Poika on tullut kotiin!

28.10.2020 se sitten tapahtui, kello 9:40 meille syntyi poika! Maailman suloisin poika! Siitä asti kun se on mahan tällä puolella ollut, sitä on ollut vaan kiva tuijottaa. Uskomaton pieni ihminen.

Mä en kyllä oikeestaan vieläkään voi täysin sanoa, että mä osaisin ajatella tämän olevan totta. Tai siis kun olen kokoaika jankuttanut sitä, että "en oikein vieläkään ymmärrä", niin en kyllä oikein vieläkään ymmärrä. Se nyt on tossa oikeesti, mutta silti sitä ei vaan ymmärrä. Kauankohan mulla vielä menee? En tosin edes ajattele, että se on täällä vaan yökylässä tai muuta vastaavaa, koska en tiedä oikein mitä ajattelen. Olen hirveen onnellinen, mutta samalla niin ihmeissäni.

Miltä nyt tuntuu? No, uskomattomalta päälimmäisenä, kuten sitä on jo tässä jankutettu. Silti aina kun tuota pientä ihmistä katsoo, niin siitä tulee kyllä mahdottoman hyvä olo! Varsinkin ne hetket kun se makaa meidän välissä sängyllä ja sillä näyttää kaikki olevan hyvin. Se vaan pällistelee ympärilleen ja tuhisee onnellisen oloisena, se hetki jotenkin aina sulattaa sydämen uudestaan ja uudestaan.

Ja toinen iso sydämen sulattaja on se, kun se rauhottuu mun rintakehälle. Sairaalassa ollessamme oli pari semmosta itkua, että ne loppui vasta kun vauveli pääsi mun päälle makaamaan. Se vaan makaa siinä, mä taputtelen sen peppua ja sit se on niin rauhallinen, että ihan nukahtaa. Ja mäkin olen siihen kerran nukahtanut, siihen sen rauhallisuuteen. Siinä me nukuttiin yhdessä, isä ja poika. Toki mua aluks pelotti edes nukahtaa siihen, mutta se uni tuli vahingossa ja se oli kyllä hyvin koiranunta; olin kokoaika valppaana.

Synnytyksessä mä olin siis kokoaika mukana. Leikkasin jopa napanuoran, vaikka aluksi olin sitä mieltä, että en. Sakset vaan lopulta annettiin mun käteen ja näytettiin paikka josta napsastaan. Se oli.. Hmm, jännä kokemus. Ihan hyvä, että mun epäröintiä ei otettu tosissaan, vaan annettiin ne sakset käteen. Ompahan siitäkin nyt jonkinlainen tarina kerrottavaksi asti!

Hmm, synnytyksestä vielä sen verran, että opin kyllä siinä hetkessä itsestäni sen, että olen hyvinkin herkkävatsainen. Mä en siis mitenkään voinut katsoa kun Eiraa kasvoihin, koska jos yhtään muualle olisin pällistellyt, olisi oma vatsansisältö varmasti ollut jollain seinällä. Jos kukaan ikinä väittää, että se synnytys itsessään on kaunis hetki, niin en menisi enää uskomaan. Kaunista se on vasta siinä vaiheessa kun lapsi on äitinsä rinnalla; sitä hetkeä olisi voinut mielellään katsoa uudestaan ja uudestaan. Kyyneleet mulla tuli kyllä silmään siinä vaiheessa kun kätilö sanoi vauvan pään olevan ulkona, se saattoi olla ajatustasolla se kaunein hetki.. Vaikka se vähän säikäytti kun ei kuulunut ensin mitään, mutta tulihan se parkaisukin sieltä lopulta. Mahtava ensiparkaisu, huh.

Vaikka eihän toi meiän pieni nyt toistaiseksi ainakaan mitenkään kova parkuja ole ollut – nyt anteeksi, koputan puuta – ja lähinnä noi itkut on ollut enemmänkin informatiivisia kun suututtavia. Kai sitä jotenkin sitten suhtautuu oman lapsensa itkuun eri tavalla, mene ja tiedä. Ainakin joskus mulla on ollut hyvin vahva "tuokaa nyt heti korvatulpat!"-reaktio jos joku vauva on itkenyt yhtään pidempään. Nyt ensimmäisenä on ajatus siitä, että nyt vauva tarvitsee jotain, joten jotain olisi kaiketi tehtävä.

Pakko tähän merkintään vielä sanoa se, että pissavaipat mä olen toistaiseksi suostunut vaihtamaan. Kakkavaipan vaihtaminen on mulle vielä vähän, hmm, vaikeaa. Ei niinkään ehkä sen kakan takia, vaan mä en uskalla ottaa vauvasta vielä semmosta otetta, että saisin vauvan pestyä. Mua järkytti jo siellä sairaalassa se kun meille näytettiin se prosessi.. Se näyttää helpolta, mutta samalla se näyttää siltä kun sitä vauvaa retuutettaisiin.. Mä kerään tässä nyt vähän itsevarmuutta ja sit mä varmasti kokeilen myös pyllyn pesua, mutta toistaiseksi mä olen aivan liian arka.

Mä en uskalla kääntää vauvaa edes sylissäni, vaan mun pitää aina laskea se johonkin pehmeelle ja kääntää se siitä toisin päin takaisin syliin. Sit jos vauva on jonkun muun sylissä, niin oon vaan ihmeissäni kun ne pyörittelee sitä taitavasti miten sattuu ja vauvalla on kaikki ok.. Ehkä mäkin vielä jonain päivänä, uskoisin.


Päivä kerrallaan tutustutaan paremmin ja päivä päivältä mä saan varmasti enemmän rohkeutta. En mä varmastikaan sitä koskemalla riko. 

Nyt pitää ryhtyä tekemään kaikkea muuta, joten jätän tämän merkinnän tältä osin tähän.

Terveisin,
Tekko

Lokakuisia kuulumisia

Mä oon ollut nyt tosi huono kirjottamaan, koska siis.. No, mä en yksinkertaisesti löydä aikaa. Mun ongelma on lähinnä se, että mä voin kirjottaa vain ollessani yksin; sitä aikaa ei ole tässä nyt paljoa ollut, mutta en valita, koska kaikessa on aina plussansa ja miinuksensa.

Mä en siis jotenkin vaan tykkää siitä, että on mahdollisuus sille, että joku katsoisi kun kirjoitan – tai mikä pahinta, lukisi mun tekstiäni reaaliajassa. Tää on kai sikäli taidetta, että mun täytyy saada tehdä tämä täysin omassa rauhassa, eikä kenelläkään ole oikeutta nähdä keskeneräistä työtä. Ja nykyään mulla on vielä taipumus lukea tätä ääneen kokoaika kirjoittaessani, jotta saan kertaheitolla mahdollisimman paljon kirjoitettua oikein, enkä pidä siitä jos joku kuuntelee kun luen keskeneräistä tekstiäni ääneen. Sekava selitys, mutta antaa olla, te ymmärsitte.

Ja siis valehtelin; on mulla ollut myös hetkiä itselleni. Eira käy aika paljon Hyvinkäällä sukuloimassa, jolloin mulle siunaantuisi aikaa kirjoittaa, mutta ei. Silloin kun sitä omaa aikaa on, niin keskityn silloin kyllä tuhlaamaan sen asioihin, joita nautin tehdä yksin – tai asiohin, joiden tekemistä yritän välttää Eiran läsnäollessa (mm. tietokoneella pelaaminen). Toki bloginkin kirjoittamisesta nautin, mutta on ilmeisesti asioita, jotka ajaa siitä ohi. Viimeaikoina kaikki ns. oma aika on mennyt taas kerran The Sims 4-peliä pelatessa, jippii. Voisi sen ajan toki kai järkevämminkin käyttää, mutta mitä suotta, teen sitä mistä tykkään.


Tällä hetkellä Eira on haravoimassa pihaa. Ajattelin, että nyt aika ei riitä pelaamiseen, joten kirjoitampa vähän. Toki voisin olla myös pihalla haravoimassa, mutta mä olen tänään herännyt niin aikaisin, että olen ihan sänkykamaa jo. Toki raitis ilma voisi piristää ja muuta, mutta tehdään tämä nyt näin.

Ja jos lähdetään hieman perkamaan sitä, että mitä tässä on noin niinkun muuten tullut tehtyä niin.. Ei saada hirveän ihmeellistä listaa. Ollaan nimittäin edelleenkin aika paljon vain maattu sohvalla ja katsottu televisiota – ja oikeestaan vaan Big Brotheria. Tätäkö tämä on tämä odottavan aika? 

Meillähän meni tämä odotus tosiaan yli. Laskettu aika oli siellä se 14. päivä (mä toivon, että muistan edes sen oikein, koska mulle ei vaan siis jää päivämäärät päähän), mutta eipä ole näkynyt. Tai siis toki liikkeet on onneksi näkynyt, mutta ei ketään ole näkynyt tulevan ulos. Kai se vaan viihtyy sitten mahassa liian hyvin tai jotain, ja antaa meidän nyt odottaa mahdollisimman pitkään.. Kyllä sitä jo vähän toivoisi, että pääsisi tutustumaan siihen ihan kasvotustenkin jo pian.


Tää on nyt taas tämmönen hyvin hajanainen kuulumispäivitys, koska en ole mitään aikoihin kirjoitellut ja näitä kuulumisia on vähän päässyt kasaantumaan. Kai. Valehtelin meinaan taas; en mä ole kokoaika vaan maannut ja katsellut televisiota. Mä olen käynyt nyt taas vähän ahkerammin lenkillä!

Tänään heräsin tosiaan siinä hieman viiden jälkeen vessaan. Palasin sänkyyn ja yritin laittaa puhelimesta jotain rauhoittavaa ääntä ja koittaa nukahtaa uudelleen.. Ei onnistunut, olin täysin hereillä jo. Katselinkin sitten Youtubesta erinäisiä videoita aikani kuluksi ja sainkin muutaman tunnin siinä kivasti vierähtämään. Pihalla oli vielä tarpeeksi pimeää, joten ajattelin aamulenkin tekevän hyvää. En ole siis koskaan aikaisemmin aamulenkillä käynyt, mutta nyt mä päätin lähteä.

Vaatteet päälle ja pihalle. Lenkkiaplikaatio päälle puhelimesta ja sieltä mukava lenkkiohjelma, ja eikun menoksi. Semmonen kevyt 3,26 km sitä matkaa kertyi, kesti 24 minuuttia, josta 15 minuuttia oli hölkkää. Maahan oli kivasti satanut jo jonkinlainen lumihuntu ja ilma oli kivan viileä, mikä sen parempaa? Tietkin on vielä toistaiseksi sen verran lämpimiä tai jotain, että ei se lumi niihin jää, joten pääsee helposti vielä hölkkäämään. Se oli siis oikeesti yllättävän kivaa.

Sieltä sitten tosiaan kotiin suihkuun ja suihkun jälkeen lähettiinkin aika pian jo neuvolaan. Siellä varailtiin aikaa yliaikaiskontrolliin tai johonkin semmoseen, johon tässä siis ollaan menossa maanantaina, ellei jotain ala tapahtua ennen sitä.

Jossain vaiheessa yritettiin tossa nukkua päiväunetkin, mutta eipä ne mulle jostain syystä maistunut. Kattelin siinä sitten Eiran nukkuessa Tie Pohjoiseen-elokuvan, joka oli taas pitkästä aikaa ihan hyvä. Ja eipä mulla sitä sen enempää.

Hajanainen todellakin, yritin puhua lenkkeilystä taas, mutta kerroinkin päivän tapahtumat.. No, pointti oli kuitenkin se, että mulla oli tossa semmonen noin viikon mittainen kausi, yllättäen alkoholintäyteisen illan jälkeen, jolloin ei oikein lenkille huvittanut lähteä. Kun se alkoholin aiheuttama "mikään ei kiinnosta"-kausi loppui, niin sitten taas mentiin! Ja nyt toistaiseksi tuntuu siltä, että mennään vielä pitkälle! Oon löytänyt semmosen mukavan lenkkireitin, jota tykkään siis mennä, se ei oo liian pitkä eikä liian lyhyt, vaan se on täydellinen mulle – toistaiseksi. Kunhan kunto taas kohoaa niin sitten voidaan taas pidentää matkaa.

Toi on toi kunto muuten hyvin jännä kaveri.. Se nousee hitaasti, mutta sitten jos annat sille pienenkin mahdollisuuden rapistua, niin se rapisee vauhdilla. Siksi taas toistaiseksi mennään hieman lyhyempää lenkkiä, että saadaan sitä kuntoa ja jaksamista pidemmille. Hitaasti, mutta varmasti.


Hmm.. Eli tosiaan; vauvan odottelua, teeveen tuijottelua ja lenkkeilyä + jatkuvaa neuvolassa ravaamista tää arki tässä aika pitkälti on nyt ollut. Ja jos musta ei hirveesti tässä kuulu mitään niin selitinkin jo syyn tässä merkinnässä – mulla on vaan muuta tekemistä tai aika ei muka riitä. Ja sit kun se vauva tosiaan tulee, niin sitten sitä omaa aikaa ei varmastikaan ole näinkään paljoa, joten ehkä nää merkinnät jää toistaiseksi hyvin vähälle.. Tosin, ei sitäkään voi varmaksi sanoa.. En tiedä miksi spekuloin asiaa etukäteen.. Laitetaan jonkinlaisen jännityksen piikkiin, eiköstä vaan?

Tämä oli tosiaan tässä.

Terveisin,
Tekko

Pelkoja tulevasta

Hmm.. Tässä kohtaa kun on enää 6 päivää laskettuun aikaan, niin on kai hyvä purkaa ajatuksiaan vielä asian tiimoilta, eikö? Ainakin mulla on vähän semmonen olo, että tekis mieli vähän puida. Tän hetkiset ajatukset kun on vieläkin hyvin epäuskoiset ja -todelliset. 

Voiko tätä asiaa käsittää ennen kun se vauva on ulkona, ja nähdään se livenä ensimmäistä kertaa? Miksi sitä ei voi käsittää nyt? Eiran vatsa on pyöristynyt jo komeaksi palloksi ja oonkin sen läpi saanut nähdä ja tuntea liikehdintää, mutta silti.. Siellä on jotain, mutta en ymmärrä. Tai siis ymmärränhän mä sen, että siellä on vauva, mutta että se on tulossa meille jäädäkseen.. Että se on uutta elämää..

En tiedä miten normaalia on saada semmosia "haluan vielä perääntyä"-fiiliksia, mutta niitä mulla on pariin kertaan ollut. Pelästyin niitä ajatuksia alkuun itsekin. Ehkä se on kuitenkin jonkinlaista pelkoa uuden edessä, mene ja tiedä. Todellisuudessahan mä en halua perääntyä laisinkaan, koska tätähän mä olen halunnut ihan nuoresta pojasta asti – olla isä toiselle ihmiselle. En vaan tosiaan tiedä mitä tuleman pitää, joten kai sitä sen takia on aivojen kanssa hieman solmussa. Siis silleen solmussa, että ei osaa vaan vielä käsittää.

Eikä sitä varmasti ole osannut käsittää kukaan muukaan ennen kun se ensimmäinen vauva on siinä käsillä, joten kai mä spekuloin ihan turhaan. Kai sen oikeasti tajuaa vasta h-hetkellä.. Tää tuntuu jokseenkin jankutukselta tää mun kirjottaminen nyt, mutta.. Niin, mitä enemmän tätä yrittää itselleen selittää ja avata, niin sitä enemmän on pää jumissa. Kai sitä pitäisi vaan odottaa ja kai ne kaikki asiat tapahtuu aikanaan – ymmärtämiset ja sen sellaiset.

Mun ois kai kannattanut ottaa puheeksi jonkun jo lapsen saaneen kanssa, että miltä ne ajat ennen vauvan syntymää on tuntunut, jotta osaisin nyt tietää mun ajatukset normaaleiksi. Tai no niin, mikä tässäkin sitten on normaalia.. Kai kaikki käsittelee tämmösenkin asian ihan eri tavalla. Mutta ehkä olisi ollut kiva silti jutella tästä joskus jonkun kanssa. En vain ole kovin jutteluihminen, joten sen takia se on vähän jäänyt..

Mutta nyt kun kysyit, niin kyllä, vähän pelottaa. Onko tämän suhteen olemassa asioita, joita ei pelkäisi? Tai.. Siis just se kun ei tiedä. Jos tietäisi mitä tulee, niin ei välttämättä tarvitsisi pelätä tulevaa millään tapaa. Nyt kun tietää vaan, että tulee vauva, niin ei oikein tiedä mitään. Ymmärrättekö? En minäkään.

Mä tunnen myös hyvin paljon pelkoa siitä, että miten meidän herkkä Masa-kissa sopeutuu uuteen tilanteeseen. Meidän Masa ei ole koskaan, niin pahalta kun se kuulostaakin, pitänyt lapsista. Se on aina ollut mahdollisimman visusti piilossa kun meillä on ollut joku rääkyväinen kylässä. Ja vähän vanhempikin rääkyväinen sen pelottaa piilosalle. Se alkaa pitää ihmisistä oikeestaan vasta kun ne muistuttaa jollain tapaa aikuista. Kovat äänet ei ole yhtään sen mieleen.

Sillekin tämä tilanne tulee olemaan sillä tavalla uusi, että tämä rääkyväinen ei lähde pois, vaan se tulee jäädäkseen. Sopeutuuko kissa tilanteeseen? Sopeutuihan se toki koiraankin aikanaan, mutta ne oli kaikki sillon kovin nuorisolaisia, eikä koira sikäli ole kovin äänekäs. Nyt Masakin alkaa olemaan jo 10-vuotias papparainen, niin mietin vaan, että kestääköhän se kuinka hyvin mahdollista tulevaa stressiä.. Mä en todellakaan siitä haluaisi luopua, en mitenkään. En halua joutua antamaan kissoja pois, mutta mikäli jossain vaiheessa käy ilmi, että tilanne on Masalle liikaa, niin.. Ehdottomasti mä haluan, että se saa elää mahdollisimman pitkän ja kivan elämän, joten tilannetta on pakko nyt seurata ja tehdä päätöksiä kaikkien hyvinvoinnin kannalta.

Toinen kissa, Sarppa (Sara), ei oikeestaan varmaan korvaansa hetkauta. Tai no ehkä alkuun, mutta sitten uskon tilanteen olevan sille ihan ok. Mutta mikäli tulee tilanne, että Masalle kaikki uusi on aivan liikaa, niin ehdottomasti tämä kaksikko on kaksikko. Vaikka mä tiedän, että kissat unohtaa nopeesti, niin olisi mulle hirveen vaikeeta ajatella nämä kaksi erillään. Koska vaikeeta edes ajatella semmosta, että tilanne kärjistyisi niin pahaksi, että ne ei saa viettää loppuelämäänsä meidän kanssa. Tai oikeestaan, että minä en saisi viettää niiden loppuelämää niiden kanssa.. Ne on kuitenkin mun "harjoistusvauvoja" ja ollut mulla luovutusiästä saakka.

Tuntuupa jotenkin typerältä ajatella tämmöstä.. Mutta omat kissani tuntien mä tiedän, että Masalle voi tulla seinä vastaan. En halua, että niin käy, en todella. Haluan, että voidaan jatkaa samalla tavalla kun tähänkin asti, mutta että meidän perhe vaan kasvaa taas yhellä jäsenellä. Että voidaan olla yhtä suurta perhettä. Sitä minä haluan.

Toivon vaan, että kaikki pelkoni osottautuvat turhiksi. Hyvä tästä tulee! Meinasi ihan melkein silmäkulmat kostua kun rupesi purkamaan näitä asioita tänne.. Josko se olis hyvä askel ymmärtämisen tiellä?

Ja tän takia mä oikeestaan kirjoitan blogia; mä saan tänne asioita talteen ja voin heijastella itseäni aina välillä vanhoihin tuntemuksiini. Ehkä tämäkin merkintä näyttää jo viikon päästä erittäin vanhalta informaatiolta, jolla ei enää käytännössä tee mitään. Sillon mä olen mahdollisesti jo vauvan syntymää viisaampi, mahdollisesti jo täysin sen uuden ihmisalun lumoissa ja tuskin mä silloin enää mietin, että "onko tämä oikeasti tapahtumassa". En voi tietää, ei kai kukaan voi.

Terveisin,

Tekko

MON: Neljäs kuukausiraportti

Tänään ollaan taas jännän äärellä. Kuukausi on taas kerran vierähtänyt siitä kun viimeksi kerroin Minulla on nälkä-projektin etenemisestä. Tänään, ihan kohta, aion astua vaa'alle ja katsoa kaikki mahdolliset prosentit, koska en ole sitä aikoihin tehnyt. Mä oon ton uuden vaa'an hankkimisen jälkeen tyytynyt katsomaan vain painon, koska muiden tietojen katseleminen on muka liian ison työn takana.

Mä olen painon kanssa aikalailla vieläkin jumissa, joten siitä syystä mun on aivan pakko nyt viimeistään tutkia prosentit. Uskoisin, että mun rasva on muuttunut jossain määrin lihakseksi, koska tässä on tullut urheiltua ja kaikkea, mutta paino on vaan samoissa lukemissa.

Viimeksi katsoin kaikki prosentit, hmm.. 20. heinäkuuta, eli siitäkin alkaa tosissaan jo aikaa olemaan. Tänään siis verrataan tuloksia tuohon kyseiseen päivään ja katsotaan, että ollaanko edetty yhtään mihinkään.. Pikaisesti vilkaistuna ainakin painon suhteen ollaan tultu tuolta heinäkuusta alaspäin, mutta nyt selvitetään tosissaan loputkin.


Mutta ennen kun mennään niihin prosentteihin yhtään sen syvemmin, niin käydään tämän kuluneen kuukauden viikot läpi.

5.-12.9. – Paino oli tullut ylöspäin +0,1 kg. Ei mitään hirveän vakavaa siispä.
12.-19.9. – Tällä kertaa ihan hyviäkin uutisia, sillä paino tuli -0,4 kg alas.
19.-26.9. – Paino taas kerran nousi, hmm.. No, toki vain +0,3 kg, mutta kuitenkin.

26.9.-3.10. – Paino tullut alas -0,9 kg.

Toi paino on heitellyt ennen tätä viimeisintä viikkoa hyvin paljon, muutos on saattanut olla ihan melkein kilokin päivässä johonkin suuntaan. Se on ollut semmonen hyvin epävakaa. Nyt tämä viimeisin viikko on jotenkin tehnyt painosta vakaamman ja nyt ei ole ollut kovin suuria heittoja. Onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä, mutta uskoisin sen olevan hyvä jos se nyt vihdoin lakkaa heittelemästä ihan hirveesti.

Sanoin, että käydään prosentitkin vielä läpi, mutta en ehkä halua mennä siihen.. Luultavasti edellinen vaaka on näyttänyt mulle jatkuvasti vääriä tuloksia, tai sit mä olen onnistunut tässä vaan kasvattamaan rasvaprosenttia.. Uskomatonta.

No hyvä on.. Rasvaprosentti on tullut ylöspäin +5,4 % ja lihasprosentti taas vuorostaan muka laskenut -6,8 %.. Repikää siitä jotain huumoria.. Joku tässä ei nyt varmastikaan pidä paikkaansa, koska kuulostaahan toi nyt ihan pikkusen väärältä. Mä olen urheillut ja tehnyt kaikkea, mutta rasvaprosentti vaan nousee ja lihasprosentti tulee alaspäin? Pitäisikö mun siis vaan jäädä lojumaan sohvalle, jotta prosentit menisi oikeisiin suuntiin? Mä arvasin, että ei tätä ois kannattanut tehdä, tää rupes vaan ärsyttämään.

Näitä tuloksia ei saa ottaa liian vakavasti, näitä tuloksia ei saa ottaa liian vakavasti.. Ajatellaanpa vaikka nyt niin, että edellinen vaaka näytti väärin ja nyt mulla on oikeat tulokset mun käsissäni. Tai siis ei varmastikaan ihan oikeat, mutta paremmin suuntaa antavat. Ja nyt kun mulla on nämä tulokset, niin mun seuraava tehtävä on lähteä parantamaan näitä! Positiivisuuden kautta!

Tiedättekö muuten minkä virheen mä olen aika usein – ellen aina – tehnyt? No, mä käyn vaa'alla aina puhelin kourassa, koska mun täytyy ottaa päivittäin tuloksesta kuva. Äsken kävin vaa'alla uudestaan, koska halusin vielä varmistaa noi prosentit, joten tällä kertaa jätin puhelimen pois. Mun painokin oli jostain kumman syystä pudonnut n. 0,3 kg (keittiövaaka tosin näyttää, että mun puhelin painaisi vain 240g).

Mietin, että lasken nyt sen n. 300 g pois tosta alkupainostakin, mutta en näe siinä sittenkään mitään järkeä. Helpompi se on nyt mennä sen mukaan, että toi puhelin on osa mua. 

No, lasketaan nyt kuitenkin se kokonaistulos, koska sitähän kaikki on tänne tullut tutkimaan; sehän on nyt niinkin paljon kun -22,8 kg.

Sitten teitä toki kiinnostaa myös mun urheilusuoritukset, eikö niin? Vai olenko mä jostain syystä ainoa? No, mennään siihen nyt kuitenkin seuraavaksi, koska se on kuitenkin nykyään osa tätä.

Hölkkäsuorituksien osalta täytyy sanoa, että kehitystä on taas ollut. Mä oon nimittäin pystynyt nyt hölkkäämään jopa 9 minuuttia putkeen! Kyllä. Oon huomannut, että hölkästä yleensä ne ensimmäiset 2-3 minuuttia on pahimmat, mutta sen jälkeen se menee kuin itsestään. Eli periaatteessa kai pystyisin jo hölkkäämään enemmänkin, vai? Haluan kuitenkin kehittyä ton sovelluksen vauhilla, joten en lähde keulimaan. Siitä puheenollen, seuraava lenkki pitää sisällään yhteensä 24 minuuttia hölkkää; 4+6+10+4. Tauot hölkkien välissä on 1-2 minuuttia, joten ei siinä hirveesti levätä.

Toinen sovellus kertoo, että mulla on 3 suoritusta menneen 7 päivän osalta, jotka voitaisiin nyt käydä vielä pikaisesti läpi. 

Sunnuntaina 27.9. kävin lenkillä, jonka kokonaismatka oli 4,16 km, kesto 34:27. Hölkkää yhteensä 22 minuuttia, huh.

Maanantaina 28.9. kävin myös lenkillä, jolloin kokonaismatkaa kertyi 3,97 km, kesto 35,11. Ainin, nyt muistankin tämän reissun. Tää oli semmonen kun halusin kokeilla oikeeta juoksua. Tein ohjelman, joka sisälsi 8 kertaa puolenminuutin juoksua ja yhden 8 minuutin pätkän hölkkää. Tää oli ehkä sikäli virhe, että mun jalat oli sitten kipeet ja lenkit jäi vähän tauolle.

Torstaina 1.10. vasta seuraava lenkki, jonka pituus oli 4,66 km ja kesto 39:39. Hölkkää tuli nyt yhteensä se 23 minuuttia.

Ihan hyviä aikoja alkaa olemaan noissa jo – mun mittapuulla. Mä joskus tosiaan kuvittelin, että mun henkilökohtainen keskinopeus on n. 6km/h, mutta eihän se ihan niin olekaan ollut. Mun perus kävelyvauhti on luultavasti jotain luokkaa 5km/h. Nyt näillä mun lenkeillä tosin keskinopeus on pyörinut siinä 7,1km/h, että joo, on sitä vauhtiakin tullut.

Alkuun mä jouduin hirveesti keskittymään siihen, että saan pidettyä sopivan tahdin kokoaika, mutta nykyään se tulee kuin itsestään. Hölkkäosuuksien jälkeen vauhti ei putoa ihan minimiin, vaan saatan jatkaa ihan hyvälläkin vauhdilla siitä. Kehitystä siispä siinäkin. Hengittäminen on helppoa niin lenkillä kun lenkin jälkeenkin, joten mikäs tässä ollessa.

Mutta joo, ei tässä kai sen enempää auta jaaritella. Hommat toimii ja kaikki menee jotakuinkin eteenpäin. Ihmetellään tän aiheen parissa taas semmosen kuukauden kuluttua.

Terveisin,

Tekko

Pizzaperjantai

Nyt kun me ollaan oltu Eiran kanssa kotona molemmat 24/7, niin isoin ns. ongelma mikä tässä on ilmennyt on ruoat. Joka päivä pitää yrittää keksiä jotain syötävää.. Mä toki tykkään ruoanlaitosta, mutta aikaisemmin tätä ei pitänyt ihan joka päivä miettiä.. Aikasemmin Eira söi töissä eväitä ja mä söin kotona jotain pakastimesta tai kehitin jotain muuta nopeeta, ja näin saatettiin ohittaa muutamia ruoanlaittopäiviä viikossa. Nyt niitä ei pahemmin ohitella; joka päivälle on pakko kehittää jotain.

Helpottaaksemme tätä taakkaa, me ollaankin lanseerattu tämmönen ihan uus juttu, mitä varmaan kukaan ei ole koskaan aikaisemmin keksinyt.. Siis ihan todella uusi keksintö, nimittäin pizzaperjantai. Se vie viikosta sen yhden päivän pohdinnat sikäli, että meillä on perusidea perjantaille valmiina. Se onkin tässä nyt toteutunut parin-kolmen viikon ajan, ja mä olen yrittänyt kehittää tosta pizzapohjasta mahdollisimman hyvää. Oon kokeillut tehdä sitä vähän eri tavalla joka viikko, jotta siihenkin saataisiin jonkinlaista vaihtuvuutta.

Pizzapohja me tehtiin aluksi Mariannen pizzapohjareseptiä mukaillen, mutta kuten sanottu, se on tässä aina kokenut jonkinlaisia muutoksia. Sinne on lisätty välillä siemeniä, juustoa ja joskus jopa kaikenlaisia erilaisia mausteita. Tänään, uutena pizzaperjantaina, mä valmistin pohjan korvaamalla veden maidolla ja öljyn ihan oikealla voilla. En tiedä mitä tästä seuraa, mutta mä haluan uskoa, että tämä on paras pohja mitä olen ikinä tehnyt – toki voin olla aivan väärässäkin.

Tärkein päivitys mikä ollaan tohon Mariannen reseptiin itse tehty on se, että me ei todellakaan tehdä enää yhtä pellillistä. Me kohotetaan taikina, jaetaan se yleensä neljään samankokoiseen palloon ja tehdään niistä sitten neljä erillistä pizzaa. Ai miksikö? No, me saadaan samalla taikinamäärällä tehtyä neljä pizzaa eri täytteillä! Ja se on itseasiassa paljon parempi kun se on kaulittu mahdollisimman ohueksi, koska pizza ei tällöin maistu liikaa taikinalta ja pohja on yleensä hyvin rapsakka.

Paistoaikaakin kannattaa tässä meidän tavassa vähän lyhentää, koska jos näitä ohuempia pohjia pitää 225-asteisessa uunissa sen 20 minuuttia, niin se on kyllä sitten jo vähän liian rapeaa, ellei jopa ihan pilalle palanutta. Ollaan pidetty semmosta noin 11 minuuttia aika hyvänä aikana. Ehkä jopa 13 voi olla hyvä, mutta ei siitä hirveen paljoa pidemmälle – vaikka toki se on makuasia, sanoi koira kun.. No, se vaan sanoi niin.. Tai olisi sanonut, jos osaisi puhua..

Meillä on nyt taikina tuolla kohoomassa ja täytteet me ollaan aseteltu semmoseen tarjoiluastiaan, josta ne on helppo vaan lastata pohjan päälle. Tai siis pohjan, pizzakastikkeen ja juuston päälle. Eikä minkä tahansa juuston, vaan tästäkin on tehty tarkkaa tutkimusta; paras valmis juustoraaste pizzoihin on Rainbowin Quattro.

Ja siis vaikka mä olen viimeiseen hengenvetoon asti "juusto tulee kinkun päälle"-ihminen, niin pizzassa mä oon alkanut visuaalisesti tykkäämään enemmän siitä, että täytteet tulee vasta juuston päälle. Juuston päälle laitetut täytteet ikäänkuin uunissa uppoaa siihen juustoon, mutta saa kuitenkin sitä paahteisuutta sieltä.. En tiedä, se vaan toimii paremmin niin. Se on kauniimpi ja maistuu paremmalta, uskokaa mua, tätä on tutkittu.

Tän päivän täytteistä on vielä sanottava se, että meillä on kun onkin se 4 pizzaa; kinkku-metwursti, kinkku-ananas, tonnikala-tomaatti ja sitten on vielä ihan pelkkä juustopizza, johon juustoraasteen lisäksi tulee vielä mozzarellapallosta paloja. Ehkä kolme viikkoa sitten tehtiin ekaa kertaa ihan pelkkä juustopizza ja se oli ihan uskomattoman hyvää! Mä en tiedä mitä me tehtiin seuraavalla viikolla muka väärin, mutta se ei ollut enää sama.. Ollaankin nyt metsästämässä sitä täydellistä juustopizzaa, joten sen takia sitäkin taas kehitetään. 

Ja olikohan se nyt viime viikolla kun kokeiltiin ihan ekaa kertaa tota tonnikala-tomaatti-komboa, ja se voitti makuraadin silloin heittämällä. Tomaatti ihan viipaleina ja tonnikala palasina purkista (vedessä mielellään, öljynmaku on häiritsevä). Tomaatti juuston alle ja tonnikala taas päälle, tarkkana sen kanssa. On meinaan siis oikein mainion makuista!

Sitten meillä on tosiaan noi kaksi aika perussettiä, kinkku-metwursti ja kinkku-ananas.. Kinkku-ananas pitäisi itseasiassa olla kinkku-ananas-aurajuusto, mutta jostain syystä se aurajuusto ei ole siinä.. Hmm. Ananas nimittäin kuuluu pizzaan, mikäli sillä on seurana siellä aurajuusto.. Muuten se on vähän ei mielellään-osastoa.

Mutta hei, me mennään nyt tekemään pizzoja eteenpäin, joten jatketaan sen jälkeen. Teille lukijoille se ei siis näy kyllä mitenkään, mutta jos haluatte, niin voitte pitää tässä välissä tauon lukemisesta.. En tiedä miksi, mutta kai se voi jollekin tuoda jotain autenttisuutta.

Pizzapohja jaettuna samankokoisiin pallukoihin. Kyllä, mä olen sen verran tarkka aina keittiössä, että mulla on lähes aina keittiövaaka käytössä; nämäkin taikinaklöntit on siis hyvin samanpainoisia. Laskimella jaettu ja sitten laitettu kulhoon oikean verran taikinaa ja näin. Teidän ei sitä ihan näin tarkasti tarvitse tehdä.

Yks taikina kaulittu ohuen ohueksi. Mä hoidan meillä yleensä tän taikinan tekemisen ja sen kaulimisen, sitten siirrän sen seuraavalle työpisteelle, jossa Eira rupeaa kaulittua pohjaa täyttämään – yleensä mun tarkkojen ohjeiden mukaan.

Eira se levittää pizzakastikkeen – kyllä, käytetään pizzakastiketta, ja ehdottomasti valmistajana Mutti. Tasasesti reunoja myöten, koska reunatkin pitää olla syömäkelpoisia, joten niiden tulee myös sisältää täytettä.

Siitä sitten valitsemaan täytteitä. Okei, ei meidän enää tarvitse valita, koska nää on jo suunniteltu. Tälleen ku ne on kivasti laitettu omiin pieniin lokeroihinsa, niin siitä on Eiran helppo sitten heittää täytteet oikealle pizzalle.

Ensimmäinen pizza on uunia vaille valmis. Tämähän on siis tämä meidän juustopizza, jos joku ei sitä tästä huomannut. Viimehetken lisänä mä keksin heittää siihen hieman mustapippuria päälle, koska mun mielestä mustapippuri toimii tomaatin ja mozzarellan kanssa, ni miksei se toimis tällein? Varmasti toimii.

Juustopizza poissa uunista ja siihen ripoteltu hieman oreganoa päälle. Vähän ilmeisesti roiskahti yhteen kohtaan runsaammin kun muualle, mutta ei se vakavaa ole.

Sit se rumba jatkuu vaan niin, että kun edellinen pizza tulee uunista, niin seuraava vaan sisään. Odotetaan 11 minuuttia ja sitten toistetaan toimenpide niin kauan, että kaikki pizzat on valmiita. Siellä likaisen uunilasin takana paistuu meidän kinkku-metwurstipizza, ja näyttää taivaalliselta.

Kinkku-ananaspizza ja tonnikala-tomaattipizza odottaa omaa vuoroaan. Nää näyttää jo tässä vaiheessa niin syötäviltä, että jestas.

Tässä kohtaa mulla ei ole enempää lisättäviä kuvia, koska nyt vaan odotellaan, että loputkin pizzat on tulleet uunista ja päässeet leikkauspisteen ohi tässä ne ladotaan lautaselle-pisteelle. Tää on tämmöstä liukuhihnahommaa. Äsken toi meidän ensimmäinen, juustopizza, oli leikkauspisteellä ja jäähtynyt tarpeeksi, joten me otettiin siitä maistiaiset. Oli muuten taas ihan loistavaa! Tekis mieli popsia vaan lisää ja lisää.. Pitää kuitenkin malttaa odottaa sitä hetkeä kun kaikki on valmiina ja voi latoa lautaselle jokaista pizzaa palan ja ahtaa pöydän ääressä ne napaansa.

Pohjasta on pakko sanoa, että ei siitä nyt niin rapeeta tullut kun toivoin, mutta maultaan se on kyllä parasta tähän mennessä. Kyllä se oikea voi aina öljyn voittaa, ja maito veden. Voi olla, että jatkossa tehdään aina tällä uudella kaavalla, koska onhan tää nyt parempaa.

Valmiit pizzat, nam. Kaikkia on nyt maistettu, mutta tällä kertaa mikään ei noussut yli muiden; kaikki oli tasasesti herkkua. Meillä oli vaan väärä syöntijärjestys, koska alotettiin tolla juustopizzalla mikä oli kyllä ihan oikein, mutta sit siirryttiin suoraan tohon kinkku-metwurstiin, joka oli sen verran suolanen, että sen jälkeen tullut kinkku-ananas hävitti makunsa. Otin kuitenkin vielä pienen palan kinkku-ananasta, ja se kun maut maistoi selkeesti niin olihan se nyt hyvää. Tonnikala-tomaattikaan ei pettänyt, mutta ei se tällä kertaa enää keulinut mitenkään paremmaksi kun muut.

Noin 5 palaa pizzaa riitti kyllä hyvin täyttämään tämänkin kokoisen miehen, ja Eirallekin riitti sama, joten ns. ylimääräistä pizzaakin vielä jäi. Ollaankin tehty silleen, että viedään aina jonkun verran jonnekin, jos joku tahtoo; muutkin saa hyvää pizzaa ja meiän ei tarvitse ahtaa itseämme täyteen, eikä mahdollisesti heittää poiskaan. Toimii!

Mulla on vielä yksi asia tähän, koska tääkin on hyvin tärkeetä; nimittäin nää pizzat on melkein jopa parempia seuraavana päivänä. Kyllä, uskokaa vaan taas, älkääkä aina väittäkö vastaan. Mulla on siihenkin kehitelty kikka, ja tää on taas pitkän tekemisen tulos.

Seuraavana päivänä valitsette sopivan kokoisen kannellisen paistinpannun tai semmosen mikä se nyt on, johon mahtuu se joku 4-5 palaa pizzaa. Laitatte pannun kuumenemaan, hella täysille vaan siispä. Sitten kun pannu on kuuma, lisäätte sinne sopivan lorauksen öljyä ja pizzanpalat, nyt äkkiä vaan kansi kiinni ja levy pois päältä, koska ne valmistuu siellä kannen alla itsestään.

Joku viitisen minuuttia ne voi siellä olla ja sitä pannua voi välillä käydä vähän heiluttelemassa jos tahtoo. Sen jälkeen ne vaan nostellaan sieltä lautaselle ja siirrytään pöydän ääreen nauttimaan parhaista eilisistä pizzoista ikinä! Pohjan pitäisi olla tässä kohtaa oikeesti rapea ja pizzan pintakin on muuttunut taas kuin uunituoreeksi, nam. Nykyään melkein odotan enemmän seuraavaa päivää, hassua..

Tämä oli tämmönen hyvin pitkä pizzaperjantai merkintä. Pitäähän sitä nyt kuitenkin jakaa tärkeät tiedot muidenkin kanssa, eikö? Tässä ei nyt suoranaisesti mitään reseptiä ollut, mutta tätä lukemalla kyllä pääsee aika pitkälle pizzan teossa. Varsinkin, jos muistaa avata ton alkuperäsen ohjeen siihen rinnalle.

Noniin, ei muuta.

Terveisin,
Tekko