Voisi helposti kuvitella, että kun mulla on aikaa tekoälymusiikkiin, aikaa pelaamiseen ja aikaa vaikka mihin, niin rentoutuisin sen ajan parissa.. Mutta ei, mä en oikein osaa. Syytän edelleenkin kännykkää, koska se vie meiltä kaiken ajan, keskittymisen ja jopa sen tylsyyden. Mä olen mielestäni osannut vähentää kännykän käyttöä tammikuusta tähän päivään, mutta en edelleenkään vielä tarpeeksi. Se on liian helppo ottaa käteen ja sitä on helppo alkaa selaamaan. Mä sanoin pojille joskus, että: "jos teillä ei ole ruutuaikaa, niin jos näätte isillä silloin kännykän kädessä niin siitä saa sanoa. Ei isilläkään ole ruutuaikaa jos teillä ei ole". Max on sanonut sen noin pari kertaa ja mä olen aina silloin laittanut kännykän heti pois. Olen alkanut sitä sisäistämään itsekin, eikä se kännykkä silleen lasten aikana ilmesty kokoaika käteen. Oon alkanut ihan tietoisesti jättämään sitä kauemmaksi itsestäni, ettei siihen olisi niin helppo turvautua heti kun iskee pienikin ns. tyhjä hetki.
Mä oon yrittänyt aamuisin kahvikupin kanssa kulkea ympäri asuntoa ja etsiä sitä tylsyyttä. Katson ikkunasta pitkiä aikoja ulos ja vaan olen siinä. Pysähtyneenä. Mutta jossain kohtaa se keskittyminen herpaantuu ja kaivan puhelimen esiin ja teen sillä jotain. En edelleenkään iltaisin edes tiedä mitä olen puhelimella päivän aikana tehnyt, mutta silti tiedostan, että se puhelin on taas kädessä ollut. Se on todella typerää.
Mä yritän muutenkin tehdä joitain asioita vähän hitaammin, jotta opettaisin itselleni, että ei ole kiire mihinkään seuraavaan asiaan, koska mitään seuraavaa asiaa ei välttämättä ole. Mä suoritan siis toisinaan syömisenkin niin, että vaan seison keittiössä tiskipöydän ääressä ja tungen ruokaa suuhuni jotenkin kiireellä. Mä haluan oikeasti pysähtyä. Mihin mulla on kiire? Ei mihinkään. Pysähtymällä, ilman puhelinta tai muita aktiviteetteja, mulla olisi mahdollisuus palata siihen tylsyyteen. Ja jos tästä jaarittelusta ei ole käynyt jo ilmi, niin tylsyys on edelleen se mitä mä tavoittelen.
Nyt olen juonut aamukahvia varmaan 40-50 minuuttia, syönyt aamupalaksi proteiinirahkan oikein hitaasti, mutta silti mulla tuntuu olevan kiire johonkin. Mihin? Kertokaa mulle hyvät ihmiset, että mihin mulla on kiire? Ja miksi odotan kokoaika jotain? Mulla on kiire siis jotain kohti jota odotan, vaikka en edes välttämättä tiedä mitä odotan? Tämä jos jokin on oikeasti typerää.
Tää on todennäköisesti se joku dopamiini-juttu, josta saa toisinaan lukea uutisista. Mä olen totuttanut mieleni siihen, että kännykästä saa niitä "palkintoja" nopeasti ja helposti. Nyt mun aivot vissiin vaan odottaa niitä nopeita ja helppoja palkintoja kokoaika ja sen takia mulla on muka kiireentuntu kokoaika mukana. Odotan mielelleni palkintoa, seuraavaa palkintoa ja seuraavaa palkintoa..
Mä en halua tätä. Mä haluan pysähtyä. Ja koska pidän pysähtymistä palkintona niin odotan sitä. Se ei ole helppo palkinto, joten ehkä mä sen takia vaan vellon tässä odottamisessa kokoaika.
Tämäkään ei mennyt niin kuin tämän piti mennä. Mun piti ihan oikeasti tulla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tekemään se pysähtymisharjoitus tämän blogin kanssa. Mun piti kuunnella Maustetytöt -bändin Itken jos mua huvittaa -albumi alusta loppuun ja laittaa ne kappaleet jonkinlaiseen järjestykseen omien mieltymysteni mukaan. Koska tämä on jo täyspitkä blogimerkintä, niin voi olla, että joudun tämän perään heti tekemään uuden. Ja se on nyt se ensimmäinen pysähtymisharjoitus. Kuuntelen musiikkia, mietin mitä mieltä olen biisistä ja kirjoitan siitä jotain ylös. Olen siinä hetkessä, en missään muualla. En yritä olla tulevaisuudessa, odotuksessa tai missään muualla kun siinä hetkessä.
Tämä blogimerkintä on hyvä esimerkki siitä, että ei vaan osaa pysähtyä. Piti lyhyesti sanoa pari sanaa siitä missä nyt mennään tammikuuhun nähden, mutta yhtäkkiä mulla onkin tässä kasapäin asiaa, jonka mä tavallaan kirjottelin jonkinlaisessa kiireessä, koska odotin sitä, että pääsen tekemään tähän loppuun sen pysähtymisharjoituksen. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa ironiaa?
Eli tänään tulee todennäköisesti toinenkin blogimerkintä. Ja se on harvinaista herkkua se, koska mä olen liian perfektionisti siihen normaalisti. Tää blogin etusivu näyttää oudolta jos samalta päivältä on kaksi blogimerkintää ja sen takia en sitä kovin helposti tee. Ja tavallaan tää mun taipumukseni jonkinlaiseen perfektionismiin on luultavasti myös jonkinlainen juurisyy tälle mun odottamiselle. Vaikka enhän minä mistään mitään tiedä, mutta voisin kuvitella näin.
Nyt yritän tiputtaa paineen pois. Vaikka sanoin, että tänään tulee toinen blogimerkintä niin en edes lupaa sitä teille. Mä teen sen jos mua huvittaa, koska yritän välttää sen paineen siitäkin. Koska mä en halua, että teen senkin ajatuksella "haluan tämän vain pois alta". No, tässä voitaisiin kai jaaritella iät ja ajat tätä samaa asiaa, joka olisi tavallaan hyvää pysähtymistä, mutta ette te jaksaisi sitä lukea. Enkä minä välttämättä jaksa rehellisesti enää kirjoittaa samasta aiheesta enää uudessa muodossa. Joten jätetäänkö tämä vain tähän?
Mä yritän muutenkin tehdä joitain asioita vähän hitaammin, jotta opettaisin itselleni, että ei ole kiire mihinkään seuraavaan asiaan, koska mitään seuraavaa asiaa ei välttämättä ole. Mä suoritan siis toisinaan syömisenkin niin, että vaan seison keittiössä tiskipöydän ääressä ja tungen ruokaa suuhuni jotenkin kiireellä. Mä haluan oikeasti pysähtyä. Mihin mulla on kiire? Ei mihinkään. Pysähtymällä, ilman puhelinta tai muita aktiviteetteja, mulla olisi mahdollisuus palata siihen tylsyyteen. Ja jos tästä jaarittelusta ei ole käynyt jo ilmi, niin tylsyys on edelleen se mitä mä tavoittelen.
Nyt olen juonut aamukahvia varmaan 40-50 minuuttia, syönyt aamupalaksi proteiinirahkan oikein hitaasti, mutta silti mulla tuntuu olevan kiire johonkin. Mihin? Kertokaa mulle hyvät ihmiset, että mihin mulla on kiire? Ja miksi odotan kokoaika jotain? Mulla on kiire siis jotain kohti jota odotan, vaikka en edes välttämättä tiedä mitä odotan? Tämä jos jokin on oikeasti typerää.
Tää on todennäköisesti se joku dopamiini-juttu, josta saa toisinaan lukea uutisista. Mä olen totuttanut mieleni siihen, että kännykästä saa niitä "palkintoja" nopeasti ja helposti. Nyt mun aivot vissiin vaan odottaa niitä nopeita ja helppoja palkintoja kokoaika ja sen takia mulla on muka kiireentuntu kokoaika mukana. Odotan mielelleni palkintoa, seuraavaa palkintoa ja seuraavaa palkintoa..
Mä en halua tätä. Mä haluan pysähtyä. Ja koska pidän pysähtymistä palkintona niin odotan sitä. Se ei ole helppo palkinto, joten ehkä mä sen takia vaan vellon tässä odottamisessa kokoaika.
Tämäkään ei mennyt niin kuin tämän piti mennä. Mun piti ihan oikeasti tulla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tekemään se pysähtymisharjoitus tämän blogin kanssa. Mun piti kuunnella Maustetytöt -bändin Itken jos mua huvittaa -albumi alusta loppuun ja laittaa ne kappaleet jonkinlaiseen järjestykseen omien mieltymysteni mukaan. Koska tämä on jo täyspitkä blogimerkintä, niin voi olla, että joudun tämän perään heti tekemään uuden. Ja se on nyt se ensimmäinen pysähtymisharjoitus. Kuuntelen musiikkia, mietin mitä mieltä olen biisistä ja kirjoitan siitä jotain ylös. Olen siinä hetkessä, en missään muualla. En yritä olla tulevaisuudessa, odotuksessa tai missään muualla kun siinä hetkessä.
Tämä blogimerkintä on hyvä esimerkki siitä, että ei vaan osaa pysähtyä. Piti lyhyesti sanoa pari sanaa siitä missä nyt mennään tammikuuhun nähden, mutta yhtäkkiä mulla onkin tässä kasapäin asiaa, jonka mä tavallaan kirjottelin jonkinlaisessa kiireessä, koska odotin sitä, että pääsen tekemään tähän loppuun sen pysähtymisharjoituksen. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa ironiaa?
Eli tänään tulee todennäköisesti toinenkin blogimerkintä. Ja se on harvinaista herkkua se, koska mä olen liian perfektionisti siihen normaalisti. Tää blogin etusivu näyttää oudolta jos samalta päivältä on kaksi blogimerkintää ja sen takia en sitä kovin helposti tee. Ja tavallaan tää mun taipumukseni jonkinlaiseen perfektionismiin on luultavasti myös jonkinlainen juurisyy tälle mun odottamiselle. Vaikka enhän minä mistään mitään tiedä, mutta voisin kuvitella näin.
Nyt yritän tiputtaa paineen pois. Vaikka sanoin, että tänään tulee toinen blogimerkintä niin en edes lupaa sitä teille. Mä teen sen jos mua huvittaa, koska yritän välttää sen paineen siitäkin. Koska mä en halua, että teen senkin ajatuksella "haluan tämän vain pois alta". No, tässä voitaisiin kai jaaritella iät ja ajat tätä samaa asiaa, joka olisi tavallaan hyvää pysähtymistä, mutta ette te jaksaisi sitä lukea. Enkä minä välttämättä jaksa rehellisesti enää kirjoittaa samasta aiheesta enää uudessa muodossa. Joten jätetäänkö tämä vain tähän?
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)