03122018 | Kolmasko?

Heti alkuun: ennen keskiviikkoa mulla ei ole mahdollisuutta panostaa tähän kalenteriin rahallisesti. Joten vielä nää pari luukkua tulee olemaan pelkkää tekstiä, koska en keksi muutakaan. Kaikki kiva vaatii rahaa..

Hmm, mitähän mä nyt sitten keksisin? Olisiko ihan vaan kuulumispäivitys siis? Mennään sillä tänään.

Eli tosiaan, mulla on kuntouttavaa sopimusta vielä tää kuu. Ollaan yritetty yksilövalmentajan kanssa katsoa mulle työpaikkaa jostain mainostoimistosta tms. mutta ilmeisesti ei ole mahdollisuuksia Riihimäellä.

Mua vähän nyt pelottaa, että jään taas jotenkin tyhjän päälle. Mä oon kumminkin kuntoutunut niin hyvin, että mä näkisin itseni jo töissä. Mut en näkis itseäni ihan missä tahansa töissä, joten mikään varastohomma tms. ei tule kuuloonkaan.

Mä haluaisin jo päästä siihen mun haaveammattiin – grafiikkaa ja/tai kirjottamista. Tai ehkä tärkeintä vielä tässä vaiheessa olis se, että pääsis hyvään yhteisöön jäseneksi. Mä oon alkanut kokemaan sen hyvin tärkeenä mun pään kannalta. Teatterilla on kaikki ihmiset olleet mahtavia.. Jotenkin pelottaa, että joudun seuraavaksi paikkaan jossa kukaan ei ole yhtään mahtava.

Ihanteellista olis ehkä päästä ihan töihin töihin tonne teatterille. Se tosin vaatis varmaan vähän parempia vuorovaikutustaitoja kun mitä mä omistan..

Aina kun mä nään, esim. jossain kaupassa, et työntekijöillä on hauskaa keskenään, ni mulle tulee semmonen "Haluun töihin nyt!" Ehkä mä vaan kuvittelen jotenkin, että töissä kuuluu olla hauskaa tai jotain.. Mutta kun edelliset kokemukset työelämästä on:

- Rakennustyömaa, jossa sain tehdä kaiken yksin. Mulle annettiin nopeesti ohjeet, ja usein nekään ei kohdannut sen kanssa, mitä mä olin tullut sinne tekemään. Maalariopiskelijana on hyvä joutua rasvaamaan putkia ja teippaamaan listoja. Toki ne työhön kuuluu, mutta se oli vaan sitä.

- Liukuhihnatyö jollain firmalla, jossa olin siis pikkuveljen kanssa samaan aikaan. Mä pääsin heti hommaan, joka tuhos mun paikat samantien. Broidi sillä aikaa vaan niittaili lavoja kasaan ja sai sieltä sitten työpaikan itselleen. Mä lähin viikon jälkeen, koska työerkonomia mun työpisteellä ei ollut mitenkään toimiva mun kannalta – ei luultavasti kenenkään muunkaan kannalta, muut oli vaan tottunut jo siihen. Mä en halunnut tottua siihen.

- Puutyöhalli, jossa mä olin opiskellessani puusepäksi. Mä sain lähinnä vaan lakasta lattioita siellä, ja välillä painaa jotain nappia joka käynnisti ennalta määrätyn työtehtävän koneelle. Kerran pääsin käyttämään sirkkeliä, ja johtaja vaan ärjäisi mulle ne ohjeet siihen. "Siitä vaan alat työntämään sitä vaneria läpi!" ja mähän tein sitten niin. Ilmeni, että joku oli käynyt säätämässä terän kulmaa ja mun syyksihän se sitten meni, että työstämäni vaneri oli vääränlaista.

- Anttila, jossa mä olin alkuun hyllyttämässä cd-levyjä ja loppujen lopuksi mut laitettiin yksin Anttilan kellariin pumppaamaan ilmaa palloihin. Jalkapalloja, koripalloja ja lentopalloja. Ole yksin kellarissa ja pumppaa niihin ilmaa.

- Vielä pienempi puutyöhalli, jossa mulle ei ollut mitään tekemistä. Se oli tosi pieni firma, ja ne ottivat mut sinne työssäoppimaan silti. Mä lähinnä seisoin kädet taskussa siellä ja ihmettelin. Olin mä aina välillä joillain keikoilla mukana, viemässä tai hakemassa tavaraa jostain. Ne oli kiusallisia matkoja, koska kaikki oli vaan hiljaa. Lopuksi mulle sanottiin, että "olisit voinut tehä enemmänkin..", mutta kun töitä ei koskaan annettu, vaikka joskus uskaltauduin kysymäänkin.

- Työpajat, jotka on yleensä ollut parempia paikkoja kun mun työpaikat. Niissä ihmiset on ohjeistettu niin, että niiden tulee ottaa kaikki huomioon ihmisinä. Ja kun mut otetaan huomioon ihmisenä, niin mä saatan jopa viihtyä ja saada jotain fiksuakin aikaan. Ilman Suuntavalmennusta mä luulisin vieläkin, että mä haluan tehdä työtä, josta en ehkä tykkäiskään. Ja nyt tän teatterityöpajan kautta oon ymmärtänyt vielä enemmän omista voimavaroistani ja kyvyistäni.

Ei se oo aina asenteestakaan kiinni, mutta.. Ei mun pidä olla töissä paikassa, jossa mä tulen vaan kipeemmäksi ja kipeemmäksi. Ei paikassa, jossa mun täytyy olla päivät pitkät yksin. Ei paikassa, jossa mun pitää tehdä vaan niitä töitä, mitä muut ei halua tehdä.

Mä haluun kumminkin nauttia mun elämästä. En sano, että työn pitää olla semmosta, että on aina hauskaa.. Eihän toi teatterikaan ole. On päiviä kun haluis vaan jäädä kotiin, mutta oon oppinut elämään niiden kanssa. Useimmiten tuolla mä pystyn tekemään työtä ja nauttimaan samaan aikaan, ja sitä mä haluan työltä. Sitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka ottaa mutkin huomioon, eikä vaan sysää mua syrjään tekemään jotain siivoushommia.

Lyhyesti; Mä haluaisin jo oikeisiin töihin. Uskon olevani siihen valmis. Mutta mä en halua tehdä työtä, joka ei ole yhtään mua, koska siten mulla menis vaan 8 tuntia päivässä elämää hukkaan. Ja kyllä, mä koen sen näin. Mulle on sanottu, että kaikki työ on tärkeetä ja mä uskon sen. Elämä on vaan liian lyhyt hukattavaksi paikassa, jossa ei ole mahdollisuutta nauttia tekemästään.

En voi olla väärässä ajatellessani näin. Toki voin olla työtön ajatellessani näin, mutta niin.. Miksi kenenkään pitäisi vaan valittaa eläkeikään asti?

Terveisin,

Tekko