Syrjintä ei ole vitsi

Minä haluan nyt sohaista hieman muurahaispesää ja otan kantaa asiaan, joka on nyt viimeaikoina pyörinyt otsikoissa. Loppua kohden tämä kasvaa mielestäni oiken varteenotettavaksi rasisminvastaiseksi kirjoitukseksi. Käydään läpi nykyhetkeä ja palataan siihen aikaan kun itse olin myös aika hukassa. Tällä tahdon sanoa, että kasvaminen ihmisenä on täysin mahdollista – sinullekin.

Mä alkuun ihmettelin sitä, että minkä takia Miss Suomen titteli vietiin niin pienin perustein, mutta nyt olen huomannut syyn sille. Ei syy ole enää edes kovin pieni, vaan itseasiassa on todella hyvä, että tästä tehdään varoittava esimerkki.

Mä ymmärrän, että ongelmaa ei nähdä, koska kyseessä oli kuulema kaverilta kaverille pieni leikkimielinen kuva. Eihän siinä ole mitään pahaa jos molemmat ymmärtää sen vitsin ja ottaa sen vitsinä, eikö? Sittenhän sen voi jakaa muillekin kavereille ja nämä muutkin kaverit sen varmasti ymmärtää ja nauraa mukana. Kaikki on tässä kohtaa ihan hyvin, tai siis, että mä en nää siinä tavallaan mitään ongelmaa jos vitsi pysyy kaveriporukan sisällä ja se ei lähde siitä eteenpäin. Ongelma tulee siinä kun sen kuvan näkee joku, jonka silmille sitä ei välttämättä oltu tarkoitettu. Se on irti kontekstista – se on irti siitä omasta kaveriporukan huumorista.

Kun tämmöinen vitsiksi tarkoitettu kuva sitten päätyy isommalle yleisölle ja ilman sitä kontekstia, tai vaikka kontekstin kanssakin, niin ei sitä voi tulkita enää vitsinä. Ja miksi ei? Koska se aiheuttaa kommentteja puolesta ja vastaan. Tämä tapaus on hyvä muistutus siitä, ettei kontekstillakaan voida perustella syrjintää. Jos se ei ollut alkuperäinen ajatus, niin levitessään siitä tulee hyvin helposti sellainen.

Ja varsinkin nämä puolestapuhujat on se ongelma. Vitsiä kasvatetaan ja paras mitä olen lukenut oli se, että "mitään ei nykyään saa sanoa tai tehdä". Se kertoo aika valtavasti jonkinlaisesta tyhmyydestä, jos "mitään" on erilaisia ihmisiä millään tavalla loukkaavan sisällön tekeminen. Mitään ei saa tehdä, ihan oikeesti?

Mä keksin paljon semmosta tekemistä mikä ei loukkaa yhtään ketään ja mitä saa tehdä. Mä en pääse yli siitä, että miten tyhmältä kuulostaa tällaisessa yhteydessä puhua siitä, että "mitään ei saa tehdä". Ehkä sekin on joku näiden hah-hah-hassuttelijoiden ainut lause minkä taakse mennä vähän suojaan. "Nykyään kaikki on kiellettyä". 

Hassuinta tästä tekee se, että kaikki mikä on kiellettyä ja mistä pitää nyt olla niin vihaisena on yleensä asiat, jotka loukkaa toisia. On ikävää, että ei saa sanoa pahaa sanaa ylipainoisista. On ikävää, että ei saa sanoa pahaa sanaa naisista/miehistä. On ikävää, että ei saa sanoa pahaa sanaa eri etnisyyksistä. Vai onko? Onko se varsinaisesti ikävää, että ei saa sanoa jotain, josta jollekin tulee paha mieli? Sulla itselläsi on varmaan vahva panssari, jota ei sanoilla voida lävistää, mutta ei kaikilla meillä ole. Ja se olisi taas oikein hyvä pahan sanan paikka, eikö? Se, että toinen ihminen on jotenkin "heikko" kun ottaa sanat itseensä, niin kyllä; siitä olisi oikein kiva murjaista joku hah-hah-hauska vitsi. (Huomioikaa sarkasmi.)

Jos toisen ihminen loukkaaminen tavalla tai toisella on sulle asia, jonka kieltäminen tarkoittaa "mitään ei nykyään enää saa tehdä tai sanoa", niin usko tai älä; vika on sinussa. Vika ei ole ihmisessä, joka ottaa rasistisen tai muuten loukkaavan kommentin ihonsa alle.

Ja siis kun sekin on sitä syrjintää. Sä puolustat jotain asiaa, jota et näe loukkaavana, vaikka se selvästi koetaan loukkaavana. Sä vähättelet ongelmaa, et pidä sitä minään – joten sä olet osa ongelmaa.

Ja jostain syystä tämä mun blogimerkintäni tulee loukkaamaan erityisesti aina näissä yhteyksissä mainittua ihmisryhmää, joka on "valkoiset lihaa syövät heteromiehet". Voi hitsi, arvatkaa mitä? Ette ikinä arvaa. No, mä kerron: mä olen myös valkoinen lihaa syövä heteromies. Mä en koe, että mun oikeuksia olisi mitenkään poljettu sillä, että rasismi tuomitaan jyrkästi. Ei musta tunnu, että mun sananvapautta olisi mitenkään rajoitettu. Mä tiedän pääpiirteittäin mikä on oikein ja mikä on väärin ja miten elää niin, että muillakin olisi hyvä olla.


Ja tämän tekstin on kirjoittanut vuonna 1989 syntynyt mies. Mä muistan vallan hyvin, kuinka vielä 1990-luvulla oli todella normaalia puhua pahaa kaikista tummaihoisista. Mä muistan, että tekstiä kuuli kotona, sitä tekstiä kuuli koulussa ja sitä tekstiä kuuli joka paikassa mihin menikään. Eikä tää siis tarkoita sitä, että olisin varsinaisesti liikkunut vain rasististen ihmisten kanssa, vaan sitä, että se oli ajan henki. Se kaikki olisi ollut helppo ottaa mukaan omaankin elämään ja arvatkaa mitä? Minä otinkin.

Mä olin pitkään hyvin rasistinen ihminen. En siis mitenkään silleen, että olisin kulkenut tuolla pilottitakki päällä ja maiharit jalassa (tämä on vain stereotypia, eikä maiharit tai pilottitakki kerro ihmisestä), mutta mun ajatukset oli todella rasistisia. Mulle oli koko lapsuus ja nuoruus vaan jauhettu pahaa asiaa eri etnisyyksistä. Enkä siis tarkoita tässäkään sitä, että mulle ei olisi puhuttu mitään muuta, mutta siis tiedättekö? Jos puhuttiin eri taustan omaavasta ihmisestä niin silloin siitä ei puhuttu hyvällä.

Mutta mä en ole koskaan halunnut tehdä kenellekään mitään pahaa. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että jokaisen pitäisi saada elää omaa elämäänsä. Miksi jokin asia mitä toinen edustaa tai on, olisi mitenkään multa pois?

En mä vaan yhtenä päivänä herännyt ja ollut silleen, että "ei mulla yhtäkkiä olekaan niitä rasistisia ajatuksia, joita mun päähän on koko mun elämä tungettu". Ei, ei todellakaan. Mä sanoisin, että mä olen vaan halunnut kasvaa ihmisenä. Mä olen nähnyt läheltä sitä tuskaa mitä "erilaisuus" on näille "erilaisille". Enkä puhu tässä vaan ihonväristä. 

Mun suurin opettajani on mahdollisesti mun siskoni lapsi. Se taistelu mitä se on joutunut käymään läpi saadakseen olla sellainen kun on.. Se on uskomatonta ja inspiroivaa. Se on todella kasvattanut ihmisenä sivustaseuraajaakin. Se on opettanut mulle sen, että mä en todellakaan halua asettua kenenkään tielle, joka haluaa olla vain sitä mitä tuntee sydämessään olevansa. Tai siis sitä, mitä on. Vaikka kyseessä ei olekaan rotusyrjintä, niin mun mielestä kaiken syrjinnän voi niputtaa yhteen ja sanoa, että se on kaikki valtavan väärin. Aina kun toisen ihmisen elämää painetaan alas, niin aina puhutaan vain ja ainoastaan vääryydestä.

Joku vääräleuka "oman rotuni edustaja", valkoinen lihaa syövä heteromies varmasti kokee tämän nyt valtavana vääryytenä ja kokee tulleensa loukatuksi, mutta tiedättekö mitä? Mä en varsinaisesti loukkaa tässä mitään ihmisryhmää. Rasisti ei ole henkilö tai hahmo, jota voisi varsinaisesti loukata. Jos tämä tuntuu utopistiselta ajatukselta niin tässä kohtaa olisi hyvä katsastaa sinne peiliin – sieltä löytyy se, jota kannattaa lähteä muuttamaan jos toisten ihmisten olemassaolo ärsyttää sinua. Mikä laittaa sinut uskomaan, että olisit jotenkin parempi ihminen kuin joku toinen? Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta kysympähän vaan.


Tässä blogimerkinnässä on pari asiaa, joita en yleensä blogissani tykkää tehdä. Nimitin teitä tyhmiksi, rasisteiksi ja samalla otin myös kantaa. En tykkää sanan "tyhmä" käytöstä, mutta tässä yhteydessä se oli ehkä paras sana käytettäväksi. Ja jos koet sanat "tyhmä" ja "rasisti" satuttavana tässä kontekstissa, niin palataan taas aiheeseen peili ja siihen vilkaiseminen. Ja miksi nyt otan kantaa johonkin isompaan asiaan, vaikka en sitä normaalisti tykkää tehdä? No, mä olen tajunnut, että jos mä saan edes yhden ihmisen ajattelemaan jotain asiaa uudella tavalla niin silloinhan mä teen todella arvokasta työtä.

Tämä oli tämmöinen, koska uutisotsikoissa on  hyvin vahvasti ollut nyt tämä tapaus Miss Suomi ja sen myötä, toi nykyisin niin oudosti toimiva Facebook, on ruvennut tunkemaan mun feedini täyteen mitä ihmeellisempiä satunnaisten ihmisten satunnaisia tekstejä aiheeseen liittyen. Se ei jättänyt mua rauhaan, joten tämä oli pakko kirjoittaa.


Ja mä haluan sanoa tänne ihan loppuun, että on täysin mahdollista, että täällä mun blogissanikin on rasistista tai loukkaavaa tekstiä. Kuten sanottu; mä en ole kasvanut yhdessä yössä. Mä olen kirjoittanut tätä vuodesta 2009 lähtien ja suurin kasvupyrähdykseni ihmisenä on tapahtunut vasta lasten myötä, eli puhutaan siis vuosista 2020 eteenpäin. Sitä ennen siihen mahtuu jo 11 vuotta tekstiä paljon epävarmemmalta ihmiseltä. Joten jos siellä vanhoissa teksteissä seikkailette niin ottakaa huomioon se, että todennäköisesti se jokin mielipide on jo vanhentunut. Mutta mä haluan pitää kaiken rehellisenä ja aitona, joten en lähde sellaisia merkintöjä historiastani poistamaan. Ne on osa mun historiaani ja ne on osa mun kasvupolkuani.

Kiitos ja seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti


Just tuli vastaan Facebookissa jonkun entisen julkkiksen katkera tilitys aiheeseen liittyen. Hänen uransa loppui kuulema hänen omaan transfobiaansa. Oli kuulema vaan pakko päästä sanomaan, että miehet on miehiä ja naiset on naisia, ja tämä vei kuulema kaiken ja aiheutti ikuisen leiman. Mutta; tähän päivään mennessä hän ei ole kasvanut asian tiimoilta yhtään. Edelleen vissiin kyseenalaistaa oman "tuomionsa" ja on todennäköisesti edelleen oma kapeakatseinen itsensä. Leima on ansaittu ja leima pysyy niin kauan kun jatkaa omia hölmöjä ulostulojaan. Siinäkin oli edustettuna se, että "se mikä on ennen ollut oikein, on nykyään väärin ja se on väärin" ja "mitään ei nykyään saa sanoa". Niin, kasvua ei ole selvästikään tapahtunut.

Sarppa ❤

Lapsuudenkodissa meidän seurana asui Mirri, joka elikin 19-vuotiaaksi (1992–2011) asti. Ihan tuiki tavallinen maatiaiskissa, mutta hyvin suuri osa meidän perhettä. Mirri liittyi siis kokoonpanoon siinä kohtaa kun mä olen itse ollut noin 3-vuotias. Mirri eli hyvin rikkaan elämän; ei niin kaupungissa kun asuttiin niin ulkokissana, kaupunkiin muutettaessa sisäkissana, joka toisinaan karkasi vanhojen tapojensa perässä omille reissuilleen. Mirri palasi aina kotiin. Mirrin loppuaikoina sen jalat lakkasi toimimasta ja meidän vanhemmat teki sen tärkeän päätöksen, että kärsimykset oli lopetettava – eli eutanasia oli tottakai ratkaisu.

Mä muutin itse pois lapsuudenkodista noin parikymppisenä nuorukaisena, joka siis sijoittuu varmaan vuoteen 2010. Kuljeskelin ympäri tyhjää kämppää monet kerrat ja mietin, että olisi kiva jos mulla olisi ihan oma kissa. Siitä se ajatus sitten lähti; mä laitoin viestin liikkeelle ja ei siinä kauaa mennyt kun mun isoveli kiikutti mun ovelle luovutusikäistä kissanpentua.

Mun isoin ongelma heti alkuun oli se, että mikä kissalle nimeksi? Se oli tosi vaikea valinta, koska mä olin jostain syystä päättänyt, että en halua mitään perinteistä kissanimeä, vaikka perinteisissä kissanimissä ei olekaan mitään vikaa. Halusin kai tapani mukaan jotenkin vaan olla erilainen. Jostain se sitten pälkähti päähäni, ja tyttökissa sai nimekseen Sara.

En tiedä kuinka kauan siihen meni, että Sara -nimi jäi enemmän ja enemmän taka-alalle ja Sara opittiinkin tuntemaan paremmin nimellä Sarppa. Minun pieni Sarppani.

Sarpan alkuajoista mä muistan, että se monet kerrat herätti mut yöllä siihen, että se leipoi mun käsivarttani kynnet esillä. Se sattui, mutta en mä estänyt sitä. Siitä tuli kai silloin joku meidän juttu sitten.

En mä sano, että se meidän alkutaival olisi ollut mitään varsinaista kissan unelmaelämää, mutta Sarpalla oli kaikkea mitä se tarvitsi ja varsinkin rakastava isäntä. Minä niissä nuoruushuumissani muistanut aina vaihtaa hiekkaa ja sen Sarppa sitten monesti kosti pissimällä ympäriinsä. Mutta ei ne ole niin oleellisia asioita loppujen lopuksi, että niitä sen enempää kirjottelisin ylös. Joskus jos rahat oli hyvin niukalla ja meiltä molemmilta oli ruoka loppu, niin kyllä mä yleensä sen rahan laitoin sitten kissanruokaan ja söin itse sitten mitä satuin mistään ikinä saamaan. Mulla oli kissa, mulla oli joku josta mun piti pitää huolta. Ja tottakai mä pidin, pidin niin hyvin kun osasin.

Sarpan seuraksi tuli sitten toinenkin kissa, Masa. Sarppa ja Masa teki jopa kaksi pentuetta ennen kuin molemmat leikattiin. Nämä kaikki pennut sai kodit, joissa osa vieläkin elelee, mutta ainakin tiettävästi yksi Sarpan ja Masan jälkeläisistäkin on jo kuollut. Ja vaikka en ollut missään tekemisissä sen kyseisen kissanpennun kanssa enää sen muutettua kotoota, niin tieto siitäkin satutti mua.

Tai, no, niin. Onhan niitä pentuja tiettävästi kuollut jo kolme – molemmista pentueista kuoli ensimmäinen kitalakihalkion takia. Ensimmäisestä pentueesta jäi jäljelle vain yksi, joka löysi hyvän kodin kaverini luota. Toisesta pentueesta jäi henkiin kolme, joista siis yksi on kuollut aikuisiällä johonkin sairauteen.

Toisessa pentueessa oli yksi, jota kutsuttiin alkuajoista lähtien Mustapääksi. Se oli semmoinen pentu, joka löysi kodin, mutta palasi kertaalleen takaisin alkupisteeseen ja lähti siitä sitten uuteen kotiin. Siinä meinasi kuitenkin käydä niin, että olisin pitänyt sen kissan itselläni. Eira taisi vaan olla täysin eri mieltä ja pidättäydyttiin sitten vain kahdessa kissassa. Ehkä se oli ihan hyvä päätös.

Lapsien lennettyä pesästä ja kissojen leikkausten jälkeen elämä asettui niille sijoilleen. Kissat kulki mukana minne ikinä muutettiinkaan. Ensimmäinen iso stressitekijä oli se, että Eira halusi koiran ja sitä lähdettiin sitten puimaan; miten meidän kissat sopeutuu siihen, että talossa olisi heidän lisäkseen koira?

Koira kuitenkin tuli. Jo edesmennyt Nella. Koira ja kissat sopeutui hyvin yhteiseloon ja mun kaikki pelkoni osottautui turhiksi. Kissat eleli omaa elämäänsä ja koira omaansa, ei mitään sen kummempaa. Tottakai Nella otti semmosen tietynlaisen hallitsijan roolin ja suuttui kissoille jos kissat meni lähellekään edes tyhjää koiranruokakuppia. Mutta senkin kissat muistaakseni oppi nopeasti ja välttivät lähestymästä kyseistä Nellalle niin rakasta astiaa.

Sarppa ja Masa eleli hyvin sopuisasti keskenään. Nukkuivat usein vierekkäin ja olivat muutenkin toisinaan hyvin hellyyttävä pari. Isoin ristiriita omassa ajatusmaailmassa vaan syntyi siitä, kun olisin halunnut pitää niitä tavallaan sisaruksina (vaikka eivät sitä olleetkaan) ja samaan aikaan heillä oli kuitenkin yhteisiä pentuja. Se oli vaan jotain omaa hölmöilyäni. 

Asunnot vaihtui ja elämä eteni. Otetaan pitkä aikaharppaus eteenpäin, vuoden 2018 loppuun. Sarppa alkoi yhtäkkiä kyyhöttää vetoisassa paikassa, joka ei ollut yhtään Sarpan tapaista. Ei siitä heti mitään isoa huolta herännyt, mutta kyllä siihen sitten puututtiin kuitenkin aika nopeasti kun se vain jatkoi sitä vaisuna kyyhöttämistä ja vielä melko kylmässä paikassa. Sarppa vietiin eläinlääkäriin, jossa lääkäri melkein heti tokaisi vain "se on joko leikkaus tai lopetus".

Tottakai leikkaus, lopetus ei käynyt hetkeäkään vakavasti mielessä. Sarpalla oli päässyt suolistoon jotain, joka oli tukkinut sen täysin. Tukos saatiin leikattua pois ja Sarpalle aloitettiin uusi ruokavalio, koska sitä siellä eläinlääkärissä suositeltiin. 

Eläinlääkärissä sanottiin jotain, että ei siitä välttämättä enää kissaa tule enää. Tää aiheutti mulle sen ajatusmallin, että ajattelin Sarpan olevan nyt jatkoajalla. Jokainen uusi päivä on uusi päivä ja kunto voi koska tahansa romantaa kriittisesti. Alkuun sitä pelkäsinkin tosi paljon, mutta Sarppa osoitti sitkeytensä ja parantui ihan kissamaiseksi itsekseen.

Tuli kuitenkin jatkuvasti uusia pieniä tukoksia, jotka pisti kissan vaisuksi – ehkä illaksi tai yhdeksi päiväksi – mutta aina se sai sen tukoksen itse patistettua ulos. Ei se oireillut muuten. Vain tukoksien aikana kissa oli vaisu ja piilossa, mutta muuten se oli ihan oma itsensä. Ei se osoittanut mitään merkkejä valtavista kivuista ja kun kuitenkin palasi aina omaksi itsekseen, niin ei me koettu sen tarvitsevan mitään lääkärissä ravaamistakaan. Jotkut voi pitää sitä jonkinlaisena virheenä, mutta mulla oli olo, että me tunnetaan meidän kissa. Ja sitäkin jotkut voi pitää virheenä, mutta siinähän pitää.

Sen jälkeen seuraava stressi kohtasi minut siinä kohtaa kun saatiin tietää, että meille tulee lapsi. Mä olin ihan varma, että Masa ei tule ottamaan sitä hyvällä ja stressaantuu niin paljon, että se joko menettää henkensä tai joudutaan antamaan se pois. Sarpan suhteen ei ollut mitään pelkoa, koska sillä ei ollut mitään traumoja koskaan tullut pienistä lapsista. Kaikki pelot Masankin puolesta osottautui turhiksi ja kissat, Nella ja Max asettui helposti saman katon alle.

Tämä sama stressi uusiutui siinä kohtaa kun saatiin tietää, että on tulossa toinenkin lapsi. Ja taas; aivan turhaa pelkoa, koska kissat, Nella, Max ja Miio asettui helposti saman katon alle. Kissat eleli omissa oloissaan, Nella omissa oloissaan ja pojat omissaan. Tai siis ei tietenkään silleen omissa oloissaan, mutta tiedättehän? Kaikki oli hyvin, meidän perheestä oli tullut tällainen.

Ensin oli minä, sitten minä ja Sarppa, jonka jälkeen minä, Sarppa ja Masa, jonka jälkeen minä, Sarppa, Masa ja Eira, jonka jälkeen minä, Sarppa, Masa, Eira ja Nella. Myöhemmin sitten vielä minä, Sarppa, Masa, Eira, Nella ja Max, ja minä, Sarppa, Masa, Eira, Nella, Max ja Miio. En tiedä miksi se piti kirjoittaa noin auki, mutta halusin vain jotenkin kirjoittaa sen perheen kasvamisen auki. Sen miten elämä luonnollisesti etenee.

Ja siitä se sitten lähti muuttumaan taas. Yhtäkkiä oli enää vain minä, Sarppa, Masa, Eira, Max ja Miio. Ja nyt, syy miksi tämän kirjoitankaan, niin tänään muuttui taas. Meidän perhe on enää minä, Masa, Eira, Max ja Miio.

Sarppa aloitti kolme päivää sitten tutun kyyhötyksensä vetoisassa paikassa. Ensimmäinen päivä meni rutiinilla, koska sitä se oli tehnyt aina silloin tällöin muutenkin. Toisena päivänä aloin huolestumaan enemmän ja kävin jatkuvasti tarkistamassa, että onko se enää edes elossa. Oli se, mutta se ei ottanut mitään kontaktia, se saattoi katsoa minuun, mutta se ei päästänyt tuttua "hrr" -ääntään enää siinä yhteydessä. Se vain vilkaisi ja palasi sitten katsomaan lattiaa tai seinää.

Kolmannen, eli tämän päivän aamuna, mä olin todella huolissani ja mä aloin jo päässäni valmistautua siihen, että jos ei tuntien sisällä tapahdu mitään muutosta, niin sitten on aivan pakko mennä eläinlääkäriin. Sitten muistin; eläinlääkärille on turha mennä, kissa alkaa olemaan jo vanha ja muutenkin jo jatkoajalla. Laitoin Eiralle viestiä: "Tänään on pakko tehdä päätös".

Se eläinlääkäri varattiin, mutta tässä kohtaa lähdettiinkin vapauttamaan kissa mahdollisista kivuistaan.

Voitte vain kuvitella kuinka paljon mä olen miettinyt, että oliko tämä oikea vaihtoehto? Entä jos olisi ollut vielä pieni mahdollisuus sille, että se oltaisiin jollain leikkauksella saatu parannettua? Tukokset on kuitenkin vaivannut ajoittain jo seitsemän vuoden ajan ja edellisen eläinlääkärin sanat kummitteli mielessä; "leikkaus tai lopetus" ja "noinkohan siitä enää kissaa tulee".

Kyllä, mä olen aika varma, että nyt viimeistään oli oikea hetki. En tahdo, että kissalla on enää yhtään paha olla. En tahdo, että kissa joutuu edelleen taistelemaan ajoittaisten tukoskohtauksien kanssa. On rakkautta myös osata päästää ajoissa irti ja niin se päätös oli vain pakko tehdä.

2.12.2025, noin kello 17, Sarppa siirtyi ajasta ikuisuuteen.

Päätös olisi varmasti ollut vaikeampi jos ei olisi ollut kaikkea muutakin. Sarppa oli lakannut huolehtimasta turkistaan ja sen käytös oli alkanut muuttumaan erilaiseksi jo jokin aika sitten. Se jotenkin antoi mulle, tämän 15 vuoden tuntemisen perusteella sellaisen tunteen, että nyt on parempi sanoa hyvästi.

Hyvästit sanottiin ja mä murruin ihan täysin kun kyselin pojilta, että haluaako ne vielä sanoa Sarpalle jotain. Max oli koko päivän jo itkenyt Sarpan tulevaa kohtaloa ja sai enää sanottua vain "hei hei". Mutta Miio.. Miio sanoi jotain mikä mursi mun padon. "Hei hei, hyvää taivasmatkaa Saappa".


Hyvää taivasmatkaa rakas pieni ystäväni. ❤

Terveisin,
Vesa-Matti

SALSAGATE

Tänää vähän hassutellaan Salsan parissa. Vaikka asia on minulle tärkeä ja vakava, niin ei kannata ottaa tätä merkintää liian vakavasti. Lempisalsani vaan aina pilataan ja tässä jaaritellaan vain ja ainoastaan siitä.

On olemassa asia, josta ei mielestäni puhuta tarpeeksi. Pitäisi puhua enemmän, jotta siihen saataisiin jonkinlainen muutos. Vaadin muutosta, ehdottomasti. Nostetaan asia nyt jalustalle.

Niin kauan kun muistan niin olen rakastanut syödä sipsejä ja salsaa. Siis ihan mitä tahansa sipseja, koska ihan mikä tahansa sipsi sopii dipattavaksi salsan kanssa. En ehkä ole niin suuri nachojen fani, mutta kyllä niitäkin toisinaan menee. Yleensä ihan ne tavalliset, hyvin perinteiset, pelkällä suolalla maustetut sileät sipsit on oma lempparini salsan kylkeen.

Mutta siinä missä ihan mikä tahansa sipsi kelpaa, niin ihan mikä tahansa salsa ei todellakaan. Salsan täytyy olla juuri tietyn makuista. Salsan ei pidä mielestäni olla omatekemää, ei pico de galloa tai mitenkään monimutkaista. Yleensä mä olen tykännyt siitä mikä on melkein se halvin, mutta ei se halvin.

Rakastuin salsaan aikanaan ehkä Lidlin salsan kautta. Se oli juuri se mistä tykkäsin. Jossain vaiheessa ne uudisti sitä purkkia, mutta tekivät samalla myös viimeisen virheensä; ne muutti sen makua. Siitä tuli kamalaa, lähes syömäkelvotonta. Mä en ymmärrä, että miksi siihen reseptiin täytyi puuttua, vaikka se oli ihan täydellinen juuri sellaisena. Semmonen mikä siitä sitten tuli, niin niitä löytyy noin yhdeksän kymmenestä. Ja siis kun sanoin, että se oli lähes syömäkelvotonta niin tarkoitti sitä, että mä lopetin sen salsan ostamisen siihen paikkaan. Piti etsiä uusi, joka täyttäisi sen valtavan salsa-aukon, joka jäi tommoisen reseptimuutoksen takia.

Kokeilin lähes kaikkia. Toinen toistaan huonompia, eikä mikään päässyt lähellekään sitä Lidlin salsaa, joka oli nyt myös samanmakuista kun nämä kauppojen tusinatuotteet. Tuntui, että kaikki salsa tulee samasta koneesta, mutta eri lasipurkkiin. Oli kallista salsaa, oli halpaa salsaa, mutta kaikki oli toinen toistaan pahempia – oikeesti.

En muista kauanko olin kerennyt etsimään, mutta sitten ostin K-kaupasta Pirkan salsaa. Ja siis keskivahvaa Pirkan salsaa. Purkki oli jo muistaakseni silloin tämän näköinen:

Tämä salsa, siis, tämä salsa pelasti mun elämän. Tää oli hyvin lähelle juuri sen makuista kun oli se Lidlin salsa ennen kuin se tuote lopullisesti tuhottiin. Tän koostumus oli hyvin samanlainen ja tän maku oli hyvin samanlainen. Tää oli siis suoranaisesti vastaus rukouksiini; olisipa vielä hyvää salsaa!

Ja tätä salsaahan sitten meni, monen monta purkkia vuodessa. Jossain vaiheessa kun K-kaupalta tuli se semmoinen wrapped-systeemi, joka siis kertoi ostetuimmat tuotteeni, niin tuo siellä aika usein kiilsi ykkössijalla. Mikään muu salsa ei kelvannut sipsien dippaamiseen, ei todellakaan. Jos toi oli kaupasta loppu ja salsahimoissani ostin jonkun toisen keskivahvaa salsaa, niin ei, ei se toiminut. Se koostumus on kaikissa niin pilalla. Ne muut salsat voi sopia ehkä tortillan väliin tai johonkin, mutta sipsidippaamiseen ne ei sovi makunsa ja koostumuksensa puolesta.

Olenkohan jaaritellut jo tarpeeksi kauan sitä, että kuinka vain tuon tyylinen ja makuinen salsa voi olla hyvää? En usko. Tämä on kirjoitettu pitkästä aikaa tässä hassuttelun ja tuohtumuksen rajamailla sijaitsevassa hämärässä tilassa.

Mutta mitä tapahtui sitten? Jonkinlainen brändiuudistus Pirkan tuotteissa ja kaikki etiketit meni uusiksi. No, ne pelkistettiin ja mun mielestä se uusi tyylisuunta on kyllä ihan kiva; simppeli, jolloin on helpompi tietää mitä ostaa. Paketit ei ehkä niin houkuttelevia kuin ennen, mutta selvempiä, josta itse tavallaan jostain syystä tykkään.

Etsin salsahyllyltä, että minkälaiseen purkkiin on mahdollisesti tungettu lempisalsani.. En löytänyt, missään ei lukenut simppelisti "keskivahva salsa". En ostanut silloin sitten mitään, koska en uskaltanut. Kävin toisessa K-ketjun kaupassa ja huomasin, että siinä missä lähikaupassakin, niin toisessakin paikassa tuon lempisalsapurkkini paikalle oli ilmestynyt Pirkalta joku "medium chunky salsa". Ajattelin, että okei, brändiuudistus teki näistä siis myös suomen kielen taidottomille löydettäviä, joka siis kuulostaa ihan hyvältä idealta. Ostin kyseisen purkin testiin.

Ja siis mitä mä sain? Tekisi mieli tunkea tähän muutama kirosana, mutta en harrasta kirosanoja blogissani kovinkaan, joten jätän ne nyt tunkematta. Tämä kyseinen purkki on mun lempisalsapurkkini paikalla jokaisessa K-kaupassa, mutta mitä on tämän purkin sisällä? Tämä on sitä samaa kuraa, mitä juuri Lidlikin tunki lempisalsapurkkiini! Tämä on sitä samaa kuraa mitä on nyt kymmenessä kymmenestä salsapurkissa! Kaikki salsat on siis tätä samaa, tätä samaa syömäkelvotonta moskaa! Ällöttävä koostumus, pahanmakuinen ja siis kaikinpuolin vain surkea tuote.

Ensin pilattiin Lidlin salsa ja sen jälkeen vielä Pirkankin salsa. Ja kun siis tämä ei todellakaan ole se sama tuote mitä se oli ennen brändiuudistusta! Miksi ei tyydytty vain uudistamaan pakkauksia? Ketä palvelee se, että tuotteesta tehdään ehkä helpompi löytää kaikille, mutta että maku pilataan täysin?

Mä vaadin, että se vanha tuote palautetaan. Jos ei tuohon purkkiin, niin uuteen purkkiin. Ja jos se ei jostain syystä täytä jotain salsan vaatimuksia se herkullinen tuote, niin antakaa sille vaikka uusi nimi ja julkaiskaa se sitten uudestaan. Mä haluan juuri sen tuotteen! Jos mä esim. haluan paljuun, niin ei mulle riitä silloin suihku. Tämä on hyvin vahvasti se mitä tunnen tän salsahuijauksen kanssa. Tämä on suuri salsahuijaus, senkin petkuhuiputtajat.

Mä kokeilin tota ehkä kaksi kertaa, jonka jälkeen totesin, että kyllä; tätä samaa uutta moskaa se on varmasti jokaisessa purkissa. Lopetin sen ostamisen. Vuositasolla tämä tulee olemaan Keskolle iso menetys, koska pahimpaan aikaan ostin tota jopa 4-5 kertaa kuukaudessa. Vuositasolla voidaan puhua jopa noin 100 euron menetyksestä! Se on ihan oikein teille, kaadutte siihen varmasti.


Mutta ei mulla muuta. Mä oon yrittänyt unohtaa tän aiheen, mutta melkein joka päivä mietin, että tästä pitää kirjoittaa. Nyt se on kirjoitettu pois koneistosta, joten ehkä päähäni voi pälkähtää jatkossa uusiakin ideoita.

Voi olla, että laitan tästä ihan suoraan palautetta myös Keskolle/Pirkalle, vaikka en usko, että yhden ihmisen tarina niitä siellä kiinnostaakaan. On tämä kuitenkin suuri vääryys.

Terveisin,
Vesa-Matti

Leposyke 158.

Missä asti täytyy käydä ennen kun herää? No, mulle se piste selveni eilen. Tässä merkinnässä käydään vähän läpi mun onnistumistani vuonna 2020, joka sitten kääntyi jyrkkään alamäkeen. Puhutaan siis omasta terveydestä, jonka kanssa pohjakosketus käytiin toivottavasti eilen. En ainakaan syvemmälle enää itse tahdo, joten heräämisen aika on nyt.

Mä muistan kuinka vuonna 2020 mä sain itteni aika hyvään kuntoon. Sain painoa pudotettua muistaakseni lähemmäs 30 kiloa. Se tapahtui pätkäpaaston ja keskittymisen avulla. Mä menin täysillä mukaan pätkäpaastoon ja liikkumiseen.

Sitten tapahtui Arton poismeno ja siihen oikeastaan loppui mun yritys pitää itsestäni huolta. Aloin hiljalleen palata siihen mistä olin tullut – takaisin ylipainoiseksi itsekseni. Mä yritin monet kerrat ottaa kiinni pätkäpaastosta, mutta ne epäonnistui toinen toisensa perään, koska mä en vaan löytänyt enää motivaatiota.

Yrittelin silti aina silloin tällöin palata pätkäpaastoon tai jonkinlaisiin kunnollisiin elämäntapoihin, mutta sitten; iskän vakava sairastuminen. Stressasin sitä kokoaika, enkä todellakaan pystynyt sen ja lasten lisäksi ajattelemaan itsestäni huolehtimista. Enkä senkään jälkeen kun syöpä voitti taistelun ja iskä nukkui pois.

Tässä on siis nyt viisi vuotta valuttu alas ja alas. Kolahdus kohaldukselta olen ajanut kauemmas ajatusta siitä, että mä itse voisin voida hyvin. Tai siis terveesti. Mä olin rakentanut itselleni jopa ajatuksen siitä, että jos mä sairastun ja joudun sairaalaan niin se on se viimeinen paikka sitten, koska niin se oli ollut Artolle ja iskällekin. En mä voi sairastua, lapset tarvii mua ja mä tarviin lapsia.


Eilen, 21.10.2025, mä heräsin ensimmäistä kertaa moneen päivään hyvin nukkuneena. Olin ottanut edellisiltana ensimmäistä kertaa melatoniinia ja nukuin siis kellonkin mukaan hyvin. Vaan kun nousin sängystä niin mulla oli heti jonkinlaista huimausta aina pystyssä ollessani. Kyselin pikkuveljeltä, koska silläkin oli joskus ollut vastaavaa, mutta en saanut siihen mitään apua sieltä. Paitsi sitten se taisi sanoa, että "liekö sivuvaikutusta melarestista?" Ja mä tutkin asiaa ja kyllä, yksi sivuvaikutus voi olla huimaava olo. No, sillähän se selittyi ja päivä jatkui.

Kello tuli sitten 12 ja pojat meni nukkumaan. Eira lähti näyttämään autoa jonnekin ja mä ajattelin, että mä hetken aikaa pötköttelen, josko tää huimaus menisi sillä ohi. Pääsin sänkyyn, selailin hetken puhelinta, puhelin pois, pistin silmät kiinni ja huomasin, kuinka mun silmien molemmissa reunoissa vilkkui värikkäät valot ihan kunnolla. Ihan kuin yökerhossa olisi ollut. Pelästyin, tottakai. Huomasin siinä sitten, että mun syke alkoi nousta, nousta ja nousta. Se nousi nousemistaan levossa. Yhtäkkiä se oli 130, sitten 140 ja mä nousin ylös sängystä. Huomasin mun käsien tärisevän ja muutenkin kroppa oli vähän epämääräisen tuntuinen. Päässä oli semmoinen epätodellinen olo. Yritin soittaa Eiralle, että tulee kotiin. En saanut Eiraa kiinni, koska se oli tosiaan matkalla sinne johonkin katsastukseen ja ei sillä ollut äänet päällä. Yritin soittaa pari kertaa, mutta en saanut kiinni. Mulla tuli hätä siitä, että jos mulle nyt käy jotain niin pojat on täällä yksin parikin tuntia ja mä makaan lattialla tajuttomana. Mitä minä teen?

No, ensimmäistä kertaa elämässäni soitin hätänumeroon. Pyysin heti ambulanssia kotiosoitteeseen ja sen jälkeen sieltä alettiin kyselemään mikä hätä, mitä tapahtuu ja näin. Selitin minkä osasin ja pystyin, samalla täristen ja syke viistää jo 158. Hätäkeskuksesta sanottiin, että ambulanssi tulee.

Mä odotin ja tärisin, tarkkailin sykettäni (virhe) ja odotin lisää. Sain Eirankin kiinni ja se joutui taas kerran perumaan sen jälkitarkastuksen, ja tuli kotiin niin nopeasti kun pääsi. Ennen ambulanssia, reippaasti ennen ambulanssia.

Jossain vaiheessa ambulanssikin tuli ja ne tutkikin mut sitten kotona. Sydänäänet ja kaikki otettiin, mutta mitään hälyttävää ei löytynyt. Kaikki vaikutti olevan vallan hyvin, mutta silti ne ehdotti, että jos mä haluan niin voisin lähteä päivystykseen vielä parempiin tutkimuksiin. Mietin hetken, mutta lopulta olin sitä mieltä, että tottakai mä lähden. En mä sinne koskaan muuten tule menemään jos en lähde nyt kun on oikeasti ollut tilanne päällä.

Puin vaatteet ja aloin valmistautumaan lähtöön. Mulla oli ollut nyt seistessä semmonen epätodellinen olo päässä. Vähä semmonen, hmm, ilmapallomainen. En tiedä sanooko se kenellekään mitään, mutta semmoselta se tuntui. Oudolta, ilmapallomaiselta, en sitä osaa ehkä sen paremmin selittää.


Päästiin sairaalalle ja pääsin heti johonkin vuodepaikalle. Sanottiin, että tulee kaikenlaisia testejä, että ota vaan rauhassa ja odottele. Mä odottelin. Mun yksi kaveri on sairaalalla sihteerinä ja se ilmestyi sitten yhtäkkiä sinne mun sängyn viereen kyselemään puuttuvia tietoja. Se oli itseasiassa hyvä, että se oli juurikin se kaveri, koska mä sain siinä olon ehkä hieman helpommaksi – oli tuttu jolle kertoa ja osasihan siinä jo vähän huumoriakin laskea.

No, mut tutkittiin. Kaksi kandia tuli tutkimaan mua kilpaa. Kaikki mahdolliset mitä siinä nyt pystyi tekemään niin testattiin ja aina vaan sanottiin, että hyvä. Verikokeet, hyvät. Sydänäänet, hyvät. Verensokeri hyvä. Ainut mistä ei puhuttu hyvänä eikä huonona oli verenpaine. Sitä ei mainittu missään vaiheessa, joka oli hieman outoa.

Kävin keuhkokuvissa, mutta niissäkään ei vissiin alustavasti mitään hälyttävää, koska lopuksi se toinen kandeista kävi sanomassa, että mitään selittävää ei löydy ja mut voidaan kotiuttaa. Kerto tokikin, että jos näitä tulisi nyt lisää niin heti päivystykseen, että tutkitaan sitten vielä laajemmin. Mutta toistaiseksi se meni läpi nimellä "muu sydämen rytmihäiriö". Leukosyytit oli vähän koholla ja lämpöä 37,5, joten yksi syy olisi voinut olla mahdollinen alkava infektio tms. Mutta totta, meillä on tässä ollut koko perhe kipeänä jo hyvän tovin. Mutta ikinä ei ennen ole flunssassa tai missään tullut minkäänlaisia rytmihäiriöitä. Rytmihäiriöiden osalta mulla meni kyllä neitsyys siinä, että ei tosiaan ole tuttu juttu entuudestaan.

Mulle ehdoteltiin myös, että olisiko kyseessä voinut olla paniikkikohtaus, mutta ei, ei mun mielestä. Mä olen joskus kokenut paniikkikohtauksia ja mulle on aikanaan diagnosoitu paniikkihäiriö, mutta mun paniikkikohtaukset ei koskaan ole olleet tuollaisia. Mun paniikkikohtaus on vähä semmonen, että mulle tulee todella kylmä ja mä alan tärisemään, oli lämpötila mikä tahansa. Siis ihan silleen, että mun puhekin menee semmoseksi kun olisin ollut pitkään pakkasessa ilman vaatteita. Tai sitten voi olla, että toi on joku toinen reaktio, mutta olen aina ajatellut sen paniikkikohtauksena. Ja nyt koin ensimmäisen kerran ihan oikean paniikkikohtauksen. Mene ja tiedä.


No, Eira ja pojat tuli hakemaan mua kotiin. Kerroin automatkalla tuloksia ja Eira ei ollut huolissaan oikein mistään muusta kun mun verenpaineista. Oli mitattu 176 / 108, josta tippuneet 148 / 90. "Monella on tossa vaiheessa jo lääkitys" taisi Eira sanoa. 

Ryhdyin tutkimaan asiaa, että mitä kaikkea mahdollisesti korkea verenpaine voi aiheuttaa.. Ja alkaa tuntua ihan järjelliseltä nämä mun oireet, joita olen yrittänyt selitellä erinäisinä niskajumeina yms. Joita olen siis itse hoitanut niin, että kuin mulla olisi niskat niin jumissa ja se aiheuttaisi kaikenlaisia oireita. Just tota tommosta liikehuimausta on ollut monesti ennenkin, mutta ne on mennyt yleensä nopeasti ohi. Takaraivo on ollut kipeä, niska on ollut kipeä, oikea silmä on tuntunut paineiselta ja kaikkea muuta. Oireet viittaa helposti myös pahoihin jumeihin, jotka olisi myös ollut hyvinkin mahdollisia, koska näiden oireiden alkamisen aikaan mä istuin tosi paljon tietokoneella selkä ja niska kyttyrässä. 

Mulla on paha tapa aina laskea itsekseni 1 + 1 ja lähteä sitten itse parantelemaan oireitani niin kuin parhaaksi näen. Se on virhe, mutta uskokaa vaan; mä olen pelännyt sairaalaa. Mä pelkään sitä edelleen, koska viimeiseen viiteen vuoteen on mahtunut liikaa negatiivista sairaalan kanssa.

Ensihoitajallekin itseasiassa kerroin, että ei ole tullut lähdettyä kun pelottaa toi sairaala, johon se vastasi: "Niin, pelottahaan se, että sieltä voi löytyä jotain hoidettavaa". Joka siis kolahti jollain tapaa. Meiän suvusta ei ole löydetty hirveesti mitään hoidettavaa, mutta eihän sitä ole mihinkään lakiin kirjoitettu, ettenkö minä voisi saada sairaalasta terveen papereita. En mä niitä ainakaan kotona arvailemalla saa, se jos jokin on varma. Helpommin saan kuolemantuomion kun arvailen itse kotosalla korkeaa verenpainetta niskajumiksi, joten ehkä nyt asioiden on hyvä muuttua.


Ja nyt vihdoin mä uskon, että mulla on voimaa tehdä vielä yksi kunnon elämänmuutos. Ei projekti, eikä mikään remontti vaan ihan aito muutos. Muuttaa mun tapojani elää niin, että voisin elää terveemmin. Muuttaa mun tapojani niin, että voisin elää jaksavampaa elämää. Muuttaa mun tapojani niin, että olisin elossa vielä esim. 5 vuoden päästä. Sanoisinko, että motivaatiota löytyy nyt pitkästä aikaa. Ikävän lähellä pitää aina sitä reunaa käydä ennen kun mitään mistään tajuaa.

Mitä siis ajattelin nyt tehdä? Tai, tässä ei ole enää vaan minä. Eira innostui myös siitä, että laitetaan ruokatottumukset parempaan kuntoon, joten mun ei tarvitse nyt yksin yrittää miettiä mitä söisin ja mikä olisi hyvä. Ruvetaan perheenä syömään vähän fiksummin. Enemmän kasviksia ja täysjyvää, vähemmän suolaa ja rasvaa. Se on semmonen ydinajatus. Tämän lisäksi mä haluan nyt pyrkiä taas aloittamaan lenkkeilyn ihan kunnolla. Mä oon helppo antamaan sen kanssa periksi kun tulee ensimmäinen sairastuminen tai jokin, jonka jälkeen aina mietin "voinko tänään jo lähteä.. En mä voi" ja se en mä voi venyy sitten viikoiksi tai kuukausiksi.

Jos jollain on jotain neuvoa vinkata siihen, että miten saa lenkkeilystä rutiinin ja semmosen, että se ei unohdu ensimmäisen taudin jälkeen, niin otan ilomielin kaikki neuvot vastaan. Mä haluan tätä nyt ihan oikeasti ja mä ihan oikeasti tämän nyt teen. Joko jonkun neuvoilla tai sitten vaan verenmaku suussa yritän opetella itselleni toimivaa rytmia.

Mun isoin ongelma on aina ollut mun kausiluonteisuus, joten uskon sen olevan iso kompastuskivi myös tälläkin matkalla, mutta mä haluan yrittää löytää sen jonkinlaisen kultaisen keskitien siihen, että tämä muutos ei olisi mikään kausi vaan ihan oikea muutos. Aivoille tämä tulee olemaan aikamoinen projekti, mutta pakkohan senkin on joskus alkaa ymmärtää asioita; jos keho voi huonosti niin aivotkin voi huonosti. Tai toisinpäin? Kaikki vaikuttaa kaikkeen tai jotain.

Ja yksi asia on se, että nyt alkuun seuraan noin kaksi viikkoa verenpaineita aamuin illoin, ja jos kahdessa viikossa ei mitään muutoksia tapahdu niin sitten yritän saada ulkopuolista apua.


Mutta tämän minä halusin vaan jakaa tänne. Tallentaa itsellenikin muistutukseksi, että näin pitää käydä ennen kun osaan toimia. Tai siis eihän se mikään vaatimus ole, mutta mun hölmö pää on niin hölmö, että se ei ymmärrä ennen kun on melkein hätä. Toisinaan ei ymmärrä vielä siinäkään vaiheessa vaan yrittää kääntää huomion johonkin toiseen, ehkä harmittomampaan asiaan.

Joo, no, tämä oli tässä. Elämäni ensimmäinen hätäkeskukseen soitto ja muistaakseni ensimmäinen ambulanssimatka – vaikka ei hätäajo ollutkaan. Kiitos jos luit ja jos tosiaan jotain vinkkejä löytyy sinne tai tänne niin saa antaa. Lenkkeilyyn, korkeaan verenpaineeseen tai mihin tahansa niin apu on aina tervetullut.

Terveisin,
Vesa-Matti

Muuttuvaiset mielipiteet

Vanhat blogimerkinnät joskus nolottaa, mutta tätäkään tekstiä ei olisi syntynyt ilman niitä. Tässä pohdiskelen, miten henkinen kasvu muuttaa ajatusmaailmaa – ja miksi menneitäkin mielipiteitä kannattaa katsoa lempeästi.

Musta on hauskaa, että mun blogissani on tuolla (tällä kirjoitushetkellä ainakin) vasemmassa laidassa toi "Suosituimmat nyt" -laatikko. Ihmiset löytää tänne milloin milläkin tavalla ja toi "Suosituimmat nyt" -laatikko nostaa semmoset löydetyt merkinnät sitten esille. Yleensä sitä kautta tulee itse palattua lukemaan vanhoja kirjoituksiaan. Joka on.. No, vähintäänkin mielenkiintoista.

Tää mun blogi on tallentanut tässä vuosien aikana paljon mun mielipiteitä ylös. Paljon mielipiteitä, jotka voin vieläkin jakaa itseni kanssa, mutta myös hyvin paljon sellaista, jota en nykypäivänä voi enää allekirjoittaa ja ihmettelen, että olenko mä tosissani ollut joskus tuollaista mieltä?

Tätä on tehty kuitenkin jo 16 vuotta. Olisi ihme jos mun mielipiteet ei olisi tässä aikojen saatossa yhtään vaihtunut. Mä olen kasvanut ja yrittänytkin kasvaa mahdollisimman paljon, että en olisi se sama ahdasmielinen minä. Isoin muutos mitä olen tehnyt on kaiketi se, että yritän olla mahdollisimman neutraali – pyrin välttämään kaikkea, mistä joku voisi triggeröityä. Ja samalla tulen välttäneeksi sen, että en 10 vuoden päästä lue taas jotain hölmöä mielipidettäni täältä, jonka kohdalla taas ihmettelisin, että olenko tosiaan ollut joskus tuota mieltä? Mutta toisaalta onhan noita vanhoja mielipiteitään tavallaan kiva lukea, koska siinä huomaa sen kasvun ehkä parhaiten.

Viimeisin tämmöinen oli juuri ennen kun aloin tätä kirjoittamaan. Se itseasiassa aktivoi mut kirjoittamaan. Tuli siis vastaan joku 11 vuotta vanha merkintä homoudesta ja kirkosta. Mä olin silloin vallan kärkäs, koska mun kaveripiiriini kuului ihminen, joka istutti muhun hyvin herkästi semmosen epäilevän asenteen. Jos olinkin jostain jotain mieltä, niin tämä silloinen kaveri saattoi kertoa oman mielipiteensä ja minä saatoin sen sitten ostaa ja ruveta epäilemään omaa näkökulmaani. Ja tuohon aikaan saatoin usein kirjoittaa tänne ihan tarkoituksella provosoidakseni, vaikka en kyllä muista koskaan tykänneeni ihmisten tahallisesta suututtamisesta. Kai se oli jotain nuoremman meikäläisen halua tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Nyt tekisi mieli jättää linkki laittamatta tähän, koska en ehkä halua kenenkään sitä tekstiä löytävän, koska se teksti on jotenkin niin, hmm, ei niin minua enää. Mutta koska se on osa minun ja varsinkin blogini historiaa, niin mun on pakko se tähän laittaa, jotta saatte kiinni kontekstista.

12.12.2014 // Joulukuun kahdestoista

Se on siis hyvin, hyvin.. En edes tiedä. Kai se on tullut selville, että en pidä siitä enää juuri ollenkaan.


Mutta miksi mä halusin nyt kirjottaa tämmösen jutun? No, koska mun harrastus on nykyään hyvin ns. julkinen ja tämä blogikin on kaikkien näkyvillä, niin mulle tuli vaan semmonen olo, että haluan puolustaa itseäni. Ja puolustuksekseni voin vaan todeta, että hyvin monet noin vanhat mielipiteeni ovat muuttuneet (yleensä hyväksyvämpään suuntaan). Suosittelen täällä blogissa seikkaillessanne kiinnittämään huomiota päivämääriin. Eihän se varmasti poista mun vastuuta kirjoituksistani, mutta mulle vanhat merkinnät on vain ajankuvaa, eikä monesti tosiaan edusta mitään mitä olen nykyään.

Olenko jo jaaritellut tarpeeksi? Haluatteko, että kerron nykyisen mielipiteeni kyseisistä asioista? Hmm, uskallankohan? Toisaalta, en mä varmasti huonompaan suuntaan ole tullut.

Nykyajassa mua ei siis juurikaan kiinnosta mitä mieltä kirkko on mistään ja mun mielestä kaikkien ihmisten pitäisi saada olla juuri sellaisia kuin he ovat. Kyllä, olen nykyään vallan väritön hahmo. Ajattelen, että kaikkien pitäisi saada tehdä juuri niin kuin tahtoo, kunhan se on edes jollain tavalla lain sisällä. Kirkolla ei pitäisi olla päätäntävaltaa siitä, että kuka saa ja kuka ei saa rakastaa. Tai siis, että kirkolla ei pitäisi olla päätäntävaltaa siitä, että kuka saa näyttää rakkautensa. Tavallaan ymmärrän mitä olen tuohon aikaan miettinyt, koska pohja-ajatuksena varmasti on "jokin on aina ollut näin, joten ei sitä kuulu muuttaa". 

Mutta tuo on se ahdasmielisyys, jonka olen saanut itseltäni riisuttua. Tai en tokikaan vielä kokonaan, mutta olen hyvällä matkalla kohti elämää, jossa ahdasmielisyydelle ei ole sijaa. Tämä on vaan hidas prosessi, koska on niin paljon asioita, jotka on iskostettu selkärankaan jo hyvin nuorena. Siis juurikin niitä asioita, jotka on aina ollut niin, eikä niiden tulisi koskaan muuttua. Yritän pyrkiä ajattelemaan, että minkä tahansa asian voi – ja se pitääkin – muuttaa jos se vaan auttaa yhtäkään yksilöä elämään elämäänsä paremmin.

Se ei kuulu mulle mitä muut ihmiset tekee. Se ei ole mun päätettävissä mitä muut ihmiset tekee. Joten, mikä minä olen tuomitsemaan ketään mistään? Jos mä olen kärkkäästi jotain vastaan, joka ei edes kosketa mun elämää, niin kuka siitä hyötyy? Kaikkeen sitä on joskus jaksanut energiaansa tuhlata.


Tämän minä vain halusin sanoa. Nyt voin ehkä jatkossa itsekin lueskella vanhoja blogimerkintöjäni rauhassa ilman, että tarvitsee ajatella kuinka hoopo olenkaan joskus ollut. Ehkä siis nyt pystyn ajattelemaan itsekin niin, että ne on vain ajankuvaa, historiaa, jotain mitä olen ehkä joskus ollut, mutta mitä en ole enää tässä hetkessä. Tämä merkintä ikään kuin antaa mulle – juuri mulle – luvan hyväksyä se tosi asia, että olen saattanut joskus olla väärää mieltä.

Terveisin,
Vesa-Matti