimerkintä olisi mitään jos ei vähän jauhettaisi tyytymättömyydestä omaan vartaloon; olin nimittäin lihonut taas liian isoksi mun edellisvuonna ostettuihin paitoihin ja sekös minua harmitti.

Muutamalla sanalla tähän väliin: Kesäkuuputki on aivan liian paljon merkintöjä sisältävä ajanjakso, joten jos käydään nämä todella pintapuolisesti läpi?

● Kuukauden toinen merkintä käsitteli Maxin taipumusta karkailla pinnasängystä. Se oli siis justiinsa oppinut, että sieltä pinnasängystähän siis pääsee ihan vaan kiipeämällä pois. Tämän seurauksena jouduttiin poistamaan Maxin sängystä yksi pinnaseinä, jotta poika ei satuta itseään tullessaan korkealta alas.

● Kesäkuussa koin taas semmosen hörhöilykohtauksen. Koin jotain, mitä ei ehkä oikeasti tapahtunut, mutta mulle se tuntui hyvin aidolta ja todenmukaiselta. Se on varmasti kaikki tapahtunut mun päässä, mutta mä koin sen todella lohdullisena asiana. Tämä merkintä kannattanee itse lukea jos aiheesta haluaa enempi tietää.

● Kesäkuussa alkoi myös mun tapaamiset työhönvalmentajan kanssa. Ajattelin, että nyt mä tarvitsen jonkinlaista tukea mun jatkosuunnitelmiin ja koin, että työhönvalmentajasta voisi olla apua. Siitähän sitten alkoi työhakemusten ja cv:n hiominen täydellisiksi. Ja oman suunnan selvittely itsenäisesti, mutta avustettuna. Ensimmäistä kertaa viitsin jollekin sanoa, että mitä haluan isona tehdä.

● Olen jaaritellut tv-sarjoista, mitä oltiin silloin katsottu. Pihahommista on tullut kirjoiteltua, koska niitäkin tuli kesällä tehtyä. Sen lisäksi tässä kohtaa olin jo alkanut vahvasti epäilemään, että minulla saattaisi selkeästi olla ADHD. Ja eihän kesäkuu olisi mitään jos ei olisi yhtään merkintää siitä, että Vesa-Matti tahtoo mökille. Mä tahdon aina kesäisin mökille, mutta ei sinne koskaan pääse tarpeeksi montaa kertaa.

● Sitten tuolla näkyy olevan murehtimista vanhan kaveriporukan perään. Se porukka vaan yhtäkkiä hajosi ja kaikki lähti omiin suuntiinsa. Se nousi pintaan todennäköisesti siksi, että meillä oli tapana juhannuksena tehdä aina mökkireissu, mutta nyt ei oltu suunniteltu mitään, koska kenestäkään ei ollut enää aikoihin kuulunut mitään.

● Sälinkäälläkin tuli käytyä vanhempia moikkaamassa pariinkin kertaan ja ne reissut oli aina mahtavia. Ja ne on aina muutenkin mahtavia. 

● Ja olipa kerran sadepäivä, jolloin löysin itsestäni taas hieman enemmän kirjoittajan vikaa. Kirjoitin pätkän lapsuudestani. Se on kylläkin vain pieni pintaraapaisu äitin esittämien kysymysten kautta, mutta hyvä teksti kaiketi silti.

● Juhannusta käytiin viettämässä Eiran, Maxin ja Ronin kanssa jonkinlaisessa majoituksessa tuolla.. Tuolla.. Odottakaas nyt.. Mä en ole ilmeisesti kirjoittanut sitä itse mihinkään ylös.. Mynämäki! Jouduin kysymään Eiralta. Täytyy sanoa, että paikkana se meidän mökki ei ollut mikään paras mahdollinen, mutta ihan varteenotettava vaihtoehto jos ei muuta löydä. Isäntäperhe vahti meidän tekemisiä jatkuvasti todella pienen lammen toiselta puolelta, joten siellä täytyi olla ehdottoman kiltisti. Itsehän en oikeasti tupakoi, eikä tuolla olisi saanutkaan tupakoida, mutta mä koin silti, että juhannukseen kuuluu sikarien tupruttelu ja sitähän tuli sitten kielloista huolimatta siellä tehtyä. Mutta se mikä merkitsee kaikista eniten niin se, että Maxilla oli pääosin viihdyttävä reissu. (ja ei, en sikaroinut Maxin näköpiirissä tai muutenkaan niin, että Max olisi osaansa saanut.) Sitten toisena päivänä käytiin pienellä aikamatkalla jossain 90-luvulla, koska käytiin semmosella pienellä grillillä, jossa kaikki kylän ihmiset tunsivat toisensa. Se oli jotenkin todella rento ja rentouttava miljöö. Syötiin siellä lihikset ja jatkettiin takaisin mökkeilemään.

● Mökiltä kun saavuttiin kotiin, niin mun oli pakko lähteä jatkamaan juhannusta mun vanhempien ja Ronin kanssa Sälinkäälle. Juhannukseen on aina kuulunut tietynlainen rellestys, mutta perheen kanssa mökillä semmoinen rellestys ei tullut kuuloonkaan. Mun oli sitten pakko päästä rellestämään maalle ja näin tapahtui. Siellä pelattiin korttia ja istuttiin grillillä, joten aikamoista rellestystä tosiaan. Viihdyin kuitenkin suuresti.

● Kesäkuuhan päättyy aina siihen, että täytän vuosia. 30. kesäkuuta 2022 mittariin tuli jo 33. Synttärit on nykyään jo niin arkipäiväistyneet, että ei siitä ollut mitään sen kummallisempaa kerrottavaa. Se on tavallaan siis päivä muiden joukossa, mutta spesiaalin siitä tekee se, että saa voileipä- ja täytekakkua!

● Heinäkuussa mainitsin valvomisen peikosta. Se oli siis ihan vaan semmonen ajatus, joka jatkuvasti kävi mielessä. Lapsena jokaiseen kesään kuului se, että piti valvoa ainakin yksi yö läpi ja vasta sitten kesä oli täydellinen. Nyt mulle viime vuonna tuli jostain taas se kummallinen tarve sille. 

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Se tunne meni itsestään ohi, vaikka epäilin sitä tuolla merkinnässä. En yrittänyt valvoa yhtään yötä aamuun asti, koska ei se ole tässä iässä enää yhtään kannattavaa. Ei se ollut silloinkaan, mutta nykyään ei varsinkaan. Siinä on niin paljon negatiivisia puolia, että ne jää heittämällä olemattomien positiivisten puolien varjoon. Se oli vaan fiilis, joka onneksi meni itsestään ohi.

● Heinäkuussa aloin myös hiljalleen oikeasti ajattelemaan, että hetkinen, meidän elämä tulee taas ihan kohta muuttumaan. Meillehän on tulossa toinen lapsi. Mua ei pelottanut ajatus niin paljon kun ensimmäisen kohdalla aikanaan, mutta tottakai suuren elämänmuutoksen edessä jännitti. Mietin, että mitenhän meidän vanhempien huomio tulee jatkossa jakautumaan ja miten muuten alkaa elämä luistamaan? 

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Poika tosiaan sitten sieltä lopulta syntyi ja kaikki pelot oli taas yhtä tyhjän kanssa. Aikaa ja jaksamista on molemmille pojille, vaikka oli tosiaan ajatuksia siitäkin, että miten sitä osaa ajan priorisoida jatkossa niin, että kumpikin saa tarvitsemansa. Se on rehellisesti myönnettävä, että Eira on kylläkin Miion kanssa paljon enemmän kun minä, mutta kyllä minäkin yritän parhaani mukaan myös Miionkin huomioida.

● Tein heinäkuussa myös ADHD-testin netissä. Aika vahvat on viitteet siihen, että minulla se ADHD mahdollisesti oli ja on edelleen, vaikka jäinkin alle "vaaditun" pisterajan. Mihinkäs se lähtisikään? Vastasin lähinnä siis aika isoon määrään kysymyksiä ja niiden pohjalta tein itsetutkiskelua.

● Sitten sieltä heinäkuulta löytyy toki vielä kuukauden kuulumiset, jotka on aikalailla tässä; työhönvalmentajan kanssa CV:n hiomista, työhakemusten hiomista ja jatkosuunnitelmien suunnittelua. Taas oli tullut myös pyörähdettyä Sälinkäällä grillaamassa, korttia lätkimässä ja iltaa istumassa. Ilmeisesti tässä kohtaa on vähän taas myös raha-asiat ahdistaneet, mutta muutoin on mennyt ilmeisen hyvin. Oltiin myös Eiran kanssa käyty viettämässä "viimeistä yhteistä lapsivapaata ennen toista lasta" Vantaan Flamingossa. Kylpylöintiä, syöntiä, hohtogolfia ja nukkulointia hotellissa. Ja olisin vielä tahtonut ostaa älylamppujakin.

● Heinäkuun päättää semmoinen blogimerkintä, joka on otsikoitu "Pakko alkaa kävelemään". Elikkäs sitä samaa mitä aina ennenkin. Vesa-Matti suunnittelee alkavansa urheilemaan tavalla tai toisella. Olin sohvalla viihtyvä pullero, enkä viihtynyt kehossani lainkaan.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Jep, eihän se lähtenyt ei. Mä aina suunnittelen kaikkea hirveesti, että nyt tehdään sitä ja tätä, että saadaan jonkinlaisia tuloksia! Jaksan ylläpitää ajatusta päivän-pari ja sen jälkeen paluu vanhaan on taattu. Tällä kirjoitushetkellä tilanne on se, että pätkäpaastoan ja yritän todella vähällä urheilulla saada tavallaan jalkaa oven väliin. Toivon, että jossain kohtaa huomaan joitain pieniä tuloksia ja sen jälkeen motivoidun asiaan enemmän. En enää yritä pakottaa itseäni, koska se on nyt aivan liian monta kertaa nähty, että mihin se johtaa: pettymyksiin ja turhiin lupauksiin.

● Elokuussa sain tietää, että mut oltiin valittu opiskelemaan verkkosivutuotannon perusteita Järviseurun ammatti-instituuttiin. Omaksi onnekseni tämän koulutuksen pystyi lähteiden mukaan opiskelemaan täysin etänä, koska kouluun olisi ollut melkoinen matka. Epäilin taitojani ja mietin, että monet mun ikäiset ihmiset on jo niin paljon mua edellä näissä asioissa, että kannattaako mun edes? En tiennyt mitä on tulossa, mutta mulla oli silti aika hyvä fiilis asiasta.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Itseasiassa tänään mulle saapui todistus tosta suorituksesta. Sain arvosanaksi tosiaan 3, joka oli suurin arvosana mitä pystyi saada tekemättä oikeaa asiakastyötä. Olen ihan tyytyväinen, vaikka verkkosivut, jotka loin, olivat kyllä paljon paremmat kun mitä arvosana 3 antaa ymmärtää.

● Sitten oli suruja ja suuria iloja: 10. elokuuta kuoli suuri suomalainen taiteilija Vesa-Matti Loiri ja 11. elokuuta syntyi suuri suomalainen huipputyyppi Miio Oiva Eemeli!

● Kuopus on tullut kotiin -merkintä käsittelee nimensä mukaan sitä, että saatiin meidän toinen poika vihdoin sairaalasta kotiin. Eira oli muistaakseni saanut jotain semmoista lääkettä, että äitiä ja poikaa ei voitu kotiuttaa niin pian kun mahdollista. Mutta sitten kun ne sieltä sairaalalta kotiin pääsi niin olihan se sitten iso onnellisuuden tunne mikä minutkin valtasi, koska Max pääsi kohtaamaan pikkuveljen ja Miio pääsi kohtaamaan isoveljen. Ja tietenkin siis senkin takia, että nyt oli koko perhe vihdoin kotona.

● Koulukin siinä sitten alkoi. Ei sellaisena kun olin sen itse ajatellut, mutta jokatapauksessa alkoi. Mä olin ajatellut, että nyt opiskellaan yötä päivää, mutta meillä olikin luentotunteja vain kerran viikkoon ja loppu aika meidän täytyi tehdä itsenäisesti tehtäviä. Se koulu sisälsi paljon uutta ja mielenkiintoista, mutta mun tiedonhalulle se oli vaan yksinkertaisesti aivan liian hidastempoista toimintaa. Asioita onneksi aina pystyi kertaamaan jos löysi jostain itselleen aikaa. Sitä aikaa ei ollut nimittäin helppo mistään ottaa, koska "ei ollut mitään pakollista". Mä tarvitsen aikaraamit, koska en itse osaa niitä muodostaa.

● Heinäkuun viimeinen merkintä oli samaan aikaan minun 900. merkintäni koko tässä blogissa. Kerroin siinä vähän blogista ja vauva-arjesta. Vauva-arjesta muistettavin asia on se, että mä en kyennyt nukkumaan sitäkään vähää mihin olin jo tottunut. Miio piti öisin niin kamalaa meteliä.. Tai siis eihän se kovaäänistä ollut, mutta se oli loputonta. Mä jouduin vaihtamaan useasti nukkumaan vierashuoneeseen, koska en saanut unta ähinöiden ja puhinoiden takia. Tästähän sitten kehkeytyi ajatus, että mitäpä jos vaihdettaisiin meidän vierashuoneeseen oikeasti hyvä sänky, ettei tarvitse nukkua kehnolla vuodesohvalla kun ei omassa sängyssäkään kykene.

● Syyskuu alkoikin sitten taas syyskuulumisia päivityksellä. Olin silloin tehnyt pitkästä aikaa lasagnen alusta loppuun itse ja ilmeisesti se oli niin iso asia, että siitä piti ihan blogissa mainita. Opiskelut oli käynnistyneet oikein mutkattomasti ja mulle jäi usein luentojen jälkeen semmonen tyhjyys, että olisin halunnut oppia kyllä enemmän ja lisää. Mä tykkäsin siitä mitä siellä tehtiin ja mä olisin halunnut käyttää myös kaiken muun vapaa-ajan siihen, että voin oppia kaiken verkkosivujen tekemisestä.

● Samaisessa merkinnässä mainitsin myös siitä, että olen rasittava sairastelija. Ja mä olen, oikeesti. Yritin kyllä tohon aikaan ruveta sitä hillitsemään, että en ihan kaikesta jaksaisi kokoaika valittaa. Valitan silti. Oli pitkästä aikaa tullut nimittäin korvatulehdus tai joku kylään, joka vei kyllä sairastelupäivistä kaiken voiman. Se oli niin rasittavaa. Seuraava merkintä kantaakin sopivasti nimeä korva pakotti päivystykseen. Te voitte vaan kuvitella, että kuinka paljon on pitänyt sattua, jotta minä olen suostunut menemään päivystykseen. Siellä mulle kivenkovaan väitettiin, että "ei sulla täällä mitään ole, todella vaikkuiset vaan. Pese ne." Ja vaikka kuinka kysyin, että voiko vaikku itsessään aiheuttaa niin kovat kiputilat niin mulle väitettiin, että "kyllä kyllä ja tosta haet apteekista vaikunpehmentäjää". En edelleenkään usko, että mun korvakipuni johtui vaikusta.

● 11. syyskuuta kirjoitin terveiset Artolle, sinne missä hän ikinä nyt onkaan. Arton synttäripäivät vetää aina mielen tosi synkäksi. Silloin sitä tulee normaalia herkemmin mietittyä, että olisiko voinut itse tehdä jotain toisin? 

● Syyskuussa meille tuli kylään myös viheliäinen enterorokko. Se oli kamala tauti. Mä tiesin kyllä varmaksi sen, että jos meille mitään tauteja Maxin mukana päiväkodista tulee niin minä jos kuka olen se, joka ne myös itselleen saa. Eira on sen verran tarkempi kaikesta hygieniasta, että se selvisi koko hommasta ihan vaan sivustaseuraajana. Mulle se tuli kamalana, enkä enää ikinä, ikinä, ikinä halua sitä. Ei se kuitenkaan voittanut kipuasteikolla korvasärkyä, joten ei se nyt ihan niin kamala tauti sitten ollutkaan.

● Sitten mä olin tehnyt yhden päivityksen siitä, että kuinka pehmoisä mä olenkaan. Mä olen jatkuvasti liki kyyneleet silmissä jos Max tai Miio oppii jotain uutta. Mä liikutun jatkuvasti niiden kehityksestä ja mulle on todella tärkeää, että nään noi pojat onnellisina. 

● Kaikki negatiiviset asiat tältä syyskuulta muodostui mun mielessä muotoon turhautumiskakku. Pohjana korvatulehdus, täytteenä kipua ja ärsytystä. Seuraavaksi väliin enterorokko, täytteenä kipua, ärsytystä ja näppylöitä. Sitten laitetaan siihen päälle erinäisiä flunssa- ja korvaoireita ja näiden jälkeen koristeltiin koko komeus vielä neljä seinää -nonparelleja ja univaje -namusia. Oli aikamoinen paketti kasassa ja erittäin nahkea syyskuu.

● Syyskuun päättää merkintä, joka kantaa nimeä Mahtavin Max. Siellä olen taas käynyt läpi vähän Maxin elämää ja kehitystä. Maxin päiväkodista, Maxin leikeistä, Maxin vaikeuksista ja kaikesta tämmösestä mitä nyt mieleen on silloin juolahtanutkaan. Max oli myös käynyt ensimmäistä kertaa kaupassa silleen, että se oli saanut omat kärryt ja päässyt niiden kanssa rullaamaan pitkin Lidlin käytäviä. Se on kyllä muodostunut jokseenkin unohtumattomaksi hetkeksi. Uhosin merkinnän perään, että kohta tulee varmasti kaksinverroin teksiä lapsista, koska aika varmasti käydään Miionkin vaiheet täällä aikanaan läpi.

● Lokakuuhan alkoi sillä, että loin tänne mun blogiini uuden ulkoasun. Mä olen nopea kyllästyjä, joten älkää olettako, että tämäkään tulee olemaan pysyvä. Me oltiin koulussa opiskeltu vähän noita fontti-juttuja ja siihen päälle hieman värejä ja niiden rimmaamista keskenään. Siitähän mä silloin innostuin ja mä halusin tehdä tästä blogin ulkoasusta mahdollisimman selkeän, mutta silti mahdollisimman hienon. Paljon ylimääräistä pois ja paljon yksinkertaistusta tilalle.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Tohon aikaan otin blogissa myös käyttöön ingressin, koska opiskeltiin sitäkin koulutuksessa. Se on siis se tekstirimpsu, missä yritän mahdollisimman tiiviisti kertoa mistä kyseisessä merkinnässä puhutaan. Kiitos näiden ingressien tämä tämän merkinnän loppu tulee olemaan huomattavasti helpompaa. Mun ei tarvitse enää lukea käytännössä koko blogimerkintää, jotta tiedän mistä olen puhunut. Jos olen tehnyt ingressin oikein niin mulla on siitä melkein suoraan se mitä mun pitää kirjoittaa tänne. Kiitos lokakuun minä! Kiitos koulutus!

● Tilattiin myös lokakuussa Maxista ifolor -kirja. Päätettiin samalla, että tehdään siitä tapa niin pitkäksi aikaa kun se on mahdollista. Joka vuosi synttäreiden jälkeen niputetaan vuoden parhaimmat kuvat yksien kansien väliin ja tilataan kirja kotiin. Samaisessa merkinnässä jauhoin myös muutoinkin kuvien tärkeydestä ja siitä, kuinka en todellakaan halua, että mun kovalevyllä olevat kuvat ikinä koskaan milloinkaan häviää.

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Maxista kirjoja on nyt kaksi ja ei mene kauaa, että päästään tilaamaan Miiostakin ensimmäinen. Noita kirjoja on todella kiva esitellä vieraille ja niitä on itsekin kiva aina välillä käydä läpi. Ja ne tulee varmasti olemaan aikanaan tosi kivoja kirjoja myös pojille itseilleen.

● Sitten tuli merkintä siitä, että mulla oli taas kerran huono itsetunto. Yksi valinta johtaa toiseen ja toisessa hetkessä inhoan taas sitä miltä näytän. Kaipasin sitä motivaatiota, joka mulla oli aikanaan kun sain tiputettua melkein 30 kiloa pois. Nyt olin oikeastaan vaan haalinut kiloja takaisin ja pyöristynyt pyöristymistäni. Inhoan siis itseäni epäonnistujana, joka aina palaa samaan vanhaan kaavaan ja lössähtää kerta toisensa jälkeen uudestaan.

● Lokakuussa meidän toinen poika sai myös nimensä; Miio Oiva Eemeli. Kyseisessä merkinnässä kerroin hieman nimen syntytarinaa, koska me ollaan aina ajateltu, että nimellä on paljon väliä. Maxin nimessä oli paljon ajatusta ja niin on meidän Miionkin nimessä.

● Lokakuu loppuu pohdintaan siitä, että olenko minä nyt aikuinen? Koin jotenkin vahvasti tossa hetkessä, että ehkä mä olen nyt nuoruuteni elänyt ja nyt vastassa on aikuisten maailma. Kauanhan siihen menikin, huh. En kuitenkaan tahdo sanoa, että sen kanssa pitäisi kenelläkään kiirettä olla.

● Marraskuussa ei tullut kuin yksi ainoa merkintä. Olen ollut aika aikaansaava. Toisaalta taisin kyllä ladata voimiani tulevaa joulukuuta ja blogiputki-joulukalenteria varten. 

● Tämä ainokainen blogimerkintä piti sisällään höpinää alkaneesta näyttötyöstä, tottakai jotain asiaa lapsista ja vielä ainakin uudesta puhelimesta. Ei tuota voi oikein ton pidemmin enää tiivistää, joten tämä marraskuu -väli tulee olemaan erityisen lyhyt. Käykää ihmeessä lukemassa marraskuulumiset, jos mainitsemani aiheet yhtään kiinnostaa.

● Mainittakoon tässä vielä, että puhelin, joka tuli hommattua oli Samsung Galaxy S22. Ei kenenkään tarvitse tuota linkkiä sitten käydä katsomassa vain sen takia, että saa tietää mikä ihmeen uusi puhelin.

Muutamalla sanalla näin etukäteen: Joulukuu, joulukalenteri, blogiputki, eli blogiputki-joulukalenteri. Se onnistuttiin vuonna 2022 viemään täydellisen onnistuneesti maaliin. Tai siis täydellinen määrä luukkuja, mutta sisältöön tuottaja ei ilmeisesti koskaan osaa olla tyytyväinen. Tai en ainakaan minä osaa. Välillä, mutta ei aina. 24 päivää kun kirjoittaa niin väkisin väliin mahtuu niin väkisin väännettyä, että ihan hirvittää. Ensimmäinen merkintähän on tunnetusti ihan vaan peruspaasaukset, jossa kerron mitä joulukuussa tulee tapahtumaan, joten ei mennä siihen sen tarkemmin. Katsotaan sieltä nyt mielenkiintoisimmat, jos semmoisia ylipäätään on.

● Luukku numero kaksi kantoi nimeä haluan katsoa. Siinä mä pohdin vähän, että mulla on kaikenlaisia ohjelmia, sarjoja ja elokuvia, joita haluaisin joulukuun aikana katsoa. 

Muutamalla sanalla näin jälkikäteen: Vaikka mulla oli taas kerran aikomukset, hyvin vahvatkin semmoiset, niin ei, en katsonut mitään! En vaan yksinkertaisesti löydä aikaa ja keskittymistä mistään yhdenkään elokuvan vertaa. Se ns. oma aika käytetään aina kaikkeen muuhun, eikä sitä ole ihan tuhlattavaksi asti vaikka sen aina tuhlaankin.

● Kysymyksiä, sisustamista, lisää kysymyksiä ja jopa vastauksiakin. Jostain syystä tämä kysymys ja vastaus -kortti tulee käytettyä tommosien blogiputkien aikana todella helposti ja todella monta kertaa. Niitähän siis tähän blogiputkeenkin mahtui useampia ja useampia.

● Joulukuussa puhuttiin myös raha-asioista, koska niiden kanssa oltiin taas hitusen solmussa. Samaan hengenvetoon jauhoin myös nettihuijareista, koska ne on liki maailman ärsyttävin asia.

● Eiran syntymäpäiviä vietettiin taasen 7. joulukuuta, vaikka ei se kyllä niitä silleen viettämällä vietä. Olin kuitenkin loihtinut kakun, tehnyt Maxin ja Miion kanssa kortin ja olin ostanut jonkinlaisen lahjankin, joka ei tietenkään edes ehtinyt ajoissa perille. 

● Ruoanlaittoa, koulujuttuja, kuulumisia ja kuulumisia lisää. Niitä taas muutaman luukun täydeltä. Ainiin, mainitsinko jo jossain välissä kysymykset ja vastaukset? Niitäkin tuli vastaan taas muutamia. Mutta sitten sieltä löytyi seuraava ihan lukemisen kannalta hyvä merkintä; älä ärsyynny. Lause, jota iskä toitotti Artolle ja Arto toitotti sitä mulle niin, että mä sen jossain vaiheessa liki sisäistin. Merkinnässä kävin läpi vähän sitä, että mulla on ollut toisinaan tosi vaikeeta olla ärsyytymättä, vaikka kuinka Buddha olen yrittänytkin olla.

● Sitten on semmoinen luukku, joka ei valitettavasti kerännyt niin montaa silmäparia kun olisin toivonut. Hyvin paljon normaalista blogimerkinnästäni poikkeava merkintä, nimeltään olen koittanut kirjoittaa "kirjaa". Siellä esittelin vähän kirjoittamaani, Juha Vuorisen Juoppohullun käsikirjojen inspiroimaa tekstiäni. Sisältää paljon huonoa kielenkäyttöä, joten ei sovellu kaikille jos kenellekään.

● Kysymyksiä, kysymyksiä, kuulumisia, ruoanlaittoa.. Kyselyistä tärkein on se, jossa kerroin vain absoluuttisia totuuksia. Kyseessähän on ikuisuuskysymykset, joihin minulla nyt vaan sattuu olemaan täydellisen oikeat vastaukset. Toinen ihan mainittava luukku kysymyksistä ja vastauksista on nimeltään kysymyksiä naisista. Se oli jostain syystä kivaa pohdittavaa, joten sitä oli todella kiva tehdä. Nimensä mukaan kaivoin netistä kysymyksiä naisista ja vastasin niihin parhaan oman tietämykseni mukaan.

● Blogiputki-joulukalenteri päättyi jouluaattoon, mutta sen jälkeen saatiin vielä pari merkintää vuodelle 2022. Toiseksi viimeisessä merkinnässä pohdin taas kerran oikein samoin kääntein väitettä, että blogini sisältää seksuaalissävytteistä materiaalia. Tämän minulle kertoi Googlen mainosohjelma, joka hylkäsi mahdollisuuteni tienata tällä blogilla. 

● Vuoden päätti merkintä nimeltään perunat ja uudenvuodenaatto. Siinä mietittiin vain, että miten monta kertaa voi yhdet perunat mokata? No, oma kokemukseni on kolmesti. Samaisessa merkinnässä pohdin myös sitä semmoista tyhjyyttä, joka jää kun ei juhli mitään juhlapyhiä enää nykyisin oikein mitenkään. Kaikki kissanristiäiset on mun osaltani jotenkin jääneet, eikä ole oikein mitään perinteitä. Se harmittaa ja siitä on jäänyt semmonen, no, tyhjyys.


Vihdoin! Vihdoin se on ohi! Hyvänen aika ihmiset.. Mä olen nyt upottanut tähän kokonaisuudessaan seitsemisen tuntia. Täytyy myöntää, että tämä on jotenkin tuntunut nyt paljon isommalta työmaalta kuin aikaisempina vuosina. Luojan kiitos loppua kohden tuli noihin merkintöihin noi ingressit, koska ilman niitä mä en tiedä miten olisin jaksanut vielä painaa tämän maaliin.. Huh. Oon miettinyt tässä jo tätä vuotta 2023, että mitenköhän voisin tehdä etukäteen mahdollisimman paljon? Mutta toisaalta; jos muistan vaan laittaa tarpeeksi kattavan ingressin jokaiseen merkintään niin seuraava kooste tulee olemaan lasten leikkiä.

Mutta joo, huh. Voisi melkein sanoa, että verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta mitään näistä en ole tämän eteen vuodattanut. Henkisesti kyllä, mutta sitä ei varmastikaan lasketa. Tai saahan sen laskea jos tahtoo ja minä tahdon. Huomaan, että nyt alan vaan jaarittelemaan itseäni solmuun enkä osaa oikein lopettaa tätä koostetta. Nyt se on vain pakko! 

Kiitos vuodesta 2022! Kiitos lukijoille, kiitos harvoille kommentoijille ja kiitos.. No, mulle tietenkin. Kiitos kaikille! Toivottavasti te harvatkin lukijat viitsitte edes lukea tämän, koska tästähän tavallaan lukee helposti koko viime vuoden ilman, että tarvitsee sen pahemmin vaivautua.

Tehdään vuodesta 2023 edellistä parempi, jooko? Enemmän lukijoita, enemmän kommentteja ja enemmän.. No mua tietenkin. No ei, ehkä en enempää mua. Oon ihan super-tyytyväinen, jos vuodessa tulee se 100 blogimerkintää. Siinä on jo aika kahlaaminen tällein koostemielessä. Mutta joo, ei mulla muuta oikeestaan. Kooste on nyt paketoitu ja vuosi 2023 on jo bloginkin puolesta startattu jo aikaa sitten. Eli eikai tässä. Se on seuraavaan kertaan, mutta toivottavasti se ei ole seuraavaan koosteeseen!

Mahdolliset kirjoitusvirheet tullaan vielä korjaamaan, mutta se vaatii aikaa. Älkää siis suuttuko heti. En ole nyt jaksavainen oikolukemaan, vaikka tietenkin pitäisi ennen julkaisua. Halusin tän nyt vaan ulos ja luettavaksi. Kiitos vielä kerran ja tosiaan, sinne seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti