Vähän blogista ja vauva-arjesta

Tämä on kuulkaas minun 900. blogimerkintäni tässä blogissa. 900 merkintää meikäläisen elämästä noin 13 vuoden ajalta. Pidän sitä aika isona saavutuksena, koska mulla ei ole mitään mihin tai ketään kehen verrata. Toki jos ajatellaan, että päiväkirjalle kertoisi joka päivä kuulumisensa, niin.. No, eihän toi 900 merkintää riittäisi mihinkään – vain noin kolmelle vuodelle.

Mähän en ole tämän blogin historian aikana poistanut kovin montaa merkintää jälkikäteen. Väitän, että poistetut merkinnät on laskettavissa yhden käden sormilla. Mä en kovin helpolla täältä mitään poista, mutta joskus on tullut kirjoitettua jotain tekstiä minkä takana ei voi enää ollenkaan seistä. Tiedättekö? Joskus oli jotain tappelua jonkun lukijan kanssa ja se meni sitten ihan molemmin puolin yli, mutta mä puin sitä julkisesti blogissani ja koin sen jälkikäteen hyvin lapselliseksi tavaksi käsitellä mitään – ja siksi poistin sen. Periaatteessa oon poistanut vaan semmosia merkintöjä, jotka on käsitellyt negatiivisesti blogin ulkopuolista ei julkisuudesta tuttua henkilöä. En tiedä miksi rupesin tätä tässä selittämään, koska tämähän ei liity nyt mihinkään.

Nyt kuitenkin kun pääsin tähän aiheeseen niin haluan vähän jatkaa. Ajatelkaa siis, että mä olen ollut tämän blogin perustamishetkellä parikymppinen poikanen. Voisi kuvitella, että parikymppisenä ihminen osaisi jo internetissä käyttäytyä, mutta en mä aina osannut. Muistan tän blogin alkuajoilta semmosia tapauksia missä siis menetin malttini anonyymien kommenteista. Niissä usein kritisoitiin mun silloista elämäntapaa, joka oli pitkälti tuilla elämistä, työttömyyttä ja valitusta siitä kuinka rahat ei riitä mihinkään. Kerroin tästä kaikesta avoimesti täällä ja sain kommentteja, joissa mua haukuttiin näiden asioiden takia. Mä tein sen liian helpoksi ja sitten vielä lopuksi provosoiduin tästä. Olin liian naiivi. Välillä sitten näistä kärpäsistä kasvoi niitä kuuluisia härkäsiä ja kirjoitin blogimerkintöjä, joissa raivosin asioista vielä lisää ihan julkisesti.

Näitä merkintöjä olen jälkikäteen poistanut. Ja jos niitä vielä jostain ilmenee niin olen niitä valmis edelleen poistelemaan. Ne ei edusta laisinkaan sitä kuka olen tänä päivänä, eikä ne ole sillä tavalla edes tallessa pidettävää historiaa. Vaikka tavallaan oon sitten sitäkin mieltä, että olisihan se kiva jos ne olisi vielä olemassa, koska sitten niitä voisi välillä käydä katsomassa ja nähdä kuinka pelle minäkin olen joskus ollut. Voin olla vieläkin, mutta en enää samalla tavalla. 


Mutta tämähän ei oikeasti ollut se asia mistä tulin kirjottelemaan. Mun piti tulla kirjottelemaan niitä näitä tästä nykyisestä elämästä, mutta eksyin näköjään näyttävästi muille poluille. En ole sentään ihan niin noihin tilastoihin ja numeroihin kallellaan, että olisin tullut kirjoittamaan vain 900. blogimerkinnän kunniaksi liirumia ja laarumia. Joten eiköhän siirrytä vielä itse asiaan?


Mähän siis halusin tulla kertomaan teille siitä, kuinka toi meidän uusin tulokas on kyllä mahdottoman paljon äänessä. Mä en muista, että Max olisi vauva-aikanaan pitänyt ääntä ihan kaikessa tekemisessään. Kax (leikkimielisesti kutsun välillä uutta vauvaa sillä nimellä..) siis syö äänekkäästi, on hereillä äänekkäästi, tekee tarpeensa tosi äänekkäästi ja myös nukkuu äänekkäästi. Se on ihan mahdoton ähisijä. Ei se siis itke hirveesti – kop kop – mutta se tottavie ähisee.

Mä yritin vauvan kotiutumisen jälkeen nukkua hetken toisessa huoneessa, jotta Eira pääsisi kokeilemaan miten on helpointa nukkua uuden vauvan kanssa. Jonain yönä Eira sai sitten vauvan nukkumaan pinnasängyssä ja mä pääsin palaamaan omaan sänkyyn – joka oli siis hyvä mm. selän ja muutenkin koko kropan kannalta, koska meidän vierassänky oli aivan mahdoton kapistus. Siinä sängyssä sai ehkä tasan yhden hyvän asennon ja muut oli sitten huonoja.

Tän omaan sänkyyn palaamisen jälkeen mulle alkoi valjeta toi vauvan äänekkyys ihan uudella tavalla, koska tämä uusi vauva pitää ääntä lähes siis läpi koko yön. Se herättää mut ja välillä pitää mua hereillä. Joo, mä tiedän; vauvan äidin, eli Eiran, yöunet on varmasti vielä muakin vähäisemmät tai ainakin katkonaisemmat, koska ruokkiminen on pääosin vain äidin tehtävä toistaiseksi. Tuntuukin siksi typerältä valittaa omasta jaksamisestani. Mä oon semmonen tyyppi, että mä olen tottunut valvomaan myöhään ja sitten kun joskus nukahdan, niin haluan nukkua läpi yön. Tämähän ei siis ole alkuunkaan onnistunut, koska mä siis herään vauvan ääniin ihan jatkuvasti. Äh, äh, öh, öh, äh, äh. Onhan se söpöä muuten, mutta eihän sitä nyt yöllä kestä.

Yksi aamuyö – ehkä se oli aamuyö, en ole varma miten aika nykyään toimii – Eira sai vauvan olemaan ihan hiljaa ehkä minuutin ajan. Se oli siis ruokkinut sen ja pisti sen takaisin omaan unipesäänsä nukkumaan. Mä havahduin tähän hiljaisuuteen ja kysyin huolissani, että onhan vauvalla kaikki hyvin kun siitä ei kuulu mitään? Eira sanoi unenpöpperöisenä ruokkineensa vauvan ja hetki sen jälkeen tuttu äh, äh, öh, öh-show taas alkoikin.

Mä mietin, että miten voisin taata itselleni katkeamattomat yöunet ja Eirallekin mahdollisuuden aamulla ehkä jatkaa hieman omiaan? Sanoin voivani nukkua vierashuoneessa, siinä kehnossa vierassängyssä ja herään Maxin kanssa mahdollisesti katkeamattomien yöunien avustamana mielelläni. Selkäkipujen kanssa pärjään, mutta en vaan kykene nykyään enää elämään tosi vähillä tai ainakaan katkonaisilla yöunilla. Nukun normaalistikin jo suhteellisen vähän, mutta että jos siitä vielä otetaan pätkiä pois, niin ei onnistu..

Eiralle ei ilmeisesti kuitenkaan ollut okei se, että nukkuisin sillä kamalalla Ikean Hammarn -vuodesohvalla, vaan se alkoi etsimään Torista vierassänkyä ja semmoinen hetimiten löytyikin. Se haettiin tänään ja luultavasti kokeilen sitä jo ensi yönä. Ehkä saan katkeamattomat ja selkäystävälliset yöunet, huh.

Mä vaan toivon, että tätä ratkaisua ei jouduta venyttämään sitä noin puoltatoista vuotta, joka siis kesti Maxilla oppia nukkumaan heräämättä. Olisi ollut suotavaa jo Maxin kohdalla, että se olisi oppinut nukkumaan jo aikaisemmin.. Koska tällä menetelmällä meille ei kyllä siunaantunut montaakaan ns. täydellistä yötä. Sama rumba alkoi alusta, mutta itsehän tähän on lähdetty. Ja vaikka nyt vähän valitankin, niin ei se poista sitä tosi asiaa, että nämä lapset on tuonut paljon enemmän kun mitä on yöunissa vienyt. Kunhan nyt joskus päästään kaikki yhteisymmärrykseen yöunista niin tämä voidaan siirtää mappi Ö:hön.

Ehkä se voisi itselläkin olla unikoulu edessä, jotta osaisi olla ottamatta sieltä alkuillasta sitä hyvää uniaikaa itseltään pois. Mä saisin helposti venytettyä omaa uniaikaani jopa 8-9 tuntiin, mutta riistän sieltä alkupäästä aina vähintään sen 3 tuntia pois kaikkeen turhaan. 6 tunnin yöunilla vielä pärjään, mutta sen täytyy olla katkeamaton. 5 tunnin yöunilla.. No, jos juon vaan tarpeeksi kahvia, niin ei sekään maailmanloppu ole.


On mun pakko mainita vielä muutamia asioita Maxista. Se on siis alkanut osoittelemaan paljon asioita ja me ollaan opetettu sille sen myötä, että mikä mikäkin on. Se osaa tosi hyvin nykyään tunnistaa sanoista asioita. Melkein ensimmäinen asia minkä se oppi tunnistamaan oli Hathat. Niin, tepä ette sitä ehkä tunnista, koska se on Maxin oma juttu. Voi olla, että olen siitä joskus täällä maininnut, mutta en mä osaa muistaa asioita, joten mahdollisena uusintana; Hathat on iso pingviini-pehmolelu, jonka se sai joululahjaksi. Se istui sen kanssa omassa huoneessa ja tokaisi "hathat" – Siitä lähtien se on ollut Hathat.

Se oli tosi hieno hetki kun se ensimmäistä kertaa osoitti jotain asiaa mitä siltä kysyi. "Missä on Hathat?" ja poika osoittaa juuri oikeaan paikkaan. Se siis oikeasti oppii ja kehittyy kokoaika! Tuli jotenkin todella ylpeä olo siitä. Ja nyt kun se sanavarasto on laajentunut niin paljon niin ei voi kuin ihailla! Vielä kun tulisi sekin päivä, että se alkaisi itse myös käyttämään sitä sanavarastoaan. Ei siis mikään kiire ole, mutta olisihan se kiva.

Nyt itseasiassa – eilenköhän se oli – se alkoi lisäämään siihen osoittamiseen jotain puheentapaista. Se on semmosta, hmm.. Siansaksaa, ehkä? Oltiin paljussa, se osoitti sieltä jotain asiaa ja suusta tuli ihmeellisiä hieman sanoja muistuttavia äännähdyksiä. Mä oon jotenkin ihan varma, että ei mene enää ihan mahdottoman kauan siihen, että äännähdykset muuttuu oikeiksi sanoiksi.

Ja, ja.. No, Maxia hyvin usein naurattaa kun se näkee pikkuveljen. Se on ehkä ihan onnellinen siitä, vaikka ei se siihen hirveämmin koskea uskalla. Katselee etäältä, hymyilee ja naurahtelee. Ja itseasiassa jos vauvan laittaa makaamaan Maxin sänkyyn, niin Max saattaa mennä sen viereen pötköttelemään. Se on vaan niin.. Jotenkin.. Tiedättekö, se sulattaa sydämen. Voi että!

Hmm, tässä lähestyy nyt kovasti semmoinen päivä kun Max lähtee vähän kokeilemaan päiväkotia.. Siis se on hyvä vaan sen takia, että se on sen kehitykselle tärkeää, mutta mua hirvittää se, että se aika on pois meiltä. Joku muu viettää aikaa meidän lapsen kanssa, vaikka meilläkin olisi siihen mahdollisuus.. Mutta siihenhän tämä luultavasti enenevissä määrin menee nyt koko loppu elämän. Lapset on enemmän ja enemmän pois kotoota ja sitten ne lopulta muuttaakin pois. Hyi! Ei laukata yhtään enempää edelle! Nämä hetket on tässä ja nyt ja niistä pitää osata nauttia. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta carpe diem. Tai elä hetkessä, miten tahansa.


Ja nyt ei mulla muuta, johan tässä tulikin taas jos jonkinlaista juttua. Se olisi siispä ensi kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

Pidän koulutuksesta, mutta..

Ai että mä siis melkein rakastan sitä kaikkea suunnittelutyötä mitä saan tossa koulutuksessa tehdä. Sitä on vaan ollut liian vähän, toistaiseksi. Siis se kun saa vaan sommitella ja asetella asioita hyvään järjestykseen. Se on niin miellyttävää, että haluaisin tehdä sitä vaan enemmän ja enemmän. Tahtoisin vain sommitella asioita työkseni.

Esittelen teille pari juttua tässä nyt. Ne on screenshotteja, koska mä en ole vielä ihan täysin sisäistänyt miten noi Miro-nettisivut toimii. Mä voisin toki jakaa ne tänne linkkeinä ja te voisitte niitä käydä katsomassa, mutta pelottaa, että joku menee ja sotkee ne ennen kun opettaja on tarkastanut ne.

Tässä on siis ensimmäiset koskaan alusta loppuun itse suunnittelemani nettisivut. Tottakai siihen on otettu mallia erilaisista lähteistä, mutta mä olen ton palapelin itse rakentanut. Kuva on hyvin epäselvä, koska se on tosiaan näyttökuva semmosesta isosta netissä toimivasta valkotaulusta, joka toimii meidän työkaluna aika pitkälti näissä suunnittelutöissä. Ette te ehkä tosta kuvasta ymmärrä paljoa, mutta mä olen jotenkin tosi innoissani ja halusin sen esitellä. Ei se siis edes ole mikään kovin erikoinen, mutta mä olen sen itse tehnyt!

Tästä ymmärrätte tuskin sitäkään vähää. Tämä tässä on kuitenkin tuotantosuunnitelma. Kuva on hyvin kauas zoomatusta valmiista suunnitelmasta, joten sen takia siinä näkyy vaan asioita, joista kukaan ei ymmärrä mitään. Tänään käytiin siis läpi sitä, että mistä nettisivujen rakentaminen firmalle alkaa ja tämä on se kaava. Tuotantosuunnitelma. Mä otan yhden kuvan vielä tuolta ihan vasemmasta alakulmasta, jotta näätte tämän olevan muutakin kun epämääräistä mössöä.

Tästä on siis mainittava se, että meille annettiin ohjeeksi, että jos meillä ei ole toista näyttöä, niin älkää tehkö perässä samaan aikaan. Kykyjäni siis aliarvioitiin ja näytin ainakin itselleni, että olen mä vaan aika taitava, koska siis tein tätä samaan aikaan. Opettaja siis näytti meille kokoaika, että miten tätä tuotantosuunnitelmaa laaditaan. Mä kuuntelin ja katsoin ohjeita, kävin nopeasti väsäämässä tätä omaa versiotani, jonka jälkeen taas palasin kuuntelemaan mitä seuraavaksi tehdään. Lopuksi vielä hioin kaiken viimeisen päälle, koska se oli sitten enemmän sitä mistä eniten tykkään.

Ja siis tässä mä vaan pidän paljon siitä miltä sain sen näyttämään. Värit, viivat, tyylit ja kaikki. Pelkkää sommittelua, mutta ah, niin tyydyttävää! Teille se on viivoja, muotoja ja tekstiä, mutta mulle se on enemmän. Siis ihan vaan sen takia, että sain siihen semmosen harmonian josta pidän.


Ja vaikka mä olen pitänyt tästä koulutuksesta tähän asti hyvin paljon, niin tänään mulle ilmestyi taas pieni ahdistuksen peikko olkapäälle. Te tiedätte, että mä en ole sosiaalinen ihminen. En todella. Tänään selvisi, että kun me sitten aikanaan laaditaan näitä verkkosivuja koulun kautta valikoituneelle firmalle, niin meidän täytyisi olla sosiaalisia.

Mä ajattelin, että kun saan olla täysin etänä, että mun ei tarvitsisi välttämättä puhua kenenkään kanssa. Tähän asti ei ole tarvinnutkaan. Kaikki on hoitunut kirjoittelemalla, joka on minulle hyvin oma tapa keskustella ihmisten kanssa.

Mun pitäisi olla valmis menemään johonkin firmaan ja esittää olevani kiinnostunut niiden asioista. Ottaa selvää kaikesta. Siis oikeesti, kaikesta. Ja olla kiinnostunut siitä kaikesta. Eikö tämä ala olekaan semmoinen, että saisin vaan olla ihmisiin yhteydessä sähköpostitse ja hoitaa asioita itsekseni? Miksi minun täytyisi poistua kopistani jos täällä kuitenkin kaikki työ tapahtuu? Mä en todellakaan ollut ajatellut tähän liittyvän tämmöistä, joten se vähän nyt ärsyttää. Ja ahdistaa.

Ja siis ei tässä työssä sitä vaadita oikeasti, ainakaan aina. Meidän vaan pitää olla niin paljon nyt samaan aikaan; meidän täytyy olla myyjä, projektipäällikkö, AD, fronttaaja ja devaaja samassa paketissa. Ja mitä ilmeisemmin firmoissa on yleensä nämä hahmot erikseen. Siinä kohtaa kun mun täytyy olla myyjä, niin mennään täysin pois mun mukavuusalueelta. Ja sit jos mun täytyisi olla jonkinlainen johtaja, niin.. No, ei varmaan olisi mitään tietoa enää koko mukavuusalueesta.

Mä toivoin, että saisin keskittyä tässä vaan olemaan AD = art director = graafikko tai fronttaaja = front-end designer = joka vääntää sivupohjasta verkkosivun. Ne olisi mun mukavuusalueella täysin. Niitä hommia mä osaan ja niitä hommia mä tykkään tehdä. Suunnittelua ja toteuttamista ilman, että tarvitsee olla yhteydessä keneenkään.


Mutta kuulkaahan ihmiset; voi hyvinkin olla, että mä taas yliajattelen. Ehkä kaikki on oikeasti paljon helpompaa kun miten mä sen ajattelen. Sama ongelma mulla on ollut aina kaikessa työssäoppimisessa. En ole sosiaalinen, joten pelkään kaikkea sosiaalista aina etukäteen. Kokkialakaan ei ollut yksinäistä työskentelyä, vaan jouduin käymään töissä Hesburgerissa, jossa piti kyetä jonkinlaiseen kommunikointiin muiden kanssa. Osaanhan mä apua pyytää ja kertoa jos on jotain asiaa, mutta enempää mä en oikein osaa. Hesburgeristakin selvisin kuitenkin suhteellisen hyvin arvosanoin. Ainoat miinukset tuli siitä, että en suostunut kassalle, enkä sen takia oppinut käyttämään kassaa. Silti, arvosana 4, yhden huonompi kuin paras. Osaan sen mitä haluan osata, mutta jos siihen liittyy sosiaalisuutta niin sitten se aina lorisee nilkoille.

Ehkä mä yritän nyt vaan keskittyä oppimaan ja murehdin sitä sosiaalista puolta sitten kun se on ajankohtaista. Jos mä rupean sitä tässä kohtaa jo puimaan päässäni liikaa, niin kohta tästäkin alasta tulee mulle epämiellyttävä. 

Ja hieman asian vierestä: Mä oikeesti oon välillä miettinyt sitä, että mitä jos vaan alkaisin esittämään mykkää? Se olisi mulle helppoa, koska en muutenkaan puhele liikoja. Jos olisin ensikättelystä lähtien mykkä, niin multa ei odotettaisikaan mitään puhetta ja selviäisin asioista ilman epämiellyttäviä keskusteluita. Ja siis mä en vaan voi sille mitään, että musta ei koskaan tullut sosiaalista ihmistä. Ja koska ei ole sosiaalinen ihminen, niin ei myöskään pidä sosiaalisista tilanteista. Ja jos ei pidä sosiaalisista tilanteista, tai kykene niihin erinomaisesti, niin on heti jotenkin automaattisesti huonompi ihminen. Mut on tämän vian takia jätetty niin monta kertaa ulkopuolelle kaikesta, että kyllä se on alkanut tässä vuosien varrella itseäkin ärsyttämään ihan huolella. Miksi kukaan haluaisikaan olla ihmisen kanssa, joka osaa vaan vastata kysymyksiin, mutta ei tuo keskusteluun mitään lisää? Niinpä. Vaikka siis sitten kun mä pääsen ihmisen kanssa yli siitä sosiaalisten tilanteiden vaikeudesta, niin sittenhän mä olen taas ihan rasittavuuteen asti äänessä – kysykää vaikka Ronilta.


No, eipä mulla tässä nyt muuta. Halusin vaan tehdä tämmösen päivityksen tähän väliin, koska tuli tämmönen sopiva väli. Eira meni poikien kanssa taas käymään äitillään, joten mulla oli vähän ns. omaa aikaa. Nyt ei mulla muuta, joten seuraavaan kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

Lisää elokuulumisia

Mulla on tässä nyt tämmönen tilanne, että pitänee kirjoittaa elokuulumisia lisää. On jotenkin tosi vaikee olla luova ja keksiä uusia otsikoita tämmösille merkinnöille, jotka kattaa juttua sieltä ja toista juttua tuolta. On kuitenkin asiaa mitä haluaisi kirjottaa talteen, mutta aikaa on nyt jotenkin todella vaikea löytää. Lähes kaikki aika menee tossa perheen parissa touhuillessa, mutta en mä siitä valita. Ja yleensä tyhjät välit täytän kännykkäpeleillä, koska ne on helppo pistää pois kun tilanne niin vaatii. Yleensä siis on helppo, mutta on niitäkin pelejä sitten mitkä vaatii vähän liikaakin keskittymistä ja joita ei vaan voi jättää kesken. Mutta ne ei nyt ole tän jutun juoni.


Kerroin tossa aikaisemmassa elokuulumisia-merkinnässä siitä, että olen aloittamassa koulun. No, nyt olen siis aloittanut jo koulun, mutta se ei ole yhtään semmoista kun olin ajatellut. Olin varautunut siis siihen, että joudun heräämään joka aamu, keittämään kahvia ja tulemaan tietokoneelle kuuntelemaan oppitunteja. Olisin jopa ehkä halunnut, että asia olisi ollut niin. Niin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, koska näillä näkymin meillä on luentoja vain perjantaisin. Perjantaisin käydään myös läpi tehtävät mitkä olisi suotavaa suorittaa ennen seuraavaa perjantaita.

Ensimmäisen luennon jälkeen täytyy sanoa, että mä olen ehkä jopa ihan innoissani tästä. Käytiin vähän läpi sitä mistä nettisivut koostuu ja ryhdyttiin pala palalta käymään niitä läpi. Sitten meidän piti ottaa screenshot Jamin verkkosivuista, pilkkoa se itseksemme osiin ja nimetä osat. Siinä sitä sitten oppii mikä on header, mikä on footer ja mitä kaikkea muuta verkkosivut vaatii. Vaikkakin, no, ne oli minulle jo kyllä ennestään tuttuja, joten tehtävä oli sikäli aika helppo. Kertaus on kuitenkin opintojen äiti, joten pidän noita tehtäviä oikein hyvinä.

Ennen seuraavaa perjantaita meidän pitäisi suunnitella sivupohjat verkkosivulle. Sitä tehtävää jotenkin jostain syystä jännitän, koska en ole koskaan aiemmin suunnitellut mitään verkkosivuja alusta loppuun itse. Aina olen kaivanut netin syövereistä valmiin sivupohjan ja muokannut sitä mieleni mukaan. Nyt ei saa käyttää mitään valmista vaan täytyy itse kaikki suunnitella. Sitten kun siihen tehtävään tartun niin voin sanoa, että oppiminen todella alkaa. 

No, nämä on kyllä semmosia asioita, mitkä ei varmasti teitä lukijoita kiinnosta. Teitä kiinnostanee varmaan vaan se, että mä olen nyt aika innoissani tästä koulutuksesta. Ja mä olen innoissani siitä, että mä vihdoin olen ottanut askeleen tätä IT-alaa kohti!


Sitten mua huvittaisi jutella hieman työvoimatoimistosta. Mä laitan niille huomenna yhteydenottopyynnön, koska minä nyt olen ilmeisesti taas onnistunut jollain tavalla sotkemaan asiani. Mutta syytän siitä silti työvoimatoimistoa.

Mähän olen siis viimeisen 3 kuukauden aikana hakenut 12 työpaikkaa. Koska se on se minimi ja mä en extra-hakemuksia tällä hetkellä laita – ellei jokin työpaikka todella kiinnosta. Mulle on vastattu tähän mennessä kahdesta paikasta kieltävästi ja loput ei ole vastannut ollenkaan. Olisi toki kiva aina kuulla, että en ole tullut valituksi, mutta enhän minä voi sitä vaatia. Hiljaisuus ei luultavasti tässä yhteydessä ole kuitenkaan myöntymisen merkki, joten oletan mun hakemusten menevän vaan suoraan roskakoriin.

Eikä ne työhakemukset ole nyt se ongelma. Mä olen vaan noudattanut suunnitelmaa, jotta mä saan jostain jotain rahaa, jolla osallistua ruokabudjettiin ja maksaa laskuja. Ongelma on lähinnä nyt se, että mulle on sanottu toista ja mä olen toiminut sen mukaan, vaikka mun olisi pitänyt toimia toisin. Mulle laitettiin suunnitelmaan, että "tapaan työhönvalmentajan sovitusti" ja määräajaksi 30.6. Siinä luki kyllä, että "toteutut: kyllä tai ei". Se on toteutunut kyllä, mutta mä muistan kun mulle työkkäristä sanottiin, että merkkaa se kyllä siihen sitten kun se valmennus jollain tavalla päättyy – eli työllistyn tai jotain.

Koska määräaika oli mennyt jo kauan aikaa sitten niin mä oletinkin, että tehdään niin kuin oli puhelimessa sovittu. Merkkaan sen tapahtuneeksi kun työhönvalmentajan kanssa saadaan mun asiat reilaan. Vaan mitäpä kävi nyt? Mä sain perjantaina illalla ilmoituksen, että mulla on postia OmaPostissa. Menin tottakai katsomaan, että mitäpä postia minä nyt olen saanut. TE-palvelut oli lähettäneet mulle kirjeen, jossa kerrottiin, että "et toteuttanut sovittua suunnitelmaa".

Tutkin asiaa ja ainut ns. toteuttamatta jätetty suunnitelma oli tämä "kyllä"-merkki sieltä työhönvalmentajan tapaamisesta. Mä muistan oikein hyvin kun puhelimessa mulle sanottiin, että "älä välitä siitä, koska merkataan se sitten lopuksi". Ja nyt mua ärsyttää, koska mä olisin voinut merkata sen ihan koska tahansa tapahtuneeksi, mutta mun ei ole pitänyt vaan välittää siitä. Siitä voi tulla nyt sanktiota ja hyvin suurella todennäköisyydellä se pistetään täysin mun omaan piikkiin. Ja se on nyt sitten jo toinen tämmönen virhe, joka on johtunut epäselvistä puhelimessa annetuista ohjeista. Toinen virhe johtaa siihen, että en seitsemältä päivältä saa rahaa ollenkaan.

Mä haluaisin myös laittaa kirjeen TE-palveluille, koska nekään ei ole noudattanut suunnitelmaa. Mulle sanottiin puhelimessa joskus sekin, että "uuteen malliin kuuluu se, että me ollaan asiakkaan kanssa enemmän yhteydessä. Soitellaan kerran kuukaudessa ja käydään asioita läpi." Ei edelleenkään ole soitettu, ei kolmeen kuukauteen. Soitetaan vaan ja ainoastaan silloin kun laitan sinne yhteydenottopyynnön tämmösten virheiden takia. Ei sillä, ei mua kiinnostaisikaan jutella kenenkään kanssa joka kuukausi todennäköisesti samoja asioita, mutta mua ei myöskään kiinnostaisi tämmöset virheet, jotka ei tavallaan edes johdu musta. Johtuu vaan sen verran musta, että kuuntelin mitä sanottiin.

Ja muutenkin; jos se suunnitelma oli mennyt umpeen jo 30.6. niin minkä takia olen jättänyt noudattamatta sitä vasta nyt? Argh! Voin kertoa teille, että Riihimäellä työkkärin kanssa asiat toimi paremmin. Tää Hyvinkään toimipiste on tuntunut tähän mennessä lähinnä vitsiltä. Ihan kun niiden tehtäväksi olisi täällä annettu se, että antakaa epäselviä ohjeita, jotta ihmiset sotkee työnhakunsa ja menettävät tukensa.

Itseasiassa, mä en edes odota huomiseen. Kyllähän se yhteydenottopyyntö odottaa siellä, vaikka laittaisin sen jo tänään. Sen jälkeen laitan sähköpostia vielä työhönvalmentajalle, koska mä luulen sen voivan myös ilmottaa niille siitä, että suunnitelma on toteutunut kyllä. Ärsyttää suuresti. Jatkossa jos siellä on yhtään kohtaa mihin voin vastata tai olla vastaamatta, niin vastaan niihin vaikka se erikseen kiellettäisiin. Mä en enää jaksa tämmösiä, koska nää stressaa ja mä en kaipaa semmosta elämääni.


Jotenkin en haluaisi aina säästää näitä vauvajuttuja tähän samaan ja tänne loppuun, koska näistä olisi hirveän kiva kirjotella erikseenkin. Mutta taas toisaalta, tommosen vihaisen avautumisen jälkeen on hyvä lukea vielä hyviäkin juttuja, eikö? Enkä mä tosiaan löydä koskaan aikaa kirjottaa, joten kaikki pitää tehdä sitten aina tässä kerralla kun löytää sopivan välin. Se tuntuu tyhmältä ja tylsältä joo, mutta se taitaa nyt vaan olla tämän vauva-ajan henki.

Halusin siis kertoa teille sen, että tämä on taas uutta ja jännää. Uudella tavalla uutta ja jännää vanhalla ja uudella tavalla. Oliko tarpeeksi sekavaa? Koska siis.. No, alotetaan ihan siitä, että mä olen aina ihan pysäkillä kun pidän vauvaa sylissä ja katson sitä. Mä vaan ihmettelen, että miten Max voi taas olla noin pieni? Vaikka se ei ole Max. Tämä uusi täydellinen pikkuinen on vaan niin samannäköinen kun Max oli pienenä, että kun sitä katsoo niin tuntuu kun olisi palannut ajassa taaksepäin. Mä en tiedä koska mä sisäistän sen täysin, että tämä on nyt uusi, eikä kukaan ole matkustanut ajassa mihinkään. Aika on tämä ja jälkeläisiä nyt kaksi.

Ja sitten se kun tultiin uuden vauvan kanssa kotiin, niin miten paljon Max kasvoi siinä hetkessä.. Edelleenhän se on sama pieni poika, mutta jotenkin omassa päässä tapahtui joku Maxin aivan valtava kasvu ja meidän pieni poika ei enää ollutkaan niin pieni poika. Maxin varpaat, sormet ja kaikki on nyt jotenkin ison pojan sormia, varpaita ja kaikkea. Jotenkin pienuus sai uuden määritelmän, koska uusi vauva on niin pieni. Mutta siis se Maxin ns. kasvu ei ole mitenkään edes huono asia. Se oli jotenkin tosi hieno fiilis tajuta, että Max on oikeesti kasvanut tosi paljon ja se kehittyy edelleen päivä päivältä kohti sitä miksi se nyt koskaan haluaa tullakaan. Tavallaan siis oli siltäkin kantilta tosi hyvä, että tuli uusi pienokainen. Tajuaa miten nopeasti tämä aika menee ja miten nopeasti nämä lapset kasvaa. 

On vaan niin ylpeä kummastakin. Ja onnellinen. Mä joskus pelkäsin, että mä en tule koskaan saamaan omia lapsia. Mutta nyt kaikki on onneksi toisin. Niitä on kaksi ja mä olen hirmuisen onnellinen siitä, että mun suurin haaveeni on toteutunut nyt kahdesti.

Ja oon myös onnellinen siitä, että Max on ottanut tilanteen todella hyvin tän pikkuveljen kanssa. Max on pikkuveljestä myös hyvin onnellinen, sen huomaa. Vaan kun malttaisi odottaa, että pikkuveli kasvaa leikki-ikään, eikä rupeaisi liian aikaisin sitä retuuttamaan. Onneksi Max vielä toistaiseksi hakee vanhempia leikkimään, eikä esimerkiksi lähde pikkuveljeä repimään perässään. Nyt täytyy koputtaa puuta, kop-kop.

Mutta sitten täytyy kertoa sekin, että Max on nyt kaksi kertaa uuden vauvan kotiutumisen jälkeen saanut aivan järkyttävän raivarin. Se vaan karjuu, heittäytyy, karjuu ja heittäytyy. Sitä ei ole saanut rauhalliseksi millään vaan on pitänyt odottaa, että se menee ohi omalla painollaan. Kyllähän noitakin tunteita saa näyttää, mutta ihan noin hurjiksi en haluaisi niiden kehittyvän. En tiedä liittyykö se uuteen vauvaan millään tavalla vai onko tämä taas vaan joku uusi vaihe, mutta yleensä siihen on liittynyt huonot unet. Voi siispä olla, että kaikki liittyy kaikkeen, mutta Max tarvitsee oikean määrän unta. Vaikka siis onhan Max muutenkin tosi herkkä. Toivon vaan, että se herkkyys muuttaisi jossain vaiheessa muotoaan, eikä se olisi aina tota hermot menee heti -meininkiä.

Uusi vauva taas on.. No, ilmeikäs. Kyllä te tiedätte, että ei vastasyntyneet oikein vielä tee mitään. Sen luonnetta on todella vaikea arvioida, joten täytyy vaan odottaa. Tällä hetkellähän kaava on: syö – kakkaa ja pissaa – nuku – syö – kakkaa ja pissaa – syö – nuku.. Toisinaan on vähän pidempiä hereilläoloaikoja ja silloin sen kanssa voi hetken rupatellakin. Ja tässä kohtaa teille selviää se, että minkä takia meillä ei aika riitä mihinkään ns. omaan; Max ja uusi vauva toimii vuoronperään. Tavallaan. Max herää, vauva nukkuu, Max menee nukkumaan, vauva herää. Max syö, vauva kakkii, vauva syö, Max kakkii. Ennen koin, että Maxin päiväuniaika on semmonen, että tästä minä otan ilon irti ja teen jotain. Nyt se hetki voi mennä uuden vauvan kanssa seurusteluun. En siis sano sitäkään huonoksi, en todella. Sanon vaan, että nyt ei aika riitä oikein muuhun.

Omaa aikaa löytyy sitten illalla, mutta silloin yleensä katsotaan Eiran kanssa tv-sarjoja. Eikä iltaisin jaksa enää muutenkaan tulla tänne koppiin mitään touhuilemaan. Tänään tämä onnistui lähinnä siksi, että Eira meni myös päiväunille ja sai ilmeisesti uuden pikkuisen tekemään samoin. Nyt mulla oli hyvä hetki tulla vaatehuoneeseen ja kirjoittaa teille merkintä kaikesta.

Ehkä minustakin voi taas joku kaunis päivä tulla parempi bloggaaja, mutta nyt tämä on tätä. Nyt ei mulla kaiketi muuta, joten seuraavaan kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

Kuopus on tullut kotiin!

Hei sinä! Tässä on ollut vähän kaikenlaista, joten ei ole kerennyt oikein tulla kirjottamaan mitään. Nyt kerkeän, koska varasin tähän päivään itselleni tämmösen tietokoneslotin Maxin päikkäreiden ajaksi. Siis ei mun sitä tarvinnut mistään muualta varata kuin vain omasta päästäni, koska mä oon nykyään tosi huono istumaan tietokoneella ja mun täytyy valmistautua siihenkin hyvin. Tai siis varmistaa vaan, että kun mä vaivaudun koneelle niin mun ei tarvitse tätä ihan heti jättää kesken. Teen niin paljon juttuja kun mahdollista yhdellä kertaa, että ei tarvitse kohta taas olla täällä kopissa.

Täytin tossa muutaman työhakemuksen, koska työkkäri pakottaa. Luin myös ton info-paketin tohon koulutukseen liittyen, mutta se ei kyllä kertonut mulle yhtään mitään. En edelleenkään tiedä muuta kuin sen, että koulutus alkaa tänä perjantaina, 19.8.2022. Mulla ei ole mitään linkkiä mihinkään Teams-puheluun tai muutakaan, mutta mä uskon, että kaikki tarvittava informaatio mulle vielä annetaan. Toivottavasti.

Sitten kävin läpi vielä vähän tän blogin tilastoja, koska ne pitää aina tarkistaa. Vaikka se liikenne täällä mun blogissa ei olekaan kun alle 20 ihmistä / merkintä, niin silti nämä tiedot on mulle tärkeitä. On olemassa ainakin kourallinen ihmisiä, joita mun merkinnät kiinnostaa ja sekin jopa motivoi.

Ja kun tämä blogi tuli tässä avattua niin ajattelin, että kirjoitetaan samalla vähän. Tässähän tätä jo jonkin verran tuli, mutta siirrytään nyt siihen itse asiaan!


Tosiaan, 11.8.2022 meille syntyi toinen poika. Mentiin sairaalalle heti aamusta, koska synnytys piti käynnistää erinäisistä syistä johtuen. Ja olihan laskettu aikakin mennyt jo, joten pieni oli valmis maailmaan.

Käynnistelyssä menikin sitten se koko torstai. Melkein. Hitto kun mä olen huono muistamaan noita kellonaikoja, enkä mä nyt löytänyt tähän hätään sitä lappua, missä ilmoitettiin kaikki vauvan syntymätiedot.. Sen mä voin ehkä sanoa varmaksi, että kello oli 19 ja jotain kun poika tuli vauhdilla maailmaan. Oisko ollu ollut 19:28? Ja siis tää kellonaika-ongelma on kytköksissä siihen, että mä en muista päivämääriäkään. Eikä tarkoita, ettäkö olisin jotenkin väliinpitämätön; mitkään numerot ei vaan jää mun päähän jostain syystä.

Eira sinnitteli tosi pitkään ilman mitään kipulääkkeitä. En tiedä miksi, eikä taida tietää Eira itsekään. Mä yritin sille aina välillä sanoa, että pyydä nyt joku antamaan jotain, mutta ei. Kivut oli kuitenkin jo sitä luokkaa, että Eiralta pääsi suustaan tahattomia kirosanoja. Sitten kun Eira viimein suostui soittamaan henkilökuntaa paikalle ja pyytämään kivunlievitystä, niin sittenhän jo alkoikin tapahtua. Kätilö oli just hakenut jonkinlaisen anestesia-kärryn ja valmisti sen ääressä oikeanlaista annosta lääkettä. Eira oli kääntyneenä kyljelleen katse mua päin, otti mua kädestä kiinni ja alkoi valmistautua piikkiä varten. Piikkiä tai mitään lääkettä ei keretty antamaan kun Eira alkoi jo puristamaan mun kättä synnytyksen käynnistymisen merkiksi. Ja vauva sieltä sitten putkahtikin jo maailmaan ihan muutamassa minuutissa.

Kaikki tapahtui siinä sitten jotenkin niin tosi nopeesti. Katottiin Eiran kanssa vaan toisiamme tyhjät ilmeet kasvoillamme, kun ei kumpikaan oikein tajuttu mistään mitään. Kätilö kertoi, että pää syntyi ja mä sitten harhauduin katsomaan tätä tapahtumaa. Vauvan pää oli aivan sininen, mutta se oli oikeasti ulkona. Siellä siis oikeasti oli ollut vauva kokoaika, mutta eipä mun aivot sitä olleet täysin sisäistäneet. Tuli kaikenlaisia pelkoja vauvan väristä johtuen, mutta silti hirveesti onnellisuutta siitä, että siellä oli vauva ja sitten taas pelkoa, mutta lopulta kuitenkin eniten sitä onnellisuutta, koska se sinisyys lopulta hävisi. Napanuora oli kietoutunut käsittääkseni kierroksen kaulan ympärille ja se oli hieman vaarallinen tilanne. Se kuitenkin tuli sitten niin nopeesti, että mitään kunnon hätätilannetta ei kerennyt kehkeytymään. Onneksi.

Siinä se sitten oli se vauva, Eiran päällä makoilemassa ja väri alkoi hiljalleen muuttua normaalimmaksi ja normaalimmaksi. Pieni, täydellinen vauva. Sitä oli vaan pakko katsoa ja katsoa. Valehtelisin jos väittäisin, että silmät pysyi kuivana koko toimituksen ajan. Kyllä pääsi onnenkyyneleitä.

Eira oli saanut verenpaineeseen jotain lääkettä ja sen takia oli tiedossa, että Eira ja vauva jää vielä sairaalaan. Joskus 23 aikaan lähdettiin viemään Eiraa, vauvaa ja Eiran tavaroita kohti perhehuonetta, jossa sitten vierähtikin seuraavat pari päivää pienessä tarkkailussa. Minä toki lähdin kotiin, koska olisi ollut kallista puuhaa jäädä munkin vielä sinne makoilemaan. Seuraavana aamuna sain touhuta Maxin kanssa tovin, sitten Eiran äiti taas tuli Maxia hoitamaan ja mä pääsin takaisin sairaalalle.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Toisena päivänä napattiin tämä kuva. Siinä hän nyt sitten on, meidän kuopus. Syntymämitoiltaan 3154 grammaa ja 49 senttiä. Nimeltään.. No, enpäs sitä teille kerrokaan. Me ollaan kutsuttu sitä nyt possuksi, kuten ollaan kutsuttu Maxiakin. En tiedä miksi, mutta jostain syystä meillä on nyt kaksi possua, vaikka ihmisiä kumpainenkin oikeasti on. Mä jotenkin oletan, että possu tulee pojasta, mutta se on sitten kuitenkin jotenkin hauskempi sanoa. Häntä kutsutaan myös paljon pikkuveliksi, koska Max on alkanut tunnistamaan sen. Kun kysyy Maxilta, että "missä pikkuveli?" niin Max etsii katsellaan pienen veljensä ja osottaa yleensä aina oikeaan paikkaan.

Se oli muuten tosi hellyyttävä se Maxin ja pikkuvelin ensikohtaaminen. Voi että. Pakko sanoa, että meikäläisellä kostui siinäkin kohtaa silmät ja huomasin nauhoitetusta videosta sen, että myös Eiralla meni ääni hieman rikki liikutuksesta. Max oli siis oikeasti tosi innoissaan! Se vaan hymyili ja piti tosi semmosta innostunutta ääntä. Ja kun vauvalta pääsi sitten pieni itkahdus, niin Max yritti olla ystävällinen ja heitti tälle oman tuttinsa. Ja toisenkin oman tuttinsa Onneksi osasin jotenkin varautua näihin ystävällisiin eleisiin ja mulla oli käsi välissä, eikä tutit osunut vauvaan.

Nyt Max ei ihan hirveesti ole ollut kiinnostunut pikkuveljen meiningeistä, mutta aina välillä käy vähän ihmettelemässä sitä. Odottaa varmasti jo tosi innoissaan, että pääsee jossain kohtaa leikkimään sen kanssa. Siihen vaan menee tovi jos toinenkin. Nyt kun tämä on tätä lähinnä makaamista, syömistä, kakkimista ja pissimistä.


Vaikka onnellinen onkin, niin ei sitä voi kieltää, etteikö olisi kaikenlaisia pelkotilojakin taas. Päälimmäisenä ehkä se, että osaako sitä huomioida kummankin lapsen riittävästi? Max ei ole vielä osoittanut hirveesti mitään mustasukkaisuutta, koska ei sen elämä ole vielä paljoa muuttunut. Isi ja äiti leikkii kumpainenkin Maxin kanssa minkä kerkiää. Jossain vaiheessahan se kerkiäminen vähenee kun uusi lapsikin alkaa vaatimaan omaa osuuttaan huomiosta. Tai siis vaatiihan se nyt jo ja se myös saa sitä huomiota.. Mutta.. No, siis tää on varmaan taas joku vaan tämmönen mun päänsisäinen juttu. Haluan olla isä kummallekin pojalle yhtä paljon ja sitä kautta sitten vaan jännittää, että osaanko. Ehkä sitä osaa? Tässä ollaan vaan niin uudessa tilanteessa taas, että kaikenlaisia ajatuksia pyörii.

Pääosin on kuitenkin mennyt nyt hyvin. Tai siis.. No, en mä koe, että tässä olisi ollut vielä mitään negatiivisia seikkoja. Toivottavasti ei tulekaan ja kaikki menee omalla painollaan vaan hyvin eteenpäin. Ja hei, Maxin kanssa ei päästy koskaan oikein siivoilemaan pukluja, mutta tämä uusi kaveri tarjoilee niitä ihan kiitettävästi. Eli nyt me päästään kokemaan tämäkin! Eilen pikkupossu makasi mun päällä ilman minkäänlaista vaatetta tai vaippaa ja mä sain korttipelisanastoa käyttäen suoran. Ensin puklun kaulalleni, sitten pissan vatsalleni ja vielä lopuksi tai jossain vaiheessa, oli ilmestynyt se kakkakin mun päälle. Ei harmittanut, vaikka vähän harmitti se, että piti siinä sitten tosi väsyneenä vielä suihkuun raahautua.

Ja nyt ei mulla enää muuta. Tässä oli tämmönen aika kattava pakkaus siitä miten tässä nyt eletään. Eli seuraavaan kertaan ihmiset!

Terveisin,
Vesa-Matti

Lepää rauhassa Vesa-Matti Loiri

Viime merkinnässä sanoin, että tulen kirjottelemaan seuraavan kerran vasta sen jälkeen kun uusi vauva on syntynyt. No, ei se vielä ole, mutta mun oli pakko tulla muutama sana kirjottamaan.

Mä oon semmonen ihminen, että mä en helposti luo mitään tunnesiteitä julkkiksiin, koska.. No, ne ei kuulu mun elämään silleen. Mä saatan muusikoita kuunnella radiosta ja näyttelijöitä katselen elokuvista ja sarjoista. Ei ne ole mulle sen enempää. Tästä syystä en ole kokenut mitään erikoisempia tunneryöppyjä kun joku julkisuudesta tuttu henkilö on kuollut. Tottakai mä siis koen jonkinlaisen semmosen surullisuuden, koska enhän mä nyt mikään tunteeton ole. Kaikki kuolemat on surullisia.

Nyt kuitenkin, tällä kyseisellä päivämäärällä.. Ihminen, joka on pyörinyt meidän telkkareissa aina ihan lapsuudesta asti ja jonka yksi kappale on mun karaokebravuuri.. No, näättehän te sen jo otsikosta ja varmasti olette uutisiakin lukeneet; Vesa-Matti Loiri, mestari, on nukkunut pois. Tämän tiedon kuultuani mun sydän jätti yhden lyönnin välistä ja se humahti vahvana suruna päähän. Jäi hetkellinen tyhjyys.

Viime viikonloppuna oltiin istumassa puistossa ja juomassa vähän lonkeroa. Siellä tuli puheeksi, että Loiri oli joutunut sairaalaan. Selitin sitten pienessä hiprakassa kuinka "pala mun sielua lähtee jos se nyt kuolee!" No, pala sielua on kai nyt sitten lähtenyt. Ja se siis johtuu ihan puhtaasti siitä, että mut on tosiaan nimetty Loirin mukaan ja kyseinen mestari on koko elämän kulkenut matkassa tv:ssä tai soittimessa. Se on tavallaan ollut esikuva, vaikka en sen jalanjäljissä ole lähtenytkään kulkemaan. Taiteilijasieluja toki molemmat, mutta siihen ne meidän yhteneväisyydet jää – ja mahtava nimi molemmilla!

Taide elää, onneksi. Uuno Turhapuro -elokuvat ei mihinkään poistu ja musiikki on edelleen kuunneltavissa. Hattu pois päästä ja suuri kunnioitus, lepää rauhassa The Vesku!

Tähän loppuun vielä karaokebravuurini ja samalla ehkä suosikkikappaleeni kyseiseltä suurmieheltä. Huh huh, tämäpä melkein kirvoitti kyyneleet silmiin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Elokuulumisia

Viime merkinnästä taas vierähtänyt tovi. No, pari viikkoa. Mulla on kyllä tässä välissä ollut niin monta kertaa fiilis, että tekisi ihan mieli kirjoittaa jotain. En vaan ole saanut mitään aikaan. Ollut taas semmosta kummallista selittämätöntä väsymystä aina välillä. Tai ehkä se selittyy sillä, että univelkaa aika varmasti on jo monen vuoden takaa.

Tänään tulin kirjottelemaan lähinnä siksi, että siis.. No, mut valittiin koulutukseen Alajärvelle. Joka siis sijaitsee 323 kilometrin päässä nykyisestä sijainnistani.. Se on aika pitkä koulumatka, eikö? Mutta sitten päästään siihen parhaimpaan osuuteen; voin suorittaa sen kuulema täysin etänä.

Mähän varmaan jossain vaiheessa puhuin siitä, että haluan siirtyä IT-alalle tavalla tai toisella. No, tämä on nyt jonkinlainen tapa, koska siis mä ryhdyn opiskelemaan verkkosivutuotannon perusteita. En ole vielä lukenut tuota info-pakettia mikä mulle juuri lähetettiin, mutta mä olen melko luottavaisin mielin siitä, että toi on mulle oikea paikka.

Mähän siis olen opiskellut joskus pienempänä jonkin verran HTML-koodia. En koskaan kylläkään ihan niin paljoa, että olisin täysin itse rakentanut ainuitakaan verkkosivuja. Mä käytin kyllä paljon valmispohjia ja osasin muokata niitä tarpeen tullen. Ja jos jotain en osannut niin osasin aina katsoa netistä ohjeet, että miten pitää seuraavaksi toimia. Aihe on ollut mielenkiintoinen, joten mielenkiinto on säilynyt aiheen parissa.

Sen lisäksi oon tän blogin takia joutunut opiskelemaan CSS-koodia. Mun pitäisi kai osata selittää tämä asia jotenkin fiksusti, mutta en osaa. Mä olen vaan itsenäisesti opiskellut sitä, mutta en periaatteessa tiedä siitä mitään historiaa tai miksi tämä koodi on olemassa. Tai tiedän mä sen, että sillä vaikutetaan aika paljon verkkosivun ulkonäköön. Wikipedia sanookin sen olevan "erityisesti verkkosivuille kehitetty tyylisivu". Ja tällä koodilla mä olen siis vaan muokkaillut tämän blogin ulkoasua. Yrittänyt paljon enemmänkin, mutta koska sille ei ole ollut tarvetta oikeasti, niin olen jättänyt opiskelut vaan siihen mitä tarvitsen. 

Ja vaikka mä koen osaavani näitä koodeja tarvittavan paljon, niin silti mulle iski yhtäkkiä kauhu; mitä jos vahingossa vaikka valehtelinkin? Entä jos en osaa yhtään niin paljon kun tuo koulutus vaatii? Mä olen hyvin epävarma itsestäni. Mutta koska kyseessä on kuitenkin verkkosivutuotannon perusteet, niin mä luulen kaikesta osaamastani olevan vaan hyötyä, koska lähdetään varmaan liikenteeseen aika perusmeiningeistä. 

Mutta tiedättekö.. Tämä ala on vaan niin jännä. Mä en periaatteessa tiedä siitä paljoakaan, mutta mä tiedän sen verran, että mä olen hyppinyt näiden tyyppien varpailla jo joskus pienempänä. Tai siis.. No, olen osannut aiheesta pienenä poikana enemmän kun varmaan moni, joka oli mun ikäinen silloin joskus 15-20 vuotta sitten. Ja nyt kun mä olen tän ikäinen ja tämä kehitys on mennyt menojaan, niin mä tiedän, että tuolla on ala- ja yläkouluikäisiäkin, jotka tietää tästä aiheesta ja alasta jo paljon enemmän kun minä. Miksi en vaan hypännyt tähän kärryyn silloin aikanaan, vaikka tiesin tämän kiinnostavan itseäni? Vaikka sanotaanhan sitä, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan.. No, nyt mulla on kuitenkin semmonen fiilis, että nyt mennään oikeaan suuntaan. Vihdoin.

Mä käyn ton koulutuksen ja katson sen jälkeen, että mihin se riittää. Jos se ei riitä, niin sitten opiskellaan lisää. Ehkä tosta koulutuksesta löytyy se oikea suunta, että mitä haluan IT-alalla loppujen lopuksi tehdäkään? Kuka tietää. Kai mun pitäisi jo tähän ikään mennessä tietää, mutta.. No, tämmöstä tämä nyt mun kohdallani on.


Tän paikan saaminen tuolta koulusta oli hyvä uutinen tähän viikkoon. Mä suhtauduin asiaan hyvin skeptisesti, koska toi oli lähtökohtaisesti suunnattu Alajärveläisille.. Alajärviläisille? No, niille tyypeille siellä, jotka asuu kohteessa Alajärvi. Ulkopaikkakuntalaisia otettiin käsitykseni mukaan vaan täydentämään, jos jää paikkoja. Mä laitoin hakemuksen perjantaina ja sain heti maanantaina tietää olevani sisällä. Se on aika huippua.

Mutta mikä myös on huippua, jopa paljon huipumpaa – huipuinta! – niin se, että meidän lapsi syntyy tällä viikolla. Eira on joutunut juoksemaan paljon neuvolassa, koska on ollut korkeita verenpaineita ja mitä kaikkea. Tänään taas kävi ja joutui siirtymään jopa sairaalaan lisätutkimuksiin tai jotain. En halua kirjotella tänne liikaa Eiran asioita, joten jätetään tämä ihan vaan tähän. Mutta mitä mä voin kertoa, niin sen, että käynnistys tapahtuu 9.–11. elokuuta.

Eli siis huomenna, ylihuomenna tai yliylihuomenna. Ja mä en edes vieläkään tajua, että meille on tulossa uusi vauva. Mä tajuan sen taas vasta siinä kohtaa kun saan sen pienen ihmeen syliini? Ilmeisesti mun aivoilla ei näin isoja asioita täysin käsitetä ennen kun sen asian itse näkee. Tokihan tämä siis alkoi jännittämään nyt paljon enemmän, koska nyt ei ole enää laskettu aika, vaan tämä ihan oikeasti käynnistetään ja silloin se tulee eikä mietitä. Ja, no, laskettu aika olikin 9.8. joten huomenna jos se käynnistettäisiin, niin se syntyisi silloin kun pitikin.

Mitenhän maltan sitten taas siirtyä opiskelemaan 19. päivä? Hmm, siinäpä vasta pulma. Kaikkea kuitenkin helpottaa se, että tämä on tosiaan etäopiskelua ja käsittääkseni varmasti paljolti itseopiskelua myös. Kai? Toivottavasti? No, se selviää varmasti joskus. Joskus sitä ollaan paljon viisaampia, joskus taas ei. En tiedä.

Haluan taas käyttää sitä hienoa sanaa; utopistinen. Se kuvaa tällä hetkellä taas kaikkea tätä. Asiat tuntuu olevan epärealistisen hyvin mallillaan tällä hetkellä. Mutta enpähän minä olisi minä jos ei jossain päin aivokoppaa koputtaisi se ajatus, että "nyt kun kaikki on näin hyvin, niin kohta tapahtuu jotain todella ikävää". Enhän mä siihen halua uskoa, mutta mun aivot on ärsyttävät. Tiedän, se on ajatusvääristymä. Mä olen tutkinut aihetta, mutta en ole onnistunut näitä kaikkia vääristymiä itseltäni poistamaankaan.

Hmm, no.. En mä tiedä. Nyt vaan odotellaan tätä huipuinta asiaa saapuvaksi syliin ja sitten ruvetaan miettimään sitä koulutusta tarkemmin – jos maltan. Jep, ei mulla nyt muuta, joten seuraavaan kertaan! Ja silloin meidän uusi vauva on varmasti jo maailmassa! Kääk!

Terveisin,

Vesa-Matti