Mulle tuottaa äärimmäisen suurta stressiä pelkästään se, että ajattelen työhaastatteluja. Siihen on yksi harvinaisen iso syy: sosiaalisten tilanteiden pelko. Mun pää on tässä aikojen saatossa kehittäny tämän pelkotilan, josta ei niin vaan pääse eroon.
Miten voi päästä töihin ilman työhaastattelua? Ei todennäköisesti mitenkään. Jossain vaiheessa mun on kohdattava tää pelko ihan oikeesti, mutta miten? Tiedän, että mä pystyn siihen pakon edessä, mutta se on hyvin takeltelevaa. Työpaikan saanti vaatii mahdollisesti sitä, että antaa itsestään edustavan kuvan työhaastatteluissa. Miten takelteleva henkilö voi antaa itsestään edustavan kuvan missään tilanteessa?
Mun päässä on semmonen ongelma, että se miettii aivan liikaa. Jos olen menossa johonkin, jossa on ihmisiä, ni mun pää käy aivan ylikierroksilla. Mä käyn mielessäni kaikki mahdolliset variaatiot siitä, että miten tilanne tulee eteen. Vähän kun kaikissa leffoissa, monologia, mutta pään sisällä: "Moi, mä oon Vesku.. Ei.. Päivää, olen Vesa-Matti.. Vähän parempi".
Vaan kumpa se jäisikin siihen. Mä käyn siinä läpi vielä mahdolliset toisen osapuolen vastaukset ja kysymykset, mun vastaukset niihin kysymyksiin ja jos se kysyy, että onko jotain kysyttävää, ni onko mulla mitään kysyttävää - ei sitä voi tietää etukäteen, mutta silti mun pää prosessoi kokoajan kaikkea tommosta.
Vaan jos luulitte, että se jää siihen - ette voisi olla enempää väärässä. Miten ihmisen päähän mahtuukaan niin paljon kaikkea asiaa, jota minä käyn läpi kaikissa ahdistavalta tuntuvissa tilanteissa/tulevissa tilanteissa?
Sosiaalisten tilanteiden pelko on - mun silloisen omalääkärin mukaan - alaluokka paniikkihäiriöstä. Ja kyllä mä olen sitä tutkinutkin sen verran, että voin sanoa, ettei omalääkäri ollut väärässä. En mä syökään lääkkeitä sosiaalisten tilanteiden pelkoon, vaan siihen itse pääpiruun, paniikkihäiriöön.
Paniikkihäiriön takia mun on vaikeeta ajatella myös sitä, että voisin lähteä töihin, no, esimerkiksi vaikka Helsinkiin. Tiedättekö mitä kaikkea mun pää kerkeisi prosessoida matkalla Hyvinkäältä Helsinkiin?
"Mihin junaan hyppään, missä jään pois, mitä jos en jääkään pois oikeassa paikassa, mitä jos eksyn, mitä jos mikään ei toimi, mitä jos myöhästyn, mitähän pomo sanoo, missähän mä olen töissä, mitähän mä teen tänään, mitä sanon työkaverille kahvihuoneessa, onko siellä edes kahvihuonetta, onkohan joku keittänyt kahvia, onkohan se kahvi hyvää, millä junalla tulen pois.."Ja tää sisältyy mahdollisesti vaan yhteen minuuttiin. Ja kunpa se vaan olisikin ohi ensimmäisellä kerralla.
Ja vaikka kyseessä olisikin työpaikka ihan vaan Hyvinkäältä, niin ei se sulje pois mun aivojen käymistä ylikierroksilla. Mutta mulla olis sentään kotikenttäetu. Mä tunnen oloni turvalliseksi Hyvinkäällä, ja mun ei tarvii pelätä asioita niin paljon.
Mulla on ilmeisesti jonkinasteinen pelkotila myös uusiin asioihin. En tahdo tehdä mitään uutta. Vanha ja hyväksi havaittu on aina mulle se paras.
Mä tiedän, että työpaikkojen suhteen ei saisi olla ronkeli, mutta minkä minä tälle mahdan? Pelkojen voittaminen on tietenkin yksi osa elämää, mutta ei ihminen siihen pakotettuna pysty. Työelämään pääseminen (ainakin tällä alalla) pakottaisi tekemään vaikeitakin valintoja, mutta pää tahtoo pysyä siinä helpossa ratkaisumenetelmässä.
Kuka tietää, jos mä vielä joskus opin? Mutta nyt ei ainakaan tunnu siltä, että uskaltaisin lähteä tekemään mitään liian radikaaleja ratkaisuja työnhaun suhteen.
Mutta edelleenkin työelämä olisi se mihin tahdon mukaan. Mutta se ei nyt alkuun saa olla mun päälle liian haastava kokonaisuus. Pitkään kestävä työttömyyskään ei mun kohdalla enään toimi, koska pää käy kotonakin ylikierroksillä.
"Mä oon mä, ja sä oot sä, meidät kaikki tulis ottaa yksilöinä" - Raappana - Ei se mitään haittaa
Terveisin,
Tekko
