Tässä ollaan sellasessa tilanteessa, jossa kenenkään ei kuuluisi koskaan ikinä milloinkaan olla. Eletään tosi sumuisia aikoja, eikä oikein osaa sanoa tai tehdä mitään. Mä ajattelin, että koska tämä on ollut mulle aina hyvä tapa purkaa oloa niin kokeilempa tätä sitten tässä kohtaa. Mä en tule käyttämään nimiä ja koitan olla tekemättä tästä mitenkään ulkopuoliselle helppoa yhdistellä palasia toisiinsa, koska tosiaan nykyään haluan suojella yksityisyyttäni ja muiden yksityisyyttä paremmin. Ne jotka tietää niin tietää. Tää on tavallaan kai se mitä mä haluaisin sanoa, mutta en osaa.
Aloitetaan vaikka ihan siitä, että asia, jota mä jo pienenä poikana aloin pelkäämään saapui sitten tähän lähelle. Aina kaikkialla toitotettiin ja toitotetaan sitä, että "tästä saa syöpää ja tästä saa syöpää" ja "syöpään kuolee", siihen mä opin nuorena. Tässä välissä on toki tapahtunut harppauksia lääketieteen saralla ja on kaikenlaisia hoitoja olemassa nykyään ja vissiin se kuolleisuus on laskenut vuosien mittaan. Tunnen jopa yhden, joka on syövän onnistunut selättämään. Vaan eipä voi kaikkia syöpiä voittaa vieläkään, ikävä kyllä ei. Todella iso ikävä kyllä ei.
Taistelu yhtä syöpää vastaan ei riittänyt, piti löytyä vielä toinen, joka oli sitten kerennyt lähettämään jo etäpesäkkeitäkin. Missäpä muuallakaan tämä paholainen oli kuin haimassa, joka on se pahin paikka ikinä. Meille kuitenkin annettiin toivoa ja kokeiltiin sytostaatteja, jotka monen viikon pahoinvointijakson päätteeksi päätettiin lopettaa toimimattomina. Jäin käsitykseen, että se oli hidastanut sitä, mutta niiden lopettamisen jälkeen syöpä oli alkanut muuttumaan aggressiivisemmaksi.
Aivoissani on tieto; "juhannukseen, ehkä syksyyn asti aikaa." jota en osaa käsitellä tai käsittää. Mun aivot ei ymmärrä yhtään mitään ja siksi en ole oikein osannut tuntea ajatuspuolella mitään. Jostain syystä mun kroppa on ottanut tehtäväkseen käsitellä tätä asiaa ja mun kivut on enemmän fyysisiä. Onko se sitten jotain psykosomaattista vai mikä on tarpeeksi hieno termi.. Tavallaan mä en siis koe, että mua sattuukaan kokoaika, mutta jos ajattelen päivän taaksepäin niin musta tuntuu, että mulla on ollut koko keho kipeä koko eilisen päivän. Siis kun masennuskauden muistaa mustavalkoisena, jota se ei kuitenkaan ole, niin mä muistan edeltävät päivät fyysisenä kipuna, vaikka ne ei ehkä sitä ole olleet. En osaa ehkä selittää tätä kunnolla, mutta tossa se oli niin hyvin kun osaan.
Ja sitten on tämä – sanotaanko nyt vaikka sukuvika – että ei osata puhua, eikä puhuta. Mun pää huutaa kokoaika asioita, joita mä vaan haluaisin vielä sanoa ja tuottaa ajatuksia teoista, joita mä haluaisin vielä tehdä. Vaikka tilanne on tämä mikä se on, niin minä en osaa sanoa tai tehdä mitään. Mun aivot ja mun kroppa on ihan totaalisessa lukossa.
Mä pärjään arjessa, koska lapset pitää kiireisenä. Vaan heti kun tulee hetki kun täytyy pysähtyä, niin mä ryhdyn heti kaiketi käsittelemään asiaa, mutta en vaan saa mitään käsitystä. Mä en ymmärrä ja se tekee tästä todella haastavaa. Mä käytän illat miettien asiaa ja mietin miten tyhmästi tällä hetkellä toimin kun en osaa toimia. Mietin, miten mua tulee kaduttamaan. Mietin miten muut kokee tämän asian ja mietin kaikkea todella paljon muiden kautta. Mua suututtaa ihan jumalattomasti se, että mä elän mun päässäni, mutta silti mä en saa sieltä mitään fiksua ulos. Huomasin suuttuvani taas, koska aloin näpyttelemään näppäimistöä todella kovaäänisesti. Mä tuhlaan rajallista aikaa. Ruuhkavuodet ja tällaiset uutiset ei vaan sovi mun yksinkertaiselle päälleni.
Mua siis suututtaa. Elämän epäreiluus, oma aikaansaamattomuus tällaisessakin tilanteessa ja mua suututtaa kaikki. Ja mua tulee suututtamaan jatkossakin kaikki, koska olen tällainen kun olen.
Mä haluan kuitenkin vielä kirjoittaa jotain. Jotain, jonka haluaisin sanoa, mutta en osaa, kuten on varmaan tullut jo selväksi.
Sanotaan näin, että hyvin suurella todennäköisyydellä mua ei tässä olisi jos tätä ihmistä ei mun elämässä olisi koskaan ollut. Siis erittäin suurella todennäköisyydellä. Meillä ei ollut parhaimmat välit silloin kun mä olin teini-ikäinen, koska mä olin aika haastava tapaus. Jatkuvasti oltiin nokat vastakkain. Mä en tajunnut mistään mitään silloin, mutta mä tajusin paljon asioita omasta käytöksestäni jälkikäteen. Tätä on vaikea kirjoittaa silleen, että tätä olisi vaikea ulkopuolisen olla yhdistämättä oikeaan ihmiseen. Me alettiin tulemaan paremmin toimeen vasta kun mä olin ehkä parikymppinen ja rupesin käyttäytymään kuten ihmiset käyttäytyy – ainakin pääpiirteittäin. Meidän juroisuus näkyy meissä kummassakin ja meidän välittäminen on sellaista hiljaista välittämistä, jota ei paljolti ääneen sanota, mutta sen aistii ja se tulee helposti esiin käytöksessä. Kutsuisin sitä ehkä rakastavaksi arvostukseksi. Ulkopuolisen silmiin se voi näyttää siltä, että mitään yhteyttä ei ehkä olisi, mutta kyllä mä olen aina kokenut oloni rakastetuksi.
Tämä sattuu. Monin eri tavoin monissa eri kerroksissa. Menee kokoaika taas vaikeammaksi ja vaikeammaksi osata edes kirjoittaa mitään. Ja kokoaika tuntuu tyhmemmältä ja tyhmemmältä kirjoittaa tämä tänne, koska normaalit ihmiset varmasti sanoo tärkeät asiat naamatusten.
Kukaan ei varmasti ymmärrä miten paljon huumoria mun elämästä on puuttunut Arton kuoleman jälkeen. Mulla on ollut yksi varma paikka, josta olen kuitenkin aina saanut mahtavan annoksen huumoria elämään kun olen sitä tarvinnut. Mä en halua, enkä pysty uskomaan, että tästä lopustakin viedään multa nyt puolet pois.
Mulla on jo nyt ikävä sun huumorintajua, joka on lähes yksi yhteen omani kanssa. Sitten tulee ikävä sitä, hmm, ainaista länsäoloa. Se on vaikea selittää, mutta mulla on semmonen olo, että sä olet aina ollut läsnä, vaikka ei oltaisi pitkiin aikoihin edes nähty. Ja kai mä olen aina ajatellutkin, että sä myös oletkin aina täällä. Ja mä olen aika varma, että mun mielessä sä tulet olemaan aina niin pitkään kunnes meikäläisenkin maallinen vaellus joskus sitten päättyy. Sä et mihinkään usko, olet uskomaton, mutta mä haluan taas turvautua ajatukseen, että ehkä me joskus vielä tämänkin jälkeen jossain nähdään. Ainakin mä haluaisin uskoa niin ja se kai auttaa kestämään tämän paremmin. Padot murtuu taas hieman. Ne teki sen jo tänään automatkalla, mutta nyt uudestaan kun saan tätä hieman ulos.
Mä arvostan sua, mä rakastan sua ja mulla on jo nyt ikävä sua. Mä en tiedä miten mä olisin saanut tätä muuten kerrottua, mutta onneksi mulla on tämä blogi, joka jostain syystä on mulle helpoin paikka avata sydäntä.
Mun tekis vaan mieli heittäytyä lattialle, hakata ja potkia lattiaa ja seiniä ja huutaa kuinka epäreilua tämä on. Mä kuitenkin jotenkin kuulen päässäni sun äänen, joka sanoo "ei se mitään hyödytä". Sä oot opettanut sen, että asiat pitää kohdata sellaisina kuin asiat tulee vastaan.
Siitä tulikin mieleen yksi juttu, joka on mun päässä ollut nyt pitkään ja jota oon siis viimepäivinä jostain syystä paljon miettinyt. Muistan kun mulla oli nuorena masennuskausia ja todella vaikeitakin ajanjaksoja. Mä muistan jonkun illan kun kännipäissäni itkin teidän sohvalla ja hoin jotain, että "mitä mä täällä enää teen.. Mä oon nähnyt jo kaiken!" Tähän ei olisi voinut sen parempaa vastausta saada kuin sen, että "Sä et ole nähnyt vielä mitään." Ja se oli täysin totta ja se jotenkin meni mun aivoon, vaikka se ei selitellyt mitään. Se oli niin hyvin sanottu, että se on jäänyt mun mieleen näinkin pitkäksi aikaa, eikä se kyllä varmasti tuolta pääkopasta ole mihinkään lähtemässäkään. Joku voisi tuhlata vaikka kuinka paljon sanoja sanoakseen jotain, mutta sun jutuissa se asia on aina kiteytetty todella yksinkertaisesti sisäistettävään muotoon ja sun sanomana sen aina jotenkin ottaa heti tosissaan.
Järjen äänellä mun päässäni tulee aina olemaan sun ääni. Elämä pitää ottaa sellaisena kuin elämä tulee, eikä sille vaan voi mitään. Ja vaikka se sattuu, niin kaikesta on kyettävä jatkamaan eteenpäin.
Huh, huh. En siltikään ymmärrä. Olet todella rakas ihminen, vaikka ei meillä sitä ole ollut pahemmin tapana huudella.
Terveisin,
