Ensinnäkään en saanut aikaiseksi hommata sitä kuntopyörää, jonka seurauksena en voinut edes polkea sitä. Kolmas asia minkä lupasin, oli se, että tarkkailisin vähän sitä mitä syön. Miten tässä nyt sitten kävi?
Kuten alkuun jo sanoin, että nyt on menty liian nopeesti siihen suuntaan, johon ei pitänyt enään palata. Syömisiäni en ole hirveästi katsellut, mutta en mä ole ihan sillekään tasolle vielä palannut mitä se joskus oli. Eli kyllä mä näkisin olevani hieman voiton puolella vielä siinä. Ruoka-annokset ei ole aina niin järkyttäviä.
Mulla on ollu tässä, hmm, voidaan varmaan sanoa, että henkisesti aika vaikeeta.
Tää työttömyys on ollu mulle tosi raskasta. Ja en usko, että se tässä itekseen parempaan suuntaan lähtee muuttumaan.
Kotona oleminen on alkanu välillä tuntua vankilalta (vaikka se ei sitä ole, ja se oon vaan minä, joka tekee siitä sen). Mä en ole saanu hirveesti aikaseks lähtee kotoota mihinkään. Mä en todellakaan tiedä mistä se johtuu, mutta mun on vaikeeta vaan lähteä täältä. Ns. synkät ajatukset valtaa aina pään: "Jos sä nyt lähdet, ni mitä sä teet siellä mihin sä meet? Miten se on muka erilaista kun kotona? Ihan samallaista se on muuallakin. Pysy vaan kotona. Ei sun tarvii mihinkään mennä."
Ja se on sitä aina. Joka kerta kun suunnittelen poistumista kotoota pidemmälle kun tupakalle tai käyttämään koiraa. Oon jotenkin ihan jumissa näitten ajatusten kanssa. Enkä edes tosissaan tiedä, että mistä se on taas iskeny näin vahvasti.
Olisiko tämä mahdollisesti sitä jonkinasteista mökkihöperyyttä? Vai mitä se ikinä tarkoittaakaan. Tuntuu, että oon ollu täällä ihan liian kauan ja sen takia täältä lähteminen tuntuu jokseenkin vaikeelta.
Ja kun se vain jäisikin siihen. Nykyään ei vaivaa ainoastaan se, että en osaa lähtee kotoota minnekkään, vaan mun mielenkiinto asioita kohtaan on muutenkin vähäinen. Jos mun ajatukset ei saa mua peruuttamaan kotoota lähtemistä, niin sen tekee jaksaminen tai se, että ei kiinnosta (joka tosin on myös aivojen tuottamaa hallusinaatiota).
Kyllä mua todellakin kiinnostais lähtee näkemään ihmisiä, koska tää yksin neljän seinän sisällä nysvääminen tekee erittäin pahaa. Mut se on vaan yks tekosyy johon mun aivot nykyään vetoaa.
Ja se todellinen takapakki tulee tässä: Mä tosiaan aikoinaan lupasin jättää sipsit yms. roskaa pois, koska eihän ne tee terveydelle kun pahaa. Nyt oon viimeaikoina uskotellu itelleni, että kyllähän sitä nyt kerran viikossa voi syödä vähän sipsiä tai jotain.
Ihan hyvin se alkuun pysykin siinä, että kerran viikossa jotain erikoista (sipsiä, karkkia tai jotain). Eli pysyin siinä yhessä päivässä, mutta sipsit tuli kuitenkin takasin elämään. Nyt jos ostaa sen sipsipussin vaikka lauantaina (herkkupäivä), niin kyllä siitä tulee syötyä sit useampanakin päivänä, jos niitä jää. Joo, okei, se on vaan yks pussi enintään kerran viikossa, mutta mulle se on aikalailla harha-askel.
Mä olin pitkään ylpee siitä, että pystyin sanomaan "Joo, en mä syö enää sipsiä." Nyt se on pois. Mä en voi kieltäytyä niistä enää.
Sitten tulee energiajuomat. Ne mä onnistuin kouluaikana tiputtamaan erittäin vähiin määriin, jonka kautta olin myös useamman kuukauden ilman niitä. Nyt viimeaikoina on tuntunu, että ei silläkään ole enää niin väliä. Kun ei ole minkäänlaista vuorokausirytmiä mistä pitäisi kiinni, niin ketä se haittaa jos ne estää illalla nukkumasta?
Yksi iso asia minkä sillon aikoinaan päätin, oli se, että hampparimestojen roskaruoka jää pois. Se ei ole muuttunut huonompaan suuntaan. Se on nykyään enemmänkin periaattellista, että en syö hampurilaisia missään muodossa. Koska mä pystyn kieltäytymään, niin mä kieltäydyn. En anna sille yhtään löysää, koska muuten se saattaa viedä mukanaan.
Sama mun olis vaan kannattanu pitää kaikessa muussakin. Mutta ehkä joskus.. Jos vaan sais taas "elämästä kiinni", niin voisin taas alkaa keskittyä vähän muuhunkin. Nyt vaan kun kaikki pyörii kotona lojumisen ympärillä, niin millekään ei ole tarvetta tehdä mitään (tai näin on ainakin mun aivot päättänyt).
Ja nyt nää ns. "rikotut lupaukset" tuntuu pahalta, koska lupasin ne MYÖS teille. En usko, että jos en ois koskaan tänne mitään kirjottanu, vaan olisin päättänyt kaiken vaan pienessä mielessäni, niin tääkään ei tuntuis niin pahalta takapakilta.
Kun rikkoo omat lupauksensa itteltään, niin sitä voi helposti valehdella itelleen, että kaikki meni just niinku pitikin. Nyt kun mä olen ottanu lukijat tähän mukaan, niin en rikkonut lupauksia vain itseltäni ja siksi se fiilis on paljon huonompi ja asioille tekee helpommin jotain.
Mä nyt vaan syvästi toivon, että tää tilanne purkautuis jotenkin ja pääsis taas ajattelemaan ilosempiakin asioita. Yrittämään enemmän.
Terveisin,
Tekko
