Mä yritän itselleni uskotella, että olen pitänyt ihan vaan tietoista taukoa kirjoittamisesta, mutta todellisuudessa mulla ei ole vaan ollut fiilistä eikä sitä kuuluisaa aikaakaan. Päivät kun menee edelleen ja tulee menemäänkin lasten kanssa pääosin. Enkä mä siis valita, mä tykkään olla meidän lasten kanssa. Omaa aikaa edelleen varastan nukkumisesta, mutta kyllä mä olen ihan hyvin pärjännyt 4-7 tunnin yöunilla. On ollut pitkään jo uusi normi, vaikka ei tietenkään pitäisi.
Iskää on kamala ikävä. Mun on edelleen vaikea edes hahmottaa sitä, että iskä on oikeasti poissa. Mun on ollut edes mahdoton sitä täysin käsitellä, koska elämän on täytynyt jatkua. Ja se elämän jatkuminen on toisinaan ärsyttänyt mua niin suunnattomasti. Mulla on paljon niitä päiviä kun mua ei huvittaisi edes nousta sängystä, koska haluaisin vaan olla ja rypeä. Järki-Vesku vaan on sitä mieltä, että ei kannata jäädä rypemään, että eteenpäin on mentävä, koska iskäkin olisi niin halunnut. Ja mitä se rypeminen edes auttaisi? Ei se tuo ketään takaisin. Lapset tarvitsee mua nyt ja mä tarvitsen lapsia, koska muuten en varmasti pysyisi edes kasassa.
Eilen Youtubesta paukahti vahingossa joululaulu soimaan. Kuuntelin sitä aluksi niin, että "kyllä, kohta se joulu taas on." Tovin kuunneltuani mulla tuli kyynel jos toinenkin silmään. Luulin, ettei mulla tulisi kyyneleitä selvinpäin, mutta ihan oikeasti pari kyyneltä tuli. Ja olo, että mitään joulua ei tule. Mun jouluihin on aina kuulunut se, että käyn vanhemmilla viettämässä aikaa. Voinhan mä edelleen mennä äitin luokse viettämään sitä perinnettä, mutta tajusin, että ei se ole enää sama. Iskä puuttuu. Joulun aikaan on aina kuulunut se, että kuuntelen äitin ja iskän yhteen toimivaa huumoria ja nauretaan paljon. Jopa Arton kuoleman jälkeen meidän jouluun kuului huumori ja nauru, vaikka Arton kuolemasta ei ollut edes pitkä aika. Jotenkin tuntuu, että tänä jouluna ei naureta. Voin olla siinä taas väärässä, mutta tältä musta tuntuu tällä hetkellä. Tai eilen tuntui ja nyt kun sitä taas ajattelee, niin tuntuu se nytkin.
Kaikki tietää; mä rakastan joulua. Mutta mitä tapahtuu nyt kun asetelma on eri? Tuleeko musta vähemmän jouluihminen? Sitä ei voi vielä tietää, mutta jos joululaulut itkettää jo nyt niin varmasti jotain on muuttunut mun ajatusmaailmassa.
No, hmm.. Lapsistahan te varmasti haluatte kuulla, eikö niin?
Nyt kun Eira on palannut työmaailmaan ja mä olen pääosin itsekseni lasten kanssa aamupäivät, niin mä olen joutunut opettelemaan asioita. Mä olen joutunut opettelemaan Maxin päiväkotiin viemisen niin, että Miio kulkee kokoaika mukana. Onneksi on kantoreppu, koska ilman sitä mä en varmasti pärjäisi, koska mä inhoan lastenrattaiden kanssa kulkemista jos on toinen lapsi vapaana. Mä haluan olla kokoajan tilanteen tasalla ja jos vapaana oleva Max yhtäkkiä livistää johonkin niin mun on helppo lähteä perään. Onneksi mitään livistelyjä ei ole ollut, mutta niitä tilanteita mä silti jostain syystä pelkään.
Onneksi toi päiväkotiin vieminen on osottautunut suhteellisen helpoksi operaatioksi. Toisinaan Max on toista mieltä ja ne aamut on vaikeampia, mutta eikö meillä kaikilla ole niitä aamuja kun ei kiinnostaisi mihinkään lähteä? Tottakai Maxillakin. No, mulla on tosiaan niitä aamuja kun mua ei kiinnostaisi edes nousta ja se ajaa mulla saman asian. Max käy nyt toistaiseksi vaan puolipäiväisesti päiväkodissa. Ensi viikolla asia kuulema muuttuu ja Max siirtyy täyspäiväiseksi päiväkotilaiseksi. Se helpottaa mun aamuja, koska mun ei sitten taas tarvitse välttämättä lähteä vaeltamaan Miion kanssa Maxia hakemaan ennen päiväunia.
Päiväunet on muuten.. Tai no, sanotaan, että nukkumaan meneminen on Maxille pääsääntöisesti tällä hetkellä vaikein osa päivää. Mä olen paljoa valehtelematta joutunut joka päivä sanomaan Maxille saman lauseen: "Jokaiseen päivään kuuluu yhdet päiväunet ja yhdet yöunet." Se ei mene Maxin jakeluun. Aina kun ollaan menossa päivä- tai yöunille niin siitä tulee jonkinlainen taistelu. Max kun puhuu nykyään hyvin ymmärrettävästi, niin se kyllä kertoo syitä miksi ei mennä nukkumaan. "Ei nuku, ei pötkötä, ei väsytä, ei sitä, eikä varsinkaan tätä". Saattaa olla yhdellä kädellä laskettava se määrä kun Max on mennyt hyvillä mielin nukkumaan.
Toinen vaikeus Maxin arjessa on Miio. Max on hyvin vahvasti sitä mieltä, että Miio rikkoo kaiken, vaikka Miio ei ole koskaan käsittääkseni rikkonut mitään. Miio ei saa osallistua Maxin leikkeihin, koska "Miio rikkoo". Tää on toinen asia mihin joutuu päivittäin sitten itsekin toistamaan useaan otteeseen tutun lauseen: "Ei, Miio ei riko mitään. Miio haluaa vaan leikkia sinun kanssa."
Ja, no.. Maxin ruokailut on myös vähän mitä on. Hyvin vähäruokainen lapsi, mutta ei se ole kyllä nälkää joutunut näkemään. Meillä, ehkä enemmän Eiralla, on semmoinen tapa, että jos ei yksi ruoka kelpaa niin sitten tarjotaan toista. Mä olen yrittänyt siitä eroon kokonaan, koska tällä tavallahan lapsi oppii sitten valikoivaksi ja oppii myös sen, että näin helposti meillä saa periksi. Mä olisin itse sitä mieltä, että jos lapsi ei nyt syö niin se syö sitten myöhemmin. Ruokapöydästä pois ja sillä selvä.
Tästä tuli mieleen se, että meillä on muutamia lastenhoidollisia erimielisyyksiä Eiran kanssa, jotka pitäisi ehkä kitkeä kokonaan pois. Meillä meni jo koira vähän pilalle kun minä olin säännöt ja Eira on ollut hellyys ja herkut. Mä en halua toistaa sitä virhettä lasten kanssa. Mä olen yrittänyt Eiralle sanoa näitä asioita, mutta yleensä ne unohtuu siinä kohtaa kun ei jaksa enää lapsen itkua kuunnella. Enkä mä siis yritä tässä nyt mitenkään pönkittää itseäni, tämä tulee vaan tajunnanvirtana nyt näköjään ulos. En mäkään tee aina oikein, en varmasti. Tää on meille molemmille ihan yhtä suurta opettelua kokoaika. Ja kun on vanhemmilla eri lähtökohdat ja molemmat on kasvanut erilaisessa perhemuodossa. Tässä kai kuitenkin päivä päivältä mennään enemmän ja enemmän sitä kohti, että löytyisi ne täysin yhteiset pelisäännöt.
Ja siis lasten kanssa mä olen ollut enemmän se herkut kun mitä Eira. Mä haluan nähdä lapset hyväntuulisina ja olen sen takia helposti sortunut antamaan lapsille herkkuja. Sitä mä yritän itse opetella nyt, että on vaan yksi lauantai ja vain silloin on herkku-/karkkipäivä. Mun on täytynyt myös itse opetella kärsivällisyyttä, vaikka olen aina kokenut olevani lähes maailman kärsivällisin ihminen. Jos joku luulee olevansa kärsivällinen ihminen niin yllättyy varmasti lastenkasvatuksessa hyvin paljon. Se vaatii ihan jonkun uuden tason kärsivällisyyttä, josta ei edes koskaan ollut kuullutkaan.
Sanoisin, että Eiran Akilleen kantapää on Miion ripustautuminen. Miio roikkuisi kokoaika Eirassa jos se olisi mahdollista. Ja jos se ei ole mahdollista niin sitten Miio parkuu lattialle laskettuna niin kauan, että Eira sen taas syliinsä nostaa, koska ei jaksa kuunnella sitä parkua. Ja tämä on semmonen kohta missä mulla on eri näkökanta; mun mielestä toi on taas sitä, että lapsi oppii saamaan periksi. Mä voin olla tässä väärässä, mutta siltä musta tuntuu. Mutta kyllä mä ymmärrän tässä Eiraakin, koska onhan Miion parkuminen noissa tilanteissa hyvin raskasta kuunneltavaa. Ei vaan olla löydetty oikein keinoa, että millä me saataisiin Miio irti äidistään. Ei kokonaan, mutta tiedätte kyllä.
Ja siis kun Eira on töissä niin Miio ei itke lähes yhtään. Mun muistaakseni Maxilla oli tämä sama vaihe jossain kohtaa ja siitäkin päästiin ajan kanssa eroon. Kai tässäkin vaan vaaditaan sitä kärsivällisyyttä. Mua harmittaa hyvin paljon se, että meillä on Miion kanssa ainakin mun mielestä mukavat aamupäivät, mutta sitten kun Eira tulee kotiin niin Miio ei ole huomaavinaankaan minua, vaan ripustautuu Eiraan täysin. Mä olen yrittänyt kykyjeni mukaan käydä sitä Miioa Eirasta irrottamassa, mutta usein se on sitten taas parkua.
Jatketaan sitten Miiosta lisää. Miiohan on sitten käytännössä taas Maxin vastakohta. Miio syö hyvin, Miio menee nukkumaan hyvin ja Miio varmasti myös antaisi Maxin osallistua omiin leikkeihinsä, jos hänellä omat leikit olisi, eikä aina vaan yrittäisi Maxin leikkeihin mukaan. Tai siis onhan Miiolla omat leikkinsä, joita se leikkii yleensä silloin kun ollaan kahden. Miio tanssii, leikkii autoilla ja kaikista mieluiten Miio leikkisi asioilla, jotka ei ole leluja eikä varsinkaan lapsille tarkoitettuja.
Miiossa vaikeinta on juurikin tuo äitiinsä ripustautuminen. Muutoin Miio on kyllä hyvin leikkisä ja iloinen veijari. Kävelee, juoksee ja kiipeilee nykyään jo todella kovaa vauhtia.
Mä huomasin, että mä tartun helposti vaan ongelmakohtiin ja kirjoitan niitä sitten vaan ylös. Mutta ehkä se on vaan sitä, että ne on tässä ollut aika vahvasti päälimmäisenä arjessa. Tai siis niiden kitkeminen pois ja elämän helpottaminen kaikille osapuolille.
Vaikka kirjoitin lapsista noita ongelmakohtia tähän niin se ei todellakaan tarkoita, että meidän lapset olisi jotenkin vaikeita. Ei todellakaan. Omat haasteensa, mutta pääosin meidän pojat on ihan mahtavia tyyppejä kaikkine "vikoineen". Siksi haluankin koittaa kirjoittaa ylös myös enemmän hyvää.
Maxihan rakastaa tällä hetkellä ehkä eniten junia. Jossain vaiheessa se olisi voinut vaan tuijotella pattereilla liikkuvaa junaa tuntitolkulla. Ja mä voisin tuijotella Maxia kun se vaan tuijottaa junaansa. Musta se on todella hellyyttävää, että lapsi leikkii ja tulee iloiseksi leikeistään. Erilaisia vaiheita tulee leikkienkin suhteen kokoaika ja välillä kiinnostaa junat, välillä autot ja sitten taas joku muu. Mutta kaikki leikkiminen on ilo vanhempien silmille. Ja leikkiminenhän on juuri se asia, mitä mä haluan, että meidän lapset tekee ihan niin pitkään kun siltä vaan tuntuu. En halua, että mikään ulkopuolinen taho ikinä yrittää saada meidän poikia lopettamaan leikkejään. Mä lopetin itse leikkimisen liian aikaisin omasta mielestäni, koska "muutkaan ei enää leiki, enkai mäkään sitten". Mä olisin halunnut, mutta mulle tuli se pelko, että koulussa alettaisiin kiusaamaan seuraavaksi sitten siitä jos se tieto jotenkin olisi kouluun levinnyt. Mun vanhemmat olisi kyllä varmasti antanut mun leikkiä jos olisin uskaltanut haluta leikkiä, mutta paineet kävi itselle liian suuriksi.
Huomaatteko miten tämä tajunnanvirta vie tätä tekstiä?
Max on myös pääsääntöisesti iloinen veijari. Max haluaa hassutella ja leikkiä. Max myös haluaisi, että joka päivä on karkkipäivä ja siinä minä sitten aika usein sorrun yhteen tikkariin tai yhteen karkkipatukkaan. Max nukkuu nykyään – on nukkunut jo pitkään – hyviä yöunia, sen jälkeen kun vaan suostuu nukkumaan. Aina välillä yöllä se hiipii meidän väliin nukkumaan ja mun mielestä se on ihan ok. Jopa hellyyttävää. Toki sille pitää jossain ikävaiheessa pistää stoppi, viimeistään varmaan joskus siinä aikuisuuden kynnyksellä.
Maxin kanssa on nykyään kiva jutella kun siltä tulee tosiaan tosi paljon jo ymmärrettävää tekstiä ulos. Ja Maxille on muodostunut jo omia hokemiaan, jotka se on oppinut jostain. Se painottaa joitain sanoja tietyllä tavalla ja se kuulostaa hauskalta. Yks parhaimpia on se kun Max saa vaikka uuden takin tai uudet kengät, no, mitä vaan uutta, niin Max yleensä sanoo: "VAU! Upee takki!" tai mikä se milloinkin on. Ja toinen hauska on se miten se innostuksissaan painottaa "miTÄ?"-sanaa. Ja nykyään se toistelee tosi paljon sanaa: "Oikeesti?" "Oikeesti!" "Oikeesti.."
Miion suustahan ei vielä tule mitään muuta kuin "kakka". En tiedä voiko sitä vielä merkata ensimmäiseksi sanaksi, koska se saattaa olla ihan vaan jokeltelua, mutta se osaa sen myös pyynnöstä toistaa. Matkii kissaa ja koiraa hienosti, mutta jos ei tiedä eläintä niin yleensä se on ollut koira, äänestä päätellen.
Miio myös ymmärtää paljon asioita, mutta vaan silloin kun haluaa tai kerkeää ymmärtämään. Tänä aamuna esimerkiksi se yllätti mut sillä kun sanoin, että "mennäänpä syömään aamupalaa", poika juoksujalkaa riensi avaamaan laatikon, jossa meillä lastenruokia säilytetään, otti sieltä purkin käteensä ja antoi mulle. Aikaisemmin jos sanoin, että mennään syömään, niin se juoksi vaan tuolinsa luokse. Voi olla, että tämä oli joku kertaluontoinen tapahtuma, mutta ainakin todisti mulle sen, että se ymmärtää mitä sille puhutaan. Vaikka se ei siltä harmitilanteissa kyllä vaikuta. Oliko tuo vähän ilkeästi sanottu? Ehkä se oli vähän. Mutta ottakaa se huumorina, koska en mä vakavissani koskaan viittaisi lapsen älykkyyteen negatiivisessa valossa.
Miion harrastuksiin tosiaan kuuluu kiellettyjen asioiden haluaminen, kiellettyihin paikkoihin meneminen ja siellä pysyminen useista kielloista huolimatta ja ripustautuminen. Taas mä menin negatiivisen kautta, anteeksi. Olenko mä jotenkin huono vanhempi kun multa tulee helpommin nämä huonot jutut ulos? Kyllähän siis Miiokin tekee ihan sallittuja asioita ja se senkin seuraaminen on viihdyttävää. Oon nähnyt nyt muutamaan otteeseen, että Miio uppoutuu asioihin vahvasti. Se saattaa tuijotella ja pyöritellä asiaa kädessään pitkään ja vaan miettiä sitä. Ehkä, en mä tiedä mitä se oikeasti miettii. Se on hauskannäköistä kun se on muutoin ihan seis, mutta asia kädessä pyörii ja sitä kyllä tutkitaan tarmokkaasti.
Miio tykkää myös hassutella. Ja kun minäkin tykkään hassutella niin meillä on Miion kanssa kaksin paljon semmosia hetkiä kun poika vaan nauraa räkättää. Ja on niitä hetkiä välillä myös muulloinkin jos se on vaan sillä tuulella, että isinkin seura kelpaa.
Hmm, olisikohan tässä tarpeeksi tälle kertaa? Johan tässä on päälle tunti tullut kirjoiteltua. Joo, päätetään tämä tältä kerralta tähän ja lähden herättelemään poikasia.
En osaa sanoa, että koska seuraava blogimerkintä ilmestyy, mutta nyt kun taas kokeili pitkästä aikaa niin olihan tämä ainakin sen verran hauskaa, että pitäisi kyllä useammin. Tässä mennään vaan hyvin vahvasti fiiliksen, ajan ja lasten ehdoilla. Jos fiilis on sopiva, aikaa on jostain syystä tuhlattavaksi asti ja lapset ei estä kirjoittamasta niin sitten taas kirjoitetaan.
Terveisin,
