Meidän kylpyläloma!

Mainitsin viime merkinnässä, että käytiin viikonloppuna paikassa nimeltä Scandic Aulanko, joka on siis hotelli Hämeenlinnassa. Se oli mun käsittääkseni mun ihan ensimmäinen yöni hotellissa, vau. Hotellissa yöpyminen ei sikäli itsessään tarjonnut mitään uutta ja mullistavaa, mutta oli se silti kovin mahtava reissu.

Se oli siis kylpyläloma. Ja kyllä, se oli myös ensimmäinen kerta kun vierailen kylpylässäkään. Tai en ainakaan muista, että olisi tullut hirveemmin pyörittyä.. Kylpylänä se paikka ei mun mielestä mitenkään ollut kovin kummoinen, koska musta se oli enemmänkin uimala. Tai no, ei mulla ole mitään mihin verrata, joten ehkä se oli enemmän kylpylä kun uimala, mutta en vain tiedä sitä. Siellä oli vettä, siellä uitiin ja sitten siellä oli erilaisia altaita – aivan kuten uimaloissakin.

Se miksi mä halusin siitä nyt kirjottaa ihan merkinnän, hmm.. No, ensinnäkin juuri se, että nyt on koettu hotelli sekä kylpylä, mutta myös toiseksi se, että olihan se nyt vaan ihan mahtava reissu! Ja itseasiassa vielä isoin syy merkinnälle on se, että mä kuitenkin voitin itseni.

Mä olen hyvin pitkään – vaikka en sitä myönnä – hävennyt omaa kehoani. Mä olin tosiaan vielä viime vuonna melkein 130-kiloinen kaveri, jolla oli erittäin huono itseluottamus. Nyt mä olen sen noin 30 kiloa pienempi kaveri, jolla on vieläkin hyvin huono itseluottamus, mutta mä olen yrittänyt petrata. Ja yksi iso askel tällä petraamisen tiellä on juurikin se, että uskaltauduin olemaan julkisesti pelkissä uimahousuissa. Miettikää, pelkissä uimahousuissa! Miettikää, julkisesti!

Sillon kun Eira tota lomaa meille varaili, niin mä sanoin jotain tyyliin "en kyllä aio tulla sinne kylpyläpuolelle ollenkaan.." ja Eira sanoi vaan jotain, että "ei meidän sinne tarvitse mennä". Sillä mä sitten suostuin sille reissulle lopulta. Pyörittelin sen jälkeen usein päässäni sitä, että uskaltaisko sitä kuitenkin sinne kylpyläpuolelle mennä ja kokea senkin nyt vihdoin, tulematta oikeestaan minkäänlaiseen tulokseen sen kanssa; ehkä mieli edelleen sanoi enemmän ei.

Eira kuitenkin kävi vielä mun pähkäilyjen päätteeksi ostamassa mulle varmuuden vuoksi uudet uikkarit, joka sitten löi naulan siihen arkkuun: mä aion käydä kylpyläpuolella. Ehkä eniten sen takia, että Eira oli laittanut nyt tosi paljon rahaa tähän koko hommaan ja mä en halunnut olla ilonpilaaja. Ja onneksi en ollut, kylpylässä oli mahtavaa! Vaikka se on vaan sitä lillumista siellä eri altaissa ja muuta, niin silti se on yllättävän rentouttava tapa viettää aikaa. Suostuisin ihan koska tahansa uudestaan!

Mä jopa innostuin kyvystäni olla julkisesti niinkin vähissä vaatteissa niin paljon, että aion ryhtyä alusvaatemallliksi! No ei, se oli semmonen vitsi. Todellisuudessa siis ajattelin, että voisin ryhtyä käymään uimalassa harrastamassa jonkinlaista uintia sitten kun se taas on mahdollista. Muistaakseni uimalassakin voi vaan lillua jossain altaassa jos ei jaksa kauhoa allasta päästä päähän.. Joten se voisi olla ihan mukava harrastus noin muutenkin. Ehkä joku vesijumppa tai jotain? Voi olla, että mä hehkutan nyt vähän turhaan ja mun innostus tän osalta vielä laantuu pahasti, mutta tällä hetkellä ainakin itseluottamukseni kestäisi uimalassa uimahousuissa olemisen, joka on siis iso askel paremman itseluottamuksen tiellä. Ja siitä mä olen kovin onnellinen.


Hmm, me tosiaan käytiin siellä myös syömässä pariin otteeseen; illallinen ja sitten buffetaamiainen. Illallisella tilattiin ruokaa, ja se ruoka oli tosi hyvää! Mulla on sikäli taas uusi elämänmuutos meneillään, että mä oon pyrkinyt vähentämään suolaa ja löytämään ruoista myös muita makuja. Tuolla ravintolassa ei oltu onneksi suolan kanssa leikitty, joten löytyi paljonkin uusia makuja, joista mä vähän jopa innostuin! Mä kiinnostuin ehkä vähän enemmän taas siitä, että ruokaa voi laittaa monellakin eri tavalla, ja monellakin eri tavalla ruoka voi olla hyvää.

Syötiin siellä siis lohta, joka maistui lempeän savuiselta. Suolaa oli luultavasti juuri täydellinen määrä, koska se suola ei maistunut siinä yhtään, vaan siinä maistui savu ja se kala. Mä oon ite kotona monta kertaa tehnyt semmosia ihme lohijuttuja, joihin oon ottanut maun suolasta, pippurista, sitruunasta ja voista – välillä joistain kuivatuista yrteistä, jos on sattunut olemaan. Sekin on hyvän makuista, mutta se on sitä eri tavalla kun mitä toi ravintolan kala oli. Mua kiinnostaisi kovin tietää, että miten se savunmaku oltiin saatu siihen? Ehkä joku kevyt savustus? Ei se mun mielestä meinaan ihan täysin savustetulta näyttänyt.. Tai sitten en vain ole nähnyt savustettua kalaa. 

Tarkistin tuolta paikan ruokalistasta, että se oli lämminsavustettua lohta. Savustus on mulle itselleni kovin vieras tapa valmistaa ruokaa, mutta haluan siihen jossain vaiheessa tutustua ja oppia siitäkin kaiken.

Lämminsavustettu lohi, sen seurana oli Skånen punajuuria, persiljakastiketta ja perunakroketteja. Skånen punajuuret ja persiljakastike oli kyllä mielenkiintoinen tuttavuus myös; se oli vähän kuin makkarakastiketta, mutta makkara oltiin korvattu punajuurikuutioilla. Mun mielestä se oli parin haarukallisen jälkeen oikein mainiota, mutta Eira ei siitä jokseenkin välittänyt, sillä se jäi lautaselle, mä söin oman osuuteni ja olisin halunnut vielä nuolla lautasenkin. Ja sitten tosiaan siinä oli vielä pieni kulhollinen perunakroketteja, jotka kyllä tiesin nimeltä, mutta en ollut ehkä koskaan maistanut. Tai en ainakaan ajatuksen kanssa. Ne oli jotain todella hyvää! Ne oli just oikein rapsakoita ja maut oli kohdillaan – eikä edelleenkään liikaa suolaa. Maistui se leivitys tai miten ne nyt ikinä tehdäänkään, ja maistui se sisältö. Ja mä olisin voinut syödä niitä vaikka ja kuinka, mutta harmikseni ne loppui kesken. No ei oikeesti loppunut kesken, annos oli juuri sopivan kokoinen viemään nälkä ja ihan pikkusen ylikin.


Mua rupes vähän kiinnostamaan ravintoloissa ruokailu enemmän kuin ennen. Haluaisin päästä ja kokea uusia makuja ja ehkä oppia niistä. Mun mielestä se on vaan hirmu kallista touhua, eikä mulla moiseen ole varaa. Mutta ehkä sitä vois ajatella, että lisäis kuukauteen edes yhden ravintolakerran? Kävis kokeilemassa uusia paikkoja ja uusia makuja. Tällä hetkellä mä oon just niin inspiroitunut, että mä haluan oppia ja kokea paljon uutta ruoan suhteen! Ihmiset – ainakin minä itse – helposti jämähtää vaan syömään sitä samaa mitä on aina syönyt, eikä uskalla kokeilla uusia elämyksiä. Ruoan kanssa uudet kokemukset on kuitenkin aika vaarattomia, joten pitäisi uskaltaa enemmän. Toki jos lähtee pallokalaa syömään, niin siinä täytyy tietää yhtä jos toistakin.

Hmm, mä alotin kirjottamaan meidän kylpylälomasta, mutta päädyin taas kirjottamaan ruoasta. Voitaisiinko siis ajatella, että kouluttautuminen kokiksi on ihan kutsumus tai jotain? 


Pakko palata vielä hotelliin, koska se oli se alkuperäinen ajatus. Oikeastaan sinne kylpyläosastolle, koska se oli hyvin outo hetki itselle.

Käytiin siis tosiaan vaihtamassa huoneessa uimahousut jalkaan, siihen päälle kylpytakki ja sen jälkeen lähdettiin hortoilemaan hotellin käytäville etsien kylpylää. Opasteet oli onneks siinä kohtaa vielä kunnossa ja löydettiinkin kylpyläosastolle hyvin nopealla aikataululla. Sieltä sitten löydettiin pukuhuoneet, jossa siis meidän tiet erosi hetkeksi – ehkä vähän pidemmäksikin hetkeksi. Eira oli joutunut mua odottelemaan ja etsimään, koska tämä ensikertalainen oli aivan totaalisen hukassa siellä.

Mä menin pukuhuoneeseen ja kävelin sen pari kertaa päästä päähän miettien, että mitä mun pitää täällä tehdä.. Tai, no, siis joo, tiesin, että mun pitäisi löytää paikka mun tavaroille. Tulin välillä ulos sieltä pukuhuoneesta toivoen, että bongaisin Eiran yhtä eksyneenä sieltä, mutta ei se koskaan siellä ollut vastassa, joten palasin aina uudestaan pukuhuoneen puolelle. Jossain vaiheessa päätin, että nyt mä suoriudun ja laitoinkin joitain tavaroita lukolliseen kaappiin, otin avaimen mukaani ja astuin yhdestä maitolasisesta ovesta sisään vain nähdäkseni kasan miehiä vehkeet paljaana. Mä menin jotenkin ihan jumiin siitä taas, koska hyvin vieras tilanne. Mä marssin viemään mun pyyhkeen johonkin ihme telineeseen ja sen jälkeen kävelin maski naamalla suihkuun ja aloin huuhtautumaan. Jossain vaiheessa viereisen suihkun tyyppi katsoi mua oudosti ja tajusin, että joo, ehkä maskin ois voinut ottaa pois.

Suihkun jälkeen mä otin mun pyyhkeen telineestä, kävelin edestakaisin suihkua hetken aikaa, vein pyyhkeen takaisin telineeseen. Kävelin takaisin lukkokaapille, katsoin sitä hetken, kävelin takaisin suihkuun ja otin pyyhkeen itselleni. Miksi, te kysytte.. Niinpä, en tiedä. Sitten mä huomasin, että oli yksi nurkka jonka takana en ollut vielä käynyt ja lähdin päättäväisesti sitä kohti ja sen takaa vihdoin paljastuikin allasosasto – voitin! Siitä sitten pystyi alkamaan kylpyläloma, mutta piti vielä hakea lukitun kaapin takaa mun kylpytakki, koska sen jostain syystä olin sinne laittanut. Kaappiin ei olisi jäänyt mitään, niin nostin tossut lattialta ja laitoin ne sinne. En tiedä miksi mulla piti olla kaappi siellä kun ei sinne ollut mitään tärkeää laitettavaa, mutta olin sen verran juminen, että se vaan piti tehdä niin.

Tähän kaikkeen haahuiluun meni niin kauan, että Eira oli kun olikin joutunut mua etsimään. Vaikka se kuulema itsekin hieman hukassa oli, niin sillä on kuitenkin enemmän rohkeutta kokeilla asioita ja täten oppia nopeammin miten asioissa toimitaan. Mä olin ihan jumissa ja peloissani yksin alastomien miesten keskellä, joka on edelleenkin hyvin outo lähtökohta mihinkään. Tulevaisuudessa kuitenkin ehkä osaan toimia hieman nopeammin ja jotain..

Yleensä on helppo vaan tehdä sitä samaa kun muutkin, mutta pukuhuoneessa ei ollut ketään. Kaikki miehet oli suihkussa, joten en voinut seurata niitä ja oppia miten siellä olisi pitänyt käyttäytyä. Siksi hirveä haahuilu ja pelkotilat. Suihkussa en alkanut niitä matkimaan vaan kävin uhkarohkeasti suihkussa tosiaan maski päässä ja uimahousut jalassa.

Voi olla, että tommonen eksymiskertomus ei ole hauska tällein kirjoitettuna, mutta jälkeenpäin sille on itse tullut naureskeltua. Se olis ihan hyvin voinut olla joku Mr. Bean-sarjan hetki, koska sen verran aivotonta meininkiä se välillä oli.


Sitten meidän hotellihuoneessa oli myös kylpyamme. Haaveiltiin siitä koko päivä, mutta sitten kävi ilmi, että se pitää ihan ihmeellistä hirveetä meteliä. Saatiin se täyteen, liiankin täyteen, ja sitten kun sinne astui alkoi kuulua kamala humina. Mä en pystynyt olemaan siinä kun tovin, koska mua alkoi ärsyttää naapurihuoneiden puolesta. Se siitä kylpyammeesta sitten..


Hmm, eiköhän tässä nyt ollut jo jotain? Mutta kyllä, voisin lähteä kylpylään eksymään uudestaankin. En ehkä oikeesti enää haluaisi eksyä, mutta muuten se kaikki oli kyllä oikein, olenko jo sanonut, että mainiota? No, se oli mainiota, loistava reissu. Hyvä miniloma. Mitä vielä?

Tähän päätän raporttini.

Terveisin,
Vesa-Matti

"Meidän ala näin korona-aikaan"

Tänään tehdään sitten jotain hieman normaalista poikkeavaa, koska meillä on siis koululta etätehtävä, joka tulee tehdä tänne Bloggeriin. Kyllä mä aina vastaanotan aiheita ja niistä mielelläni kirjottelenkin, joten ei tää nyt silleen mitenkään hirveen uutta ole. Aihe, jota tämän merkinnän tulisi käsitellä on "meidän ala näin korona-aikaan".


Mulle tää ala on sikäli täysin uusi asia, että en ole tätä koskaan mitenkään virallisesti opiskellut, saati ollut alalla töissä, joten en oikein tiedä miten korona näkyy ja tuntuu ravintoloiden takahuoneissa tai oikeestaan muuallakaan. Voisin kuvitella, että kokkien vuoroja on varmasti jotenkin vähennetty, koska asiakkaita ei varmastikaan ihan liikaa ole.

Mitä hygienia-asioihin tulee, niin toivon kovasti, että jo ennen koronaa siihen on panostettu, koska keittiössä koen sen olevan aika tärkeä asia. Ei likaisessa ympäristössä voi, tai ainakaan kannata, pahemmin kokkailla. Toivon, että siihen on ehkä kuitenkin alettu panostamaan vieläkin enemmän, vaikka haluaisin samalla uskoa, että hygienisyys on ollut keittiöissä aina yhtä tärkeässä roolissa. 

Keittiön ulkopuolella taas uskon, että asioita on alettu enemmän desinfioimaan, koska sillä kai ne pahimmat bakteerit saadaan jotenkin edes kuriin. Mahdollisesti kaikki alituisessa käytössä olevat esineet desinfioidaan tai pestään monta kertaa päivässä, jotta niiden mukana ei kulkeudu pöpöjä mihinkään suuntaan. Ei salista keittiöön, ei keittiöstä saliin, eikä edes salista pihalle. Olettaisin siis, että ovenkahvatkin desinfioidaan usein. Uskonkin siis, että varmaan tarjoilijoilla on jokseenkin muuttunut työnkuva enemmän siivouspainotteisemmaksi kun ennen? Ehkä, en tiedä, voin vain spekuloida.


Käytiin tossa viikonloppuna Scandic Aulangossa, hotellissa ja kylpylässä. Käytiin siinä paikan ravintolassa syömässä illalla oikein mainiota ruokaa, ja mitä kerkesin siinä silmäilemään, niin ravintola oli itsessään aika hiljainen. Mun mielestä tarjoilijoiden tekeminen ei poikennut mitenkään siitä mihin olen aikaisemmin tottunut. Toki olen aika vähän ravintoloissa käynyt, mutta mun mielestä palvelu oli sitä samaa vanhaa. Ihmisiä ohjattiin pöytiin, toki valittiin paikkoja kauas muista, mutta muuten se oli sitä samaa rallia.

Aamupalalla tosin.. Sitä oltiin porrastettu, en tiedä onko se normaali tapa, voi olla, mutta porrastuksesta huolimatta mun mielestä siinä oli paljon petrattavaa – asiakkaiden puolesta lähinnä. Ensinnäkin se paikka oli täynnä, ihmisiä jokaisessa pöydässä ja mun mielestä siellä ei ollut minkäänlaista hajuakaan turvaväleistä. Varsinkin ruoanhaku oli sellaista sekoilua, että ei tosikaan; kaikki haki ruokaa ihan omalla tahdilla ja jokainen tunki jokaiseen mahdolliseen väliin vain ajatellen omaa napaansa. Se ei ole mitenkään työntekijöistä kiinni, vaan tämmösen voisi välttää vain sillä kun kaikki tottelisi niitä rajoituksia ja määräyksiä.

Toki siis ravintola olisi voinut laittaa sinne jonkinlaiset suuntakyltit ja kieltää sen jokaiseen väliin hyppelyn, mutta kyllä nyt kuvittelisi ihmisillä sen verran järkeä olevan päässä, että itse osaisi näistä asioista huolehtia.

Käsidesiä siellä oli ihan joka nurkalla, joten siitä ei varmasti jäänyt mikään kiinni. Ihmiset vaan vaikutti käyttävän sitä vain silloin kun ravintolaan tultiin, mutta muuten kaikkia näperöitiin samoilla käsillä. Kyllä siellä on varmasti joitain pöpöjä levinnyt.

Yksi siivouskärry kulki siellä ihmisten seassa, mutta tämä työntekijä osasi kyllä jättäytyä paikkoihin, joissa ei hirveästi ihmisvilinää ollut. Ja sitten se aika tarkasti vahti ja haki tavaraa vain pöydistä, joissa ei enää ketään ollut. Kumihanskat jatkuvasti käsissä, joten en näe mitään ongelmaa. Se ei vaarantanut ketään ja hommat tuli hoidetuksi. 

En kertaakaan nähnyt, että ruokaa oltaisiin tuotu lisää, mutta kyllä sitä sinne jatkuvasti jostain ilmestyi. Ehkä ne osasi ainakin tuolla tehdä sen niin, että ne katsoi ja toimi sen mukaan, että paljonko ihmisiä milläkin hetkellä missäkin oli. En usko siis, että ruoantuojat ainakaan tunki minnekään väliin, vaan toimi mun mielestä hyvin salaisesti jopa, koska en tosiaan niitä kertaakaan nähnyt. Olettaisin kuitenkin, että nämä ruoantuojat ovat myös siivoilleet ja toivottavasti vaihdelleet ottimiakin siellä, koska sillähän tuohon sekoiluun voi ravintola itse jotenkin vaikuttaa.

Mun mielestä siis porrastusta oltaisiin voitu tehdä jotenkin paremmin, mutta muuten aamupala meni oikein mallikkaasti. Ehkä väkeä oli vain liikaa, eikä voitu porrastaa enempää, mutta siinä se virhe sitten on. Pitäisi pystyä porrastamaan enemmän, jotta ei tulisi ihan mielipuolisia joukkoaltistumisia.


Palatakseni itse asiaan, siis niihin työllistymismahdollisuuksiin näin korona-aikana.. En usko niiden ehkä olevan ihan mahdottoman hyvät. Ravintolatkin on saaneet niitä kaikenlaisia rajoituksia, joten kyllä niiden on jotenkin vaikutettava myös ravintolassa samaan aikaan työskentelevien määrään. Ja jos päivässä tehdään paria vuoroa, niin eihän ravintolan palkkalistalle ihan mahdottomasti työntekijöitä enää mahdu. Voin toki olla aivan väärässäkin. Ehkä asioita on vaan porrastettu enemmän, tehdään lyhyempiä vuoroja ja näin saadaan kaikille työntekijöille tehtävää.

Kun tämä korona tästä joskus katoaa, niin uskon työtilanteen paranevan niin tällä kun monilla muillakin aloilla. Ravintolaan pääsee kerralla enemmän asiakkaita, joten tarvitaan enemmän tekijöitä asiakkaita palvelemaan, ja jos tilauksia satelee kokoaika, niin tottakai sitä tarvitaan enemmän kokkejakin. Ja kun ne rajoitukset voidaan täysin purkaa, niin ihmiset sekoavat täysin ja ravintoloihin tulee ihan kamala piikki, jolloin tarvitaan tosi paljon ylimääräistä työvoimaa, ja toivottavasti sitä silloin on saatavilla. Ihmiset on niin heikkopäisiä välillä. Tästä hyvänä esimerkkinä Lidl-vaatemerkki, joka aiheutti käsittääkseni jonkinlaisen kaaoksen aikanaan, ja ihan turhaan.

En kyllä tiedä haluanko olla ravintolassa töissä vielä silloin kun rajoitukset täysin puretaan.. Se voi olla aivan mahdoton kaaos! Silloin varmaan työskennellään aika pahasti paineen alla, jossa olen kyllä itse vielä aika noviisi.


Paineen alla työskentelystä tuli mieleen se, että se on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mihin kokin täytyisi pystyä. Tai ainakin mitä olen televisiosta nähnyt, niin kyllä se välillä hirveän hektistä hommaa tuntuu olevan. Jos otetaan esimerkiksi joku juhlapäivä vaikka, jolloin kaikki haluavat ravintolaan ja ruokaa on kokin pystyttävä tunkemaan ulos lähes mahdottomalta tuntuvalla tahdilla.. Ei siinä kohtaa voi ihmisellä hirveesti pää pettää, vaan on pystyttävä pitämään se kasassa ja tehtävä kaikkensa. Se on ehkä semmonen asia, mitä arvostan monissa kokeissa, koska se itseltäni vielä tosiaan toistaiseksi puuttuu. Uskon kuitenkin, että tekemällä siinäkin kehittyy.

Eikä se varmasti koske vain kokkeja, vaan on siinä varmasti tarjoilijatkin aikamoisella koetuksella. Joten kyllä, kiireen alla toimiminen on asia jota täytyy ihmisissä arvostaa. Ja monet muutkin piirteet toki, mutta toi nyt on nostettava esille. Okei, jos kokki ei osaa kokata, mutta pystyy työskentelemään paineen alla, niin ei se silloinkaan kovin hyvä kokki ole.. Että kaikessa kannattaa muistaa asioiden tasapainokin.


Mä olen itse tämmösenä kotikokkina hyvin reseptivastainen, mutta mä olen alkanut nyt hieman opiskelemaan mittasuhteita omissa kokkailuissani. Kaappaus keittiössä-ohjelmasta tuttu "mausta ja maista"-meininki on ollut lähimpänä sitä mun omaa tekemistä. Mä oon aina tykännyt mennä mun oma makuaisti edellä, mutta ehkä nyt on opeteltava myös tottelemaan hieman reseptejäkin. 

Ja siis kyllä mä olen reseptejä katsonut, mutta en yleensä osaa niitä täysin noudattaa. Mun tyyli on ollut se, että googletan jonkun ruoan, katson siitä varmaan kymmenen ensimmäistä linkkiä ja yhdistän niistä semmosen ns. oman version. Otan kaikista resepteistä semmosia hyviä asioita ja teen sen pohjalta. Se on toiminut mulle tähän asti ja tulee varmasti toimimaan jatkossakin, mutta uskoisin, että ravintolan keittiössä en voi ihan näin tehdä. Siellä on osattava olla reseptien ystävä.

Mä pystyn seuraamaan reseptiä niin vaadittaessa, en mä sitä sano. Joskus kun teen ensimmäistä kertaa jotain haastavampaa ruokaa, niin silloin mä yritän seurata jotain yhtä ja tiettyä, mutta jos sitä samaa ruokaa tulee tehtyä toiste, niin lähtee säveltäminen yleensä aivan käsistä ja kaivetaan kaikista resepteistä vain ne parhaat jutut ja tehdään uusi, täydellinen versio. Ei sekään aina kyllä niin varmaa ole, että siitä nyt täydellinen tulisi, mutta kokeilemallahan sitä oppii. Ja virheistä. Pari kertaa voi epäonnistua helposti ja sitten jo tietää mitä tekee.

Eilen mä esimerkiksi tein kasvissosekeittoa. Netistä oppimani ohje on se, että jokaista 100 grammaa kohden tulee 1 desilitra nestettä. Kaiken muun mä sävellän. Kasviksia ja juureksia yhdistelen ihan testimielessä ja teen soseesta aina vähän erilaista. Maustan mausteilla ja maistan välissä. Pitää vaan ehkä ruveta jatkossa tekemään pienempiä satseja, koska syön noita soseita aikalailla vaan yksin. Toki opin tänään jatkojalostamaan soseita, joten ei ne liialta tuntuvat määrät lopulta ole kovin iso ongelma. Tänään tein siis eilisestä bataatti-porkkanasosekeitosta bataatti-porkkanarieskaa, ja nyt mulla on uunissa ihan viimesistä soseista valmistettua bataatti-porkkanasämpylää. Jämäruoan käyttö kun on mulle aika tärkeä asia, koska ruokaa ei sovi heittää pois!

Hyvä vinkki on se, että yleensä eilisestä ruoasta tulee toisena päivänä ihan hyvää kun sen paistaa voissa pannulla. Saa käyttää, mut ei oo pakko hei!


Nyt en enää tiedä miten jatkaisin. Kuvien lisäilyäkin suositeltiin tehtävänannossa, mutta mä oon itse aika kriittinen niiden kanssa. Yleensä lisään kuvia vaan jos siltä tuntuu, ja nyt ei tunnu siltä. Yleensä muutenkin lisään ensin kuvan ja kirjotan vasta sitten, koska se on mulle helpompi niin. Koskaan en ole käsittääkseni kirjottanut ensin ja katsonut, että "jaahas, tuo teksti vaatii kuvan selittämään mistä on kyse". Toki ymmärrän, että näitä merkintöjä olisi mukavampi lukea kun saisi välillä katsoa kuviakin, mutta tämmönen mä nyt vaan olen bloggaajana. 

Nyt tosiaan vahtaamaan sämpylää ja toivottavasti pääsen niitä uunituoreena maistamaankin! Monikaan asia ei ole parempaa kun uunituore sämpylä!

Terveisin,
Vesa-Matti

Puhumisen vaikeus

Eilen illalla taas kerkesin hetken pyörimään sängyssä ja miettimään. Se on kyllä melkein joka iltaista, öistä ja muuta, mutta nyt mietin ihan aiheita blogille. Vai mietinkö? Oikeestaan ehkä mulle pilkahti aihe päähän ja kirjottelin sitä päässäni valmiiksi. Aamulla heräsin, mutta en muistanut hitustakaan siitä aiheesta, vaikka kuinka yritin pinnistää. Äsken se onneksi palasi! Nukutin Maxia – joka oli taas vaihteeksi melkein mahdoton projekti – ja siinä samalla se muistui. Aihe lienee teille jo todennäköisesti otsikosta tuttu, mutta aihe tosiaan on puhumisen vaikeus.


Tää tuli mun mieleen eilen alunperin siksi, että käytiin yhen kaverin kanssa etsimässä sille työssäoppimispaikkaa. Mentiin sen suunnitelma A:n mukaan ja käveltiin kahvilaan, johon hän oli päättänyt mennä. Siellä hän marssi tiskille, avasi suunsa ja poistui paikalta työssäoppimispaikkaa rikkaampana. Mä katsoin sitä tilannetta taka-alalta ja olin aivan, että "mitä ihmettä tässä juuri tapahtui?"

Mulla on tämä työssäoppimispaikan metsästys myös ajankohtainen, koska ollaan siis tän yhen kaverin kanssa samalla luokalla käytännössä. Tai no, me suoritetaan samasta tutkinnosta ilmeisesti samoja osia tai jotain. Vaikka siis hän haluaa kaiketi tarjoilijaksi tai jonkinlaiseksi baarityöntekijäksi, ja minä taas itse haluaisin kovasti kokiksi. Kai tästä jossain kohtaa pääsee sitten erikoistumaan sinne kokkipuolelle tai jotain, en tiedä. Mutta siis, mun pitäisi myös etsiä työssäoppimispaikkaa.

Muistan miten vaikeeta se oli aikaisempien koulutusten aikaan. Mä en koskaan saanut mitään itse hoidettua ja olinkin aina työssäoppimispaikkaa vailla. Pari kertaa opettaja hommasi mulle paikan ja pari kertaa jouduin jäämään kouluun suorittamaan sitä. Tämä vain siksi, että en osaa avata suutani oikeissa tilanteissa.


Aikaisemmin esteenä oli paniikihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, johon mulla oli siis ihan lääkityskin, mutta ei se auttanut kun käymään yksin kaupassa yms. Ei se musta sosiaalista tehnyt. Mä kärsin tästä mun ongelmasta oman käsitykseni mukaan varmaan jostain ala-asteen neljännestä luokasta lähtien, sieltä asti ainakin olen ollut hiljaa.

Nyt mä koen, että mä olen päässyt paniikkihäiriöstä eroon, enkä mä oikeestaan enää sosiaalisia tilanteita pelkää – jännitän kyllä aivan vietävästi! Kuitenkin, uskon jännityksen olevan terveempää kun suoranaisen pelkäämisen. Aikasemmin mä saatoin jättää asioita hoitamatta, koska en saanut suutani auki, nykyään en usko asioiden menevän ihan niin pitkälle. Nykyään saan suuni auki tilanteen vaatiessa, mutta ulosanti ei välttämättä ole mitään kovin älykästä. Mä olen hyvin huono sosiaalisilta taidoiltani. Haluaisin olla parempi, paljon parempi.

Mä eilen selitin tälle mun yhdelle kaverille sitä, että kun mä joudun sosiaaliseen tilanteeseen niin mun päässä on tavallaan jonkinlainen sumu. Vähän kun masennuskaudet muistaa harmaana, niin mä muistan sosiaaliset tilanteet sumuna. Mä kuulen kaiken, ymmärrän osan, saan ulos asioita joita ajattelen, mutta kaikki on hyvin vajavaista. Multa menee ihan valtava määrä energiaa siihen sosiaaliseen hetkeen, vaikka se hetki kestäisi vaan vaikka muutamia minuutteja. 

Aikasemmin mulla meni ihan valtava määrä energiaa jo ennen sosiaalista tilannetta, koska mä pyöritin kaikki mahdolliset ja mahdottomat keskustelun kulkusuunnat läpi päässäni, ja vastasin vaikka minkälaisiin keksimiini kysymyksiin, jotka siis keksin vastapuolen puolesta itselleni. Se olisi ollut hyvää valmistautumista, mutta sekin ajatteluprosessi on yleensä jälkeenpäin sumua, eikä siitä ole mitään hyötyä. 

Nyt mä en ehkä prosessoi asiaa etukäteen niin paljoa, koska mä oon kaiketi oppinut sen, että siitä ei ensinnäkään ole mitään hyötyä ja toiseksi, yleensä keskustelu menee omalla painollaan ja suhteellisen rennosti – vaikkakin pää on aika pahasti sumussa. Yleensä mun energia loppuu jo kesken keskustelun, ja sen jälkeen se on vieläkin enemmän epämääräistä sössöä.


Kavereiden kanssa jutustelu ei vie mun energiaa niinkään. Ainakaan siis niiden lähimpien. Ehkä mä olen siinä tilanteessa jotenkin enemmän omalla mukavuusalueellani. Mä haluaisin vaan jotenkin, että olisi mahdollista jutella myös ihan vieraassa tilanteessa niinkuin juttelisi kavereille. Mä haluaisin osata puhua! Mua on jäänyt ärsyttämään hyvin monet tilanteet jälkikäteen kun en ole vaan saanut suutani auki. Joitain vanhoja teatterilaisiakin kun on välillä nähnyt, niin ei, Vesku ei puhu. Vesku kyllä kovasti haluaisi kertoa vaikka kuulumisia, mutta ei, Vesku ei puhu. Sitten mä poistun tilanteesta ja keskustelen sen ihmisen kanssa päässäni miten mun olisi pitänyt keskustella sen ihmisen kanssa siinä kun oli tilaisuus. Ne jää aina harmittamaan.

Ja nyt olisi tosiaan tilanne, jossa mun pitäisi soittaa tai marssia johonkin paikan päälle juttelemaan, että tahtoisin työssäoppimispaikan. Mun ei tarvitsisi sitä stressata, koska en mä voi tietää miten keskustelut menee. En edelleenkään. Mun pitäisi vaan mennä, avata suu ja poistua paikalta työssäoppimispaikkaa rikkaampana.

Ja hei, tää on käsittääkseni vielä asiakaspalvelutehtäviin perustuva jakso, joten olisi hyvä omata jonkinlaiset taidot ihmisten kanssa. Miksei voi ajatella kaikista ihmisistä, että ne olisi vaikka mun hyviä kavereita, joiden kanssa keskustelu on helppoa? Miksi pitää jännittää puhumista? Miksi?

Mä oon siis monet kerrat mielessäni päättänyt, että "hei, nyt mä vaan alan puhumaan! Meen puhumaan kaikille, koska mä voin!" ja seuraavassa sosiaalisessa tilanteessa; Vesku ei puhu. Vesku kyllä haluaisi, mutta ei, Vesku ei puhu. Mä oon siis tullut tulokseen, että ei se ole omasta päätöksestäkään välttämättä kiinni.. Tai sitten en vaan osaa pitää kiinni päätöksistäni.

Pointti on siis tässä seuraavanlainen; jos tiedät tapoja oppia puhumaan, tai edes tulemaan toimeen sosiaalisissa tilanteissa paremmin, niin auta minua! Jos joku on koskaan kamppaillut tämmösen ongelman kanssa, niin avaa nyt taas suusi ja kerro miten nousit tästä kuopasta ylös? Minä olen nyt ollut hiljaa, hmm, ehkä noin parikymmentä vuotta kohta. Tai en siis täysin hiljaa, mutta tilanteissa joissa täytyisi osata jotain sanoa, niin en ole osannut oikein sanoa juuta enkä jaata.

Toinen pointti on se, että jos sulla on täällä Riihimäellä työssäoppimispaikkaa jonkinlaisesta asiakaspalveluhommasta, niin tule hakemaan mut kotoota, jooko? No ei tarvitse tulla hakemaan, mutta pliis, tarjoa sitä mulle. Ei kuulema maksa mitään. Voisin kertoa itsestäni sen verran, että en ole kovin puhelias, mutta työni pyrin kyllä hoitamaan – kykyjeni mukaan. Ja kyvythän kasvaa tekemällä ja mulla on iso halu oppia uutta! Kirjottamisessa koen olevani keskivertoa parempi, mutta siitä tuskin on apua asiakaspalvelutehtävissä.

Ja ehkä vielä yhtenä pointtina se, että jos oot koskaan kokenut olosi vaivaantuneeksi mun seurassa koska en puhu, niin toivottavasti tämä merkintä vähän avasi jotain. Vesku kyllä haluaisi, mutta ei, Vesku ei puhu.


Hmm, ehkä se oli siinä? Tää tuli tämmösenä purkauksena nyt, mutta toivottavasti se on silti ymmärrettävissä, eikä tullut multa ulos sillein kun sosiaalisissa tilanteissa yleensä, eli sumun takaa epäselvästi. Koska joskus se voi tarttua ehkä kirjottamiseenkin..

Itseasiassa tuli vielä mieleen! Mun aivoilla on myös paha tapa unohtaa mistä olin puhumassa. Varsinkin humalatilassa se on paha. Mutta siis vaikka ihan kesken lauseen saattaa käydä niin, että mä en tiedä mitä mä just sanoin. En vaan enää muista. En tiedä miten paha vika mulla on aivoissa, että pitäisikö tässä ihan lääkäriin mennä, mutta toi häiritsee mua hyvin paljon. Oon kuitenkin pistänyt sen aina huonojen sosiaalisten taitojen piikkiin, ja laitan toistaiseksi vieläkin.

En tiedä, ehkä, joo tai ei. Oli miten oli, niin tämä merkintä oli tässä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Epäonnistunut Nutrilett-kuuri

Ensimmäinen koulupäivä tässä meneillään, mutta täällä sitä vaan kotona heilutaan. Ai miksi? No, ollaan alkuviikko etäopetuksessa. Mä oon tässä kuunnellut jostain 8:30 asti asioita siivoomisesta ja kirjotellut vähän jotain ylöskin, josko se auttaisi muistamaan asioita. Täytyy kyllä sanoa, että silti on välillä ollut vaikea keskittyä, koska.. No, niin, kotona ollaan kotona eikä koulussa, vaikka nyt ollaankin kotona koulussa, niin siihen on vaikea asennoitua.

Ajattelin kuitenkin tulla tässä ruokatunnilla vähän kirjottamaan, koska mulla on vähän asiaa tosta MON-projektista, jonka uusin juonenkäänne oli tuo Nutrilett-kuuri. Ja siitä siis mä haluan puhua nyt ainakin muutamalla lauseella.


Tämä Nutrilett-kuuri mikä nyt oli, oli hyvin todennäköisesti mun elämäni viimeinen. Mä en enää koskaan aio vapaaehtoisesti sitä alottaa. Mä ilmeisesti sain kamalat traumat siitä vuodentakaisesta kuurista, ja edelleen se jauhon maku vaan kummittelee suussa.

Tää ei ees ollut täydellinen jauhokuuri nyt, vaan mä keksin kokoajan uusia tapoja vähentää jauhojen syömistä ja lisätä jotain kiinteetä tai edes kiinteämpää. Mä oikeesti vaan pidän ruoasta niin paljon, että mä en voi enää ikinä olla syömättä oikeaa ruokaa. Korvasin yhden jauhopussin päivästä kasvissosekeitolla ja toisen semmosella Nutrilettin ateriankorvauspatukalla. Silleen mä sain siitä kuurista edes jotenkin siedettävän.

Paino ei kuitenkaan tullut toivomallani tavalla alas. Luultavasti menin jotenkin säästöliekille tai jotain, koska kyllä multa pitäisi paino pudota jos syön alle 1000 kcal päivä.. Kuitenkin mun paino putosi vaan joka toinen päivä, joten ei se nyt mennyt ihan nappiin.

Painon kanssa pääsin lukemaan 100,3 kg, joka on siis ihan ok. Ei lähelläkään 95 tai 96, mutta oikea suunta. Ja nyt kun ollaan taas siirrytty syömään oikeaa ruokaa, niin paino oli äsken kun punnitsin niin 101,0 kg. Nyt kuitenkin aion jatkaa semmosta kevyttä ruokailua ja todellakin pitää päivästä poissa ne turhat närppimiset, eli herkuttelut. Kasvissosekeiton aion jotenkin upottaa arkiruokalistalle, koska se on kuitenkin aika hyvää, mutta myös kevyttä ja terveellistä.

Nyt aion myös siirtyä siihen käytäntöön, että viikossa on vain yksi herkkupäivä. Sen saan valita, onko se perjantai vai lauantai, mutta se ei voi olla molemmat, eikä varsinkaan koko viikko. Isoja rajoituksia pitää tehdä. Sokerin kanssa aion myös kokeilla nyt semmosta diiliä, että en sitä ylimääräsiä hirveesti syö. Se mitä sitä sokeria joistain ruoka-aineista mahdollisesti tulee, niin sen hyväksyn. En kuitenkaan ala ahtamaan sitä itseeni enää esim. karkkien muodossa viikottain. Täytyy vähän tutkailla, että mitä sen kanssa tekee.. Onko joka toinen viikonloppu lupa syödä karkkia ja joka toinen taas vaikka sipsiä tms. Vahvat rajotukset nyt kuitenkin turhan herkuttelun suhteen!


Emmä tiedä, tää oli taas tämmöstä. Ei virallinen MON-päivitys, mutta vähän jaarittelua siihen liittyen. Nyt pitää äkkiä lähteä jatkamaan opiskelua! Heippa!

Terveisin,
Vesa-Matti

MON: Vuoden ensimmäinen

Heh, vuoden ensimmäinen nälkä.

Multa ei ole tänä vuonna vielä tullut lainkaan Minulla on nälkä -päivitystä, joten olisiko nyt sen aika? Mun motivaatio ylläpitää mun tilastoja on ollut katkolla, siinä missä motivaatio oikeestaan kaikkea muutakin kohtaan. Joka päivä oon kuitenkin käynyt vaa'alla ja ottanut kuvan, joten kyllä mulla niitä tuloksia on tallessa.

Tänään ei kuitenkaan käydä niitä tuloksia mitenkään erityisemmin läpi, vaan mä kerron vähän missä mennään.


Tää mun projekti alkoi yli vuosi sitten, 1.2.2020, joten aika pitkä pätkä tätä on nyt tässä harrastettu. Tää alko mulla aikanaan tosiaan sillä, että päätin aloittaa kahden viikon Nutrilett-kuurin. Se kuuri jäi silloin kyllä yhteen viikkoon, koska mun mielenterveys alkoi kärsiä pelkän nesteen syömisestä. Koen, että mielenterveys on tärkeämpi asia kun painon nopea putoaminen, joten en lähde siitä tinkimään.

Erinäiset asiat pysäytti mun projektin etenemisen käytännössä kokonaan joulukuussa. Mieli on ollut niin apeana tässä, että ei ole vaan jaksanut keskittyä ja panostaa itseensä. Ainut mikä on pitänyt jokseenkin pinnalla on ollut Max ja sen kehityksen seuraaminen. Jossain vaiheessa ihmisen on kuitenkin pistettävä päänsä takaisin kasaan ja alettava taas elää, vaikka se kuinka vaikeeta olisikin. Ehkä se hetki olisi nyt, vaikka isoveljeä vieläkin aivan järkyttävä ikävä on – eikä se varmasti koskaan katoa. Tahdon kuitenkin edelleen uskoa, että elämän jatkamista se meille kaikille läheisille toivoisi, vaikka se kuinka vaikealta tuntuisikin.


Mä oon ajatellut, että nyt olisi hyvä pitää taas viikon mittainen Nutrilett-kuuri ja sen jälkeen taas alkaa vähän paremmin tarkkailemaan sitä mitä suuhunsa laittaa, ja ehkä vähän lisäämään sitä täysin taka-alalle jäänyttä liikuntaakin. Maxin kanssa kärrylenkit on olleet ehkä ainut liikuntamuoto tässä, eikä nekään kerrat ihan jokapäiväisiä ole olleet. 

Mä uskon, että kun toi koulu tosta mahdollisesti seuraavana maanantaina alkaa, että jokaiseen päivään tulee vähintään se melkein 2 kilometriä kävelyä, koska koulumatka on about kilometrin. Siihen jos vielä saisi alustavasti lisättyä vaikka yhdenkin lenkkikerran viikkoon lisää, niin oltaisiin jo menossa oikeaan suuntaan.

Ja tosiaan, tää Nutrilett-homma.. Tää on vähän tämmöstä itsensä rääkkäämistä kyllä, mutta mä oon kokenut sen hyväksi aluksi. Se pienentää sitä ravinnontarvetta, joten kuurin loputtua sitä tulee automaattisesti syötyä vähän vähemmän ja todennäköisesti fiksummin. Tiedän kyllä, että kun tämä viikko tästä taputellaan kasaan, niin mä todellakin haluan jotain todella hyvää kiinteää ruokaa, mutta on se mitä tahansa, niin mä nautin siitä enemmän kun koskaan. Pitää vaan toivoa, että nautin sitä myös vain sopivan määrän, enkä heti venäytä vatsalaukkuani pilalle.


Painosta sanottakoon sen verran, että en mä sitä enää häpeile. Mun aamupaino oli tänään 102,3 kiloa, joka on 2,3 kiloa enemmän kun sen tällä hetkellä pitäisi olla. Mä tähtäsin aikanaan sinne alle sadan ja siellä käytiin, mutta tämä elämäntilanne tässä nosti ton painon tonne 102-103 paikkeille, jossa mä olen aikalailla viimeisen kuukauden pallotellut.

Eiran kanssa mietittiin, että paljonkohan painan Nutrilett-kuurin jälkeen, ja Eira taisi sanoa 96,3 kg ja itse veikkaan vielä pienempää ja sanonkin, että painan viikon jälkeen enää 95,3 kiloa. Toi perustuu vaan siihen miten paljon mun paino putosi sillon vuosi sitten sillä viikon kuurilla. Toki painoin viime kuurilla paljon enemmän, mutta silti mä haluaisin uskoa todella runsaaseen pudotukseen, josta olisi hyvä lähteä eteenpäin.

Tavoite olisi tässä kohtaa päästä pysyvästi sinne 90 kilon tietämiin. Tai siis silleen pysyvästi, että siitä ei ainakaan ylös enää tultaisi. Saa se mennä allekin sen, mutta tossa painossa mä olisin varmasti paljon tyytyväisempi kroppaani ja itseeni, joten sitä kohti tässä nyt mennään tavalla tai toisella.

179 cm ja 90 kg saattaa kuulostaa ihmisten korviin vieläkin isolta mieheltä, mutta semmonen mä olenkin ja tulen varmasti olemaankin. Oon joskus aikasemminkin sanonut, että en mä halua koskaan olla mitenkään erityisen laiha. Olisin varmasti hyvin oudon näköinen, enkä varmasti tyytyväinen itseeni sellaisena.


Mutta tämmösiä kuulumisia MON-projektin suhteen. Eihän nää ketään kiinnosta, mutta motivoi minua itseäni menemään eteenpäin, ja siksi näitä tänne tulee. Toki jos joku muukin näistä joskus motivoituu, niin ei sekään paha asia ole. Ei muuta kun Nutrilettia ostamaan ja pätkäpaastoa harrastamaan niin hyvä tulee!

Terveisin,
Vesa-Matti

Jatkoa eiliseen

Eiliseen merkintään on pakko tulla tänään lisäämään asiaa, koska tapahtui jotain. Toki en siis lähde tätä editoimaan siihen eiliseen merkintään, vaan teen täysin uuden merkinnän, mutta tämä on kuitenkin jatkotarina sille. Ihme selitystä, mutta kuitenkin.

Se koulupaikka-asia.. No, mä sain sen paikan. Kannatti olla heti yhteydessä sähköpostiviestillä ja kertoa tilanne. Ne kyllä sanoi, että mun pitäisi hakeutua koronatestiin, mutta mun koulutus alkaa vasta 15. päivä, joten kerkeen olemaan tässä hyvin omaehtoisessa karanteenissa. Plus mun oireet alkaa olemaan jo ohi, joten en näe testille tarvetta. Toivon vaan kovasti, ettei ne vaadi siellä sitten jotain todistusta asiasta, koska semmosta mulla ei sitten ole näyttää..

Mä en siis tarkalleen ottaen edes tiedä mihin mä olen nyt menossa.. Tai siis tiedän, että se on ravintola- ja cateringalan koulutus, ja että se suoritetaan ilmeisesti ammattikoulussa.. Mutta mun käsittääkseni menen sinne ehkä vain kolmeksi kuukaudeksi ja sen jälkeen mahdollisesti työharjotteluihin tai jotain? Toivon ehkä, että se olisi näin, koska työelämä on se mihin mä tässä oikeesti jo haluan – en koulunpenkille. Oon valmis käymään tota koulua ton hetken, jos se vaan jotain auttaa, ja sitten olis kyllä hirmu hyvä päästä jo kokeilemaan siipiä kokkina jossain.

Ehkäpä tästä nyt vihdoin lähtee se polku, jolle mä olen halunnutkin päätyä. En mä voi koko elämääni etsiä itseäni, tai edes sitä mitä haluaisin tässä elämässä tehdä.


Mulla on nyt tämän takia hieman ristiriitaiset fiilikset tästä kämpän myymisestä. Siis ehdottomasti haluan, että tämä myydään ja päästään Hyvinkäälle mahdollisimman nopeasti, mutta sitten taas se, että jos tää asunto menee myydyksi nyt ja päästäisiin lähtemään vaikka heti, ja mulla on koulu kesken.. Toisaalta voisin kyllä kuvitella, että koska Riihimäellä ja Hyvinkäällä kummassakin nää koulut on Hyriaa, niin on helppoa vaikka siirtyä koulusta toiseen. Haluaisin ainakin uskoa näin, ja stressaan varmaan ihan turhaan. Ja luultavasti stressaan muutenkin ihan turhaan, koska ei tää kämppä tunnu menevän.

Tänään oli taas näyttö. Turhauttava tapaus taas. Tää ihminen halusi vaan tulla katsomaan tätä ja ilmeisesti halusi vaan päästä välittäjälle avautumaan jostain omasta kämppähässäkästään. Ei sillä ollut ilmeisesti minkäänlaista kiinnostusta tätä asuntoa kohtaan, mutta päättipä varata ajan. 

Niin, täällä asutaan. Me joudutaan aina tekemään hirvee homma, että saadaan asunto ns. esittelykuntoon. Eira stressaa näyttöjä aina, ja käy kämpän kymmeneen kertaan läpi ja tutkii, että paikat on viimesen päälle. Sitten tulee peruutus, tai vaihtoehtoisesti joku, joka haluaa vain katsoa ja jutella välittäjän kanssa, ilman ostoaikeita. Se on vähintäänkin turhauttavaa. Me joudutaan kasaamaan auto täyteen eläimiä ja ihmisiä ja olemaan noin tunnin verran aina poissa kotoota.. Ja jos se kerta toisensa jälkeen on turhaan tehtyä työtä, niin kyllä tässä ihminen saa hieman turhautua ja suutahtaa. Että jos koskaan olet varannut asuntoesittelyaikaa ihan vaan omaksi huviksesi, niin häpeä varjoas. Toki jos asunto on tyhjä, eikä siellä asuta, niin sitten ei mitään väliä, jatkakaa. Muuten haluan, että kukaan ei enää koskaan tee kenellekään niin – se on hyvin rasittavaa.


Mutta näillä mennään nyt. Odotan koulun alkua innolla ja toivon, että siitä ura urkenee! Ja toivon kovasti, että kaikki tämä tapahtuisi Hyvinkäällä, koska sinne mun mieli kaipaa nyt enemmän kun mitään muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

P.S. Mä huomaan vieläkin aina kirjottavani "Terveisin, T", sit muistan aina, että eipäs se Vesa-Matti alakaan T-kirjaimella. Ehkä tässä vielä menee ennen kun täysin tottuu.

Tähän väliin kuulumisia

Tässäpä on nyt kerennyt kuukausikin vaihtumaan, ja multa on tullut jokseenkin vähän tekstiä ulos. Pääsyynä ehkä se, että arki on edelleen päivästä toiseen selviämistä. Lievästä masennuksesta ollaan aikalailla selvitty, mutta tilalle tuli joku flunssa – toivottavasti ei sentään korona. Mut ei tässä oikein ole aikaa sairastellakaan (omaehtoinen karanteeni toki), koska Maxissa riittää tekemistä. Tosin se on ihan mieluisaa tekemistä, joten kyllä sen parissa jaksaa. Ja jaksaisi vielä paremmin jos oltaisiin kaikki terveitä, nimittäin Maxilla on luultavasti sama pöpö kun mulla, ja sen päivät koostuu nukkumisesta ja kiukuttelusta. Hyviä hetkiäkin on, mutta toistaiseksi hieman vähemmän, mutta onneksi edes on. Onneksi se sentään – kop kop kop – yöt nukkuu suhteellisen hyvin. Vaan nukkuisimpa minäkin.. Jokseenkin on ollut vaikea palauttaa fiksua unirytmiä, joten yössä sitä tulee ehkä hyvässä lykyssä nukuttua semmoset 5-6 tuntia. Niin, hyvässä lykyssä. Viime yön unet jäi vain kolmeen tuntiin, mutta onneksi aamulla sai vielä pari lisää.

Mä tulin nyt ikäänkuin päivittelemään vähän kuulumisia tänne ja tossa ne aikalailla tulikin. No, ei täysin, koska siis mähän hain kouluun, tai ehkäpä koulutus olisi oikea termi. Mä sain kutsun haastatteluun ja se haastattelu olisi ollut huomenna.. Niin, en voi sinne mennä, koska lapussa ja kaikkialla painotetaan sitä, että liikutaan vaan terveenä. Tää on jotenkin niin tätä meikäläisen tuuria (ajatusvääristymä, tiedän).. Yli vuosi työttömänä ja lähes terveenä, mutta sitten kun alkaisi jotain tapahtua, pam, tauti päälle ja pysy kotona. Mua ärsyttää oikein suunnattomasti kun jouduin haastattelun perumaan.. Kyselin sähköpostissa kyllä, että miten tässä nyt käy, että onko mahdollista saada uutta haastatteluaikaa viikon–parin päähän.. Vastausta ei vielä tänään ole tullut, mutta ehkäpä tuo selvinnee. Käsittääkseni noi koulutukset juoksee tossa aikalailla kokoaika, joten ei toi varmasti viimeinen mahdollisuus ollut, mutta kyllä se silti harmittaa suuresti. Eniten kyllä ärsyttää se, että miksi tämä tauti juuri nyt? Miksei vaikka viikko sitten kun olisi ollut aikaakin sairastella?

Ja pitäähän minun kertoa vähän siitäkin, että miten tää meidän paluu Hyvinkäälle etenee, koska onhan se nyt aika pinnalla tässä elämässä. Se etenee huonosti. Näyttöjä on kyllä riittänyt, mutta puuttumaan on jäänyt se joka haluaa tämän talon ostaa. Pari tosi potentiaalista oli varannut edelliselle sunnuntaille näytön, mutta molemmat peruuntui. Toinen perui, toinen jätti tulematta. Ärsytti suuresti toi tulematta jättäminen, koska me lähdettiin pois kotoota suhteellisen pitkäksi aikaa, ja ihan turhaan. Täällä kun ei saa olla itse paikalla kun katsojia tulee, niin tää on ollut aikamoista pakomatkaa toisinaan tää elämä täällä nyt. 

Ja meillä oli kiikarissa yksi asunto Hyvinkäältä, mutta sekin kerkesi mennä tässä jo. Miksei tämä voinut mennä ennen sitä ja oltaisiin päästy heti muuttamaan suhteellisen pätevän näköiseen kämppään.. Tai siis remonttiahan se olisi vaatinut, mutta niin ne vaatii kaikki. Ei me haluta valmista pakettia, vaan tosiaan semmosen, mistä saa tehdä meidän näköisen. Oltiin suunniteltu jo seinien kaatoja ja kaikkea, mutta, no, se meni sitten siinä..

Uskon kyllä silti, että tästä ihan hyvä tulee. Tämä kämppä menee kaupaksi ja me päästään muuttamaan takaisin Hyvinkäälle, aluksi sitten vaikka vuokralle, mutta pääasia, että päästään takaisin. Sitä mä haluaisin nyt hyvinkin paljon. Monet illat on mennyt haaveillessa paluusta, mutta odottaahan tässä pitäisi jaksaa.. Eikä odottaessa auta paljon haaveilla, koska tulee vaan paha mieli kärsimättömälle.

Hmm, no, tässä vähän jotain kuulumisentynkää tämän kuukauden alkuun. Jos multa ei muita merkintöjä tältä vuodelta tule (uskon kyllä, että tulee), niin voin luvata ainakin kerran kuukaudessa kertoa, että miten hommat etenee ja elämä makaa. Vai petaa? Mikä ikinä se sanonta nyt onkaan. Niin makaa kuin petaa? Mutta eikai se liity tähän? Kai? En minä tiedä.


Hei, Maxista on pakko vielä kertoa sen verran, että herra on löytänyt kätensä! Tai siis, se osaa nykyään tarttua asioihin. Ei se semmosta suunnitelmallista "otanpa tuosta kiinni"-meininkiä vielä ole, mutta jos sille laittaa asian käden ulottuville niin se tarraa siihen kiinni. Tai oikeastaan kaikki mikä eksyy käteen kokee Maxin otteen. Ollaankin nyt kokoaika laittamassa Maxin käteen lusikkaa, koska neuvolatäti sanoi, että kohta on hyvä opetella ruokajuttujakin jo.. No, ei ehkä ihan vielä, mutta lusikka pysyy kauniissa kädessä, joten siitä on hyvä lähteä liikkelle! Nää on näitä vanhemmille tosi suuria hetkiä kun huomaa oman lapsen kehityksen, ja haluaisi julistaa sitä koko maailmalle! Toisille se on ehkä vaan tarraamista, mutta meille se on uskomatonta tarraamista!

No, ihmetellään mahdollisessa seuraavassa merkinnässä lisää! Nyt vielä viettämään hetki aikaa Maxin kanssa ennen sen yöunia. Heippa!

Terveisin,
Vesa-Matti