Viihdyn pajalla tosi hyvin, mutta mun osallistuminen kaikkeen on hieman vielä epäröivää. Eilen mä kuitenkin tein sen, mitä mä oon halunnut jo pitkään: menin omien rajojeni yli.
Meillä on usein semmosia "kävele tilassa"-harjotteita, ne muuttuu siinä lennosta aina sitten milloin miksikin. Ne on useimmiten mukavia ja tykkään osallistua niihin.
Eilen imitoitiin ihmisten kävelyä. Ensin tarkkailtiin, että miten joku ihminen kävelee ja sitten yritettiin itse perässä. Sen jälkeen siihen lisättiin mausteeksi se, että kaikki eleet mitä ihminen teki kävellessään piti "kertoa viidellä". Eli liiotella eleitä, tajusitte kai. Sit se vedettiin ihan överiksi, kun se piti "kertoa vielä viidellä". Mä en tiedä mihin mun ihmispelko hävis siinä kohtaa, mutta musta tuntu, että oon yksin siinä tilassa eikä muiden läsnäolo vaikuttanut mun suoritukseen.
Mä annoin vaan mennä. Ensimmäistä kertaa todella, todella pitkään aikaan heittäydyin vieraassa tilanteessa ihan täysillä.
Se oli jotenkin mahtava fiilis, vaikka palautuminen suorituksista kesti hieman. Nimittäin tän jälkeen meidän piti ettiä lehdistä yksi kuva, joka kuvastaa sen hetkistä fiilistä.
Mulla oli selkee kuva ja ajatukset sen suhteen. Vaan kun tuli mun vuoro esitellä kuva, ni multa vaan hävis kaikki: mun näkökenttä alko menee pimeeks ja en tiedä yhtään mitä oon sössöttäny siinä tilanteessa. En pyörtynyt, mutta olin hetken "poissa". Mun naamaa kuumotti ja silti mulla oli jollain tavalla hyvä olo.
Pistin sen palautumisen piikkiin, mutta oisko se voinu olla jotain ennenkokematonta adrenaliinihöpönpöpöä? En tiedä. Mut se oli samaan aikaan hyvin sekava, mutta silti jotenkin hyvä fiilis.
Tänään mä lähdin pajalle ja toivoin kokevani sen uudestaan, mutta nyt musta ei irronnut mitään. Lähdin kesken harjotuksen istumaan. Tuli vaan semmonen tosi outo fiilis. Ja se ei ollu hyvä fiilis millään tapaa. Petyin itteeni ja samalla rupesin vaan päässäni miettimään, että mikä mut ajaa välillä pois niistä tilanteista, vaikka oon vähän oppinut jo niistä tykkäämään?
Siitä mulle tuli se fiilis, että mun arki on ihmeellistä ylä- ja alamäkeä. Välillä mä oon täynnä intoa ja välillä se vaan häviää. Haluisin enemmän onnistumisen tunteita, koska ne on paljon mukavampia kun itseensä pettyminen.
Ehkä mä vaan tänään odotin iteltäni sit liikaa. Mut onneks tässä oppii ainakin tuntemaan itteensä vähän paremmin, uusien pettymysten kautta.
Terveisin,
Tekko
