Maustetytöt - Itken jos mua huvittaa

Mä käyn läpi tässä blogimerkinnässä Maustetyttöjen uuden albumin kappale kappaleelta. Lopuksi vielä listaan ne jonkinlaisiin kategorioihin, jotta tiedätte mitkä ainakin kannattaa kuunnella ja mitä ei ehkä välttämättä. Tämä on mun ensimmäinen pysähtymisharjoitus, joten älkää ihmetelkö mahdollista töyssyistä matkaa.

Nyt testissä pysähtyminen. Mulla ei ole mikään kiire mihinkään. Mulla on kaikki aika maailmassa. Mä en ole suorittamassa tässä mitään, mä vaan olen tässä hetkessä. Näin ainakin yritän uskotella itselleni nyt, mutta saapahan nähdä onnistuuko se.

Haluaisin sanoa, että laitetaan ensimmäinen kappale soimaan, mutta eipä laitetakaan. En tee sitä minkään paineen alla. Hengittelen ensin hetken.


Tarkoituksenani on siis pitkästä aikaa elämässäni pysähtyä hetkeen ja olla siinä. Haluan kuunnella Maustetytöt -bändin uuden Itken jos mua huvittaa -albumin alusta loppuun ja kirjoittaa niistä biiseistä jotain jos jonkinlaisia ajatuksia herää. Tahtoisin laittaa ne myös jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Muistan kun kuulin ensimmäistä kertaa Maustetyttöjen musiikkia, että tykkäsin siitä todella. Biisi taisi olla "Tein kai lottorivini väärin", mutta se ei rehellisesti ole edes parasta antia kyseiseltä bändiltä. Se on ehkä hitti, mutta se ei ole semmonen mikä iskee itselle koviten. Mä harvoin tykkään hiteistä, koska mun aivot on vähän semmoset, että jos valtavirta tykkää jostain niin minä en osaa tykätä siitä.

Maustetyttöjä verrataan usein Leevi and the Leavingsiin. Mä löydän ne yhtymäkohdat, mutta en osta tätä ajatusta silti täysillä. Leevi and the Leavings on itselleni niin pyhä asia, että en pidä ketään lähelläkään samaa tasoa. Vaikka itsekin joissain teksteissäni yritän jäljitellä Göstan tyyliä sanoittajana, niin ei, en ole itsekään lähelläkään sitä tasoa. Ja jos en minä, ykkösfani, ole lähelläkään sitä tasoa niin ei ole kukaan muukaan.

Mun mielestä Maustetytöt on tosi hyvä Maustetytöt, eikä mikään vain yritys olla Leevi and the Leavings. Ei kai kukaan ole niin väittänytkään, mutta mä halusin tehdä sen selväksi syystä tuntemattomasta.


Albumin avaa kappale Oslo Helsinki Berliini Kokkola. Tää on mulle hyvä tämmönen taustamusiikki. Ei levyn paras kappale, mutta ei ehkä huonoinkaan. Teksti ei ehkä aukea mulle vielä täysin, joten se voi olla se mikä tässä eniten ns. tökkii. Tavallaanhan tää voi nimenomaan juuri kertoa tosta tavasta olla kykenemätön pysähtymään. Vapaus on meidän vankila, sanotaan kertosäkeessä. Se on juurikin sitä, mitä mä edellisessä blogimerkinnässäni kävin läpi – tavallaan. Käytännössä on ihan sama missä on, koska silti on kiire toisaalle. Kilpailuasetelmat. Vau, tää ehkä aukeaa koko aika enemmän ja enemmän ja mä olen itsekin käsitellyt näitä aiheita paljon. Laulujen kirjoittamisessa on juuri se hieno puoli, että ne sanat ei välttämättä aukea kaikille tai edes kerralla. Tän kappaleenkin sanat parani jo tämän kuuntelun jäljiltä. Tämä on itse asiassa hyvä kappale sanomansa perusteella.

Seuraava kappale kantaa nimeä Hapentuhlaaja. Tästä biisistä olen tykännyt ihan ensikuuntelusta lähtien. Tää on jotain, jonka sanoma pitäisi iskeä kaikkien peruskoululaisten päähän tavalla tai toisella. Ja jokaisen aikuisenkin. Ja mä jotenkin rakastin sitä kohtaa missä mukaan liittyi lapsikuoro ja päälaulajan ääni hiljalleen häviää ja lapset jää keskenään laulamaan sitä loppua. Ehkä paras kohta mitä olen missään biiseissä pitkään aikaan kuullut. Vaikka se lopun toisto on tavallaan vähän puuduttava, mutta silti se on samaan aikaan todella nerokas. Koulukiusatuksi – kiusatuksi ylipäätään – tuleminen ei ole kenenkään oma vika, mutta niin sitä vaan alkaa syyllistämään itseäänkin siitä. Tämä on todellakin jokaisen kuunneltava edes kerran elämässään.

Entä jos en pärjääkään soi seuraavaksi. Tässä on jotain sitä semmosta miksi tätä bändiä verrataan Leevi and the Leavingsiin. Siis tässä melodiassa ja meiningissä. Mutta mistä mä itse eniten tässä biisissä tykkään on se miten käytetään riimejä. Helposti käytetään riimejä, jotka on samanmittaisia keskenään. Jotenkin mun korvaan särähtää aina hyvällä tavalla se jos käytetään lyhyttä ja pitkää sanaa keskenään. Kuten "loputtomalta" ja "alta" ja vielä parempi on "tummat" ja "tujummat". Mä en tiedä miksi noi on itselle jotenkin nerokkaita, vaikka on aika simppeleitä, mutta tykkään. Hyvää sanojen käyttöä. Ja biisin sanoma? Mielestäni kuvaa hyvin juurikin sitä automaatiota, johon meidät on asetettu ulkoisen paineen myötä. Meidät mielletään ulkopuolelta jonkinlaiseksi, jollaiseksi me sitten yritetään kai tullakin ja sitten mietitään, että entä jos en pärjääkään? 


Tässä kohtaa, hyvät ihmiset, mä käyn keittämässä lisää kahvia. Teille se ei näy muuten kun tällaisena välinoottina täällä, mutta mulle tämä on suorittamisen pakoilua. Saatan ehkä tarkoituksella jäädä jopa katselemaan ikkunasta pihalle hetkeksi. Sitten palaan kuuntelemaan kun palaan – jos palaan.


Seuraavaksi kappale Luiden päällä vihaa. Tästä hauska huomio heti alkuun: mä oon pyöritellyt itse biisi-ideaa siitä, että kun on pitkähihainen paita, että jos olisi pitkävihainen paita tai jotain vastaavaa. En ole saanut sitä vaan vielä toimimaan mitenkään, mutta sanaleikkiä siis, kuten luiden päällä vihaa. Kappaleena tämä ei jotenkin lähde itselläni. Tavallaan tää sama teema toistuu ja mietin vaan, että toistuuko se tälläkin albumilla taas liikaa? Tässä toki on päähenkilönä ylisuorittaja, joka puskee eteenpäin siitäkin huolimatta, että luiden päällä on jäljellä enää lihan tilalta vihaa. Sanaleikki hyvä, teema hyvä, mutta jotenkin tämä ei vaan lähde.

Mitä sitten teen? on seuraavan kappaleen nimi. Tää kappale taas on liian vaikeaselkoista itselleni. Kai tässä on joku apokalyptinen teema, että mitä sitten tehdä kun ei oikein voi tehdä enää mitään. Liian hidas, liian vaikea, en tykkää. Ehkä tämä vaatii muutaman kuuntelun vielä, mutta tästä aiheesta on tehty mielestäni parempiakin kappaleita. Lyriikoissa on hyvät hetkensä, mutta liian hitaasti tarjoiltuna se ei nyt vaan.. Niin – itselleni se ei vaan lähde. Ehkä tää joskus toisessa hetkessä löytää paikkansa mun elämästä, mutta juuri nyt ei. Enkä tiedä miksi pyytelen sitä tälleen tavallaan anteeksi? Ei kaikesta ole pakko pitää.

Seuraavan kappaleen nimi on jo loistava Itken jos mua huvittaa. Tää nimi on niitä oivalluksia mitä olisi halunnut itse oivaltaa – vallan nerokasta. Tää on vähän semmonen, että riisutaanko naamio vai laitetaanko se naamalle? Koska siis mä käsitän tän niin, että tässä juodaan itselle se lupa olla juuri sellainen kun halutaan olla. Juodaan ne muiden odotukset ja muotit pois. Mutta tavallaan; eikö ihminen ole toisinaan humalassa juurikin rehellisimmillään? Että onko tämä naamion riisuminen vai sellaisen taakse piiloutuminen? Tää on hyvä.

Seuraavaksi Sadan vuoden yksinäisyys. Tässä on jotenkin taas hyvin vahva Leevi and the Leavings -leima, vaikka en tykkää sitä antaakaan. Ja itse asiassa satun muistamaan semmoisen faktan, että Sadan vuoden yksinäisyys oli Göstan lempiromaani. Mä löydän tästä biisistä paljon itseäni, taas kerran, että sen takia tämä varmaan iskee aika kovaa. Mä en ole yksinäinen sillä perinteisellä tavalla, mutta löydän itsestäni yksinäisen piirteitä. Tää on ehkä parisuhdestatuksen saavuttamisesta kertova kappale enemmän, mutta tässä on hienoja kohtia, jotka tosiaan itsekin voin omaan elämääni sieltä poimia.

Ja sitten Rotankolo. Mä en ole ihan varma, että puhutaanko tässä itsemurhasta? Pienen kyläpahasen aiheuttama ahdistus nuoressa ihmisessä välittyy kyllä vahvasti, mutta en ole ihan varma mihin tuo loppu viittaa. Tähän kappaleeseen en osaa oikein itse samastua, koska olen aika vapaasti saanut elää suhteellisen isoissa paikoissa, enkä ole niinkään päässyt näkemään moista rotankolon aiheuttamaa ahdistusta. Vaikka taas tavallaan voihan tän viedä sille tasolle, että olihan mun ensimmäinen oma koti semmoinen rotankolo, jossa päivät toisiaan aina vaan toisti. Ja sitähän se elämä tavallaan aina on kun on jonkinlaisessa oravanpyörässä.

Vielä muutama kappale ja seuraava kantaa nimeä Kuolema lähestyy. Tää ei avaudu mulle. Tää on vaan puhtaasti kuolemasta jauhamista. Mä en löydä sitä sanomaa tästä silleen sen syvemmin ja se vähän jää harmittamaan. Vääjäämätön totuus joo, mutta miksi tässä kappaleessa on vaan tämä pinta, eikä mitään syvempää? Tää on ehkä albumin huonoin kappale.

Albumin viimeinen kappale on nimeltään Styroksi. Tässä on taas paljon sitä tarttumapintaa. On ollut aikoja kun ainoa ratkaisu kaikkiin pettymyksiin on ollut huolien hukuttaminen alkoholiin, mutta eihän ne mihinkään ole hukkunut vaan ne on kellunut kuin styroksi. Tykkään, ehkä siitäkin syystä, että olisin ihan hyvin voinut kirjoittaa vastaavanlaisen itsekin. Se styroksi täytyy tuhota jollain muulla tavalla kun hukuttamalla, ja se on semmonen asia mitä olen joutunut itse opiskelemaan hyvin paljon. Hyvää lyriikkaa, tykkään todella.


Siinä oli ajatukset kirjoitettuna hetkessä samalla kun kappale soi taustalla. Seuraavaksi olisi tarkoitus laittaa ne jonkinlaiseen listaan. Koitan keksiä kolme kategoriaa, joihin tulen albumin kappaleet nyt jakamaan, hmm.. Käytetään kahvia jotenkin, joten tässä tulee omat kategoriani: Aamukahviainesta = Hyvä. Mikrossa lämmitetty = keskiverto. Pannuun palanut = huono.

Aamukahviainesta:

• Hapentuhlaaja
• Styroksi
• Itken jos mua huvittaa
• Sadan vuoden yksinäisyys

Mikrossa lämmitetty:

• Entä jos en pärjääkään
• Oslo Helsinki Berliini Kokkola
• Rotankolo

Pannuun palanut:

• Luiden päällä vihaa
• Mitä sitten teen?
• Kuolema lähestyy

Ja näin meidän listamme on valmis. Kyllä albumilla oli siis selkeästi enemmän hyvää kuin huonoa ja siihen mä olen itse asiassa tottunut kyseisen bändin kohdalla. Maustetytöt on loistava bändi, se on semmosta musiikkia mitä ei nykyään enää tehdä. Se on semmosta musiikkia, jota haluaisin itse myös tehdä. Sanomaa, sanomaa ja sanomaa, eikä mitään hienoa kikkailua musiikillisesti. Siis en sano, että tää olisi musiikillisesti huonoa, mutta tässä turvaudutaan melko turvalliseen ja se on semmonen mikä itselleni toimii.

Voi olla, että Maustetyttöjen kolmas albumi oli vähän semmonen, johon en jaksanut uppoutua. Kuulin sieltä ehkä yhden biisin ja se kuulosti liian samalta kun kaikki edeltävätkin kappaleet. Mä luulen, että mun täytyy antaa sillekin nyt uusi mahdollisuus, koska tämä uusin albumi oli ainakin pääosin voittoa. Pelkäsin sen edellisen albumin kohdalla, että on turvauduttu vain ja ainoastaan siihen omaleimaiseen tyyliin, enkä sen takia antanut mahdollisuutta lyriikoille.

En lupaa, että tulen tekemään siitä tämmöistä, mutta lupaan ottaa kuunteluun.

Itken jos mua huvittaa -albumia suosittelen kuitenkin kaikille!

Terveisin,
Vesa-Matti