Ajatusvääristymät (2026)

Mut on kerran nuorena pistetty miettimään ajatusvääristymiä. Silloin mun suhtautuminen siihen oli lähinnä "oli pakko tehdä, joten tein puoliläpällä". Myöhemmin palasin tutkimaan asiaa ja päätin tehdä sen aikuistuneempana uudestaan, koska olin alkanut tykkäämään itseni tutkimisesta. Se on edelleen mielenkiintoista, joten teen tämän taas!

Mä selailin mun vanhoja blogimerkintöjä taas kerran, joka siis todistaa sen, että en mä kirjota jotain pois koneistosta ja jätä sitä vaan sitten taakseni. Kyllä näitä kirjoitetaan myös sitä varten, että johonkin ajatukseen voi myöhemmin palata. Tavallaan kai muistinkin tueksi.

Mä rullasin vuoteen 2019 ja löysin merkinnän Ajatusvääristymät (2019). Mä en lähtenyt lukemaan sitä läpi, koska mulla on ollut semmoinen tapa aina välillä palata tekemään se uuden minäni näkökulmasta. Mietin, että olenkohan laittanut sinne mitään seuraavasta kerrasta ja kappas, sattumalta sieltä löytyi seuraavanlainen teksti lopusta: 

Ehkä siellä on vieläkin asioita, jotka ymmärrän väärin tai jotain, mutta jos katellaan uutta jatko-osaa sitten taas, hmm, 2012, 2019.. Eli 2026. Ehkä mä silloin taas olen hieman viisaampi, mutta mikä varmaa, niin ainakin 7 vuotta vanhempi.

Hämmennykseni oli suuri kun hoksasin, että tämä vuosi 2026 on juurikin se oikea vuosi tehdä tämä uudelleen. Eli, me tehdään se uudelleen. Ja me tehdään se uudelleen nyt.

Sen enempiä jaarittelematta käydään kiinni ensimmäiseen ajatusvääristymään ja pohditaan sitä mun näkökulmasta vuonna 2026. Vertaan vastauksiani vielä jotenkin edelliseen, jotta nähdään jonkinlainen kehitys (eteen- tai taaksepäin). Eli, lets mennään! Hetkinen, en mä koskaan sano noin.. No, nyt sanoin.

Mustavalkoajattelulla tarkoitetaan sitä, että nähdään vain kaksi ääripään vaihtoehtoa. Esimerkkinä tästä on ajatus: "Kaikki tai ei mitään" tai niin sanotut "joko-tai-lauseet".

– Mun ajatteluskaalani on mun mielestä paljon laajempi. Tai ainakin haluaisin uskoa niin. Mä huomaan, että jos mä olen suunnitellut jotain ja se ei toteudu, niin silloin mulla iskee semmonen fiilis, että tän piti kyllä tapahtua näin, mutta kun ei tapahtunut niin minua kiukuttaa nyt suuresti. Petyn helposti jos suunnitelmat katkeaa. Voisin kuvitella tämän ehkä liittyvän tähän. Ehkä sanoisin siis, että mun ajatusskaalani on laaja kun ajattelen muita ihmisiä, mutta jos asia koskee jollain tavalla mua ja muuttuvaista arkea niin mun näkemykseni kavenee huomattavasti ja silloin puhutaan ehkä mustavalkoajattelusta taas. Eli tätä minulla vielä tietyssä mittakaavassa on. Suunnitelma on aina ainut suunnitelma, eikä varasuunnitelmia ole. Kaikki on ladattu siihen yhteen tai sitten ei mihinkään.

2019 | Edelliseen verrattuna ajatukseni eivät ole paljolti muuttuneet. Olen ehkä alkanut tunnistamaan tämän itsessäni helpommin ja reflektoimaan enemmän, mutta muutoin tämä vääristymä on pysynyt mukana elämässäni.

Väärät yleistykset sisältävät sanoja "aina, ei kukaan, koskaan, yleensä". Esimerkkejä vääristä yleistyksistä: "Aina sataa.", "Kukaan ei välitä minusta.", "Pilaan aina kaiken."

– Mä väittäisin, että mä en ajattele näin. Mun mielestä joskus voi sataa, mutta se ei tarkoita sillä hetkellä sitä, että aina sataisi. En näe tätä kyllä itsessäni. Mä oon jopa lapsille yrittänyt sanoa, että näin ei kannata ajatella, koska se latistaa sitten omaa meininkiä paljonkin. Eikä muidenkaan ole kiva kuunnella jatkuvaa synkistelyä. Joskus mokaa, joskus ei. Joskus on kivaa, joskus ei. Näin mä ajattelen itse.

2019 | Tämä ajatusvääristymä on pysynyt poissa elämästäni nämä 7 vuotta. Silloin sanoin, että saatan vitsillä sanoa jotain "aina sitä tai tätä", mutta nykyään se on jäänyt pois, koska en halua sitä viljellä lasten kuullen, koska yritän juuri opettaa niin, että tätä ajatusvääristymää ei lapsille tulisi. Voisi siis sanoa, että vanhemmuus on kasvattanut.

Ajatusten lukeminen on yritystä "lukea" toisten ajatuksia tulkitsemalla niitä pienten ja epäselvien vihjeiden avulla. Esimerkkinä ihmissuhde, jossa molemmat luulevat tietävänsä mitä toinen haluaa vaivautumatta kysymään toiselta.

– Tätä mulla on ikävä kyllä paljon. Mä päättelen toisten somekäyttäytymisestä jo tosi paljon: jos joku, joka päivittää usein ei yhtäkkiä päivitä yhtään, niin päättelen, että nyt on joku huonosti. Ikävän usein tämä on osunut kohdilleen, mutta eihän sitä saisi noin tehdä. Mulla on paha tapa sanoa lapsille, että "nyt sit", mutta unohdan liian usein ilmaista, että mistä mä mainitsen. Mä luulen, että kun tätä on mulle mun lapsuudessa tehty niin on ruokkinut tätä ajatusvääristymää tähän pisteeseen. Mun on pitänyt olettaa, joten edelleen oletan paljon vain siitä miten joku käyttäytyy. Tässä on iso oppimisen paikka itsellä, koska en halua siirtää tätä omille lapsille.

2019 | Olen väittänyt, että en kärsi siitä enää niinkään. Luulen, että olen hieman juksuttanut itseäni ja lukijoitani. Tää tapa on ollut mulla mun mielestä aina. Ja kuten selitin, se tulee aika varmasti lapsuudesta. Toki tuollakin sanoin, että olen tulkinnut esim. jos joku ei moikkaa mulle niin olen heti ajatellut, että olen tehnyt jotain väärin ja se ei enää halua olla mun kanssa missään tekemisissä. Tämäkin ajatus elää mussa yhä, koska mä olen yliajattelija. Ehkä tunnistan ja myönnän tämän nykyään paremmin, koska haluan korjata tämän.

Liiallisella korostamisella dramatisoidaan elämää. Kielteisistä asioista suurennellaan ylitsepääsemättömiä. Niiden perusteella tehdään pitkäaikaisia johtopäätöksiä. Pienestä ärtymyksestä saattaa kehittyä vuosia kestävä kauna.

– Vuosia kestävä kauna, no.. Mulla on yksi kaverisuhde mennyt nyt poikki tässä 2019-2026 välillä sen takia, että mä olen mä. Toinen ei sietänyt sitä, että mä en osaa itse ottaa yhteyttä ja katkaisi sitten välit kokonaan, vaikka se ystävyys oli mulle tärkeä. Se tapahtui juuri siihen aikaan kun olisin eniten ystävää kaivannut, joten siitä on jäänyt vuosia kestävä kauna. Se ei vaikuta mun elämään enää negatiivisesti, mutta oli se pitkään semmonen, että mua suututti se ajoitus ja se, että se ystävyys oli lopulta sitten niin "halpa". Vaikea löytää tähän mitään mikä sopisi juuri tähän päivään, koska mä yritän välttää kaikkea draamaa, koska en pidä draamasta elämässä.

2019 | Olen sanonut syyllistyväni tähän tosi paljon. Ihmettelen nyt, että miksi olen niin sanonut? Ehkä en muista sitä aikaa niin tarkasti. Tai siis, no joo. Jos mä olisin silloin myöhästynyt vaikka bussista niin olisin voinut ajatella, että päivä oli sitten siinä, enkä olisi miettinyt mitään toista keinoa. Nyt jos mä myöhästyisin jostain bussista, niin mä lähtisin vaikka kävelemään. Ennen olisin jäänyt maahan makaamaan, mutta kyllä mä nykyään menisin enemmän tulta päin.

Katastrofiajattelussa "tiedetään" etukäteen kaiken päättyvän kuitenkin huonosti. Tulevalle katastrofille ei ole olemassa perusteluita tai vaihtoehtoja.

– Tavallaan siis tässä on sitä mun mustavalkoajattelua mukana. Mä tiedostan, että jos mun joku suunnitelma ei mene maaliin, niin sitten on tiedossa huono päivä. Mä en osaa varautua siihen suunnitelman toteutumatta jäämiseen, joten siitä tulevalle huonolle päivälle ei ole vaihtoehtoja. Tämä on ehkä hyvä alkaa tässä kohtaa tiedostamaan ja tämän takia näitä ajatusvääristymiä on hyvä välillä käydä näköjään läpi. Osaan ehkä jatkossa edes hetkeksi pysähtyä miettimään, että voisiko olla vaihtoehto? Kyllä mä siis syyllistyn tähän aika paljon.

2019 | Olen väitttänyt tämänkin olevan poissa elämästäni, koska olen oppinut sietämään omia mokaamisiani. Ja siis se pitää paikkaansa, mutta näköjään tämä ajatusvääristymä on kasvanut tai muuttanut muotoaan omassa päässäni. Moka on nykyään lahja, joka opettaa. Kaikki me joskus mokataan ja siitä oppiminen on tärkeää. En ole silloin vielä tunnistanut, että tämä kävelee aika hyvin käsi kädessä mustavalkoajattelun kanssa omalla kohdallani. Jos moka ei ole minusta peräisin niin sitten en osaa ajatella siitä kivasti, sanotaan näin.

Henkilökohtaistamisessa toisten käyttäytymisen ajatellaan aina liittyvän itseen.

– Uskallan väittää, että ennen kun luen tota omaa ajatustani vuodelta 2019, niin tämä on pysynyt samana. Tää on ollut mulle aina todella iso ongelma. Tässä on juuri se, että jos joku esim. jättää moikkaamatta, niin minähän olen varmasti tehnyt jotain väärin ja se ei enää halua olla mun kanssa missään tekemisissä. Kyllä, mä teen tätä aina kun joku käyttäytyy eri tavalla kuin mihin olen tottunut, vaikka kyseessä olisi vain se, ettei toinen ehkä nähnyt moikkaustani tai minua ylipäätään. Ja mä syytän tästä yksinoikeudella yliajattelua. Mä en voi ohittaa asiaa vain olkien kohautuksella, vaan se jää mun päähäni pyörimään tunneiksi ellei jopa päiviksi. Toi on vihainen, koska olen tehnyt jotain. Toi on surullinen, koska olen tehnyt jotain. Vaikka en edes tiedä, että mitä olisin tehnyt tai edes voinut tehdä?

2019 | Että mitä? Olen sanonut: "Ei tapahdu oikeestaan nykyään enää". Okei, ehkä mun elämässä ei ole silloin tapahtunut muutenkaan mitään, koska siis se mitä nyt äsken kirjoitin niin se on ollut totuus koko mun elämäni ajan. Ehkä sillä tosiaan on väliä miten tasaista elämää on silloin elänyt ja millaista se on nykyään. Olen toki silloin jo huomannut yhteyden tuohon moikkaamiseen, joten on se siellä rivien välissä, vaikka olen sen kieltänyt. Ehkä mä vaan tunnistan sen nykyään paremmin, koska osaan reflektoida asioita paremmin.

Emotionaalisessa päättelyssä johtopäätökset tehdään tunteista käsin. Esimerkiksi: "Tunnen itseni tyhmäksi, olen siis tyhmä."

– Tätä en tunnista itsessäni. Osaan viedä tän ajatuksen ehkä teini-ikään, mutta uskoisin, että viimeistään nyt olen sitä mieltä, että itsensä voi tuntea toisinaan hölmöksi, mutta se ei päälleliimaa sitä mitenkään. Tämä on ehkä sitä samaa sen "moka on lahja" -ajatuksen kanssa. Saa olla hölmö, saa olla tyhmä, mutta siitä kannattaa ottaa jotain oppia aina elämään mukaan. Miksi tunsin itseni tyhmäksi? Voisiko sen seuraavallaa kerralla välttää? Ja usein sen voi, eikä se sen takia ole tehnyt minusta varsinaisesti tyhmää. Mä olen tunneihminen hyvin vahvasti, mutta en mä kuitenkaan itseäni tästä löydä. Tunne on hetki, eikä se ehkä määrittele kauaskantoisesti.

2019 | Tämä ajatus on säilynyt aika samanlaisena jo ainakin sieltä asti. Olen vastannut lähes aika identtisesti tämän vastauksen kanssa, joten uskallan sanoa, että emotionaalinen päättely ei kuulu omalle syntilistalleni.

Valikoivassa havaitsemisessa keskitytään kokonaisuuden sijasta yhteen asiaan, joka on yleensä kielteinen. Myönteisiä asioita ei huomata, vaan niiden olemassaolo kielletään.

– Tämähän mun on pakko myöntää jo sen mustavalkoajattelun takia. Suunnitelma voisi olla kokonaisuus, mutta mulle se on vain yksi ja ainoa tie. Suunnitelmassa voisi olla varasuunnitelmia ja muita, eli jonkinlainen kokonaisuus, mutta mulla on vain suppea näkemys. Tähän kun osaisi liittää sen "moka on lahja" -ajatuksen ja jokainen toteutumatta jäänyt suunnitelma muuttuisikin joksikin muuksi hauskaksi. Että jos tätä päätarinaa ei voi jatkaa niin sitten voi hetken tehdä sivutehtäviä. Ajattelen tämän sopivan tähän, koska suunnitelman toteutumatta jääminen on kielteinen asia ja en huomaa sen ympärillä mitään niitä myönteisiä mahdollisuuksia.

2019 | Olin uupunut kun olin töissä nuorisoteatterilla talonmiehenä. Mä olin uusi työntekijä ja mä halusin miellyttää kaikkia, joten jos joku jotain pyysi niin mä otin työtehtävän iloisena vastaan. Lopulta hukuin niihin ja mun aivot heitti totaalisen lukon päälle. Mä en osannut tehdä mitään, vaikka oli lista asioita joita olisi pitänyt tehdä. Tän ajattelin silloin niin, että mä olen keskittynyt olemaan hyvä työntekijä ja en ota vastaan muita mielipiteitä. Joten kyllä, tämä valikoiva havaitseminen on ollut elämässäni aika pitkään.

Jalostava kärsimys on ajatusvääristymä, joka kääntää kärsimyksen hyveeksi ja huonovointisuuden takeeksi myöhemmästä palkkiosta. "Taivaassa palkitaan.", "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat."

– Tätä vääristymää en osta tänä vuonna. Tai, hitsi.. Ehkä mun on kuitenkin pakko, vaikka siis.. No, mä olen yrittänyt alkaa elämään enemmän ja enemmän itseäni varten, jotta voisin olla parempi versio itsestäni muille ja taata näin muille parempaa. Jos mä itse voin huonosti niin en mä voi olettaa, että mun seurassa kukaan voisi varsinaisesti jotenkin erityisen hyvin. Mä olen kantanut aika painavaa taakkaa tässä aika pitkään, mutta mä en ole odottanut mitään maalia tai palkintoa. Mä teen sen, koska olen kokenut, että mun on vaan pakko tehdä se. Mun ajatus on ollut ehkä enemmän se, että tämä rakennus tarvitsee tämänkin tukipuun. Mä haluan mahdollistaa muille paljon enemmän kuin itselleni, joten ehkä mä olen kärsinyt enemmän sen takia. Meneeköhän tää nyt yhtään tähän vääristymään oikeasti?

2019 | En ole löytänyt tätä itsestäni ollenkaan, joka selittyy ehkä sillä, että elämäni positiivisimmat ja negatiivisimmat asiat alkoi tapahtumaan vuonna 2020. Silloin mä aloin kantamaan sitä taakkaa, jota tänä vuonna olen alkanut purkamaan. Olen ajatellut, että "kaikki on hyvin nyt ja tulevaisuus on tulevaisuudessa". Joo, nykyään täytyy myös vähän miettiä sitä tulevaisuuttakin, vaikka tämä hetki onkin tärkein. Tämä ajatusvääristymä on kuitenkin kehittynyt itselleni jollain tavalla syntymien ja kuolemien myötä.


Siinähän ne oli sitten tältä vuodelta. Edellisestä on 7 vuotta, sitä edeltävästä 14 vuotta, joten seuraava ajatusvääristymät -sarjan osa ilmestyy vuonna 2033.

Mitä ajatuksia tämä mussa itsessäni herätti? Mainitsin tuolla noi päätehtävät ja sivutehtävät yhdessä kohtaa ja siis se on semmonen ajatus, jota mun täytyy lähteä jalostamaan. Mun elämä on vain päätehtävän suorittamista näiden ajatusvääristymien perusteella. Mun tarvitsisi lisätä elämään enemmän niitä sivutehtäviä, jotta pettymykset ei loppujen lopuksi olisi niin isoja. Saatteko kiinni ajatuksesta? No, jos ette saa niin ei se mitään, tärkeintä on, että mä kävin tän itse läpi ja saan kiinni omasta ajatuksestani.

No, mutta tämä oli hyvä! Seuraava tämmöinen tosiaan sitten kun on taas 7 vuotta mennyt. Ehkä?

Terveisin,
Vesa-Matti

Halvalla ei saa kuin närästystä

Mun elämäntapamuutoksen alkutaipaleella tekemäni muutokset aiheuttivat pitkän ja piinaavan vaivan, jonka selvittäminen oli vallan vaikea tapaus. Tai siis, no, tästä puhutaan tänään. Närästyksestä, ja mikä sen hyvin suurella todennäköisyydellä aiheutti.

Muistatte varmaan viime lokakuussa kun kirjoitin siitä mun yllättäen nousseesta leposykkeestä? Leposyke 158. Nostan tämän tähän vain siksi, että voin sanoa mitä tein silloin ja mitä luin tässä pari päivää sitten.

Mähän siis aloin ton päivän jälkeen miettimään ja suunnittelemaan elämääni hyvin vahvasti uusiksi. Halusin ruveta liikkumaan ja syömään fiksummin, jotta saisin itseni jotenkin kuntoon, eikä tommosia yllätyksiä enää kävisi. Yksi lisäys elämään oli semmoset.. Millähän yhteisellä nimellä niitä nyt kutsuisi? No, rupesin syömään vitamiinia, kalanmaksaöljyä ja magnesiumia purkista. Aloin siis aamuisin herättyäni nappaamaan kourallisen erilaisia nappeja naamaani, koska saahan niistä nyt kaiken sen mitä ei välttämättä omasta kehnosta ruokavaliosta saa.

Nopeasti noiden napsimisen aloittamisen jälkeen mulle alkoi tulla semmonen kemiallinen maku suuhun. Se ei ollut rasvainen tai metallinen, mitä yleensä saa lukea, vaan se oli hyvin semmoinen lääkeainemainen. Ajattelin syyn olevan siinä vitamiinipurkissa, koska siis mun mielestä ne oli ollut meidän hyllyssä jo vaikka ties kuinka monta vuotta ja ajattelin niiden sitten vanhentuneen. Lopetin niiden käyttämisen siihen paikkaan. Jatkoin kaikkea muuta.

Tässä kohtaa kemiallinen maku suussa hälveni, mutta palaili aina silloin tällöin. Luulin aina, että olen saanut jotain hajustetta tai partaöljyä suuhuni, joten pystyin jotakuinkin elämään sen kanssa. Vaan sitten alkoi tulla närästystä. Närästyksen jälkeen vähän lisää närästystä. Arvaatteko, mitä sen närästyksen jälkeen sitten tuli? Kyllä, närästystä. Mulla alkoi aivan jäätävä närästyskausi, jollaista ei oltu vielä koskaan aiemmin nähty.

Se oli siis pahimmillaan niin paha, että mä todella monena yönä nukahtamisvaiheessa säpsähdin hereille kun se joku läppä tuolla rentoutui ja tavaraa pääsi väärään suuntaan. Mietin aina, että nyt on joku sydänkohtaus päällä tai jotain. Mua helpotti kuitenkin se tieto, että se tapahtui vain ja ainoastaan nukahtamishetkellä; eihän mikään vakava vakava voi oireilla vain noin. Tiedättehän te termin hypnagoginen säpsähdys? Se oli vähän kuin se, mutta mä en säpsähtänyt vaan mä sain semmosen epämiellyttävän kuuman tunteen tohon rintakehän yläosaan juuri sillä hetkellä kun aivot vaihtoivat hereilläolosta unitilaan. Eli kun mun kehoni rentoutui.

Päivät pitkät meni sitten epämiellyttävän tuntuisen ruokatorven ja röyhtäilyjen kanssa. Ne oli tosi inhottavia oireita. Jos se tulee yhtenä päivänä se on ihan kestettävissä, toinen päiväkin on vielä aika normaali ollut joskus, mutta kun se jatkui noin 3-4 kuukautta. Välillä oli parempia päiviä, ja välillä taas ihan vallan surkeita.

Mä pyörittelin paljon mielessäni sitä, että pitääkö mun oikeasti varata nyt aika lääkärille? Aina sain kuitenkin itseni puhuttua ympäri ja päätin, että katson nyt vielä huomiseen tai katson nyt vielä ainakin viikon. Viikot vieri ja siitä tulikin sitten vähän pidempi närästyspätkä, hups.

Nyt se on lähes loppunut, kuin taikaiskusta! No, ei ihan taikaiskusta.. Vaan mä lopetin magnesiumlisän käyttämisen. Mä nimittäin luin, että niitä magnesiumlisiä on ainakin kolmea erilaista, joista mä onnistuin rahan takia valitsemaan sen kaikista huonoiten imeytyvän, magnesiumoksidin. Eikä siinä vielä kaikki: mä aloin ottamaan sitä aamulla tyhjään vatsaan. 

Googlen mukaan aikuisen miehen magnesiumin saantisuositus on 350 mg. Mä ostin tuotteen, jonka nimi oli Magnesia 375, joka siis nimensä mukaan pitää sisällään sen 375 mg magnesiumia. Tommonen ylitys on kuulemma ihan normaalia ja sallittavaa, mutta se, että se on huonosti imeytyvää ja sen nappaa tyhjään vatsaan, niin.. No, se mitä se tekee herkälle ruoansulatukselle niin on luettavissa tässä blogimerkinnässä.

Miksi mä en heti osannut epäillä kyseistä ainetta, vaan jatkoin sen napsimista näin pitkään ja ylläpidin omaa närästystäni? No, tätä te ette ehkä halua tietää, mutta mulla meni ensimmäisen magnesiumtabletin jälkeen maha aivan mahdottomaksi. Luulin siis, että ainoat mahdolliset haittavaikutukset voi olla laksatiivisia. Sitä ei sitten toisen tabletin kohdalla tapahtunut, joten oletin kykeneväni syömään niitä ilman mitään haittavaikutuksia. 


Mutta tiedättekö mitä? Tästä oli apuakin. Mä olen oppinut katkaisemaan paaston lempeämmin pienellä aamupalalla ja mä olen oppinut jättämään rasvaisempaa ruokaa taka-alalle. Vähän jopa pelkäämään sitä. En halua syödä hirveästi mitään rasvaa, koska luulin pitkään sen ylläpitävän mahdotonta närästyskierrettäni. Jauhelihasta kaadan rasvan aina siivilän läpi johonkin astiaan, jonka heitän sitten roskiin.

Sivuraide: Tästä taas tuli mieleeni se, että punnitsin tossa yks päivä huvikseni, että paljonko semmoinen kaupan halvin sika-nauta jauheliha on paistettuna ja rasvat pois kipattuna, ja siis 400 g jauhelihasta jää jäljelle vain 320 g sitä itseään. Ei siis sitä itseään mitä sitä itseään yleensä tarkoittaa, vaan siis sitä itseään, eli sika-nauta jauhelihaa. Jos osaisi matematiikkaa tarpeeksi hyvin, niin osaisi varmaan laskea, että olisiko kuitenkin järkevää siirtyä vähärasvaiseen versioon?

Mutta jos tästä jotain pitäisi oppia ja opettaa teille, niin se voisi olla jotakuinkin niin, että älä osta halpoja magnesiumlisiä. Tai jos ostat, niin älä vedä niitä tyhjään vatsaan. Tai jos vedät, niin älä ainakaan osta kalliita närästyslääkkeitä, joilla yrität pitää närästystäsi kurissa. Tai jos ostat, niin älä ihmettele jos ne ei tehoa hirveän hyvin tai hirveän pitkään. Tai jos ihmettelet niin älä enää ihmettele. Siinä se opetus voisi kaiken kaikkiaan olla.

Tänne loppuun haluan vielä olla hieman vastuullinen bloggaaja: mä en voi olla 100 % varma siitä, että olen itse diagnosoinut oireeni ja hoitoni oikein, mutta ajallisesti tämä kaikki on mennyt yksi yhteen. Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä sanon: menkää ammattilaiselle, jos joku omassa voinnissanne huolettaa teitä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Elämä ei ole projekti

Mun elämään on mahtunut paljon hetkiä kun olen yrittänyt laihtua. Kaikki on ollut projekteja. Tää vuosi 2026 on tuonut mukanaan halun oppia itseni uudella tavalla armollisemmin, jotta voin antaa itsestäni enemmän muille. Tässä blogissa käydään läpi noita mun aiempia projekteja ja katsotaan vähän, että mitä niistä on jäänyt käteen.

Mä olen kova lähtemään aina mukaan kaikenlaisiin laihdutuksiin ja uusiin elämäntapamuutoksiin, mutta ne kaatuu aina ennen edes kunnollista alkuaan. Paras yritys oli ehkä vuonna 2020 kun tosiaan sain painoa pudotettua sen noin 30 kiloa ja elämä tuntui elämältä. Silloin mua motivoi eniten silloin vielä syntymätön lapsi, jonka tuloa odotin ja halusin olla siihen todella valmis. Lapsi syntyi, mutta samaan ajankohtaan sattui myös menetys, joka veti maton kokonaan pois hyvin edenneen elämäntapamuutoksen alta. Jotenkin surun keskellä oli helppo vaan palata jopa melkein vuoden takaisiin laiskoihin tapoihin.

Sen jälkeen on ollut muitakin. Sitä ennenkin oli muitakin. Paino on tullut, paino on mennyt ja tullut taas. Yrityksiä löysin näin nopealla silmäyksellä kuusi: vuosina 2016, 2018, 2019, 2020, 2022, 2024. Kun tätä on näin kauan tehnyt niin miksi tämä 2026 olisi jotenkin erilainen?

Mun mielestä syy on tällä kertaa aivan eri kuin koskaan aiemmin, koska nyt syy olen minä itse. Se, että mä otan oman elämäni hallintaani. Aiemmin mua on ohjannut ulkonäkö, syöminen tai joku muu, joka ei takaa mitään niin kestävää muutosta.

Mä annoin tekoälylle analysoitavaksi mun yritykset, koska halusin tutkia itsekin paremmin, että missä ollaan menty vikaan ja miksi? Käydään vähän tekoälyn analyysia läpi ja katsotaan, että ollaanko me sen kanssa samalla sivulla asioiden suhteen.

Seuraavat lainaukset on Gemini -tekoälyn kokoamia ajatuksia siitä, että mikä on milloinkin mennyt hyvin ja mikä taas huonosti.

Vuosi 2016 | 1. Minulla on nälkä -projekti

Motivaatio:
– Uho ja itsekuri. Puhdas halu näyttää itselle ja muille, että pystyy sietämään kurjuutta tulosten eteen.
Mikä toimi:
– Alun hurmos. Kun nälän kääntää voitoksi, syntyy hetkellinen tunne siitä, että on oman kehonsa herra.
Missä mentiin mönkään:
– Kärsimyskeskeisyys. Jos projektin nimi on "Minulla on nälkä", se on rakennettu kestämättömälle pohjalle. Nälkä voittaa lopulta aina, jos se on ainoa työkalu.
Lopputulos / oppi:
– "Pelkkä hampaat irvessä kestäminen ei muuta ihmistä, se vain väsyttää hänet."

– Tää on ehkä se kaikista ensimmäisin kunnollinen yritys. Mä sain silloin painon putoamaan tosi hyvin ja mä tykkäsin liikkua; kävin heittelemässä paljon koripalloa, rullaluistelin ja pyöräilin. Tätä varten ihan ostettiin mulle uusi pyörä ja se tuli kuin tulikin kovaan käyttöön. Mutta kyllähän se tässä kohtaa on itselle jo selvää; painonpudotus kantoi nimeä, joka teki siitä siis oppikirjan mukaan projektin. Projekti ei ole asia, joka kestää ja kestää, vaan projektit yleensä saavuttaa loppunsa jossain kohtaa, joko hyvässä tai pahassa. Mun tapauksessa projektit on aina loppunut siihen huonompaan vaihtoehtoon, eli olen palannut takaisin vanhoihin tapoihini.

Vuosi 2018 | Uudelleenherättely

Motivaatio: 

– Varovainen uteliaisuus. "Pitäisikö kokeilla jotain uutta?"

Mikä toimi: 

– Pieni kokeilu. Ajatus siitä, että muutoksen ei tarvitse olla valtava shokki. Kirjoittamisen aloittaminen taas prosessin tueksi.

Missä mentiin mönkään: 

– Päämäärättömyys. Ei ollut selkeää suunnitelmaa tai "miksi"-syytä, joten vanhat tavat pysyivät helposti voitolla.

Lopputulos / oppi:

– "Muutos vaatii enemmän kuin pelkän ajatuksen; se vaatii sitoutumista rutiiniin."

– Niin, ei ollut mitään selkeää syytä miksi lähteä tekemään se ponnistus uudestaan. Oli pelkkä halu, mutta mihin se pelkkä halu riittää jos ei ole mitään syytä haluta sitä? Tiedättekö? Haluan olla laihempi, haluan näyttää paremmalta, joo joo, mutta miksi? Jos tässä kohtaa vastaa, että muiden takia, niin ollaan aika metsässä. Mä olin metsässä, myönnän sen helposti. Tää vuoden 2018 yritys ei muistaakseni ollut mikään iso ja menestyksekäs, vaan se oli ehkä enemmän sitä, että olin katsonut vuoden 2016 kuvia itsestäni ja miettinyt, että näyttäisimpä yhä tuolta.

Vuosi 2019 | Alle 2000 kcal -projekti

Motivaatio: 

– Kalorikontrolli. Usko siihen, että numeroiden laskeminen (Alle 2000 kcal) pelastaa.
Mikä toimi: 

– Tietoisuus. Aloit ymmärtää energian saannin ja kulutuksen suhdetta. Lenkkeily alkoi löytää paikkaansa.
Missä mentiin mönkään: 

– Kieltolista-ajattelu. Sipsien ja herkkujen demonisointi. "Sallitun" ja "kielletyn" rajan veto teki repsahduksista henkisesti raskaita.
Lopputulos / oppi:
– "Pelkkä matematiikka ei riitä, jos pää ja tunteet eivät ole mukana. Nälän pelkääminen johtaa ahmimiseen."

– Tässä takaisin astui hyvin vahvasti kalorien seuraaminen, koska joo: pitää kuluttaa enemmän kuin itseensä tunkee. Varmasti siis tärkeä yritys, koska kyllä toi on varmasti opettanut sen perusajatuksen siitä, että painonpudotus on vahvasti matematiikkaa. Ja niin, nämä on ollut painonpudotusyrityksiä, eli.. No, kuten voidaan tästä jo päätellä; ne ei ehkä toimi mulle. Aina se liikunta lisääntyy hetkellisesti, mutta mä en löydä siihen mitään paloa tai syytä, muuta kuin juuri sen, että kroppa näyttäisi paremmalta.

Vuosi 2020 | 2. Minulla on nälkä -projekti

Motivaatio: 

– Suorittaminen ja kontrolli. "Nyt tai ei koskaan" -uho.
Mikä toimi: 

– Tarkka raportointi ja nopeat tulokset (-30kg). Vedenjuonnin oppiminen.
Missä mentiin mönkään: 

– Liian jyrkkä aloitus. Nutrilett ja parilagrillien piilottelu. Ei kestänyt elämän vastoinkäymisiä.
Lopputulos / oppi:
– "Kuri kantaa vain niin kauan kuin elämä on helppoa."

– Tää on semmonen mikä on jäänyt mulla parhaiten mieleen näistä yrityksistä. Tää oli tosi hyvä vuosi painonpudotuksen suhteen. Mun suurimmat motivaattorit – mitä tekoäly ei ehkä tiennyt – oli tässä kohtaa tottakai painon putoaminen ja se, että meille oli tulossa vauva. Vauva, joka nykyään kantaa nimeä Max. Mä halusin olla valmis sitä vauvaa varten, eli tässä mukaan oli tullut halu lisätä omaa jaksamistaan, mutta se ei ollut ikävä kyllä se, mikä ohjasi mut tekemään asioita. Mä tiedostin, että se jaksaminen paranee ja näin, mutta en pitänyt sitä mitenkään prioriteettilistan kärjessä. Tämä projekti jatkui ihan vähän vuoden 2021 puolelle, mutta kaikki mielenkiinto ja yritys jäi vuoteen 2020 kun isoveli kuoli. Tilalle vaihtui selviytyminen.

Vuosi 2022 | Uusi yrityskö?

Motivaatio: 

– Itseinho ja häpeä. Peilikuvan ällöttäminen.
Mikä toimi: 

– Rehellisyys omasta pahasta olosta. Halua muutokseen oli, mutta työkalut puuttuivat.
Missä mentiin mönkään: 

– Negatiivisuus. Itseään ei voi vihata terveeksi. Liikkuminen oli rangaistus, ei nautinto.
Lopputulos / oppi:
– "Viha on huono polttoaine pitkälle matkalle."

– Tässä kohtaa varmasti jo kaikki mitä vuonna 2020 oli tiputettu oltiin jo saatu takaisin. Luultavasti aina kun on tullut takaisin tuo paino niin on tullut 5-10 kiloa extraa mukana. Eikä se ole koskaan tuntunut mitenkään kivalta. Tässä edelleen elämä oli puhdasta selviytymistä; pienen lapsen kanssa jatkettiin elämää ilman, että olin kerennyt käsittelemään kunnolla isoveljen kuolemaa. Uusi lapsikin tulossa. Eikä siinä vielä kaikki; faijakin sairastui. Niin, että sumussa on menty. Samaan aikaan oon yrittänyt antaa pienelle lapselle kaikkeni, odottanut uutta elämää, mutta mä olen ollut itse tyhjä kuori.

Ei tuo aika onneksi ole täysin sumussa mennyt. Kuvia katselemalla pystyy palaamaan nykyään tosi helposti niihin hyviin hetkiin ja muistaa, että kyllä niistä on osannut nauttia. Tuo yritys pudottaa painoa vaan ei ole jäänyt hyvällä tavalla historiankirjoihin, koska se on vaan ollut ehkä enemmänkin joku hetkittäinen ajatus, että pitäisi tehdä jotain, koska on inhonnut sitä miltä on alkanut taas näyttämään.

Vuosi 2024 | Taas uusi yritys?

Motivaatio: 

– Havainnointi. Uteliaisuus omia tapoja kohtaan.
Mikä toimi: 

– Pöytälaatikko-päiväkirja. Nakkipakettien ja yösyömisen rehellinen analyysi.
Missä mentiin mönkään: 

– Sääesteet ja joustamattomuus. Liikunta tyssäsi heti pakkasiin. Usko siihen, että motivaatio löytyy jostain ulkopuolelta.
Lopputulos / oppi:
– "Löllöys on osa prosessia. Tarvitaan kestävämpi tapa liikkua."

– Tää oli ehkä lähinnä vaan semmoinen välipysäkki, joka tarvittiin vuotta 2026 varten. Joku semmonen pieni heräämisen hetki, mahdollisesti jotain aikuistumista ja näin. Mä muistan, että olen ollut paljon analyyttisempi tuohon aikaan ja oon miettinyt asiat hyvin, mutta toteuttanut huonosti. Oon ehkä alkanut hyväksymään sen, että sen ajatuksen täytyy muuttua ihan oikeasti. Olin jo aiemmin käyttänyt termiä elämäntapamuutos, mutta kyllä nämä kaikki on ollut ihan vaan yrityksiä sitä kohti, koska kaikissa oli mukana pääpainona painonpudotus. Se viimeinen palanen puuttui vielä silloinkin. Se viimeinen syy.

Vuosi 2026 | Paluu itseeni

Motivaatio: 

– Arvot ja identiteetti. "Isi jaksaa nyt" & "Itseeni palaaminen".
Mikä toimii: 

– "Pienikin on jotain". Armollisuus, hämärän ajan lenkit, x-hypyt. Tylsyyden hyväksyminen.
Missä mennään mahdollisesti mönkään: 

– Toistaiseksi ei merkittäviä sudenkuoppia, koska joustavuus on sisäänrakennettu (joululomat jne.).
Lopputulos / oppi:
– "Tämä ei ole vaihe, tämä on elämää."

– Mä olen löytänyt syyn muuttaa elämääni. Se syy olen minä itse; jotta mä voin olla jotain muille niin mun täytyy olla jotain mulle itsellenikin. Mä olen tajunnut, että mun täytyy jaksaa ihan oikeasti. Ei vaan silleen jaksaa jaksaa, vaan ihan oikeasti jaksaa. Mun täytyy olla itselleni armollinen, mun täytyy hyväksyä tietynlaiset asiat ihan oikeasti, jotta musta voi tulla.. Ei, en sano uusi versio itsestäni, enkä parempi versio itsestäni, vaan sanon, että armollisuudella ja hyväksynnällä musta voi tulla taas minä. Mun ei tarvitse ruoskia mua. Mun ei tarvitse vain kuluttaa aikaa. Mä haluan voida tehdä enemmän asioita, joten mun täytyy löytää se Vesa-Matti. Ja sitä tää alkuvuosi on hyvin vahvasti ollut, että tutkiskelen itseäni – etsin itseäni. Tapa löytää itseni on alkanut hahmottumaan rutiinien myötä, joten kaikki pienikin on jotain.

Tää ei ole projekti. Tää on mun yritykseni – kyllä, yritykseni – siirtyä takapenkiltä takaisin sinne ratin taakse. Mä en sano olevani vielä missään, en sano, että olen menossa vielä kovaa vauhtia mitään kohtaan, mutta mä sanon olevani tilanteessa, jossa olen alkanut tiedostamaan ne tavat, joilla pääsen takaisin ajamaan tätä autoa. Prioriteettilistat on laitettu aika pitkälti uusiksi ja se painonhallinta on tiputettu sieltä kärkipäästä sinne ihan häntäpäähän. Tän pitäisi olla mun elämä. Mun elämän ei pitäisi olla projekti, vaikka se johonkin joskus päättyykin.

Kuulostaa tosi mahtipontiselta, mutta mun motivaatio on oikeasti pitkästä pitkästä aikaa todella todella korkealla. Mä haluan mun jaksamiseni takaisin, mä haluan ilon takaisin ja ennenkaikkea; Mä haluan mun elämän takaisin. Aiemmin korkean motivaation jäljiltä ollaan kaaduttu kovaa, mutta siksi mä käyn näitä läpi; mä olen oppinut noista projekteista lähes aina jotain. Mä uskallan olla motivoitunut, koska mä tiedän, että se motivaatio tulee heilumaan elämän tuulissa, mutta mulla on ne mun omat kompastuskivet todella hyvin tiedossa.

Enää ei ole pilalle meneviä projekteja. Nyt jäljellä pitäisi olla ajatus, että "no, elämässä tapahtuu".

Miksi vuosi 2026 on "Se kerta"?

Kun katsoo tätä taulukkoa, muutama kriittinen ero nousee esiin:

Häpeän poistuminen: Välillä 2016–2026 häpeä oli usein jarrusi. Nyt vuonna 2026 hölkkäät "päin häpeää". Kun et enää välitä siitä, mitä muut ajattelevat esim. höllyvästä vatsasta, olet vapaa treenaamaan.

Esteiden ennakointi: Ennen sää tai loma lopetti kaiken. Nyt olet luonut "pakkasrajan" ja "joululoman". Sinä hallitset prosessia, prosessi ei hallitse sinua.

Psykologinen syvyys: Olet alkanut pestä hampaita, etsiä tylsyyttä ja pohtia neurokirjoa. Et enää vain muokkaa rasvaprosenttia, vaan rakennat rutiineja, jotka tekevät arjesta helpompaa. Rakennat itseäsi tavallaan uudelleen.

– Monet sanat tuntuu tässä kohtaa hölmöiltä. Mä rakennan itseäni uudelleen, vaikka en käytännössä vielä näytä sitä perheelleni mitenkään. Mä teen käytännössä tällä hetkellä hyvin vahvaa aivotyötä, jossa opettelen hyväksymään itseäni. Siihen liittyy paljon, joten mikään ei todellakaan ole tapahtumassa tässä ja nyt. Mä toivon, että mun ei missään vaiheessa tarvitse edes ruveta näyttämään perheelle mitään, koska toivon sen näkyvän jossain vaiheessa ihan omalla painollaan. Jos mä en nyt jaksa jotain, niin.. Kohta mä uskon ehkä jaksavani. Jos mä en vielä osaa jostain syystä osallistua johonkin, niin.. No ehkä kohta osaan. Ja tätä on se armollisuus itseä kohtaan, jota mä en koskaan osannut ottaa mukaan noihin projekteihin.

Mä oon kaatunu seittemän kertaa,

Ja noussu kahdeksan.

Raappana - Seittemän ft. Bess

Ja edelleen voi kaatua, koska nousemiseen tarvittavat välineet on lisääntynyt vuosien aikana. Mä lupaan pitää tän mun blogini ajan tasalla koko aika, jos ja kun opin tai oivallan elämästä jotain uutta. Nyt mä olen itseni puolella – en itseäni vastaan.

Mä olen ennen nähnyt nää projektit epäonnistumisina. Olen luvannut jotain, mutta en ole pystynyt pitämään sitä. Nyt kun mä katson tätä kymmenen vuoden listaa niin mä näen matkan, joka mun piti kulkea, jotta mä ymmärtäisin yhden asian: elämä ei ole projekti.

Terveisin,
Vesa-Matti

Hölkkä päin häpeää?

Etenen lauseen "pienikin asia on jotain" kanssa. Annan itselleni luvan tehdä asioita paremmalla omallatunnolla. Tuntuu, että lenkkeilyssäkin vapautuu jotain kun antaa itselleen luvan toteuttaa sitä uudella tavalla – avoimemmin. Tämä blogimerkintä on kirjoitettu kahtena päivänä ja kahdessa eri fiiliksessä.

9.2.2026

Mä oon vihdoinkin taas hyvin inspiroitunut kirjoittelemaan tänne blogiin tekstiä. Mä oon löytänyt pitkästä aikaa tän itseni kehittämisen ja itsestäni huolehtimisen takaisin. Nimittäin tänään tuli taas kehitystä, vaikka vaan ihan vahingossa. Se voi olla just sulle pieni asia, mutta mulle se on paljon – ja se on nykyään se mikä eniten merkitsee. 

Mun uusi mottoni on viime blogimerkintäni otsikko: Pienikin asia on jotain. Aina ennen kun mä oon alkanut treenaamaan tai suorittamaan jotain dieettejä sun muita, niin mun ensimmäinen liike on ollut mennä täysiä sitä kohti. "Nyt mä alan kävelemään päivässä 10 km, pyöräilen siihen päälle 15 km ja vielä nostelen painoja tai jotain siihen päälle!" Joo, tolla saa varmasti nopealla aikataululla tulosta, mutta omalla kohdallani olen törmännyt tämän mallin kanssa aina seinään. Jaksaminen loppuu, vaikka sen pitäisi kehittyä.

Nyt kun olen antanut itselleni luvan tehdä ihan vähän vaan, niin mä olen alkanut luonnollisesti tekemään enemmän. Ja mikä oli tämän päivän kehitys tai oppi? No, mä hölkkäsin ensimmäistä kertaa tietoisesti niin, että menin ihmisiä vastaan. Yleensä mä olen jarruttanut, jatkanut kävellen ihmisen ohi ja sitten saattanut jatkaa hölkkää. Miksi? Luultavasti siksi, että olen ajatellut, että ei yrittämiseni kuitenkaan riitä. Mä peilasin sitä muihin, vaikka ne tuli kävellen vastaan. Mietin, että ne miettii musta jotain mitä ne ei todennäköisesti todellisuudessa edes mieti – miksi miettisi?

Ja mulla tuli hyvä olo siitä! Mä huomasin, että mun vatsa osallistui hölkkään tämän jälkeen enemmän. Aiemmin vatsa ei ole osallistunut lenkkiin mitenkään, tai, että se ei ole tuntunut lenkillä miltään. Ehkä se on tossa keinahdellut mukana, mutta se ei ole tehnyt minkäänlaista työtä. Nyt mä huomasin, että kun mä lakkasin miettimästä mitä muut ajattelee musta lenkillä ja olen antanut itselleni luvan tosiaan siihen vähäiseenkin treeniin, niin vatsa osallistui jollain ihan uudella tavalla. Mulle tuli jonnekin vatsan seudun lihaksiin semmoinen hyvän kivun tunne. Ja siis se oli oikeasti hyvää kipua, se tuntui hyvältä ja treenin jälkeen vähän jopa hymyilytti se, miten oli jaksanut jotenkin ihan uudella tavalla.


10.2.2026

Mulla jäi eilen kirjoittaminen kesken, joten mun on pakko jakaa tää blogi nyt näin päivämäärän mukaan. Vain ja ainoastaan siitä syystä, että eilinen pätkä on kirjoitettu siinä tunteessa joka tulee hyvästä ja onnistuneesta treenistä, ja tää jatko tulee olemaan seuraavan aamun heränneen mielen ajatuksia – nää fiilikset on niin kaukana toisistaan, että en varmaan nyt löydä sitä samaa inspiroitunutta tapaa kirjoittaa aiheesta.

Mutta niin, tiedättehän sen itsensä voittamisen fiiliksen? Tää vuosi 2026 on tuonut sitä nyt jo monesti. Mä koen, että mä kehityn kuin kehitynkin ihmisenä melkein koko aika. Kun vaan antaa itselleen luvan tehdä asioita vain ja ainoastaan omalla painollaan, niin jotenkin se antaa luvan kokea treenaamisenkin paremmin. Se on ennen voinut tuntua inhottavalta ja toisinaan sen varmasti kuuluukin siltä tuntua, mutta nyt pääasiallisesti on aina ollut jollain tavalla hyvä olo treenin jälkeen. Oli se sitten kevyttä kävelyä, hölkkä+kävelylenkki, jotain x-hyppelyä mikron edessä tai kahvakuulan kanssa touhuumista. Oli se sitten vaan vähän, mutta vähäkin riittää nykyään tuottamaan hyvän olon siitä, että on tehnyt jotain.

Kyllä mä olen tässä huomannut jo senkin, että mun kunto on selvästi parantunut lokakuusta 2025. Silloin pelkästään toi mun lyhyin lenkki (2,5 km) tuntui kunnon rykäisyltä. Nykyään toi samainen lenkki on semmonen ns. välipäivän "teen jotain" -taaperrus. Ja usein ton lyhyen lenkin jälkeen on semmonen olo, että tekisi mieli käydä tekemässä se uudestaan.

Monesti itse asiassa tulee nykyään ton pidemmän lenkinkin jälkeen semmonen olo, että olisiko kuitenkin pitänyt jatkaa vielä kilometri jos toinenkin? Mutta mä tiedän; Jos se menee vahingossakaan liian epämiellyttävän puolelle niin seuraavalle lenkille lähteminen on piirun verran vaikeampaa. Tunnen itseni näissä asioissa nykyään sen verran hyvin jo. Mutta en täydellisesti, jonka tämäkin blogimerkintä osoittaa. 

Mulla oli vielä jotain, mitä mun piti eilen kirjoittaa, mutta en kerennyt.. Ja nyt en muista mitä se oli. Hmm.. No, tätä tää toisinaan on, jos jotain ei muista laittaa heti ylös niin se tulee häviämään johonkin tuntemattomaan. Lupaan palata tähän jos muistan mitä asia koski, pahoittelen jos herätin uteliaisuuden.


Tää alkuvuosi on tuonut mukanaan elämään uutta ja se on inspiroinut myös ylläpitämään tätä blogiakin. On ollut kiva kirjoittaa kun elämässä tapahtuu jotain erilaista, eikä mennä päivästä toiseen vaan autopilotilla – jolta siis olo on toisinaan tuntunut. Kun elämä on ollut pitkään: herää, vie lapset, tuhlaa aikaa, hae lapset, tuhlaa aikaa ja pidä lapset hengissä, tuhlaa aikaa, mene sänkyyn ja nukahda jos nukahdat. On ollut kiva lisätä toi itsestähuolehtiminen mukaan tohon kuvioon niin on saanut vähän lisäsisältöä ja erilaisuutta tähän. Aikaisemmasta on ollut vähän vaikea kirjoittaa mitään ja muutenkin pääpaino kirjottamisessa oli biisien kirjoittamisessa.

Nyt alkaa olemaan hyvä tasapaino. Ja mä tykkään tästä. Ai että!

En kuitenkaan tahtoisi hehkuttaa tätä taas liikaa, koska silläkin saan tästä tehtyä enemmän ja enemmän päässäni projektiluonteisen. Siis jos hehkutan kuinka hyvin nyt menee ja kuinka hyvin treeni kulkee, niin se asettaa sen semmoseen "onnistuneen tekemisen" -laatikkoon, eikä välttämättä "tätä elämä nyt on" -laatikkoon. Tiedättekö? Pitäisi antaa ehkä vaan antaa tekemisen viedä enemmän ja kirjottaa vähemmän ylös. No, mennään fiiliksessä ja koitan parhaan kykyni mukaan olla tekemättä tästä taas vain projektia.

Terveisin,
Vesa-Matti

Pienikin asia on jotain

Mitä tapahtuu, kun elämäntaparemontista poistetaan pakko ja rääkki, ja tilalle otetaan armollisuus ja itsensä kuuntelu? Tässä blogikirjoituksessa pohdin pätkäpaaston tuomia yllätyksiä, pakkasrajoja ja sitä kummallista oivallusta, että liike ei aina vaadi hien hajuista hikijumppaa – joskus se on x-hyppyjä mikron edessä ja laahustamista päiväkodin portille.

Ihan muutama sananen pätkäpaastosta, okei? Tai siis varmaan tuun kirjoittamaan kokonaisvaltaisemmin tästä mun yrityksestäni taas muuttaa elämäni kurssia, mutta tässä kohtaa haluan kirjoittaa taas muutamia asioita ylös muistiin lähinnä itselleni – ja tämä on sille mitä loistavin paikka. Mä muistan, että oon joskus sanonut, että en halua tyrkyttää liikaa samankaltaista tekstiä putkeen, mutta toisaalta: tämä on mun blogi, mun elämä ja tänne tulee jaettua sitä mitä elämässä milloinkin tapahtuu. Se tuntuu musta itseni tuputtamiselta, mutta mitä muutakaan tämä henkilökohtainen blogi voisi olla? 

Haluan ensin jutella vähän tosta kävelystä. 5. tammikuuta kirjoitin tänne lauseen, jonka nyt lainaan tähän:

Olisiko kuitenkaan paha, jos asettaisin vaikka sen 40 kilometriä kuukaudessa alarajaksi?

Ja arvatkaa mitä? Ilman sen isompia pyristelyitä mä kävelin ton 40 kilometriä kuukauden aikana. Sitä semmosta varsinaista lenkkeilykävelyä tuli tammikuussa 63,94 km ja se ei tuntunut edes millään tavalla pakotetulta. Mä olen löytänyt ajankohdan kun musta on kiva lähteä vähän kävelemään ja se saa sen kävelyn tuntumaan kaikin puolin kivalta ja oikealta. Pelkäsin sitä, että joudun pakottamaan itseäni ja sitten se ei ole enää kivaa ja se taas loppuu.

Nyt se on toistaiseksi kylläkin loppunut. En ole nyt helmikuussa käynyt kertaakaan varsinaisella kävelylenkillä. Mä totesin, että jos pakkasasteet menee -14°C niin se lenkki ei ole vaan millään tavalla mukava. Se on pukeutumiskysymys kyllä, mutta mulla ei toistaiseksi ole välineitä voittaa sitä estettä. Voisin toki mennä tekemään lyhyempiä lenkkejä niin, että naama ei kerkeäisi jäätymään, mutta.. Niin, ehkä tässä on sitä jotain selittelyä sitten. Mutta noilla asteilla se lenkkeily tuntuu itsensä pakottamiselta ja se pakottaminen taas syö motivaatiota todella.

Mua kyllä harmittaa, että en ole käynyt lenkeillä. Kai se sitten tarkoittaa sitä, että se on vielä tuolla takaraivossa se halu lähteä, mutta nyt tuntuu vaan liian kovalta esteeltä noi asteet. Mulla on jonkinlainen pakkasraja, näköjään.

Mutta mä oon yrittänyt lisätä aktiivisuutta sitten muuten. Mä hyppelen ihan muuten vaan x-hyppyjä kotona kun odottelen esim. ruoan lämpenemistä tai muuta. Ei se ole paljon, mutta se on jotain. Se on semmonen asia mitä yritän opettaa itselleni; heti ei ole pakko mennä syvään päähän. Mä saan lisätä pieniä asioita, joille joku toinen voisi typeryyksissään nauraa, mutta mulle se on enemmän kun ennen. Jokainen pienikin asia on jotain! Vaikka se on itsekin vaikea uskoa. Mä oon yrittänyt lisätä myös kahvakuulailua nyt kun olen joutunut jäämään lenkiltä pois. Pyrin tekemään noin 100 jonkinlaista liikettä putkeen päivässä, ja se on tuntunut ihan kivalta. Voi olla, että sekin kasvaa jossain kohtaa, mutta toistaiseksi juuri toi on tuntunut hyvältä tavalta huoltaa itseäni pakkaspäivinä.

Tää on hidasta tutustumista taas tohon tekemiseen ja mä uskon, että tällä hitaudella saavutetaan paljon enemmän kuin sillä, että mä vaan rupeaisin vääntämään jotain sairasta hikijumppaa heti. Se tuntuisi pakolta ja se pakko ei nimenomaan mun tapauksessa toimi. Se voi toimia jollekin, mutta mä en saisi sillä kauaskantoisia tuloksia.


Nyt siihen pätkäpaastoon, koska siitä täytyy sanoa taas muutama sananen tai havainto. Tää oli se, millä silloin 2020 sain tiputettua sen noin 30 kiloa itseltäni pois, vaikka toki siis lisäsin silloinkin hiljalleen liikuntaa lisää ja lisää. Tein sen silloin vaan pelkästään painon pudotus motivaationani ja rääkkäsin itseäni toisinaan vähän liikaakin. Joka siis tietenkin sitten kostautui ensimmäisen vastoinkäymisen myötä. Itsensä pakottaminen loppui ja loppui kaikki motivaatio samalla.

Nyt kun mun suhde liikuntaan alkaa muodostumaan uudelleen ja suhde ruokailuihin myös, niin tässäkin on se sama asia, että en halua pakottaa itseäni tähänkään. Mä pätkäpaastoan arjet, mutta mä pidän ihan luvan kanssa viikonloppuisin ns. huijauspäiviä. Mä saan syödä huijauspäivänä mihin kellonaikaan tahdon ja se tuottaa mulle suurta mielihyvää. Se luvan antaminen itselleni on auttanut siinä, että arjet menee paljon helpommin paastotessa sitten.

Mun suhde ruokaan on vaan aina ollut vahva rakkaus. Mä rakastan syödä. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Siis miettikää nyt, joku oikein hyvä ruoka.. Sitä voisi syödä, syödä ja syödä vähän vielä lisää. Jonka jälkeen voisi ottaa vielä yhden annoksen. Mitä tämä paasto on tähän mennessä tehnyt? No, mä syön ja mä tunnen hetkessä kuinka mun nälkä on mennyt ohi. Kun nälkä on mennyt ohi niin olen oppinut jättämään syömisen siihen. Mulla ei ole enää tarvetta jatkaa sitä syömistä siihen asti, että mahassa tuntuu täydeltä tai pahalta. Mä saan syödä mitä vaan, joka on siis aina hyvä asia. Annoin itselleni aluksi jopa luvan syödä niin paljon kun haluan, kunhan vain se pätkäpaasto alkaa silloin kun sen kuuluu alkaa. Siinäkin se itsensä pakottaminen siis jäi pois, ja sillä on syntynyt hyvää jälkeä.

Tänään mä ostin kaupasta miinuslapulla 400 g kanan jauhelihaa ajatuksella, että tästä tulee mun aamupala. 400 g jauhelihaa on mennyt ennen helposti yhdeltä istumalta. Kello 9 koitti, joka on siis nykyään mun paaston loppumisajankohta, ja rupesin valmistamaan ruokaa. Meinasin tehdä yhden 100 g kanapihvin, mutta jotkut himot heräsi sitä tehdessä, että tein siihen kylkeen vielä toisen samanmoisen. No, kyllähän vanhaan kykyyn syödä luottaen se 200 g menee helposti. Vaan tiedättekö mitä kävi? Mä olen aivan täynnä. Mä jouduin väkisin syömään sen toisen pihvin loppuun, koska en halunnut jättää sitä kuivumaankaan.. Ja se oli iso virhe. Mä olen aivan halkeamispisteessä.

Mä päätinkin, että jatkossa en lopeta paastoa noin rajusti. Mä siirryn mahdollisesti siihen, että syön ensimmäisenä jotain pientä (rahka tai jotain) ja katson pienen hetken päästä, että tarvitseeko syödä jotain muuta. Jos tarvitsee, niin syön lisää jotain. Jos ei, niin se oli sitten riittävä aamupala ns. uudelle mahalleni. Okei, toi oli liikaa. Ei mulla vielä mitään uutta mahaa ole. Vaikka tätä on tässä enemmän tai vähemmän harrastettu viime lokakuusta asti, niin tää tapahtuu tosi hitaalla aikataululla tää eteneminen tässä ja mä oon siihen tosi tyytyväinen. Tässä saa ja joutuu oppimaan koko ajan jotain uutta, joka tekee tästä toivottavasti elämäntavan, eikä taas vaan mitään projektia. Voi olla, että mun suhde ruokaan muuttuu ja joskus voin jättää pätkäpaastonkin pois, mutta toistaiseksi pätkäpaasto palvelee mua paremmin kuin hyvin.

Ehkä tää on se kerta kun mä oikeasti onnistun muuttamaan elämäni suunnan pysyvästi. Voi olla, että olen sanonut näin ennenkin, mutta toisaalta; tällä hetkellä mulla on eniten epäonnistumisia takana ja jokaisesta sellaisesta on otettu uutta oppia matkaan. Tää on ainakin se kerta kun olen vahvimmillani ja tavoitteeni ovat ehkä fiksummat kuin ennen. Nyt jos paino putoaa niin se putoaa, mutta se ei ole prioriteettilistalla kovinkaan korkealla. Tarkoitukseni on vain jaksaa tehdä enemmän ja voida paremmin, joka on jännä tajuta vasta tässä kohtaa elämää.. Miksi se ei ole ennen ollut se päämotivaatio? Tai voi olla, että olen koittanut joskus ennenkin niin väittää, mutta nyt kun mietin niin aina on ollut painonpudotus se pääsyy. Outoa.


Hei muuten, halusin vielä mainita sen verran, että kun tuolla aikaisemmin puhuin tuosta lenkkikävelystä, niin.. No, kävi ilmi, että päiväkotiin on noin 700 m matka. Koska pääpaino lasten viemisellä ja hakemisella on mulla, niin parhaimpina päivinä mä kävelen viemään pojat päiväkotiin, sitten kävelen takaisin. Iltapäivällä kävelen hakemaan poikia sieltä ja kävellään yhdessä takaisin. Tämähän tekee siis yhteensä jo 2,8 kilometriä kävelyä jo pelkästään. Eli kun puhuin lenkkikävelyn olleen viime kuussa 63 kilometriä, niin kun lasketaan siihen vielä noi matkat, niin onhan mulla kävelyä jo noin 119 kilometriä.

Toisaalta, noi matkat poikien kanssa on kyllä semmoista laahustamista, että tiedä sitten onko niistä oikeasti mitään hyötyä.. No kai kaikesta liikkeestä on hyötyä, joten on siitäkin. Mutta joo, sen vielä halusin korjata. Ja vaikka nyt tuntuu, että en kävele yhtään, niin on siellä joka arkipäivä melkein se 2,8 kilometriä pohjalla. Senkin taas kun itse hoksasi niin se kasvatti omaa motivaatiota kaikkea kohtaan; liikuntaa tulee toisinaan myös ihan kuin itsestään. Ei sitä kannata ehkä kuitenkaan stressata niin paljon. 

Terveisin,
Vesa-Matti

Tuhannes!

Mä haluan näin juhlahumussa vähän kertoa, että mikä on johdattanut mut tähän tilanteeseen, että saan näin ison lukeman merkintöjen määräksi. Tämä on oikeastaan vain bloggaajaminäni historiikki.

Arvoisa lukija, tämä on juhlahetki! Tämä on blogini tuhannes (1000.) blogimerkintä! Paljon on tarinaa mahtunut näihin vuosiin, vaikka en ole tänne edes kaikkea kirjottanutkaan. Hetki sieltä, toinen tuolta, yleensä riippuen elämäntilanteesta. Joskus on tehnyt mieli kirjottaa kivoja asioita, joskus on ollut pakko kirjoittaa ikäviä asioita, mutta kaikki ne on osa tämän blogin historiaa.

Mä oon tykännyt kirjottamisesta aina. En paljoa muista ala- tai yläasteesta, mutta äiti on kertonut, että mulla oli vihkot aika usein täynnä tuottamaani tarinaa. Muistan sen, että tykkäsin kirjottaa fiktiota, mutta en muista kyllä yhtään, että mitä se on ollut.

Voi olla, että olen joskus aiemminkin käynyt läpi kirjoitushistoriaani, mutta haluan muistella sitä taas. Ja kirjoittaa siitä joko nyt ensimmäistä kertaa tai sitten uudestaan. Tämä on justiinsa se isoin ongelma tässä, että on aloittanut blogin vuonna 2009.. Ei tosiaankaan osaa muistaa, että mistä on puhunut ja mistä ei.

Mä itse väittäisin, että ensimmäinen palo kirjoittamiseen on syttynyt yläasteella. Sieltä kun mä yritän muistella asioita, niin hämärästi muistan jonkun sinikantisen pienen vihon (ehkä äidinkielen vihko?) mihin tykkäsin tarinoitani rustailla. Ja muistan, että sain aika usein kehuja yhdeltä koulun apuopettajalta tarinoistani. Se saattoi jopa olla motivaationi jatkaa tarinointiani, joten kiitos hänelle siitä. Mutta siinä ehkä kaikki mitä muistan kouluajalta.

Yläasteen aikaan alkoi lisääntymään internetin käyttö, löysin nimittäin keskustelufoorumit. En todellakaan muista, että minkä nimisillä foorumeilla siihen aikaan pyörin, mutta aika laajasti niitä skannailin ja niihin kirjoittelin. Puhutaan siis varmaan ajallisesti ajasta 2002-2003. Alkuun kirjottelin varmasti sitä sun tätä, mutta muistan, että aika nopeasti mä opin käyttämään välimerkkejä ja päättövälimerkkejä, joten musta tuli omaan silmääni "ammattimainen foorumien käyttäjä". 

Näihin aikoihin aloin pyörimään myös Habbo Hotellissa. Ja sielläkin mä sitten kirjottelin tosi paljon, koska mä roikuin siellä aamusta iltaan melkein. Samaan aikaan taustalla oli päällä mese (MSM Messenger) Eli samaan aikaan kirjottelin Habboon, meseen ja pyörin kaikenlaisilla foorumeilla tarinoimassa. Opin kirjottamaan mielestäni aika hyvin, vaikka se ei ollut sellaista tarinamuotoista todellakaan siinä kohtaa. Tai siis sellaista, että asialla olisi ollut alku, keskikohta ja loppu. Niissä kirjoitettiin sitä mitä teki mieli kirjoittaa ilman sen suurempaa ajatusta. Näin ainakin muistelisin.

Jossain vaiheessa kuvioihin tuli myös ii2 -niminen sosiaalisen median alusta. Hassua puhua siitä somena, koska silloin koko käsitettä ei ollut edes olemassa. Mutta se oli siis sivusto, johon ihmiset lisäilivät itsestään kuvia ja näin. Sinne tuli mahdollisuus alkaa kirjoittamaan päiväkirjaa ja siihen mä tartuin. Se oli mun ensimmäinen kosketus semmoseen oman elämän taltioimiseen. Voisin kuvitella, että tämä tapahtui jossain 2005-2007 vuosien paikkeilla. Kyseistä sivua ei nykyään enää ole olemassa, eikä niitä sen ajan kirjoituksiakaan siispä. Se on toisinaan harmittanut kovasti.

Tässä kohtaa kirjottelin jo siis niin paljon; Habbo Hotel, Habbo Hotellin omat foorumit, muut foorumit, mese ja sitten se oma päiväkirja siellä ii2-palvelussa. Siinä tuli yhden päivän aikana aika paljon tekstiä. Tutkin juuri, että olin vuonna 2005 rekisteröitynyt myös IRC-Galleriaan, mutta se ei noussut mulla heti sellaiseksi paikaksi, että olisin käynyt siellä päivittäin. Rupesin käyttämään sitä ehkä aktiivisemmin vasta vuonna 2006, mutta kyllähän se mahtuu tuohon samaan ajanjaksoon, joten myös sinne tuli niihin aikaan kirjoiteltua kaikenlaista.

2008 vaihdoin ii2:sta IRC-galleriaan päiväkirjani osalta. Voi olla, että olen kirjoittanut päällekkäin molempiin paikkoihin, mutta muistaakseni pääpaino siirtyi IRC-Galleriaan. IRC-Gallerian tekstit on nykyäänkin vielä olemassa, vaikka toisinaan toivoisin, että ei ole. No, en oikeasti toivo. Siellä on vaan niin paljon sen ajan kuvaa, että toisinaan niitä on vaikea lukea tänä päivänä. Kaikki teksti mikä on olemassa on tärkeää tekstiä, koska ne kertoo tarinaansa minusta, ja mä kai tykkään tarinasta, joka käsittelee minua. En tiedä, oudosti sanottu.

Kirjottelin sinne aktiivisesti pari vuotta. Jopa hyperaktiivisesti vuonna 2009, koska olen kirjoittanut 271 merkintää sinä vuonna sinne. Hups. 2009 on ollut myös vuosi kun olen lähtenyt luomaan tätä blogia, eli vaikka olen kirjoittanut hyperaktiivisesti IRC-Galleriaan niin olen kaivannut silti vielä uutta alustaa siihen.. Tai no joo, mä muistan miksi loin tämän. Mä rupesin kaipaamaan kaikenlaista tekstinmuotoilua kirjoittamiseen ja IRC-Galleria ei sitä tarjonnut muistaakseni ainakaan noihin aikoihin. Muutin kuitenkin päiväkirjani kanssa tänne ja sain tännekin 38 merkintää kyseisenä vuonna. Vuonna 2009 mä olen ollut 20-vuotias, mutta mä olen silti ollut aktiivinen kirjoittelija Habbo Hotellissa, IRC-Galleriassa, muutamilla foorumeilla ja ainakin mesessä.

Tän blogin osalta te voitte katsoa tuolta sivusta, että miten paljon olen milloinkin kirjoitellut. Siellä näkyy selvä noususuhdanne ja sitten myös pudotus tähän nykyhetkeen. Matkalla on jäänyt pois Habbo, IRC-Galleria, mese ja foorumit. Enää on vain tämä blogi ja sitäkin tulee enää kovin harvoin päivitettyä. Mutta eipäs ollutkaan niin! Juksasin teitä vahingossa. Mähän olen kirjoittanut lauluja vuodesta 2024 eteenpäin. Se on vienyt aika paljon aikaa ja mielenkiintoa blogilta, mutta se on avannut ihan uudenlaisen tavan kirjoittaa. En ehkä kirjoita niin paljon enää omasta elämästäni, mutta mä olen löytänyt jonkinlaisen tarinankertojan itsestäni nyt uudelleen. Sen saman tyypin, joka kirjoitti silloin yläasteella siihen siniseen pieneen vihkoon.


Tästä tuhannennesta blogimerkinnästäni mun täytynee luultavasti eniten kiittää sitä yhtä apuopettajaa yläasteelta. Tuskin hän tätä lukee, mutta ehkä tää voi olla merkki teille muille. Pieni teko – pieni sana jollekin – se voi johtaa johonkin suureen. En sano, että tää mun blogini olisi mitenkään suuri asia muille, mutta tää on suuri asia mulle. Tätä tuskin olisi, jos mun tekstit olisi yläasteella jo lytätty kaikkien toimesta. Ilman sitä kannustusta, jonka yläasteella siltä apuopettajalta sain, ei olisi luultavasti koskaan syntynyt mun kynästä ainuttakaan lauluakaan. Että kyllä, pienillä teoilla voi joskus olla iso merkitys. Lumipallo-efekti on tässä valtava jos niin halutaan ajatella.

Mä kiitän teitä lukijoita siitä, että olette lukeneet. Te, anteeksi vain, ette ole kuitenkaan olleet mun suurin motivaationi. Tämä on taas tätä töksähtävää rehellisyyttäni, anteeksi siitä. Siis tottakai, mä olen onnellinen ja kiitollinen siitä jos olette lukemassa tätä tai olette joskus lukenut jotain mun blogimerkintää. Mutta mitä mä yritän sanoa on se, että motivaatio kirjoittamiseen tulee ihan puhtaasti oman elämä taltioimisen innosta ja siis pääosin vain itsestäni.

Kiitos myös minä. En mä uskonut koskaan, että kirjottamalla elämääni ylös voisin palata muistelemaan elämäni eri hetkiä ja tunteita. Koska kyllä, mä aika usein muistan millä tunteella mä olen minkäkin merkinnän kirjoittanut ylös. Mä pääsen takaisin siihen tunteeseen ja se on ihan uskomaton juttu. Kaikki tunteet ei tunnu kivalta, jonka takia joitain tekstejä on vaikeampi lukea, mutta niidenkin täytyy olla olemassa.

Mutta nyt tämä taitanee olla tässä. Joo, en keksi enempää.

Terveisin,
Vesa-Matti

Tylsyys on normaalia

Mihin katosi tylsyys? Palasin muistelemaan vanhoja ja tajusin, että matka takaisin omaan itseen alkaa yllättävän pienistä asioista, kuten tylsyydestä. Kun tylsyys katoaa, katoaa samalla iso pala luovuudesta. Matka omaan itseen on myös rutiineja.

Mä selailin aikani kuluksi vanhoja merkintöjäni. Eksyin lukemaan vuoden 2017 joulukalenteria. Ai että.. Sillon mulla oli vielä aikaa tehdä niitä ja panostaa niihin jollain tavalla. Nykyään kun pääpaino arjessa ja elämässä muutenkin on toisaalla niin bloggaaminen on jäänyt hyvin vähäiseksi – ikävän vähäiseksi. Mulla oli tuolla erinäisiä ruokareseptejä, suklaakonvehtien maistelua ja jopa jouluoluiden maistelua. Ne suklaakonvehtien ja jouluoluiden maistelut iski jotenkin silleen, että miksi en enää tee mitään sellaista?

Koska siis, niihin liittyi se hetken pyhittäminen vain sille. Tiedättekö mitä tarkoitan? Nykyään sykitään vaan ja mennään tilanteesta toiseen ilman, että on olemassa edes mitään omaa hetkeä. Nykyään ei ole edes tylsää, joka on sikäli todella harmillinen juttu. Pitäisi olla useammin tylsää, jotta tulisi mentyä enemmän kohti intuitioita. Mä haluaisin tehdä jotain intuitiivista, edes joskus.

Elämään on tullut kaava. Joka on sikäli siis mun tyyppiselle ihmiselle hyvä, mutta sitten samalla olen täyttänyt kaikki hetket jollain. Ja pahin kaikista on puhelin. Mä räpellän sitä edelleen todella paljon, mutta jos multa illalla kysyttäisiin, että mitä tein sillä, niin.. En ehkä osaisi vastata. Se on vain väline tuhlata aikaa ja sen se todellakin tekee. Se tekee myös sen, että ei ole sitä tylsyyttä elämässä mukana, vaikka pitäisi ehdottomasti olla! Olen alkanut oikeasti kaipaamaan tylsyyttä ja sitä, että se herättää semmosen intuitiivisen puolen itsestäni, joka tekisi muutakin kun lojuisi sohvalla puhelin kädessä. Saatteko kiinni?


Tylsyyden kaipuusta tuli mieleen, että mä oon tässä tosiaan muutenkin yrittänyt palata itseeni, kuten viime blogimerkinnässä sanoin. Mä olen kävellyt ja mä olen syönyt fiksummin, jotta saisin jaksamista takaisin. Mutta tämä itseeni palaaminen ei jää vaan siihen, että saisin jaksamista arkeen. Mä olen myös yrittänyt luoda puuttuvia rutiineja takaisin. 

Tää asia voi kuulostaa monen korvaan pahalta, mutta mä en siis tunne likaisuutta. Mä en tiedä, koska mä olen likainen. Tämä pätee myös hampaisiin. Mä en erota puhtaiden hampaiden ja likaisten hampaiden eroa, vaikka niissä varmasti sellainen on. Mutta olen päättänyt, että tämä tarvitsee jonkinlaisen rutiinin. Olen aloittanut taas kerran pesemään hampaitani säännöllisesti. Samalla siis toki olen lisännyt suihkujenkin määrää. Mutta vaikka kuinka mä hampaita tai itseäni pesisin niin en mä huomaa mitään eroa. En ole koskaan huomannut eroa ns. puhtaana olemisessa ja likaisena olemisessa. Se toki puoltaa sitä ajatusta siitä, että olen joskus ajatellut olevani neurokirjolla.

Mainitsin tämän, koska haluan selvittää itselleni mitä kaikkea normaalia elämästäni puuttuu. Ja siksi tää liittyy siihen itseeni palaamiseen siis hyvin vahvasti. Yritän luoda rutiineja, jotka veisi tätä elämää enemmän siihen suuntaan, että olisin oman elämäni päätähti. Huolehdin itsestäni, jotta voin huolehtia muista.


Mutta en sano vielä minkään virallisesti muuttuneen. En sano, että olisin nykyään urheilullisempi, vaikka liikun. En uskalla sanoa itseäni oikein vielä mitenkään paremmaksi versioksi itsestäni, koska olen vasta alkutaipaleella. Rutiineja muodostetaan, mutta ne ei muodostu hetkessä, ei tosiaankaan. 

Ja vaikka tässä on jo aika paljon kaikkea niin haluan silti ottaa tähän mukaan vielä lisää. Mä haluan oikeasti pystyä syrjäyttämään sen puhelimen ja palauttamaan elämään sen tietynlaisen tylsyyden. Sen tylsyyden, joka on loppujen lopuksi todella tärkeää kaiken kannalta. Puhelin kädessä aika menee, illalla sä et muista siitä mitään. Onko se.. Tai siis, no, mulle se ei ole semmonen asia mitä oikeasti haluaisin. Ajantappamisesta on tullut elämäntapa, ei enää vaan hetkellinen odotustila.

Mä toivon, että löydän sen tylsyyden, joka ohjaa tekemään asioita enemmän hetken mielijohteesta. Tylsyys auttaisi luovuudessakin paljon. Tylsyys auttaisi siinä, että mä keksisin blogiinikin enemmän kirjoitettavaa. Mä voin kuvitella, kuinka istuisin tylsistyksissäni sohvalla ja yhtäkkiä päähäni juolahtaisi: nyt käyn ostamassa muutaman erikoisoluen, avaan tyhjän blogisivun ja maistelen niitä oluita samalla kirjoittaen ajatuksiani niistä. Semmonen intuitiivisuus mun elämästä puuttuu kokonaan. Tää on liian lineaarista ja toisinaan kaipaan siihen vaan jotain pientä maustetta. Mä en tee mitään, mä vaan tapan aikaa, kunnes aika tappaa minut.


Mä haluan palata kirjoittamaan tästä vielä uudestaan, koska tämä oli yritys olla intuitiivinen. Mä pitkästä aikaa vaan avasin blogin ja rupesin kirjottamaan ilman mitään ideaa siitä mitä oikeasti tulee. Ja tästä tuli tämmönen: toisinaan liian rehellinen teksti ihmisestä, joka ei oikein ole oman elämänsä ratissa, vaikka on kuvitellut olevansa.

Mä meinaan juttelin tästä aiheesta eilen yöllä tekoälyn kanssa (uskokaa tai älkää, se on ihan hyvä terapeuttikin) ja jotkut sen huomiot mun omasta elämästä sai mun kyynelkanavat nykimään. Silleen, että "toi on totta, mutta en mä ole osannut tota edes ajatella".

Ei ole väliä koska herää. On vaan tärkeetä se, että herää.

Terveisin,
Vesa-Matti

Hitaasti takaisin itseeni

Uusi vuosi, uusi minä? No ei. Tänään kuitenkin jutellaan vähän siitä, että mitä mä toivon vuodelta 2026. Ja jos et jaksa lukea loppuun, niin kerrottakoon se myös tässä: Päätavoitteenani on voida itse paremmin.

Hyvää uutta vuotta 2026! Blogi täyttää tänä vuonna 17!

Mä muistan, että olen jonain aikaisempana vuotena sanonut, että uuden vuoden lupaukset on huuhaata, koska lupauksia voi tehdä koska tahansa. Tuomitsin ihmiset siitä, että ne aloitti tammikuussa jonkun muutoksen ja useimmat päätti sen helmikuun alussa. Oli siinä kuitenkin ehkä se kuukausi sitä hyvää muutosta, mutta toisaalta kuukausi ei riitä siihen, että mikään muuttuisi pysyvästi. Usein niihin lähdetään ilman oikeaa halua, koska "niin vaan kuuluu tehdä".

Mutta tiedättekö mitä? Mä haluan tänä vuonna luvata jotain. En teille varsinaisesti, vaan oikeastaan enempi itselleni. Ihan oikean halun kanssa, enkä vain koska uusi vuosi, uusi minä. Ei musta uutta minää tule, mutta mä haluan luvata itselleni sen, että pitäisin parempaa huolta itsestäni. Aloitin itsestäni huolehtimisen kylläkin jo viime vuoden puolella, noin 5 vuoden jälkeen uudestaan, mutta että haluan tehostaa sitä jotenkin.

Mä olen lenkkeillyt, oikeastaan toistaiseksi vain kävellen, mutta sekin on jo tärkeä muutos. Lokakuussa kävelin 12,98 km, marraskuussa käveltyjä kilometrejä kertyi 23,04 km ja joulukuussa 38,99 km. Ja noi on siis vaan lenkit, joten tohon voi lisätä kilometrejä lisää ihan arkikävelystäkin, joita toi mun kello ei tohon laske mukaan.

Mä löysin hyvän lenkkiajan, joka oli vaikeaa sikäli kun on kokoaika sidottuna lapsiin. Tai eihän nyt silleen oikeesti ole sidottuna, mutta olen pitänyt itseäni jotenkin kokoaika sellaisena, että mun täytyy olla kokoaika saatavilla. Mä tykkään käydä lenkillä siinä kello 19 aikaan, koska lapset siirtyy silloin iltapalalle ja Eira osaa vallan hyvin hoitaa sen yksinkin, koska pojat käytännössä vaan syö. Tai, no, kyllähän ne härvää paljon siinä samalla, mutta pääpointti kuitenkin se, että ei mua siinä tarvita. Se on sopivan hämärä aika ja mä tykkään käydä kävelemässä hämärän aikaan. Ei se ole kun laittaa tarpeeksi vaatetta päälle, äänikirjan korviin, kelloon harjoituksen rullaamaan ja lähtee vaan kipittämään. 

Ei mulla ole silleen mitään vauhtitavotetta ollut, eli en tavallaan pidä suotta mitään kiirettä. Kilometritavoite on ja se on kasvanut rennosta 2,5 km lenkistä noin 5 km pyrähdykseen nyt huomaamattani. Mulla menee siihen toistaiseksi noin tunnin verran aikaa. Haluaisin käydä lenkillä noin kerran viikossa, mutta oon pyrkinyt kuitenkin lähtemään sinne 3-4 kertaakin viikossa.

Katsoinkin juuri, että viimeisin lenkki on tehty 21. joulukuuta 2025. Tämä kertoo siitä, että mä olen kyllä hyvä unohtamaan asian jos tulee jotain. Siinä kohtaa tuli joulut ja uudet vuodet, joten ei silloin tarvitse kun ottaa rennosti ja vaan olla. Mutta se on ehkä se isoin muutos minkä haluaisin itseeni tehdä; että en pysähtyisi, vaikka mitä tulisi. Jouluaattonakin voisi lenkkeillä ihan hyvin! Mutta mulla tuli tossa kaiken hässäkän takia monen viikon loma? Niinku miksi? Toi oli vielä kaikkein pahin aika silleen, että tuli syötyä, syötyä ja syötyä. Lenkkeily olisi voinut tehdä ihan hyvää tavallaan.

En halua iskeä itselleni tähän mitään tavotteita. Silleen, että "kesään mennessä olen kävellyt lappiin ja takaisin" tai mitään. Mä haluan tehdä tämän rennosti, omalla tavallani, mutta kuitenkin niin, että tähän tulisi joku pieni suorituspaine. En vaan tiedä, että miten saisin sen suorituspaineen päälle? Tavoite olisi siinä mielessä hyvä, mutta mä tiedän, että jos teen tästä liian tavoitteellista niin tämä ei ole pysyvä muutos. Tunnen itseni jo sen verran hyvin.

Olisiko kuitenkaan paha, jos asettaisin vaikka sen 40 kilometriä kuukaudessa alarajaksi? Tavallaan jos käy edes 10 kertaa kuukaudessa 5 km lenkillä niin siinähän mennään jo ylikin.. Okei, saitte ylipuhuttua. Mun alaraja on 40 kilometriä kuukaudessa ja sitä en halua alittaa. Tuliko tästä heti liian tavoitteellista? No, ehkä vähän.. Siinä tulisi kuudessa kuukaudessa 240 kilometriä, joten ei oltaisi lähelläkään lappia. Oltaisiin, tuota.. Keuruulla. Mutta ongelma on siinä, että oltaisiin kyllä Keuruulla, mutta ei takaisin kotona. Jos menopaluuta ajattelee niin varmaan Tampereelle ja takaisin.

Hups, tää lähti vähän laukalle.


Yksi isoin asia mitä olen pyöritellyt mielessäni taas pitkästä aikaa on se, että haluaisin vähentää sipsejä todella huomattavasti vielä tästä nykyisestäkin. Mulla menee sipsipusseja noin 4-5 kpl / kk. Se on ollut joka viikonloppuinen herkku. Karkkia en niinkään syö, joten sen kanssa ei ole ongelmaa. Mun ainainen ja isoin heikkouteni on sipsit. Nyt menneenä viikonloppuna kokeilin olla ilman; söin sipsihimoon keitettyä porkkanaa ja kukkakaalia. Se oli hyvää! Mutta.. Ei se, hmm.. Ei se ollut sipsiä. Voisin kuitenkin vaikka edes joka toinen viikonloppu kokeilla jotain tommosta kevyempää ja sitten palkita itseni joka toinen viikonloppu? Ja samalla toivon, että sipsien semmonen houkutus vähenisi kokonaan.

Pätkäpaastoonkin taas palasin joululoman jälkeen. Jep, mun pätkäpaastolla on joululoma.. Niin, mistähän se sitten kertoo? Varmasti heikkoudesta ja siitä, että haluan pystyä myös nauttimaan elämästä. Arki on helppoa paastota, siinä ei ole mitään ongelmaa. Viikonloppuisin ja juhlien aikaan tulee ne vaikeudet, kun olisi niin kiva syödä yöllä vielä jotain ja.. No, niin. Mä olen heikko! Mä tiedän! 

En halua kurittaa itseäni. Jos niin tekisin niin kaikki yritykset loppuisi seinään. Sekin on opittu edellisistä dieeteistä ja "elämäntapamuutoksista". Mun kannattaa tehdä tää nyt mahdollisimman kevyestä ja niin, että en puske itseäni mihinkään. Ja samalla mun täytyisi puskea itseäni johonkin, jotta en taas vaan lössähdä. On se elämä kovin vaikeaa kun on nämä mun aivot.


Mikä siis oli se lupaus vuodelle 2026? No, itsestäni huolehtiminen. Tärkein lause mitä otan matkalleni mukaan on se, että mä en voi tarjota mun läheisille hyvinvointia jos en itse voi hyvin. Ja toinen lause on se, että isi jaksaa nyt. Toi viimeisin on mun oma semmonen, millä aikanaan pystyin alottamaan hölkkälenkit. Pitää vaan hokea sitä, että mä haluan voida hyvin itseni vuoksi ja siksi, että jaksan tehdä lasten kanssa enemmän. Mutta enemmän nyt alkuun ainakin itseni vuoksi, koska se on ollut multa nyt kateissa ainakin viimeiset viisi vuotta. Kyllä, vuonna 2026 prioriteettilistallani minä nousen ylöspäin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kyllä, olen lauluntekijä

Tekoäly musiikin tekemisessä jakaa mielipiteitä, mutta harva ymmärtää, että sen takana on yhä ihminen sanoittamassa ja luomassa. Tässä merkinnässä kerron omasta suhteestani tekoälyyn lauluntekijänä, puolustan sanoittajien roolia ja pohdin, miksi ylimieliset asenteet saattavat hukuttaa sen, mikä oikeasti merkitsee.

En oo pitkään aikaan kirjottanut mun tekoälymusiikkiharrastuksestani mitään. Se on ollut tietoinen valinta, koska en halua tuputtaa itseäni – vaikka kyseessä oma blogini onkin. Tekoälymusiikki on vain aihe, joka jakaa kansan kahtia: toiset tykkää, mutta suurin osa ei.

Tekoälyartisti on ihan uusi sana, jolla siis viitataan ihmiseen, joka tekee tekoälyn avustuksella musiikkia. Mutta enemmän kuin mä olen tekoälyartisti niin mä olen sanoittaja ja/tai lauluntekijä. Se yleensä ohitetaan siinä kohtaa kun ihminen yrittää saada äänensä kuuluviin tekoälyn avustuksella, koska muitakaan keinoja ei ole tupsahtanut vastaan.

Tuntuu, että kaikki tekoälyartistit niputetaan yhteen ja samaan nippuun; ne taidottomat ihmiset. Tää särähtää mun korvaan nykyään tosi pahasti, koska tällä hetkellä parhaat sanoitukset tuntuu löytyvän lähes poikkeuksetta tekoälyavusteisista kappaleista. Ja se mitä olen itse tutustunut tekoälyn sanoitustyöhön, niin ei, kovinkaan moni tekoälyartisti ei käytä tekoälyä tekstien tekemiseen. Tekoälyn sanoitukset on, tuota.. No, niitä ei voi käyttää, koska ne on pääosin tosi surkeita. Tekoälyllä ei itsellään ole kykyä vielä rimmata kunnolla; se vääntää väkinäisiä riimejä ja rivejä, jotka kyllä huomaa jos ne yrittää saada soimaan.

Me tehdään sanoitukset itse – ainakin iso osa meistä. Me olemme sanoittajia, me olemme lauluntekijöitä. Se on varmasti vaikea hyväksyä siinä kohtaa kun tekoäly laulaa meidän sanoitukset, mutta se ei silti poista sitä faktaa, että mä olen tehnyt ne sanat. Ja mun korvaan aina kun joku pilkkaa tekoälyartistia taidottomaksi, niin se joku pilkkaa myös samalla muita sanoittajia ja lauluntekijöitäkin. Jos kritiikki osoitettaisiin suoraan vaan tekoälyn käyttöön, niin okei, hyväksyn, mutta sitä ei lähes koskaan tehdä. Palaute on lähes aina suoraan sitä, että "sä et osaa tehdä mitään, koska käytät tekoälyä". Eli sanoittaminen ei ole ihmisille nykyään enää mitään? Minä kysyn vaan.

Sanoittajat on mun mielestä muutenkin aina ollut vähän semmonen luokka, että ei ne pääse mitenkään kehyksiin. Tekoälymusiikki on nyt tuonut esille paljon sanoittajia – hyviä sanoittajia – jotka yleensä muuten olisivat vain yksi nimi tekijätiedoissa, mutta nyt voivat olla ns. pääartisti.


Mä liityin pakotettuna käyttämään Tiktok-sovellusta, koska siis mun musiikkia ladattiin sille alustalle ilman mun lupaa ja mun piti puuttua siihen. Liityttyäni sinne mä ilmiannoin luvatta ladatut tekeleeni armotta ja aloin lataamaan niitä sinne itse takaisin. Mä olen sitä kautta löytänyt oman yleisöni ja mä olen tyytyväinen siihen. Mutta Tiktok on sovelluksena semmonen, että siellä loka lentää kaikista eniten. Mä ihmettelen toisinaan jopa aikuisia ihmisiä siellä. Mua vanhempia ihmisiä, jotka räksyttää siitä kuinka taidottomia tekoälyn käyttäjät on. Mun tekisi aina mieli kommentoida, mutta oon toistaiseksi onnistunut pysymään hiljaa. Ja tuun varmasti pysymäänkin, koska räksyttäminen olisi mun artistibrändini vastaista; mä haluan keskittyä hyvään ja positiiviseen. Siihen ei sovi someriitoihin mukaan lähteminen.

Mutta syy miksi otin tämän asian esiin on se, että siellä tulee tosi usein vastaan ainakin yksi indie-artisti, joka on siis jotenkin aivan liian ylimielinen tekoälyartisteja kohtaan. Se on mua varmasti yli 10 vuotta vanhempi ihminen (mainitsen iän vain siksi, että mun mielessä usein ikä tuo viisautta ja kun on 10 vuotta vanhempi niin kuvittelisi olevan 10 vuotta viisaampi), mutta sen ainut keino promota omaa musiikkiaan on se, että hän on parempi kuin tekoälyartistit – parempi kuin muut. Ja se on lähtökohtaisesti valhe kun kuuntelee kyseisen kaverin sanoituksia. Joo, se soittaa ja laulaa itse, mutta ei se tee kenestäkään vielä hyvää. Se musiikki voisi olla hyvää, mutta kun se on tuotu mun eteen muita vähättelevällä asenteella niin mä en pysty kuulemaan siinä mitään hyvää. Se voisi ihan hyvin olla joku arvokas ruokalaji, mutta kun se on tarjoiltu likaisen roskapöntönkannen päältä, tiedättekö? Tää sama pätee monesti myös siihen mitä pidetään kauniina; kauneimmastakin ihmisestä tulee ruma kun se käyttäytyy muita kohtaan huonosti. Tai ainakaan mä en pysty enää sitä kauneutta näkemään.

Eikä tää ole mikään yksittäistapaus, vaan asenne, johon törmää jatkuvasti. En halua haastaa riitaa tai nimetä ihmisiä – haluan vain tuoda ongelman päivänvaloon.

Mä sanoittajana yritän kirjoittaa positiivisia sanoituksia. Mä haluan, että ihmisille jää hyvä mieli tai mikä parasta; haluaisin, että joku ihminen oppisi mun sanoitusten kautta jotain. Mä en halua vähätellä ketään, vaikka äsken sitä vähän harrastinkin – teen poikkeuksen silloin kun joku selvästi ansaitsee sen. En tokikaan ole silloin yhtään parempi kuin se toinen, mutta silloin kun itseä tungetaan esille toisten kustannuksella niin ei.. En mä silloin osaa olla sanomatta mitään. Mun tarkoitukseni ei ole nostaa itseäni millekään alustalle vaan yrittää rikkoa sellaiset jalustat, joilla jotkut ihmiset kuvittelee seisovansa.


Mutta siis, tekoälyn käyttäminen ei itselleni ole koskaan tuntunut väärältä. Mä en voi pakottaa ketään kuuntelemaan tekoälymusiikkia jos ihminen ei itse tahdo, mutta mä voin pyytää lopettamaan puhumisen aiheesta, josta ei selvästikään tarpeeksi edes tiedetä. Mulle itselleni lauluissa on ollut aina tärkeintä sanat ja sen takia mä olen itse lähtenyt muuttamaan omia ajatuksiani laulumuotoon. 

Mä kirjoitan kappaleeni n. 98 % itse. Mä myönnän, että jos menen joskus tukkoon, niin tekoäly auttaa mut usein siitä yli tarjoamalla erilaisia näkemyksiä sanoituksen jatkamiseen. Mä saan usein sieltä jonkun idean, joka auttaa mua jatkamaan omaa kirjoitustyötäni. En pidä sitäkään huonona, mutta joskus käy niin, että tekoälyn tarjoamista vaihtoehdoista sana tai kaksi jää lopulliseen versioon. Muutoin en sanoituksissani käytä tekoälyä, koska olen sitäkin joskus huvikseni kokeillut, ja ne tekstit mitä se tarjoaa on.. No.. Ei sellaista tekstiä kirjoittaisi huonoin indie-artistikaan. Ja kun puhun huonosta indie-artistista niin en tietenkään tarkoita musiikillisesti mitään, vaan lähinnä juurikin niitä asenteita.

Lauluntekijältä toiselle lauluntekijälle: Mun mielestä kaikki musiikki on tervetullutta, mutta ylimieliset asenteet ei. Jokainen kappale löytää varmasti oman kuulijakuntansa, mutta omalla asenteellaan voi karkoittaa omat faninsakin. Kannatan muiden kunnioittamista ihan kaikenlaisissa tilanteissa. Työntämällä toisia alas sä et vaan kasva yhtään sen paremmaksi – päinvastoin.


Ja tämän kaiken jälkeen haluaisinkin, että jokainen kävisi kuuntelemassa yhden mun EP:n. Saatte toki käydä kuuntelemassa muitakin mun tekemiäni kappaleita, lyriikoitani, mutta jos multa kysyttäisin yksi kokonaisuus jonka haluan itsestäni tuoda esille, niin vastaisin aina: Sunotetut Klassikot: Elämä. 

Spotify: Tästä
YouTube Music: Tästä

Siellä on mun ehkä henkilökohtaisimpia sanoituksia. Ne on tokikin vanhoja biisejä, mutta olen tehnyt ne uudelleen Suno.com -tekoälyn avulla. Siksi nimi on Sunotetut Klassikot. 

Jos kuuntelette noi ja jos sen jälkeen koette edelleen, ettei tämä ole teidän juttu, se on ihan ok. 

Jos tuomitsette ne tekoälyn kautta niin sekin on ihan ok.

Mutta jos tuomitsette mut sanoittajana tekoälyn hyödyntämisen kautta, niin siinä en näe järkeä.


Jokainen voi yrittää kirjoittaa laulun. Moni siinä varmasti onnistuukin. Kuinka moni saa omat sanansa jonkun laulajan suuhun? Kuinka moni teksti jää vain pöytälaatikkoon, eikä löydä koskaan kuulijoita? Niin paljon hukattuja sanoja, niin paljon hukattuja tunteita. Niin paljon hukattua potentiaalia. Tekoäly voi sen laulaa, sä voit lyödä sanoittajaa siitä ja saada sen sanoittajan takaisin sinne pöytälaatikkoonsa, mutta ketä se palvelee?

Kotiläksyksi haluan antaa seuraavan ajatuksen: Mitä tapahtui aikoinaan taidemaalareille kun kamerat keksittiin? Miten arvostus on muuttunut heitä kohtaan? Miten helppoa on tallentaa jokin kuva vain nappia painamalla? Vihattiinko valokuvaajia silloin samalla tavalla kun nyt vihataan tekoälyartisteja? Eikö tässä käytännössä olla vähän samanlaisessa tilanteessa?

Terveisin,
Vesa-Matti

Syrjintä ei ole vitsi

Minä haluan nyt sohaista hieman muurahaispesää ja otan kantaa asiaan, joka on nyt viimeaikoina pyörinyt otsikoissa. Loppua kohden tämä kasvaa mielestäni oiken varteenotettavaksi rasisminvastaiseksi kirjoitukseksi. Käydään läpi nykyhetkeä ja palataan siihen aikaan kun itse olin myös aika hukassa. Tällä tahdon sanoa, että kasvaminen ihmisenä on täysin mahdollista – sinullekin.

Mä alkuun ihmettelin sitä, että minkä takia Miss Suomen titteli vietiin niin pienin perustein, mutta nyt olen huomannut syyn sille. Ei syy ole enää edes kovin pieni, vaan itseasiassa on todella hyvä, että tästä tehdään varoittava esimerkki.

Mä ymmärrän, että ongelmaa ei nähdä, koska kyseessä oli kuulema kaverilta kaverille pieni leikkimielinen kuva. Eihän siinä ole mitään pahaa jos molemmat ymmärtää sen vitsin ja ottaa sen vitsinä, eikö? Sittenhän sen voi jakaa muillekin kavereille ja nämä muutkin kaverit sen varmasti ymmärtää ja nauraa mukana. Kaikki on tässä kohtaa ihan hyvin, tai siis, että mä en nää siinä tavallaan mitään ongelmaa jos vitsi pysyy kaveriporukan sisällä ja se ei lähde siitä eteenpäin. Ongelma tulee siinä kun sen kuvan näkee joku, jonka silmille sitä ei välttämättä oltu tarkoitettu. Se on irti kontekstista – se on irti siitä omasta kaveriporukan huumorista.

Kun tämmöinen vitsiksi tarkoitettu kuva sitten päätyy isommalle yleisölle ja ilman sitä kontekstia, tai vaikka kontekstin kanssakin, niin ei sitä voi tulkita enää vitsinä. Ja miksi ei? Koska se aiheuttaa kommentteja puolesta ja vastaan. Tämä tapaus on hyvä muistutus siitä, ettei kontekstillakaan voida perustella syrjintää. Jos se ei ollut alkuperäinen ajatus, niin levitessään siitä tulee hyvin helposti sellainen.

Ja varsinkin nämä puolestapuhujat on se ongelma. Vitsiä kasvatetaan ja paras mitä olen lukenut oli se, että "mitään ei nykyään saa sanoa tai tehdä". Se kertoo aika valtavasti jonkinlaisesta tyhmyydestä, jos "mitään" on erilaisia ihmisiä millään tavalla loukkaavan sisällön tekeminen. Mitään ei saa tehdä, ihan oikeesti?

Mä keksin paljon semmosta tekemistä mikä ei loukkaa yhtään ketään ja mitä saa tehdä. Mä en pääse yli siitä, että miten tyhmältä kuulostaa tällaisessa yhteydessä puhua siitä, että "mitään ei saa tehdä". Ehkä sekin on joku näiden hah-hah-hassuttelijoiden ainut lause minkä taakse mennä vähän suojaan. "Nykyään kaikki on kiellettyä". 

Hassuinta tästä tekee se, että kaikki mikä on kiellettyä ja mistä pitää nyt olla niin vihaisena on yleensä asiat, jotka loukkaa toisia. On ikävää, että ei saa sanoa pahaa sanaa ylipainoisista. On ikävää, että ei saa sanoa pahaa sanaa naisista/miehistä. On ikävää, että ei saa sanoa pahaa sanaa eri etnisyyksistä. Vai onko? Onko se varsinaisesti ikävää, että ei saa sanoa jotain, josta jollekin tulee paha mieli? Sulla itselläsi on varmaan vahva panssari, jota ei sanoilla voida lävistää, mutta ei kaikilla meillä ole. Ja se olisi taas oikein hyvä pahan sanan paikka, eikö? Se, että toinen ihminen on jotenkin "heikko" kun ottaa sanat itseensä, niin kyllä; siitä olisi oikein kiva murjaista joku hah-hah-hauska vitsi. (Huomioikaa sarkasmi.)

Jos toisen ihminen loukkaaminen tavalla tai toisella on sulle asia, jonka kieltäminen tarkoittaa "mitään ei nykyään enää saa tehdä tai sanoa", niin usko tai älä; vika on sinussa. Vika ei ole ihmisessä, joka ottaa rasistisen tai muuten loukkaavan kommentin ihonsa alle.

Ja siis kun sekin on sitä syrjintää. Sä puolustat jotain asiaa, jota et näe loukkaavana, vaikka se selvästi koetaan loukkaavana. Sä vähättelet ongelmaa, et pidä sitä minään – joten sä olet osa ongelmaa.

Ja jostain syystä tämä mun blogimerkintäni tulee loukkaamaan erityisesti aina näissä yhteyksissä mainittua ihmisryhmää, joka on "valkoiset lihaa syövät heteromiehet". Voi hitsi, arvatkaa mitä? Ette ikinä arvaa. No, mä kerron: mä olen myös valkoinen lihaa syövä heteromies. Mä en koe, että mun oikeuksia olisi mitenkään poljettu sillä, että rasismi tuomitaan jyrkästi. Ei musta tunnu, että mun sananvapautta olisi mitenkään rajoitettu. Mä tiedän pääpiirteittäin mikä on oikein ja mikä on väärin ja miten elää niin, että muillakin olisi hyvä olla.


Ja tämän tekstin on kirjoittanut vuonna 1989 syntynyt mies. Mä muistan vallan hyvin, kuinka vielä 1990-luvulla oli todella normaalia puhua pahaa kaikista tummaihoisista. Mä muistan, että tekstiä kuuli kotona, sitä tekstiä kuuli koulussa ja sitä tekstiä kuuli joka paikassa mihin menikään. Eikä tää siis tarkoita sitä, että olisin varsinaisesti liikkunut vain rasististen ihmisten kanssa, vaan sitä, että se oli ajan henki. Se kaikki olisi ollut helppo ottaa mukaan omaankin elämään ja arvatkaa mitä? Minä otinkin.

Mä olin pitkään hyvin rasistinen ihminen. En siis mitenkään silleen, että olisin kulkenut tuolla pilottitakki päällä ja maiharit jalassa (tämä on vain stereotypia, eikä maiharit tai pilottitakki kerro ihmisestä), mutta mun ajatukset oli todella rasistisia. Mulle oli koko lapsuus ja nuoruus vaan jauhettu pahaa asiaa eri etnisyyksistä. Enkä siis tarkoita tässäkään sitä, että mulle ei olisi puhuttu mitään muuta, mutta siis tiedättekö? Jos puhuttiin eri taustan omaavasta ihmisestä niin silloin siitä ei puhuttu hyvällä.

Mutta mä en ole koskaan halunnut tehdä kenellekään mitään pahaa. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että jokaisen pitäisi saada elää omaa elämäänsä. Miksi jokin asia mitä toinen edustaa tai on, olisi mitenkään multa pois?

En mä vaan yhtenä päivänä herännyt ja ollut silleen, että "ei mulla yhtäkkiä olekaan niitä rasistisia ajatuksia, joita mun päähän on koko mun elämä tungettu". Ei, ei todellakaan. Mä sanoisin, että mä olen vaan halunnut kasvaa ihmisenä. Mä olen nähnyt läheltä sitä tuskaa mitä "erilaisuus" on näille "erilaisille". Enkä puhu tässä vaan ihonväristä. 

Mun suurin opettajani on mahdollisesti mun siskoni lapsi. Se taistelu mitä se on joutunut käymään läpi saadakseen olla sellainen kun on.. Se on uskomatonta ja inspiroivaa. Se on todella kasvattanut ihmisenä sivustaseuraajaakin. Se on opettanut mulle sen, että mä en todellakaan halua asettua kenenkään tielle, joka haluaa olla vain sitä mitä tuntee sydämessään olevansa. Tai siis sitä, mitä on. Vaikka kyseessä ei olekaan rotusyrjintä, niin mun mielestä kaiken syrjinnän voi niputtaa yhteen ja sanoa, että se on kaikki valtavan väärin. Aina kun toisen ihmisen elämää painetaan alas, niin aina puhutaan vain ja ainoastaan vääryydestä.

Joku vääräleuka "oman rotuni edustaja", valkoinen lihaa syövä heteromies varmasti kokee tämän nyt valtavana vääryytenä ja kokee tulleensa loukatuksi, mutta tiedättekö mitä? Mä en varsinaisesti loukkaa tässä mitään ihmisryhmää. Rasisti ei ole henkilö tai hahmo, jota voisi varsinaisesti loukata. Jos tämä tuntuu utopistiselta ajatukselta niin tässä kohtaa olisi hyvä katsastaa sinne peiliin – sieltä löytyy se, jota kannattaa lähteä muuttamaan jos toisten ihmisten olemassaolo ärsyttää sinua. Mikä laittaa sinut uskomaan, että olisit jotenkin parempi ihminen kuin joku toinen? Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta kysympähän vaan.


Tässä blogimerkinnässä on pari asiaa, joita en yleensä blogissani tykkää tehdä. Nimitin teitä tyhmiksi, rasisteiksi ja samalla otin myös kantaa. En tykkää sanan "tyhmä" käytöstä, mutta tässä yhteydessä se oli ehkä paras sana käytettäväksi. Ja jos koet sanat "tyhmä" ja "rasisti" satuttavana tässä kontekstissa, niin palataan taas aiheeseen peili ja siihen vilkaiseminen. Ja miksi nyt otan kantaa johonkin isompaan asiaan, vaikka en sitä normaalisti tykkää tehdä? No, mä olen tajunnut, että jos mä saan edes yhden ihmisen ajattelemaan jotain asiaa uudella tavalla niin silloinhan mä teen todella arvokasta työtä.

Tämä oli tämmöinen, koska uutisotsikoissa on  hyvin vahvasti ollut nyt tämä tapaus Miss Suomi ja sen myötä, toi nykyisin niin oudosti toimiva Facebook, on ruvennut tunkemaan mun feedini täyteen mitä ihmeellisempiä satunnaisten ihmisten satunnaisia tekstejä aiheeseen liittyen. Se ei jättänyt mua rauhaan, joten tämä oli pakko kirjoittaa.


Ja mä haluan sanoa tänne ihan loppuun, että on täysin mahdollista, että täällä mun blogissanikin on rasistista tai loukkaavaa tekstiä. Kuten sanottu; mä en ole kasvanut yhdessä yössä. Mä olen kirjoittanut tätä vuodesta 2009 lähtien ja suurin kasvupyrähdykseni ihmisenä on tapahtunut vasta lasten myötä, eli puhutaan siis vuosista 2020 eteenpäin. Sitä ennen siihen mahtuu jo 11 vuotta tekstiä paljon epävarmemmalta ihmiseltä. Joten jos siellä vanhoissa teksteissä seikkailette niin ottakaa huomioon se, että todennäköisesti se jokin mielipide on jo vanhentunut. Mutta mä haluan pitää kaiken rehellisenä ja aitona, joten en lähde sellaisia merkintöjä historiastani poistamaan. Ne on osa mun historiaani ja ne on osa mun kasvupolkuani.

Kiitos ja seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti


Just tuli vastaan Facebookissa jonkun entisen julkkiksen katkera tilitys aiheeseen liittyen. Hänen uransa loppui kuulema hänen omaan transfobiaansa. Oli kuulema vaan pakko päästä sanomaan, että miehet on miehiä ja naiset on naisia, ja tämä vei kuulema kaiken ja aiheutti ikuisen leiman. Mutta; tähän päivään mennessä hän ei ole kasvanut asian tiimoilta yhtään. Edelleen vissiin kyseenalaistaa oman "tuomionsa" ja on todennäköisesti edelleen oma kapeakatseinen itsensä. Leima on ansaittu ja leima pysyy niin kauan kun jatkaa omia hölmöjä ulostulojaan. Siinäkin oli edustettuna se, että "se mikä on ennen ollut oikein, on nykyään väärin ja se on väärin" ja "mitään ei nykyään saa sanoa". Niin, kasvua ei ole selvästikään tapahtunut.