AI:NA VAAN | Ulkona nyt!

Tekoäly on kätevä työkalu myös ihmiselle, joka ei omalla laulullaan maailmassa pärjäisi. Avaan tässä vähän mun "uraani" ja kerron ensimmäisen albumini, AI:na vaan, biisien taustaa.

Kuten ehkä olen saattanut joskus mainita täällä, niin olen ollut hyvin keskittynyt tekoälymusiikin tekemiseen. Olen tehnyt sitä nyt tässä useamman kuukauden ajan aina kun on ollut vain sopiva tyhjä aukko. Ensin tein silleen tyhmästi, että tein vaan ns. cover-biisejä toisten artisteiden kappaleista, mutta myöhemmin vaihdoin ihan omaan lyriikkaan. Rupesin siis ihan tosissani kirjottamaan sanoituksia, koska tekoälymusiikki on ollut kiva harrastus ja haluan yrittää tehdä sen hyvin.

Jos joskus olette kuulleet sellaisen rallatuksen, jossa lauletaan näin "skibidi-sammakko, o-o-hoo, skibidi-matkallaan, a-a-haa" niin se on mun tekemäni. Se on vanhalla kaavalla tehtyä, eli se on vain versiointi Saku Sammakko -lastenlaulusta. Sen kappaleen kanssa mulla kävi silleen ikävästi, että kun se lähti oikein kunnolla trendaamaan niin joku toinen latasi sen Spotifyihin. Mun ei ollut koskaan tarkoitus sitä yrittää edes muuttaa rahoiksi, koska en ajatellut, että voisn tienata kenenkään toisen ihmisen sanoilla, jota se kappale pääosin on. Tämä toinen ihminen, joka sen siis latasi Spotify -suoratoistoalustalle, on kuitenkin hyvin suurella todennäköisyydellä muuttanut kappaleen rahaksi. Eikä puhuta vissiin ihan pienestäkään summasta, koska jos laskelmat pitää paikkansa, niin 400 000 kuuntelukertaa voi tarkoittaa rahassa melkein 2000 euroa. Sellaista rahaa, joka ei kuuluisi mulle, mutta vielä vähemmän se kuuluisi sille toiselle. Olen kuitenkin ruvennut tekemään asioita sen eteen, että tämä vääryys saataisiin jotenkin korjattua.

Mä sain ehkä pääosin tuon kyseisen kappaleen ansiosta mun YouTube-tililleni 1000 (tällä hetkellä 1259) seuraajaa, joka siis mahdollisti mulle sen, että pääsin mukaan YouTube Partner Program -systeemiin, joka siis tarkoittaa sitä, että pystyin alkaa tienaamaan YouTube -videoilla rahaa. Mun seuraajamäärällä ja katselukerroilla ei puhuta tällä hetkellä kun 2,67 eurosta ajalta 10.10.-06-11. Eli ei sillä kyllä leipään kiinni pääse. Mutta eihän sitä tiedä, että jos joskus onnistuisin trendaamaan vielä uudestaan ja saisin satojatuhansia katselukertoja, silloin puhuttaisiin ihan eri summista rahaa.

YouTube


Jossain vaiheessa kuulin, että mun ja tekoälyn kappaleita ruvettiin luvatta jakamaan myös TikTok -sovellukseen. Tämä aiheutti mulle sitten sellaisen tilanteen, että mun oli aivan pakko liittyä TikTokiin myös itse. Olin vältellyt kyseistä alustaa onnistuneesti siihen asti – inhonnut jopa.

Eilen mun TikTok -tilistä tuli sitten virallinen artistitili. En tiedä mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa, mutta mitä ilmeisemmin kaikki julkaisemani musiikki pamahtaa jotenkin automaattisesti myös sitten TikTok-tilillenikin. Seuraajia siellä tällä hetkellä 2171.

TikTok


Eilen myös tapahtui sellainen asia, että julkaisin läjän omaa lyriikkaani, tekoälyn laulamana tottakai, Spotifyihin. Siellä oli hyvin laidasta laitaan biisejä, koska mun tyylini tehdä tota tekoälymusiikkia on hyvin kokeilunhaluinen. En jämähdä mihikään yhteen, vaikka pääpaino on ollut reggae-musiikissa. Spotifyin kautta mulla on mahdollisuus tienata noilla mun kappaleilla jotain, eli saada vähän vaivanpalkkaa. Jokainen kuuntelukerta on tärkeä, koska jokainen asia mikä vie eteenpäin vie eteenpäin.

Spotify


Vaikka tää tuntuu taas olevan joku tämmönen meikäläisen mainos meikäläisen toiminnasta niin se ei ollut pääpointtini. Mun piti tulla avaamaan tänne ajatuksia noiden kappaleiden taustalta. Kaikilla kappaleilla on jonkinlainen tarina, toisilla ehkä mitättömämpi, mutta toisilla ehkä isompi. Käydään itse asiaan siis ja mennään siinä järjestyksessä kun mitä ne laitoin tolle albumille. En tiedä pitäisikö kappaleiden järjestyksessä olla joku idea, mutta mä laitoin ne vähän sitä mukaan kun sattui koneelta löytymään, eli ilman sen suurempaa ajatusta. Kappaleiden linkit vie YouTube Music -palveluun.

AI:NA VAAN sisältää kappaleet:

1. Postimerkki perseeseen

Tämä kappale syntyi oikeastaan sen jälkeen kun olin liittynyt TikTokiin. Siellä oli joku veivaus meneillään jonkun artistin parisuhdekuvioista. Joku pettänyt jotain ja näin pois päin. Kuuntelin sen kyseisen artisin kappaleen ja rupesin päässäni pohtimaan; kolikolla on aina kääntöpuoli. Rupesin kääntämään sitä laulun sanoitusta mielessäni siihen muotoon, että mitä jos se olisikin petetyksi tulleen toisen osapuolen versio tarinasta? Rakkauslaulu muuttui anti-rakkauslauluksi. Toi lausahdus postimerkki perseeseen tarkoittaa sitä, kuten varmasti arvata saattaa, kuinka tässä sanotaan suhteelle hyvästi ja suhteen toinen osapuoli haluttaisiin lähettää mahdollisimman kauas omasta elämästä.

2. Hyvää syntymäpäivää silti

Tän kappaleen jaoin joskus ihan henkilökohtaisessa Facebook-profiilissanikin, koska tämähän kertoo Artosta. Mahdollisille elämäni ulkopuolisille ihmisille sanottakoon, että isoveljestäni. Silloin Arton kuoleman jälkeen mulla oli tapana kirjotella omaan talteen ajatuksiani, koska yritin käsitellä asiaa jotenkin. Pöytälaatikossa oli paljon tekstiä, josta lähteä ammentamaan kappaletta. Hyvin henkilökohtaista kappaletta. Tyyliltään hain tähän sellaista Janos Valmunen - Bussipysäkillä -vibaa, koska se oli mun ja Arton yksi isoimmista kappaleista. Ja se on jotenkin hassua ajatella, että aina oltiin kuunneltu tuota kappaletta ja viimeinen tapaaminen tapahtui sitten bussipysäkillä.

3. Valkea Rouva

Tää taas on sellainen kappale, joka syntyi ihan vaan kun katsoin videota YouTubesta. En mainitse kanavia tai tubettajia tässä, mutta kyseinen kolmen miehen ryhmä oli tutkimassa Urajärven kartanon pihamaata ja puhuivat siitä, kuinka kyseisellä kartanolla kummittelee. Aihe alkoi kiehtomaan mua, koska mä olen vähän yliluonnollisuuksiin uskova hömppä, joten tutkin aihetta lisää. Koska mulla oli tekoälymusiikki-kausi vahvimmillaan päällä niin aloin kirjoittamaan kappaletta aiheesta. Suomeksi on hyvin erittäin vaikea tehdä pelottavaa musiikkia, sen huomasin. Toi kappale on niin pelottava kun tekoäly tai varmasti kukaan osaa suomeksi tehdä. Eli ei juurikaan. Mutta on siinä jotain semmosta, tiedättekö, semmoista.

4. Sandels

Vaikka voisi kuvitella kyseisen kappaleen kertovan kaljamerkistä Sandels niin ei, ehei. Tämä kertoo itse Johan August Sandelsista. Miksi? En tiedä. Hahmo ei suoranaisesti ole koskaan herättänyt mussa mitään tunteita, mutta jostain syystä piti tehdä tällainen laulu. Tässä ei ole sen suurempaa tarinaa taustalla, ikävä kyllä. Hyvä kappale, hyvä meininki, tykkään. Jos hahmo kiinnostaa niin kannattaa kuunnella, siinä pitäisi kylläkin olla vain sitä faktaa mitä Wikipedia Sandelsista kertoo.

5. Pimeässä kulkevat

Tässä on mun mielestä suhteellisen hauska tausta; tän piti kertoa pölypunkeista ja kai se niistä kertookin. Ei se tarina sieltä pohjalta mihinkään pudonnut, vaikka lähtikin sitten vähän laukalle. Kyllä ne pölypunkit sieltä kuulee, vaikka yritin lisätä siihen semmosta pelottavaa vibaa. Tuskin kylläkään pölypunkit hakevat ketään mukaansa, mutta se oli sitä luovaa työtä se. Tämmönen hassuttelu, vaikkakaan meininki ei ole hassuttelua.

6. Merisiili

Tän kappaleen sanoitus syntyi sitten hyvin vahvasti tekoälyn kanssa yhteistyönä, eli ei sisällä sikäli mitään sen isompaa tarinaa. Oli joku luovaeste päällä tähän aikaan ja kysyin tekoälyltä aihetta lauluun; se ehdotti merisiilin tunne-elämää. Siihen suuntaan sitten lähdettiin. Halusin myös tähän tarinaan opetuksen, koska siis.. Mitä sekopäisempää tekstiä yrittää luoda niin sitä enemmän se kuulostaa lastenlaululta. Tämä on hyvä esimerkki siitä. Pohjalla oli ajatus sekopäisestä laulusta merisiilin tunne-elämästä, mutta lopputuloshan on lastenlaulu, eikä siis siltä kantilta mitään sekopäistä. Höh. Opetus on siis se, että haaveista luopuminen ei merkitse toivon menettämistä. Joskus ei vaan onnistu, mutta sitten voi ruveta haaveilemaan jostain muusta. Kannattaa kuitenkin pyrkiä niitä haaveita kohti ja tehdä kaikkensa, ja vaikka ei onnistu, niin mitä sitten? Voi keksiä jotain muuta. Astronautista mattopesuriksi, tiedättekös?

7. Mummiina

Tää on yks mun omia lemppareita kyseiseltä albumilta, vaikka tässäkään ei ollut alunperin mitään sen suurempaa ajatusta. Tää lähti siis liikkeelle siitä kun kysyin seuraajiltani, että mistä seuraavaksi tehdään laulu. Vastaus oli: Muumimamma. Olin silloin jo luopunut ajatuksesta, että alkaisin tekemään mitään missä on riski törmätä tekijänoikeusongelmiin. Muumimamma siis vaihtui Mummiinaksi. Alkuperäisessä tekstissä Mummiina oli herttainen eläkeläinen, joka istui omakotitalonsa verannalla keinustuolissa. Jossain vaiheessa hylkäsin sen ajatuksen ja muutin Mummiinan jonkinlaiseksi puumaksi. Ja siis kappaleesta tuli omaan korvaan todella tanssittava, vaikka en itse tanssikaan.

8. Tunne se (Good Vibes Only)

Tää kappale taas syntyi syysmasennuksen aikaan, tai siis sen portilla. Mulla alkoi muuttua taas maailma synkäksi ja halusin yrittää keskittyä johonkin positiiviseen, ettei vaivuta nyt mihinkään synkkyyteen. En tiedä oliko se tämä kappaleen tekoprosessi mikä sitten auttoi, mutta sieltä ryömittiin sitten takaisin valoon. Musiikilla on merkitystä. Olisin voinut jättää tämän tekemättä ja kuunnella tai tehdä jotain synkkää musiikkia ja tiedättekö, mä en varmaan olisi tässä kohtaa kertomassa siitä kuinka mä julkaisin albumin. Mä olisin varmaan sängynpohjalla masennuksen kourissa. Pieni itsensä tsemppaaminen siis kyseessä tässä kappaleessa, mutta toivottavasti tsemppaa muitakin.

9. Kuikka

Tää menee samaan aikakauteen ja kategoriaan kun Merisiili. Tässä ei ole sen suurempaa tarinaa, mutta piti luoda jotain sekopäistä lyriikkaa, koska se oli kivaa. Tykkään ite kappaleen meiningistä ja sanojen sekopäisyydestä. Voitaisiin ehkä kutsua jonkinlaiseksi taiteelliseksi pläjäykseksi. Ja muistan, että tän kappaleen aikaan kuuntelin paljon Arppaa. Se ei ehkä suoranaisesti kuulu siitä, mutta muistaakseni tähän jotain energiaa yritin sieltä ammentaa.

10. Lapsuudenkoti

Tän kappaleen mä kirjotin omasta mielestäni kaikkien aikojen parhaimman sanoittajan jalanjäljissä; yritin siis päästä edes hitusen lähemmäksi Gösta Sundqvistia. En tiedä kuuluuko se sieltä, mutta siinä on sitä semmosta samaa meininkiä ainakin omaan korvaan. Kontrastia, jota Gösta käytti todella paljon omissa sanoituksissaan. Olisin halunnut lauluun ja sävellykseenkin enemmän sitä Leevi and the Leavingsia, mutta tekoäly ei kyllä osannut. Tykkään tässä kuitenkin tästä tarinankerronnallisuudesta, joka siis myös tuttu piirre Göstan sanoituksista. Yritys hyvä, mutta ei se silti päässyt lähellekään sitä mitä Gösta oli sanoittajana. Mitään henkilökohtaista tarinaa tähän ei muuten liity, aiheeksi vaan valikoitui lapsuudenkoti.

11. Raimo & Riitta

Menee samaan kastiin edellisen, eli Lapsuudenkodin kanssa. Yritin tässäkin hakea sitä samaa kontrastia ja tarinankerrontaa mitä Gösta käytti. Tykkään. Laulu on justiinsa sellaista kun tällaiseen sanoitukseen kuuluu; verseissä tosi tasapaksua, mutta kertosäkeeseen lähtee ku tykin suusta. Tässä oli mukana myös sitä semmosta irstautta, jota useissa Leevi and the Leavingsin biiseissä on mukana. Yllättävyyttäkin, ehkä. En tunne Raimoa tai Riittaa, enkä ketään edes sinne päin, mutta tämmösen tarinan sain luotua niiden kemiasta silti.

12. OPEP (Onko perunamuusijauhe edes perunamuusia)

Mä huomasin, että tämä meni jotenkin hiljaisena versiona ulos. En tiedä mitä olin tehnyt tässä erilailla, mutta noilla alustoilla tähän kappaleeseen joutuu laittamaan lisää volumea. Pitää katsoa saanko sitä vielä jotenkin jotain kautta korjattua.

Tää kappale syntyi, yllätys yllätys, ruokaa laittaessa. En tokikaan edes tehnyt perunamuusia, saatika perunamuusijauheesta mitään, mutta kesken ruoanlaiton rupesi soimaan päässä "onko perunamuusijauhe edes perunamuusia.." Juoksin äkkiä koneelle ja kirjoitin lauseen ylös. Myöhemmin kun tulin jatkamaan niin tämä kappale alkoi syntyä ihan itsestään ja ihmettelin, että miten tämä on nyt näin helppoa? Pari riviä ensimmäistä verseä kirjoitettuani tajusin, että mähän mukailen tässä hyvin vahvasti Juha Tapion TSNEH -kappaletta. Tämä, hyvät ihmiset, oli alitajunta. Mä en ollut kuunnellut tota Juha Tapion biisiä edes aikoihin, mutta jostain se oli sukeltanut mun mieleni kiemuroihin ja rupesi kirjoittamaan laulua juuri kuten tämä. Ja olin nimennytkin tämän muotoon OPEP. Uskomatonta, mutta totta. Tarkoitus ei ollut matkia ketään, mutta kun se lähti niin hyvin liikkeelle niin vein sen loppuunkin sitten samalla kaavalla, tosin tässä kohtaa jo tajuten, että tämä on jo tavallaan tehty.

13. Ei tarvitse jännittää olla sä

Mutta tiedättekös mistä tämä kappale tuli? Mä merkitsin tähän sanoittajaksi myös Maxin, koska kappaleen sanoma tuli Maxin suusta. Yksi päivä Miio itki Maxin huoneessa ja Max meni sitten lohduttamaan pikkuveljeään. Ihmettelin suuresti kun pojan suusta tuli lause: "heii, ei tarvitse jännittää olla sä.. Me kaikki ollaan me." En tiedä mitä oli tarkalleen ottaen tapahtunut ja miksi Miio silloin itki, mutta noi lohdulliset sanat iski mun mieleen kuin salama kirkkaalta taivaalta; tästä tulee laulu. Kipittelin koneelle ja kirjoitin lauseet talteen myöhempää käyttöä varten. Ja sain sen ympärille rakennettua mielestäni oikein hyvän kappaleen. Laulun opetus; ole oma itsesi, äläkä anna ympäristön muokata susta jotain mitä et haluaisi edes olla. Olet vähemmän sinä jos vain muita apinoit.


Ja näin, hyvät ihmiset, olen esitellyt teille ensimmäisen albumini kappaleet. Näitä tulee varmasti lisää ja kaikki tullaan julkaisemaan ensimmäisenä YouTube-tililläni, joten jos kiinnostaa niin ottakaa se kanava edes haltuun. Kiitos. Olisin kovin kiinnostunut kuulemaan, että onko mikään kappale herättänyt teissä mitään ajatuksia? Tunteita? Jotain? Onko hyvää musiikkia ollenkaan vai ihan "tekoäly on kyllä sitä itseään, eikä tämä ole yhtään kiva juttu"-materiaalia. Mä olen itse onnellinen tosta työkalusta, koska nyt mullakin on mahdollisuus purkaa mun aivoja sanoituksen muotoon ja saada niitä ulos muutoinkin kun blogin muodossa.

Terveisin,
Vesa-Matti

Nella ❤

Meidän pikkuinen koira lähti hyvin yllättäen. Ihan muutama päivä ennen ikiuneen siirtymistä Eiran äiti löysi Nellasta jotain poikkeavaa. Sen sukuelimestä oli tullut jotain ulkopuolelle. Eira tottakai tutki, että mikähän se voisi olla ja sai asian kuulostamaan ihan joltain tavalliselta, hoidettavissa olevalta asialta, mutta lääkäriin Nellan täytyi mennä

Lääkäriin lähtö tuli, eikä Nella tullut sieltä enää takaisin. Tottakai se oli kasvain ja vielä pitkälle edennyt. Leikkaus olisi ilmeisesti ollut mahdollinen, mutta sellaista leikkausta ei kuulema kovin moni suostu tekemään, koska siinä on ilmeisesti liian pieni mahdollisuus selviytymiselle. Eira teki kovan päätöksen ja päästi Nellan pois ennen kun asiat on vielä monimutkaisempia. 

Rakkautta on myös osata luopua silloin kun on sen aika.

Nella ❤
s. 28.12.2012

k. 21.10.2024

Mä halusin nyt tulla kirjoittamaan muutaman sanan.

Nella opetti mulle jotain musta itsestäni ja ihmissuhteista. Tai voiko sanoa vaan suhteista, koska kyseessähän oli koira, eikä ihminen. Mutta se opetus on laajentunut myös ihmissuhteisiin ja elämään ylipäätään.

Nellalla oli mun näkökulmasta katsottuna kolme omistajaa: Eira, Eiran äiti ja minä. Se aiheutti sellaisen tilanteen, että mun roolikseni jäi yrittää jatkuvasti opettaa samoja pelisääntöjä uudestaan ja uudestaan. Mä tiedän, että Nellan elämä olisi ollut huolettomampaa ilman tätä kuviota, koska tää tilanne ei ollut mitenkään yhtään ideaali.

Eiran äidin luona Nella sai olla se paras versio itsestään. Eiran kanssa Nella sai olla pääsääntöisesti se paras versio itsestään. Mutta mulla oli Nellalle pelisäännöt, joita Eirakin silloin tällöin noudatti. Tilannehan kärjistyi silloin kun Max syntyi. Se, että ennen oli oikeastaan vaan ne säännöt, että ei saa kerjätä (koitapa se koiralta kieltää) eikä koiralla ole asiaa keittiöön, muuttui siihen, että ohjasin Nellan hyvin usein vain olemaan sohvalla. Se kai tuli sieltä kun Max oli pieni vauva; Nella oli aina Eirassa kiinni ja pyöri sitten liian vaarallisesti lähellä ihmisvauvaa. Mulla heräsi joku suojeluvaisto vauvaa kohtaan ja koiran täytyi pysyä poissa jaloista – eli sohvalla.

Sen piti olla vain väliaikainen ratkaisu, mutta se jotenkin jäi mun aivoihin jumiin. Vaikka Maxin kasvaessa Nellasta ei olisi ollut mitään vaaraa Maxille, niin silti ohjasin sen aina takaisin sohvalle. Sitten syntyi Miio ja Miiolle Nellasta ei koskaan aiheutunut mitään vaaratilanteita, koska se oli jo totttunut olemaan sohvalla. Ei se siellä siis ollut mitenkään 24/7, mutta yleensä silloin jos mä olin tuolla jossain ns. yleisissä tiloissa.

Mä mietin sitä kyllä joskus, että onko se koiranelämää olla pakotettuna vain yhteen paikkaan. Aika usein vastasinkin itselleni, että eihän se ole. Joskus mä sitten ehdotin Eiralle kerran, jos en useampaankin otteeseen, että mitä jos Nella menisi asumaan Eiran äidin luokse nyt kun meillä on nämä lapset. Ei sen takia, että sen olisi enää pitänyt olla pois jaloista, vaan sen takia, että siellä se olisi ollut huomion keskipisteenä. Eira ei suostunut siihen, koska siihen olisi kuulunut myös se, että Nella olisi sitten ollut sen vähintään 8 tuntia päivästä yksin. Eikä Eira varmasti halunnut muutenkaan, meidän koirahan se pääsääntöisesti oli. Joo, mä tiedän; jos ottaa koiran niin täytyy olla valmis olemaan sen omistaja loppuun asti.

Ja mä tiedän; lapset ei ole mikään syy luopua eläimestä. Koira on perheenjäsen, Nellakin oli. Mun aivoissa kuitenkin ajattelin sen niin, että yritin keksiä ratkaisua, jossa kaikki saisi mahdollisimman hyvät oltavat. Uskokaa tai älkää, mutta pohjalla oli vain Nellan hyvinvoinnin ajattelu.

Vasta siinä kohtaa kun huomattiin, että Nellan silmät oli hitusen verran harmaantuneet, eli ikää oli tullut, mä osasin lähteä purkamaan sitä typerää sohvasääntöä. Vasta siinä kohtaa jotenkin osasin kohdata tilanteen ajatuksen kanssa. Silloin mä vasta päätin, että ei se ole minkäänlaista elämää se pelkkä sohvalla oleminen. Mä en tiedä, että minkä takia en ollut kyseenalaistanut tommosta typerää sääntöä aikaisemmin ihan kunnolla ajatuksen kanssa? Mä olin kai jotenkin jäänyt jumiin suojelemaan vauvoja siltä, että koira ei hypi niiden päällä, vaikka eihän meillä ollut enää vauvoja vaan taaperoita. Liekö taaperokaan oikea sana.

Eihän se enää paljoa vaikuttanut siinä kohtaa. Nella oli niin tottunut asemaansa.

Ja mä olen niin pahoillani siitä. Mun on jotenkin todella vaikeeta antaa itselleni anteeksi sitä, että olen koskaan keskinyt tollasen pelisäännön ja jäänyt vielä niin jumiin siihen. Ja tässä se kai piilee se yksi opetus; kannattaa miettiä tekojaan ennen kun on liian myöhäistä. Olenhan mä sen aina tiennyt, mutta jos ymmärtäisin nyt sen, että on myös hyvin arkiselta tuntuvia asioita, jotka ei välttämättä olekaan oikein, vaikka siihen on tottunut. Enemmän ajatusta peliin ja välillä voisi tarkkailla asioita muistakin perspektiiveistä.


Uskaltaisin kuitenkin väittää, että ennen vauva-arkea Nella sai elää prinsessan elämää. Nella vaikutti olevan Eiralle tärkein asia maailmassa. Valehtelisin jos väittäisin, että en olisi joskus ollut jopa mustasukkainen siitä huomiosta mitä Nella Eiralta sai. 

Eikä siis vauva-arki poistanut sitä täysin, etteikö Eira olisi Nellaa huomioinut. Varmasti parhaan kykynsä mukaan mitä muilta kiireiltään ehti. Mutta jäihän se varmasti paljon vähemmälle.


Kova paikkahan tää nyt oli. Sattuu jotenkin oudolla tavalla. Musta on hyvin outoa, että miten muuten niin terveen näköinen eläin voi mennä eläinlääkäriin ja olla tulematta enää takaisin. Mä jäin siihen käsitykseen, että se on varmaan jotain ihan hoidettavissa olevaa. En mä mitenkään tajunnut, että olisi ollut hyvästien aika siinä kun Eira lähti viemään Nellaa lääkäriin. Me jäätiin poikien kanssa kotiin, Eira joutui yksin kohtaamaan sen tilanteen. Yksin tekemään sen päätöksen siellä.

Me vaan leikittiin kotona. Sitten tulee viesti, mullakin kostui heti silmät ja nappasin pojat heti isoon haliin ja aloin kertomaan asiaa. Max raivostui, hakkasi päätään lattiaan, itki ja huusi. Miio ei vieläkään oikein tajua, jostan syystä luuli eilen, että Nella on parturissa. Max välillä ihan spontaanisti sanoo "mulla on ikävä Nellaa" keskellä leikkiä.

Laitettiin Nellan kuva keskeiselle paikalle kotia. Max siihen välillä pysähtyy katsomaan ja silittää Nellaa siinä kuvassa. Mulla kostuu aina silmät kun näen tämän. Pienen lapsen ikävä.. Huh huh. Se on niin aitoa, että sitä se ikävä oikeasti tarkoittaa.


Mutta älkää oikeasti jääkö tästä siihen käsitykseen, että Nellan koko elämä olisi ollut vain kuria. Ei, ei se ollut. Mun suunnalta oli vain muutama sääntö (mitä ei melkein koskaan edes noudatettu) alkuun, lapsien syntymän jälkeen mulla jäi vaan toi joku vaihe päälle ja sen voi käsittää ikävänä aikana. Vaikkakin lapsien tultua, Nella on päässyt aika usein juurikin Eiran äitille lomalle. Se oli siellä pitkiäkin pätkiä ja se sai siellä olla aina huomion keskipisteenä. Se tykkäsi olla siellä. Mä olen itse siinä uskossa, että Nellalla oli hyvä elämä. En usko, että mun ajattelemattomuuteni lasten synnyttyä voi ottaa sitä pois.

Nella oli mullekin rakas. Vaikka en koiraihminen silleen olekaan. Olin mä mikä ihminen tahansa niin Nella oli rakas perheenjäsen. Ajatelkaa, että vaikka mä hieman jopa inhosin sitä ääntä mikä tuli kun koira tepasteli tuolla paljaalla lattialla, niin mulla on ikävä sitä ääntä. Tai, että se olisi kiva taas kuulla. Tai.. Miten sen nyt selittää? Miten voi kaivata jotain ääntä, jota on inhonnut? Ehkä se on myös osa tätä ikävää. Jos tää on vaikee edes aikuisen käsittää, niin koitapa selittää tämä ymmärrettävästi pienelle lapselle.

Nellaa ei enää satu mikään, Nella on saanut rauhan. ❤

Terveisin,
Vesa-Matti

Missä motivaatio piilee?

Viisi kuukautta on kulunut ilman blogia, kun tekoälymusiikki on vienyt kaiken huomion. Kesään mahtui perheen kanssa reissuja, mutta liikkumisen ja hyvinvoinnin suhteen motivaatio on hukassa. Työnhaku takkuaa edelleen, ja stressi painaa päälle. Toiveena on löytää keino päästä liikkeelle sekä arjessa että uralla.

Sanoisinko jopa, että viime kerrasta on hieman pitkä aikaa. Viitisen kuukauttako tässä on luikahtanut ilman blogia? Anteeksi siitä. Mutta kuten tiedätte; mä olen hyvin hurahtavainen ihminen ja kaikki hurahdukset tapahtuu määrittelemättömän pitkissä ajanjaksoissa. Nyt mulla on mennyt hyvin pitkä pätkä tekoälymusiikin parissa. Toi lähes koko viisi kuukautta, mitä olen ollut kirjoittelematta, on mennyt niin, että en ole osannut keskittyä mihinkään muuhun harrasteeseen kun vaan tohon tekoälymusiikkiin.

Luulisi, että mulla olisi nyt paljon kerrottavaa, mutta ei mulla kai ole. Oma vapaa-aika mennyt tekoälymusiikin parissa ja muutoin sitten perheen kesken kotosalla. Tai no, kesällähän me reissattiin paljon, mutta en mä jaksa niistä alkaa tänne rupisemaan sen tarkemmin. Käytiin ainakin Puuhamaassa, Linnanmäellä, risteilyllä ja juhannuksen aikaan käytiin Tahkolla viikon verran mökkeilemässä. Hauskoja reissuja kaikki. Vaikkakin Tahkolle oli aika hyvin pitkä matka ja siinä kerkesi pylly poikineen puutumaan. Voiko noin edes sanoa? No, nyt voi.

Ennen tätä mun yllättävää taukoa mä olen jauhanut täällä taas pätkäpaastosta, joka – yllätys, yllätys – päättyi lähes yhtä nopeasti kun alkoikin. Tällä kertaa perustelin lopettamisen itselleni niin, että ei kesällä pysty. Siis siinähän on sen verran faktaa, että mä en oikeesti muistanut syödä päivän aikana mitään, koska oltiin aika paljon pihalla. Sitten yleensä sisälle kun paaston olisi taas kuulunut alkaa, mutta kauhea nälkä vaivasi. Pari kertaa sanoin, että no teen poikkeuksen ja syön tässä kohtaa, mutta hyvin nopeasti siitä poikkeuksesta tuli taas tapa. Pakkohan mun oli syödä joskus. Jos mä olisin vakavissani taas halunnut pätkäpaastota niin mä olisin siirtänyt sitä paaston alkamisajankohtaa, mutta enpä tiedä miksi ei käynyt edes mielessä silloin.

Mä en tiedä, että mistä mä löytäisin sen motivaation taas mikä mulla oli joskus? Jaksoin paastota, jaksoin urheilla ja jaksoin vaikka mitä. Nyt on hyvä kun jaksan sängystä raahautua sohvalle. No en nyt ihan noin pohjalla oikeasti ole, mutta pakko vähän kärjistää. Mä haluaisin sen yö-minän joskus käymään aamulla mun pääkopassa, koska sillä olisi motivaatiota vaikka mihin. Mä oon nyt monena yönä peräkkäin miettinyt tätä mun omaa aktiivisuuttani, koska se vähän huolestuttaa mua. Mä en oikeesti tee oikein mitään oman hyvinvointini eteen. Yö-minä on sitä mieltä, että: "Heti aamulla lähdet kävelemään. Ei tarvitse olla edes pitkä lenkki, aloita jostain." kun taas aamu-minä meinaa, että: "no, en mä kyllä nyt jaksa. Mene vaikka huomenna." Päivä-minältä ei edes kysytä, koska päivät menee aika pitkälti lasten kanssa, eikä päivä-minä kerkeä tekemään mitään muuta. Vaikka sekin on kyllä jonkinlaista itselleen valehtelua.

Ja siis kun mä tiedän, mä todellakin tiedän, että mun pitäisi nyt alottaa jostain. Käydä vaikka 15 minuuttia päivässä kävelemässä, sekin olisi alku. Mutta tiedättekö mitä? Mun on mahdoton lähteä kävelemään vain 15 minuuttia, koska mun aivot on sitä mieltä, että se on turhaa. "Alle tunnin lenkki ei ole edes lenkki", ja sitten en saa itseäni sille tunnin lenkillekään, koska mun pohjakunto on enemmänkin pohjakosketus.

Tämä oli oikeestaan ehkä suurin syy sille, että minkä takia tulin kirjoittamaan. Tämä yleensä aukaisee mun päässä olevat jumit. Nyt mä toivon, että kun olen inhonnut itseäni tänne tämän verran taas, niin saisin jotain oikeasti aikaan. Olisiko se vaikka – kompromissi – noin 30 minuutin lenkki oikeasti niin paha asia? Alkuun kerran viikossa, sitten vaikka kaksi kertaa viikossa? Siitä sitten hyvällä sykkeellä ylöspäin ja kuntoa vähän kohentamaan. Mä vaan tiedän, että mulla on paha tapa sitten lähteä ylisuorittamaan jos johonkin ryhdyn. Ensimmäisellä lenkillä voin olla jo sitä mieltä, että: "pyh, ei 30 minuuttia mihinkään riitä." ja sitten ajan itseni siihen tilanteeseen, että seuraavaa kertaa ei taas tule kun ahdistaa tunnin lenkit.

Tämän takia pyöräilykin jäi tältä kesältä hyvin vähäiseksi. Ei voi lähteä vain pienen pienille lenkeille, koska on turha käynnistää pyörää sen takia.. No, ei mun pyörää edes tarvitse käynnistää. Mutta siis itseni, tuntui, että oli turha käynnistää itseään vain pienen lenkin takia. Sitten kun lähti vähän pidemmälle lenkille, huonolla kunnolla, niin ajoi itsensä siihen tilanteeseen, että ei jaksanut kyllä taas viikkoon edes yrittää. Plaah, olen kovin hankala ihminen itselleni.

Kertokaa, arvoisat lukijani, että mistä mä saisin motivaation taas tehdä jotain? Mä väitän itselleni olevani kiireinen, vaikka samaan aikaan Eira kerkeää käydä töissä, opiskella, viettää aikaa lasten kanssa ja vielä harrastaa tennistäkin silloin tällöin. Hyi, ei, kauhea. Nyt kun asettelin tämän näin niin tuli vielä kamalampi olo omasta puolesta. Oliko se sittenkin hyvä, että asettelin tämän näin? Olisiko tässä jonkinlainen syy kehittyä? Siis olisi, mutta johtaako se mihinkään? Apua.


Olin myös ennen tuota taukoa jauhanut täällä jotain työnhausta. Se on edelleen ihan ajankohtainen asia, koska siis mitään työtä ei ole löytynyt. Ja tuntuu siltä, että ei ole löytymässäkään. Tällä hetkellä ei ole kauheasti avoimia paikkoja, jotka edes millään asteella houkuttelisi tekemään mitään. Mä edelleenkin haluaisin sellaisen työn, minkä kanssa mun ei tarvitsisi silleen painia pääkopassa. Saisin tehdä työni rauhassa, eikä mun tarvitsisi olla sosiaalinen, koska en sitä osaa olla. Mä tiedän, että mä olisin tehokas työntekijä jos vaan saisin mahdollisuuden, mutta tiedättekö miten vaikeaa se on näin vaativalle pitkäaikaistyöttömälle päästä edes kokeilemaan siipiään? Ja siis mä tiedän, mä tiedän! Mun pitäisi jo pikkuhiljaa niellä kaikki ylpeyteni ja vaan hakea kaikkea mahdollista työtä mitä on tarjolla. Eli siis heittää elämä roskiin. Anteeksi, mutta mun ajatusmaailma vaan on vähän vaikea; jos pitää tehdä jotain mitä ei halua tehdä niin se on ajanhukkaa. Mutta, jotta voisi koskaan saavuttaa mitään unelmaduuniaan niin pitäisi tietenkin aloittaa sieltä ajanhukasta – aloittaa jostain. Työelämän suhteen tuntuu, että mä olen heittänyt elämäni jo muutenkin roskiin, koska tässä kohtaa tämä työllistyminen on oikeasti todella, todella vaikeaa. Eli eiköhän se ole tässä kohtaa ihan yksi ja sama vaikka lähteä tuhlaamaan elämäänsä johonkin ei niin kiinnostavaan työhön, koska ei kiinnostava työkään tule minua kotoota hakemaan.

Ja siis varsinkin nyt mun täytyisi ehdottomasti pystyä nielemään kaikki se ylpeys – hmm, mä en edes tiedä onko kyse ylpeydestä, mutta kuitenkin – koska mun vähäiset työttömyyskorvaukset ei jatkossa tule riittämään mihinkään. Laskuihin joo, mutta vain laskuihin. Kävi ilmi, että asiat ei ollutkaan niin kuin ne perunkirjoissa luki, vaan meillä on vielä ihan hitosti velkoja. Ja siis tarkoitan, että ihan hitosti hitosti. Niitä en kuitenkaan rupea täällä purkamaan, vaikka ne ärsyttääkin suunnattomasti. Niihin ei saa mitään tolkkua, vaikka niitä täällä blogissa jauhaisi maailman tappiin.

Mutta jos siellä sattuisi olemaan joku kiva työnantaja lukemassa tätä syystä tai toisesta, niin ota mut töihin. Mä osaan paljon, mutta mä vähättelen itseäni myös aika paljon. Aika hyvä tämmönen avoin työhakemus, eikö? Siivoushommia, kokkaushommia, ehkä pikku hiljaa myös pakko ruveta hyväksymään koiranhommia, eli varastoalaakin. Vähättelen joitan töitäkin, näettekös. Unelmahan olisi jos pääsisi työskentelemään jollain luovalla alalla, koska sinne multa löytyy kyllä kykyjä omasta mielestäni ihan riittävästi. Mitä? Eikö muka kukaan johtaja lue tätä ja anna mulle töitä jo? Joo, tää on tämmöstä paniikkihuumoria. 

Rehellisesti tää ei vaan voi jatkua näin enää pitkään. Mutta samaan aikaan kun työhistoria on niin surkea kun mitä mulla on, niin tämä vaan menee vaikeammaksi ja vaikeammaksi kokoaika. Apua.


Mitäpä luulette, että oliko tässä pitkästä aikaa hyvä pätkä kuulumisia? Vai oliko tämä pelkkää ulinaa korvillenne? Mun on hyvin vaikea yrittää kirjottaa mitään hirveen iloista nyt, koska mulla on tämä mun valtava stressiturkistakki mun päälläni. Jännä tommonen sanavalinta, koska siis tämä kyseinen turkistakki ei kyllä lämmitä yhtään. Eikä tätä saa riisuttua naulakkoon vaikka kuinka haluaisin. Itseasiassa aivan ontuva sanavalinta. Ainut syy siihen oli, että se vaan kuulosti kivalta.

Mutta joo, eipä mulla tässä tällä erää muuta. Seuraavaa blogimerkintää en lähde tässä sen enempiä lupailemaan, mutta eiköhän sekin sieltä sitten taas aikanaan tule. Tulihan tämäkin, vaikka te jo varmaan kerkesitte luulemaan muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kyllä isä osaa -elokuva

Tänään kerron teille mielipiteeni Kyllä isä osaa-elokuvasta. Onko se hyvä? Kannattaako se katsoa? No, se selviää kaiketi tässä. Toki ihmisiä on erilaisia ja toisille riittää pelkkä nostalgia. Oho, kerroinko jo liikaa?

Mä en ole nyt ihan varma siitä, että tuleeko tästä tarpeeksi pitkä blogimerkintä ollakseen kunnon blogimerkintä, mutta en sitten toisaalta tiedä sitäkään, että jääkö tämä tarpeeksi lyhyeksi ollakseen semmoinen nopea päräytys. Lähdetään kuitenkin liikkeelle sillä olettamuksella, että tästä tulee tarpeeksi pitkä.


Me käytiin tossa jokunen aika sitten katsomassa Kyllä isä osaa -elokuva, koska pitihän se nyt nähdä. Mehän ollaan tunnetusti 90-luvun sarjojen suurkuluttajia. Tai siis oltaisiin, jos kerettäisiin. Ei meillä nyt ole toistaiseksi noin neljään viimeiseen vuoteen ollut aikaa katsoa oikein mitään silleen ajatuksella.

Ajattelin tänään vähän avata ajatuksiani kuitenkin tuosta kyseisestä elokuvasta.

Mä kirjottelin tänne blogiin vuonna 2017 tämmösen jutun kuin Kotimaisia tv-sarjojako? Mä olin ihan varma, että olen kirjoittanut sen paremmin ja pidemmin, mutta se näyttikin olevan aika tynkä. Sitten huomasin, että olen kirjoittanut samaisesta aiheesta jotain aikaisemmassakin ajankohdassa, vuonna 2015, merkinnässä Tv sitä, tv tätä. Lyhyesti näiden merkintöjen sisältö kertoo aikalailla siitä, että mä tykkään 90-luvun tv-ohjelmista ja nykyään ei osata tehdä kunnon tv-ohjelmia.

Olin tuossa ensimmäisessä merkinnässä myös esittänyt pyynnön siitä, että noita vanhoja kunnon 90-luvun tv-sarjoja voitaisiin alkaa jatkamaan. Uusia kausia vanhoihin kunnon sarjoihin! Juurikin siis niin, että mitä niille 90-luvun sarjojen perheille kuuluisi nykypäivänä? Nykyään kun ei osata kirjoittaa hyviä sarjoja, joissa keskiössä olisi joku kiva perhe, jonka edesottamuksia olisi kiva seurata.

Kyllä isä osaa-elokuvahan siis on juurikin sitä mitä olen pitkään toivonut. Onhan se ehkä yksi parhaista sarjoista ikinä.


Seuraavaksi onkin vuorossa varmasti semmoisiakin asioita, jotka voi mahdollisesti pilata elokuva-nautinnon jos ei ole kyseistä elokuvaa nähnyt. Suosittelenkin siis katsomaan elokuvan ensin jos pelkää pieniä spoilereita. Yritän välttää kertomasta juonta yhtään, mutta varmasti tässä voi paljastua jotain mitä ei haluaisi lukea ennen elokuvan näkemistä.

Ikäähän kaikille on luonnollisesti tullut lisää tässä noin kolmessakymmenessä vuodessa, mutta sama koheltaminen oli edelleen läsnä. Ja kun sanon sama koheltaminen niin tarkoitan sitä. Elokuvaan ei oltu oikein tuotu mitään uusia koheltamisia vaan elokuvassa lainattiin hyvin paljon jo sarjassa nähtyjä asioita. Se oli sikäli aika harmi, koska vaikka tarina jatkui niin tarina ei kuitenkaan kai jatkunut. Vähän erilaisia teemoja olisi kaivattu minun mielestäni. Pieni spoileri: sarjassa perhe jää taas kerran lukitun oven taakse ja myös kauan kaavailtu reissu menee mönkään muuttujien takia. Tokihan se siis on varmasti elokuvallisesti uusille katsojille hyvä, mutta ainakin minä sarjan vanhana fanina vähän petyin saman kierrättämiseen.

Hahmoista mun täytyy sanoa seuraavaa: Sarjan isä ja äiti on siis edelleen tosi toimivia hahmoja. Niiden kohellus toimii todella hyvin yhteen ja sitä on tosi kiva katsoa. Vaan mitä on tapahtunut Jussille ja Jonnalle? Toisinaan tuntui, että Jonnan hahmo oli vaan tyhjään tuijottaja ja muutenkin se hahmo tuntui muuttuneen tosi paljon. Tokihan sen siis ymmärtää, koska Jonna ei ole enää lapsi ja elämä ei ole enää teini-iän kanssa taistelua. Sitten on tapaus Jussi, jonka paluuseen mä olen todella pettynyt. Se ei tuonut elokuvaan mitään. Olihan se siis kiva nähdä Jussikin pitkästä aikaa ja varttuneena, mutta se hahmo oli hyvin turha elokuvan kannalta. Se tuli mukaan aika loppupuolella muistaakseni, mutta ei tuonut mukanaan oikeestaan mitään. Mukaan oltiin myös kirjoitettu uusi hahmo, Jonnan lapsi, nimeltään Junnu. Alkuajatukset oli, että se tarjoaa sen koheltamisen mitä Jussi ja Jonna tarjoili siinä alkuperäisessä sarjassa. Mutta ei, ei se tuonut sitä semmoista samallaista fiilistä. Sillä oli ihan oma meininkinsä, eikä se ollut mitään verrattuna tv-sarjaan.

Näyttelijöiden suoritus oli mun mielestä aika monella vähän kehnohkoa. Kuten sanoin niin esim. Jonna oli jotenkin poissaolevan oloinen ja perheen äiti oli toisinaan jotenkin myös hieman pihalla, vaikka ei hahmo siitä kuitenkaan pilalle mennyt. Jussi oli myös aika tönkkö, mutta se nyt ei tosiaan tuonutkaan elokuvaan mitään arvoa. Jotenkin siis se semmonen luonteva lennokkuus mitä sarjassa oli esillä oli tästä elokuvasta poissa. Monet kohdat tuntui omaan korvaan vaan vuorosanojen lukemiselta. Mihin on hävitetty hahmojen sielu, sitä minä vain kysyn? Tokikin sarjan päähahmojen päähahmo, eli perheen isä, oli elokuvan paras suoritus. Sen hahmon kohellusta olisi halunnut nähdä siinä elokuvassa paljon enemmänkin.

Tavallaan kai kuitenkin tykkäsin elokuvasta, mutta täytyy sanoa sen verran, että tv-sarjana tämä olisi ollut niin paljon parempi. Elokuva kun on puolitoistatuntinen niin sitä on ollut pakko venyttää turhilla kohtauksilla, jotka tosiaan tuntuikin vaan venyttämiseltä. Tohon alkuperäisen sarjan luonteeseen kuului semmoinen nopeatahtisuus, joka jäi nyt aikalailla pois. Toki niitäkin kohtauksia oli, mutta sitten se nopeatahtisuus täytyi korvata jossain kohtaa jollain todella pitkästyttävällä tavaralla.

Miettikääs nyt sitä, että sarjan jaksot oli noin 30 minuutin mittaisia. Toi elokuva oli nyt käytännössä yksi 30 minuuttinen jakso, mutta venytettynä 3 kertaa pidemmäksi. Tottakai sieltä puuttuu nopeatahtisuus ja lennokkuus.

Mä jäin kuitenkin kaipaamaan lisää. Nämä hahmot oli osa mun lapsuutta, mun nuoruutta ja on ollut mukana monesti myös aikuisiällä. Sarja on katsottu lukuisia kertoja alusta loppuun, eikä siihen ole vieläkään kyllästynyt. Olisiko siis mahdollista tehdä niin, että hahmot palautettaisiin takaisin tv-sarjaan ja jatkettaisiin siitä? Toista elokuvaa älkää tehkö, mutta tuokaa nämä hahmot takaisin sellaisina kun niiden kuuluu olla! Mä tiedän, että se on mahdollista, mutta tässä varmaan ajatellaan taas vaan rahaa.

Koska muka on tehty tv-sarjaan perustuva elokuva, joka olisi ollut oikeasti hyvä? No, okei, Luottomies-elokuva oli ihan viihdyttävä ja sitten toi Syke-sarjaan perustuva Särkynyt sydän oli myös ihan katsottava. Ensimmäinen Syke-elokuva oli huono, koska niillä hahmoilla ei ollut siinä oikein luonnetta ja se oli vain sarjalla rahastamista.


Suosittelenko sitten elokuvan katsomista? No, siis kyllähän sen kertaalleen voi katsoa. Se on aika ikävästi sanottu, koska sarjan pystyy katsomaan uudelleen ja uudelleen vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin. Elokuvaa mä tuskin tulen enää koskaan katsomaan, koska se on nyt nähty ja todettu aika turhaksi. Ei edes nostalgia-arvo sitä pelastanut kuitenkaan.

Jos vielä joskus vastaatte mun toiveisiini niin älkää, siis ihan oikeesti älkää, tuoko noita vanhoja kunnon täydellisiä sarjoja elokuvina takaisin. Tehkää niitä sarjoja, vaikka niistä ei ehkä lipputuloja saakaan. Miettikää nyt miten kiva olisi nähdä vielä edes yksi kausi Blondi tuli taloon- tai Ihmeidentekijät-sarjaa? Mutta miten pahasti nekin voisi mennä pieleen elokuvamuodossa..

No, tämä oli tämmöinen. 

Terveisin,
Vesa-Matti

Työnhausta ja lumisateesta

Tässä kirjoituksessa jaan omia kokemuksiani työnhakuprosessista, pohdin ajatuksiani työkkärin tapaamisesta ja siihen liittyvistä tunteista sekä taloudellisista haasteista. Käsittelen myös lumisen sään aiheuttamaa turhautumista.

No, mä en nyt ole oikein osannut pysyä siinä julkaisutahdissa mitä yritin jossain vaiheessa lupailla. Kerran viikossa ei kuulosta pahalta, eikä se sitä varmasti olisikaan, mutta edelleen mun on vedottava siihen mun hurahtamiseen. Silloin kun lupasin kerran viikossa blogin niin olin taas hetkellisesti hurahtanut tähän blogin kirjoittamiseen. Sen jälkeen on tullut yks jos toinenkin hurahdus, joista viimeisimpänä tommoinen videopeli kuin Supermarket Simulator. Olen siis tässä tuhlannut aikaani rakentelemalla turhanpäiväistä kauppaa. Nyt kun se peli on toistaiseksi alkanut vaikuttamaan pelkältä saman toistolta, eikä mitään lisäsisältöä ole tullut, niin mun hurahdus sitä kohtaan alkaa olemaan tältä erää tässä.

Ajattelin siispä nyt tulla hieman kirjoittelemaan. Mitä? En tiedä vielä. Ehkä ihan vaan kuulumisia, koska niitä nyt on aika ajoin kiva kirjoitella.


Aloitetaan vaikka sillä, että mä kävin työkkärissä sovitussa tapaamisessa. Sain siis sellaisen kutsun, jossa mainittiin kuntouttava työtoiminta, joten tottakai mun ennakko-odotukset oli semmoiset, että mut ohjataan nyt johonkin kuntouttavaan työtoimintaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, koska en kuulema tarvitse sellaista palvelua juuri nyt. Enkä mä kai tavallaan tarvitsekaan, mutta jotain mä tarvitsen.

Mä taisin tän vuoden alussa taas kerran mainita sen, että tämä vuosi voisi olla se kun minä pääsen ihan oikeesti töihin. Mun työkokemus ei ole todellakaan 34-vuotiaan tasalla, ei siis mitenkään päin. Se tottakai vaikeuttaa työn saamista, mutta en mä usko sen tyystin mahdotonta olevan. Sanoinkin siellä työkkärin tapaamisessa, että mä ihan aikuisten oikeesti tahtoisin jo jotain tekemistä. Siksi sieltä ehdotettiinkin, että muhun ottaa yhteyttä joku sihteeri jostain, jolla on enemmän aseita käytettävänä kuin mulla itselläni. Puhuttiin jostain työharjoittelusta, palkkatuesta ja tämmösistä. Sihteeri ei ole vielä ottanut muhun yhteyttä, mutta sitä tässä odotellaan.

Alustavasti siis ajateltiin, että mun työllistyminen osuisi mahdollisesti tuonne elokuuhun, koska Miiokin saa silloin päiväkotipaikan. Se olisi kovin ideaalia. Mä olen ihan valmis lähtemään työharjoitteluun tai mihin vaan missä saisin – kuten työkkäritäti sanoi – "oven jalan väliin". Tokihan se itsekin sille sitten naurahti ja korjasi, että tottakai siis jalka oven väliin.

Mä en vaan tiedä, että mitä se työ sitten olisi. Mä olen valmis käytännössä mihin vaan, mutta varastolle mua ei kyllä saa mikään tai kukaan. Se on ehkä se mihin työllistyisi kaikista helpoiten, mutta se ei ole mun paikkani. Ja voin sanoa sen sillä, että olen sitä logistiikkaa ihan koulussa opiskellut ja todennut, että ei todellakaan mun paikkani.

Puhuttiin siellä työkkärissä myös mun aikaisemmista koulutuksista. Niitä mä olen miettinyt itsekin toisinaan, että miksi piti tuhlata niin paljon aikaa niihin? Multa löytyy siis tosiaan puualan perustutkinto, joka on mennyt siis täysin hukkaan mun kohdallani. Mua ei kiinnosta mitkään isot puufirmat, eikä semmoista puutyötä ole tarjolla mikä mua kiinnostaisi. Jos jostain löytyisi töitä kunnostajana tai jotain semmosta pikkunäpertelyä niin joo, mutta isot koneet ja isot työhallit ei mua yhtään houkuta. Sanottakoon, että mä hieman pelkään niitä työkoneita mitä puutöissä yleensä käytetään. Sitten multa löytyy tosiaan pintakäsittelyalan perustutkinto, mutta sille alalle on liki mahdoton työllistyä jos ei ole ajokorttia ja mulla ei ajokorttia ole. Eikä tavallaan kai kiinnostustakaan koko alalle enää, koska raksalle mä en myöskään halua. Pari työharjoittelua raksoilla ton opiskelun aikana ja mua ei kiinnostanut melkein opiskella koko alaa enää edes loppuun. Sanotaan näin, että tommoset rakennustyömaat ei kaipaa mua enkä minä kaipaa niitä. Olen ihmisenä vääränlainen sinne.

Sitten multa löytyy toi pätkä tota kokkipuolta, hyvin lyhyt pätkä kylläkin, mutta mua ei oikein inspiroi sekään enää. Kokkiala oli kiinnostava niin pitkään kunnes kuulin juttuja siitä työstä. Työajat, työtahti tai mikään ei ilmeisesti kohtaa palkan kanssa. Ja se pätkä mitä Hesburgerissa tein niin oli kyllä aivan takapuolesta. Jos olisin saanut jäädä siihen burgerien paistoon ja voinut laittaa siten aivot narikkaan niin joo, ihan hauskaa hommaa. Tän ikäinen ei sinne vaan enää sovi, koska työkavereiden kanssa ei löytynyt mitään yhteistä puheenaihetta. PizzaBuffan puoli oli jees, jos vain oli joku joka hoiti kassaa ja itse sai keskittyä täysin vaan siihen pizzanpaistamiseen. Se oli ihan täydellistä "aivot: ei läsnä"-työtä. Pyöritä taikina, täytä pizza, paista pizza, toista.

Miten sitten toi talonmiehen paikka tuolla Riihimäen nuorisoteatterilla? No, talonmiehen hommia voisin vielä tehdä jos työnkuva on tarpeeksi selkeä. Tuolla se ei ollut. Ja siis tottakai mä ymmärrän sen, koska kyseessä oli kuitenkin teatteri. Mun päätehtäväni oli siivota ja huoltaa, kuten varmaan nimikkeestä talonmies voi päätellä. Mulla piti olla vain yksi pomo, jolle vastaan tekemisistäni. Mua vaan pomotettiin toisestakin suunnasta ja sit mulla usein meni puurot ja vellit sekaisin. Mä tykkäsin siitä, että sain itse määritellä omat työaikani aika vapaasti ja olinkin töissä aika usein silloin kun siellä ei muita oikein ollut. Mahdollisimman aamulla, jotta sain tehdä työt, joihin minut oli palkattu. Sitten kun sinne tuli muita työntekijöitä niin yleensä mua alettiin juoksuttamaan sinne-tänne-tonne. Tää ajoi sitten semmoiseen tilanteeseen, että mä sain muutamat valitukset pomolta kun paikat ei olleet tarpeeksi puhtaana. Ja yleensä se joka juoksutti mua kaikista eniten oli myös se, joka valitti pomolle siitä, että paikat ei ole tarpeeksi puhtaita. Mulla kun on mun miellyttämisentarve niin sen takia mä oikeestaan suostuin kaikkeen siihen pompotukseen, nyt jos voisin valita toisin niin keskittyisin vaan siihen mistä mulle palkka maksettiin. Pahimmillaan se oli siis sitä, että mun siivous tultiin keskeyttämään ja sanomaan, että mun pitäisi olla tuolla tai tuolla tekemässä sitä tai tätä. Sitten mä aika usein keräsin siivouskamppeet kasaan ja lähdin sinne tai tonne tekemään sitä tai tätä. Sitten hetken päästä joku ilmoittaa, että tuolla on paikat törkyisessä kunnossa, että menepä tekemään työsi. Sitten palaan tekemään sitä mitä alunperin olin tekemässä ja sitten yhtäkkiä taas sanotaan, että miten sä taas olet siinä, että sähän jo kerran menit tuonne tai sinne tekemään sitä tai tätä.. Se oli aika rankkaa. Mä muistan, että jossain vaiheessa – vaikka työpätkä hyvin lyhyt olikin – olin burnoutin partaalla. Tein mä niin tai näin niin tein väärin. Onneksi se jossain kohtaa helpotti, kun sieltä ainakin yksi toinen paloi loppuun ja se pahin juoksutus mun kohdalla loppui siihen.

Se mikä mua tällä hetkellä kaikista eniten kiinnostaisi olisi työt jollain tavalla tietokoneiden parissa. En siis tietokoneita osaa kasata tai mitään, mutta muutoin olen mielestäni kovin kätevä näiden laitteiden kanssa. Tykkään opiskella koodeja, tykkään tehdä grafiikkaa, tykkään kirjoittaa ja osaan käyttää kaikenlaisia ohjelmia. Mä en vaan tiedä, että riittääkö se? Opiskelin sen yhden pätkän sitä verkkosivutuotantoa, joka vaikutti siis todella mielenkiintoiselta, mutta ei mulle kertynyt sieltä semmoista itseluottamusta, että olisin valmis hyppäämään tekemään verkkosivuja jonnekin. Olisin halunnut jatkaa sitä koulutusta tosiaan, mutta siinähän sitten kävi niin, että en ollut tarpeeksi pätevä saamaan koulupaikkaa. Tai siis, että muut hakijat oli muka pätevämpiä. Mä olen aika varma kuitenkin, että mikä tahansa työ tietokoneella olisi mulle todella sopiva. Mä olen nopea oppimaan kaikenlaisia ohjelmia, joten mun kouluttamiseni ei varmasti olisi vaikeaa tälle alalle. Mutta kuten sanottu, vaikka mä pidän itseäni hyvänä tietokoneiden kanssa ja nopeana oppijana, niin mun itseluottamus ei ole tarpeeksi korkealla kuitenkaan. Nykypäivänä jo 12-vuotiaat koodaa, piirtää ja kirjoittaa paremmin kun minä.

Takaisin siihen työkkärireissuun, koska sieltä on vielä ainakin vielä yksi asia. Kaikki, jotka on tässä nyt joutuneet tämmöiseen työttömän työnhakijan tilanteeseen tietää, että työnhakuvelvoite osaa olla kerrassaan ärsyttävä asia. Menet selaamaan avoimia työpaikkoja ja toteat, että siellä ei ole yhtään paikkaa, joka sinua kiinnostaisi. Mutta mitä tämä työnhakuvelvoite pakottaa sinut tekemään on se, että sinä haet silti neljää työpaikkaa. Mä olen vaan toisinaan miettinyt, että ketä tämmöinen palvelee? Mä olen ihan varma, että työnhakijat tästä ahdistuu entisestään ja työnantajat turhautuu siihen roskapostin määrään. Mä sanoin tuolla tapaamisessa, että mä olen löytänyt kuukaudessa ehkä maksimissaan 2 mielenkiintoista paikkaa, jotka voisi olla millään tavalla kiinnostavia, mutta sitten mun on täytynyt siihen päälle vielä vääntää kaksi väkinäistä hakemusta. Tiedättekö mitä tämä työkkäritäti sitten minulle ehdotti? No, sitä tietenkin, että mulla se haettavien työpaikkojen määrä laskettiin kahteen! Huh. Mua on aina ahdistanut laittaa työhakemuksia vaan sen takia, että on pakko laittaa, joten nyt se on ehkä loppu. Toivottavasti jatkossa löytyy vielä edes se kaksi kiinnostavaa paikkaa, jotta ei tarvitse tästä aiheesta enää missään itkeä.


Mä voin tässä vielä kertoa sen verran, että en mä ole missään vaiheessa nauttinut tuilla elämisestä. Vapaa-aika on toki ollut ihan jees, mutta siihen se sitten jääkin. Mä en ole saanut kun työttömyyskorvausta (vai -etuutta?). Lapsikorotukset siihen päälle tokikin. Se oli 1.4. asti semmoinen summa kuukaudessa kuin noin 700 euroa. Opintolainan, ruokatilille siirtämisen ja laskujen jälkeen siitä ei ole jäänyt mitenkään kamalasti semmoista omaa rahaa – eikä varmasti kuuluisikaan. Varsinkaan, jos on sattunut tulemaan vesi- tai sähkölasku. Säästöön ei kuukaudessa euroakaan, ei mitenkään.

Vaikka en politiikasta olekaan mitenkään kiinnostunut, niin nyt kerrankin on semmoinen olo, että tekisi mieleni mennä vääntämään muutama poliitikko semmoiseen solmuun, että ei toista. Ne epelit meni ja otti nyt lapsiperheiltä rahaa pois. Jos ei aikaisemmin ollut ihan mahdottoman tiukkaa niin nyt tulee kyllä olemaan, koska nämä leikkaukset vie mun tuista semmosen noin 200 euroa pois. Kelatkaapa elämää semmoisella budjetilla kun 500 € / kk.. Tämä leikkaushan ei siis helpota töihin pääsemistä mitenkään, enkä mä oikein voi tehdä enempää kun mä voin tehdä. Sen takia oli ihan pirun hyvä, että kun työpaikkaa ei omilla kyvyillä ja taidoilla ole siunaantunut, että nyt saan mahdollisesti apua siltä joltain sihteeriltä. Mun hartain toiveeni olisikin, että se todella löytäisi mulle nyt jotain mistä voisin jo hiljalleen alkaa tienaaman rahaa. Paljon rahaa. Olisipa vallan hassua jos joskus onnistuisi siirtämään säästöönkin jotain..

Elokuuhun on kuitenkin vielä aikaa, joten tässä joutuu tommosen nelisen kuukautta vissiin pyörittelemään raha-asioita vähän jotenkin erilailla. En todella tiedä, että miten mulla ikinä riittää rahat kaikkeen siihen mihin ne on ennen just ja just riittäneet.. Onneksi kevät- ja kesäkuukausina sähkölaskut on yleensä himpunverran pienempiä. En tiedä, että miten tuota vettä voisi ruveta säästämään kun taloudessa on kaksi lasta, jotka tykkää niin paljon kylpemisestä ja vesileikeistä.. Ehkä tässä pitää ryhtyä leikkaamaan kaikkien vedenkulutuksesta. Omaa vedenkulutustanihan mun on hyvin vaikea enää leikata, koska se on tällä hetkellä jo hyvin minimalistista.

En tiedä, aika näyttää. 


Vieläköhän mä keksisin jotain, hmm.. Saanko hieman valittaa lumesta? Ai saan? Kiitos. Mä olen vallan ärsyynynyt siitä, että sitä piti tulla vielä lisää! Argh! Me oltiin just saatu meidän oma piha täysin lumettomaksi, oltiin saatu trampoliini paikalleen ja terassikalusteet terassille.. Ja sitten PLÄTS. Kaikki pilalla. Kaikki täysin pilalla. Motivaatio kaikkea kohtaan meni. Mielenterveys pakeni. Elämänlaatu huononi. Mä kerkesin jo takapihalla ihastelemaan kevään ensimmäisiä maasta puskevia kukkia.. Oli ihanan vihreää, vaikka olikin oikeestaan ruskeaa, mutta silti ihanan vihreää. Terassilla piti ottaa ulkotakkia pois päältä kun alkoi olemaan kuuma.. Ja se hemmetin lumi sitten tuli ja pilasi kaiken! Kaiken! Mä olin jo suunnitellut kevään ensimmäistä pyöräilyä, mulla olisi ollut innostusta lähteä ihan vaan kävelemäänkin, mutta ei enää! Tuo valkoinen möhnä tuolla maassa, joka kuvottaa mua kaikilla mahdollisilla tavoilla, on kyllä.. Kauhea kun tekisi vallan mieli kiroilla. 

Ja mitä lupaa sääennustus? "Huomenna lämmintä. Eipäs ollutkaan, oho, lumisadetta. No, ylihuomenna lämpenee varmasti. Eiku oho, hupsista, lumisadettahan sieltä on tulossa. No sitten varmasti jo lämpenee.. No ei lämpenekään, lunta tulee ja pakkasta. No, mutta ensiviikolla on varmasti jo lämmintä! Tai no, kun tarkemmin katson niin lumisadetta."

Mä en jaksa. Ilmastonmuutos missä sinä viivyt? No ei, ei noin saisi sanoa edes vitsillä. Talvet on vaan niin hemmetin turhauttavan pitkiä. Mulle riittäisi se, että olisi talvi vaikka ihan vaan marras-, joulu- ja tammikuu. Lumi rajoittuisi vain noille kuukausille ja mieluiten niin, että se lumisade alkaisi marraskuun puolivälissä, joulukuu voisi olla runsasluminenkin ja kaikki lumi sulaisi pois tammikuun puolivälissä. Eikä ainuttakaan takatalvea, ei ainuttakaan! Kuulitteko? Ei ainuttakaan takatalvea.

Mä vaan niin haluaisin jo nähdä luonnon heräävän talviuniltaan.. Mä kerkesin tosiaan ihastelemaan jo silmuja puissa ja niitä maasta puskevia ensimmäisiä kukkia.. Pyllähdin niin pahasti kun se matto revittiin jalkojen alta väkivaltaisesti.


Onkohan mulla vielä jotain kirjoitettavaa, hmm.. Eikai? Ehkä sen verran vielä, että mä en edelleenkään sitten osaa sanoa siitä julkaisutahdista, että tuleeko se olemaan kuinka pitävä. Kerran viikkoon jos vaan saisin jotenkin sen aikaan niin se olisi ihan kiva, mutta kuten on voitu huomata niin ei sekään ole niin helppoa. Teen parhaani, mutta luvata en enää uskalla.

No, ehkäpä tämä oli tällä kertaa tässä. Kiitos jos luitte, jättäkää ihmeessä kommenttia ja seuratkaa mua Facebookissa, koska siellä mä sitten aina kerron kun olen jotain uutta kirjoittanut.

Terveisin,
Vesa-Matti