Isänpäivä 2021

Toinen isänpäiväni isänä! Herätys ei tänään ollut kovin mieluinen, koska.. No, Max ei ollut kovin tyytyväinen. Eira lähti aamuvuoroon ja jäätiin Maxin kanssa kaksin kotiin. Mun omana toiveena olisi ollut, että Max olisi nukkunut vielä muutaman tunnin Eiran lähdettyä töihin, mutta ei.. Se herätti mut 6:30 huutamalla sängyssään.

Ei siinä auttanut kun itsekin nousta ja aloittaa päivän askareet. Vaipan vaihto, päivävaatteisiin vaihto, hieman televisiota, aamupala (ei suostu Max syömään heti herättyään, niin pitää aina odottaa hetki) ja autoleikkejä. Päiväunille meni suhteellisen kivuttomasti siinä 9:30 jälkeen. Sieltä sitten noustiin vasta lähempänä yhtä.. Taisin sanoa Eiralle valheellisesti, että nukkui johonkin yhteen asti, mutta ei nyt sentään ole nukkunut yli kolmea tuntia, ei. Tosin, mulle on ihan sama katsonko mä kelloa vai en, koska mä unohdan kellonajatkin usein ihan salamana, joten on voinut mennä nukkumaankin vasta lähempänä kymmentä. Mä muistan just ja just tasatunnit.

Päiväunilta heräsikin sitten ihan hyvillä mielin ja siinä sitten taas hieman televisiota ennen lounasta. Mä rupesin siinä sitten kokkailemaan jonkinlaista päiväruokaa, koska Eirakin oli kohtapuoliin tulossa kotiin. Max touhuili omassa rauhassaan television ja lelujen parissa.

Eira tuli kotiin ja toivotteli hyvät isänpäivät ikään kuin Maxin suulla, koska ei Max osaa vielä ihan niin pitkiä lauseita.. No okei, ei se osaa vielä sanoa muuta kun "tättä" ja se tarkoittaa ei mitään, mutta kaikkea. Sen tarkoitus määrittyy sen mukaan millä äänensävyllä se sanoo sen. Se voi olla iloinen tättä tai äkäinen tättä.

Sitten Eira vielä kaivoi kortin ja paketin kaapin uumenista, Eira antoi mulle paketin ja Maxin piti ojentaa kortti, mutta se lähtikin riepottamaan sitä ympäri kämppää. Sain mä sen siltä sitten lopulta, huh.

Mä salaa ehkä toivoin, että Eira ei mene ostamaan mulle mitään. Mulle on, uskokaa tai älkää, todella iso ja riittävä lahja jo se, että mä saan olla noin mahtavan poikasen isä. Se kun ei ollut mikään itsestäänselvyys. Ja kun mä sitten vielä avasin sen lahjan, niin.. Voi ei. Aivan liikaa kaikkea. Toki lahjat on aina iloinen asia, mutta kun ei olisi oikeasti tarvinnut..

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Eira jossain vaiheessa kyseli, että mitä tarviin joululahjaksi ja en osannut nimetä kun tuon kirjan (Uuno on numero yksi!). No, nyt sain sen isänpäivälahjaksi, joten en tiedä saanko jouluna mitään.. Vaikka ei sekään ole niin oleellista.

Boxereita, partatuotteita ja kirja, vaikka en toivonut tai odottanut mitään. Kortti olisi vallan hyvin riittänyt. Uskokaa jo. Siihen kylkeen vielä superhyvä geishakakku!

Tosta kortista mun on pakko vielä puhua, koska siis.. Huh. Mulla olisi itku tullut jos siihen kykenisin. Mulla siis nousee vissiin ne kyyneleet tonne silmiin asti, mutta ne ei pääse sieltä jostain syystä ulos. Ne aiheuttaa semmosen ikävän paineen, mutta ei ne vaan ulos tule. Tässä on ennen tätäkin päivää pari kertaa ollut itku tulossa, mutta se vaan jää jumiin.. Ehkä ne sieltä vielä joku päivä löytää tiensä ulos, ja toivottavasti tämä ei ole mikään vaarallinen tauti.

Eira on kirjottanut tonne kortin sisään niin jotenkin kauniisti, että aina kun sen luen niin tulee se paine tonne silmiin ja kyyneleet yrittää ulos. Ihan vaan siis onnesta tai siitä, että on kovin liikuttunut.

Olet paras isä! Kiitos kun olet ja rakastat! Rakkaudella, Max

Toki pakko myöntää, että mulla on vieläkin paljon kausia kun olen vähän poissaoleva. Tuhlaan aikaa puhelimeen, vaikka pitäisi olla enemmän läsnä. Herkästi menee itellä toi pää semmoseen harmauteen, lievään masennukseen, kun on ollut tässä enemmän tai vähemmän stressaavia ja ikäviäkin asioita. Haluaisi vaan jotenkin, että kaikilla alkaisi olemaan asiat hyvin kaikesta huolimatta, jotta voisi itsekin yrittää olla enemmän tässä hetkessä.

Mutta ei noi lievät masennuskaudet kyllä ole poistanut sitä, ettenkö rakastaisi. Todellakin rakastan. Se vaan näkyy toisinaan paljon huonommin. Mutta siis miettikää, tämä kortti, pieni teko, toi mun päivään ja elämään taas paljon valoa ja haluan yrittää taas paljon enemmän olla poissa sieltä synkästä, aikaa tuhlaavasta mielentilasta, minkä tällä kertaa pääosin tämä vallitseva vuodenaika aiheuttaa.


Seuraavaksi laitan omalle isälleni tekstiviestin, koska erinäiset syyt aiheuttaa sen, että ei oikein sovi käydä paikan päällä tervehtimässä. Mua on jotenkin tosi paljon ahdistanut yhden tekstiviestin laittaminenkin, enkä tiedä miksi.. Mä tiedän, että siinä missä toi kortti toi mun päiviini valoa, niin pieni tekstiviesti voi tuoda sitä samaa valoa myös mun iskälle.

Okei, kyllä mä tiedän miksi mua ahdistaa tekstiviestin laittaminen.. Mä haluaisin mielummin nähdä ja onnitella ihan kasvotusten. Mä en ole tekstiviestinlähettäjäihminen, vaikka en myöskään yleensä ole ihmisennäkijäihminenkään. Onnitteluissa ja tämmösissä tärkeissä asioissa yleensä olen mielummin läsnä kuin etänä. Ja tämä etäisyys tässä ahdistaa niin paljon, että en meinaa osata laittaa sitä tekstiviestiäkään. 

En osannut laittaa syntymäpäivänäkään ja sitä olen pyöritellyt mielessäni paljon.. Miksi pitää olla niin vaikeaa oman pään kanssa? Ne erinäiset asiat tässä on aiheuttanut kaikenlaisia pelkotiloja, joidenka takia pitäisi olla jopa enemmän yhteydessä kun vaan syntymä- tai isänpäivänä. Tai ei tietenkään pitäisi, vaan enemmänkin haluaisi. Mutta sitten kun ei saa nähdä, niin sitten sitä ollaan vaan aivan jumissa. Mun pää toimii jotenkin päinvastoin kun haluaisi enemmän tehdä jotain, niin sitten sitä ajautuu vaan kauemmaksi siitä. Typerää.

Siinä missä mä yritän olla Maxille paras isä maailmassa, niin mun isä on mulle paras isä maailmassa! Nyt tosiaan tekstiviestiä kirjoittamaan ja blogimerkintää lopettelemaan. Oikeastaan toisessa järjestyksessä, koska ensin lopetan tämän ja vasta sitten kirjoitan viestin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Oikeasti paluu pätkäpaastoon?

Mä alotin taas ikään kuin puolivahingossa pätkäpaaston. Tässä on tullut syötyä niin surkeesti, että päätin eilen haluta pizzaa. Koska jos sä oot syönyt muutenkin huonosti, niin onko millään enää mitään väliä?

Mä tarkotan huonosti syömisellä sitä, että mä oon syönyt pääosin vaan leipää ja muutakin ns. kylmää. Lämmin ruoka on puuttunut monelta päivältä. Johtunee nimittäin siitä, että vaikka mä kuinka taistelenkin kaamosmasennusta vastaan, niin silti se yrittää ottaa kovasti musta niskalenkkiä.

Ne on nämä synkät talvikuukaudet kyllä omalla tavallaan tosi raskaita. Tämä vaihe kun on tuttu niin monen vuoden takaa jo, niin nykyään sitä osaa jo pitää vähän paremmin itsensä pinnalla.

Mutta niin, pizzaa. Pyysin Eiraa tuomaan mulle Hyvinkään Corner Pizza -pizzeriasta Rock'n Roll special-pizzan, joka on siis ihan maailman paras pizza; aurajuustoa, jauhelihaa, kebabia, kinkkua, tupla juusto ja valkosipuli. Se on niin mahdottoman täyttävä pizza, että ei sitä pitäisi yhdeltä istumalta kaikkea syödä. En syönytkään, söin ensin kolme palaa, pidin noin puolentunnin tauon ja söin loput. Voin sanoa, että olin täynnä.

Tommosen oikein rasvasen pizzan jälkeen tekee mieli juoda vettä. Ja kun mä en osaa juoda vettä vain vähän kerralla, niin vedin pari kertaa sitten eilisen illan aikana itseni uudestaan ähkyyn kun join pari tuoppia vettä. Olo oli oikeasti ihan mahdoton. Mulle iski kauhea väsymyskin, ehkäpä nopeista hiilareista johtuen. Mä päätin toisen vesituopillisen jälkeen, että "nyt en syö mitään ennen huomista!" ja myöhemmin pyöriessäni tuskissani patjalla mietin, että "en syö ainakaan 24 tuntiin!". Pyörittelin sitten siinä sitä ajatusta, että mitä jos olisin syömättä oikeesti 24 tuntia? Ei se voi olla paha. Aamulla herättyäni tajusin, että "hei, mähän voin alottaa pätkäpaaston!"

Laskeskelin noin vähän sinne päin, että milloin mä söin viimeisen kerran eilen ja mihin aikaan voin siis syödä tänään. Mun ruokarytmi alkoi tänään kello 11, mutta en halua jämähtää siihen, koska se on jotenkin huono kellonaika. Se on joko 10 tai 12, mutta ei 11.

Nyt ajattelin, että jos söisin tämän blogimerkinnän julkaisun jälkeen viimeisen kerran tänään, eli toivottavasti ennen kello 18. Ja kun pätkäpaastokaavani on ennenkin ollut 16/8, niin ajattelin tarttua siihen uudestaan. Eli tänään loppuu syömingit kello 18 ja ne voi siis alkaa uudelleen huomenna siinä 10 maissa. Ja tästä tulee sitten toistuva kaava, toivottavasti.

Älkää pelätkö, tästä ei tule nyt mitään toistuvaa sarjaa tänne blogiin. Vaikka tää alkusysäys tarvitsee tänne kirjottaa, jotta voin pitää lupauksen itselleni paremmin, niin en silti rupea tätä tällä kertaa teille pakottamaan. Mä en aio nyt edes käydä vaa'alla, koska olen kovin pettynyt nykyiseen ulkomuotooni, enkä halua pahoittaa mieltäni enempää. Kokeilen pätkäpaastolla tiputtaa painoa taas sen verran alkuun, että ulkomuotoni alkaa taas miellyttämään itseäni ja menen vasta sitten vaa'alle. Jos pitäisi arvella tämänhetkinen paino, niin sanoisin sen huitelevan taas jossain 115 kg tietämillä. Se on vaan arvio, voi olla enemmän tai vähemmänkin.

Jos saan arviolta ton 15 kiloa taas tippumaan niin sitten menen vaa'alle.


Mä en taas muistakkaan, että mikä sen mun edellisen pätkäpaaston katkaisi? Mutta jos pitäisi arvella, niin käytin tekosyynä sitä muuttorumbaa tuolla kesällä. Tai sitä kaikkea hössötystä mikä siihen liittyi; ensin vanhan kämpän keskeneräisyys, koska tavaroita oli pakattu ja oli mahdoton pitää kiinni ruokarytmistä tms. Sitten sen väliaikaismajoituksen keskeneräisyyttä kun ei koskaan purettu kaikkia tavaroita sinne. Ja sitten tänne uuteen asuntoon muutto, kun tässä nyt on ollut kaikenlaista. Tekosyitähän mä olen oikein hyvä keksimään.

Enkä mä siis ole syönyt mitenkään huonosti. Mä oon syönyt pääosin leipää, ja sekin on ollut yleensä tummaa. En ole syönyt sitä mitenkään överisti, mutta jostain se paino ja epämukava olo aina kertyy harteille ja vähän muuallekkin. Ehkä se on se, että tässä ei ole taas tullut oikein kulutettua mitään.. Siihen painon kertymiseen riittää varmasti ihan normaalikin ruokarytmi. Mun ruokarytmi on ollut aikalailla kokoaika semmonen, että aamulla hetimiten herättyä aamupala, siitä noin 3 tuntia seuraavaan ruokaan ja siitä taas 3 tuntia seuraavaan ja näin siihen asti kun taas pääsee nukkumaan. Se on tehnyt sen jonkun 5 ruokailua/päivä, joka on auttamatta liikaa jos ei tee mitään. Ja siihen päälle sitten se, että oon alkanut taas yösyöpöttelemään; meillä on lähes aina Iso Viitonen jääkaapissa ja sieltä pitää se pari nakkia käydä aina napsimassa jos jääkaapin ohi meinaa kävellä.


Mua ärsyttää tosi paljon se, että en saa tehtyä mitään järin pysyvää muutosta. Voin näitä pätkäpaastoja tunkea sinne tänne väliin, mutta jonkun syyn mä aina jossain vaiheessa keksin, että on muka taas pakko saada syödä milloin huvittaa.

Nyt kuitenkin kokeilen ihan suoraan semmosella säännöllä, että pätkäpaastoan kaikki muut päivät, mutta viikonloppuna saan joko pätkäpaastota tai olla paastoamatta. Se on mun mielenterveydelle oikeasti tärkeetä. En ole mikään suuri tietäjä näissä asioissa, mutta en mä usko päivän tai parin pilaavan koko viikon hyvää paastoa. En usko, en.


Hmm, ja vaikka täällä tätä kaamosmasennusta vastaan taistellaankin, niin silti mulla on käynyt semmosia pilkahduksia mielessä, että mitä jos sitä alkaisi taas oikeesti tekemäänkin jotain? Lenkkeillä tai jotain. Nyt olis taas ulkona pimeetäkin ja voisi oikeesti lähteä häpeilemättä hölkkälenkeille.. En lähde nyt lupailemaan mitään, koska tän blogin historiassa on jo niin paljon rikottuja lupauksia, että ei sekaan enää uusia mahdu.

Ja nyt ei mulla muuta. Ja älkää tosiaan pelätkö, tästä ei ole tulossa tänne mitään MON-sarjaa tällä kertaa. Sen mä melkein uskallan teille luvata.

Terveisin,
Vesa-Matti