Luulisi, että mulla olisi nyt paljon kerrottavaa, mutta ei mulla kai ole. Oma vapaa-aika mennyt tekoälymusiikin parissa ja muutoin sitten perheen kesken kotosalla. Tai no, kesällähän me reissattiin paljon, mutta en mä jaksa niistä alkaa tänne rupisemaan sen tarkemmin. Käytiin ainakin Puuhamaassa, Linnanmäellä, risteilyllä ja juhannuksen aikaan käytiin Tahkolla viikon verran mökkeilemässä. Hauskoja reissuja kaikki. Vaikkakin Tahkolle oli aika hyvin pitkä matka ja siinä kerkesi pylly poikineen puutumaan. Voiko noin edes sanoa? No, nyt voi.
Ennen tätä mun yllättävää taukoa mä olen jauhanut täällä taas pätkäpaastosta, joka – yllätys, yllätys – päättyi lähes yhtä nopeasti kun alkoikin. Tällä kertaa perustelin lopettamisen itselleni niin, että ei kesällä pysty. Siis siinähän on sen verran faktaa, että mä en oikeesti muistanut syödä päivän aikana mitään, koska oltiin aika paljon pihalla. Sitten yleensä sisälle kun paaston olisi taas kuulunut alkaa, mutta kauhea nälkä vaivasi. Pari kertaa sanoin, että no teen poikkeuksen ja syön tässä kohtaa, mutta hyvin nopeasti siitä poikkeuksesta tuli taas tapa. Pakkohan mun oli syödä joskus. Jos mä olisin vakavissani taas halunnut pätkäpaastota niin mä olisin siirtänyt sitä paaston alkamisajankohtaa, mutta enpä tiedä miksi ei käynyt edes mielessä silloin.
Mä en tiedä, että mistä mä löytäisin sen motivaation taas mikä mulla oli joskus? Jaksoin paastota, jaksoin urheilla ja jaksoin vaikka mitä. Nyt on hyvä kun jaksan sängystä raahautua sohvalle. No en nyt ihan noin pohjalla oikeasti ole, mutta pakko vähän kärjistää. Mä haluaisin sen yö-minän joskus käymään aamulla mun pääkopassa, koska sillä olisi motivaatiota vaikka mihin. Mä oon nyt monena yönä peräkkäin miettinyt tätä mun omaa aktiivisuuttani, koska se vähän huolestuttaa mua. Mä en oikeesti tee oikein mitään oman hyvinvointini eteen. Yö-minä on sitä mieltä, että: "Heti aamulla lähdet kävelemään. Ei tarvitse olla edes pitkä lenkki, aloita jostain." kun taas aamu-minä meinaa, että: "no, en mä kyllä nyt jaksa. Mene vaikka huomenna." Päivä-minältä ei edes kysytä, koska päivät menee aika pitkälti lasten kanssa, eikä päivä-minä kerkeä tekemään mitään muuta. Vaikka sekin on kyllä jonkinlaista itselleen valehtelua.
Ja siis kun mä tiedän, mä todellakin tiedän, että mun pitäisi nyt alottaa jostain. Käydä vaikka 15 minuuttia päivässä kävelemässä, sekin olisi alku. Mutta tiedättekö mitä? Mun on mahdoton lähteä kävelemään vain 15 minuuttia, koska mun aivot on sitä mieltä, että se on turhaa. "Alle tunnin lenkki ei ole edes lenkki", ja sitten en saa itseäni sille tunnin lenkillekään, koska mun pohjakunto on enemmänkin pohjakosketus.
Tämä oli oikeestaan ehkä suurin syy sille, että minkä takia tulin kirjoittamaan. Tämä yleensä aukaisee mun päässä olevat jumit. Nyt mä toivon, että kun olen inhonnut itseäni tänne tämän verran taas, niin saisin jotain oikeasti aikaan. Olisiko se vaikka – kompromissi – noin 30 minuutin lenkki oikeasti niin paha asia? Alkuun kerran viikossa, sitten vaikka kaksi kertaa viikossa? Siitä sitten hyvällä sykkeellä ylöspäin ja kuntoa vähän kohentamaan. Mä vaan tiedän, että mulla on paha tapa sitten lähteä ylisuorittamaan jos johonkin ryhdyn. Ensimmäisellä lenkillä voin olla jo sitä mieltä, että: "pyh, ei 30 minuuttia mihinkään riitä." ja sitten ajan itseni siihen tilanteeseen, että seuraavaa kertaa ei taas tule kun ahdistaa tunnin lenkit.
Tämän takia pyöräilykin jäi tältä kesältä hyvin vähäiseksi. Ei voi lähteä vain pienen pienille lenkeille, koska on turha käynnistää pyörää sen takia.. No, ei mun pyörää edes tarvitse käynnistää. Mutta siis itseni, tuntui, että oli turha käynnistää itseään vain pienen lenkin takia. Sitten kun lähti vähän pidemmälle lenkille, huonolla kunnolla, niin ajoi itsensä siihen tilanteeseen, että ei jaksanut kyllä taas viikkoon edes yrittää. Plaah, olen kovin hankala ihminen itselleni.
Kertokaa, arvoisat lukijani, että mistä mä saisin motivaation taas tehdä jotain? Mä väitän itselleni olevani kiireinen, vaikka samaan aikaan Eira kerkeää käydä töissä, opiskella, viettää aikaa lasten kanssa ja vielä harrastaa tennistäkin silloin tällöin. Hyi, ei, kauhea. Nyt kun asettelin tämän näin niin tuli vielä kamalampi olo omasta puolesta. Oliko se sittenkin hyvä, että asettelin tämän näin? Olisiko tässä jonkinlainen syy kehittyä? Siis olisi, mutta johtaako se mihinkään? Apua.
Olin myös ennen tuota taukoa jauhanut täällä jotain työnhausta. Se on edelleen ihan ajankohtainen asia, koska siis mitään työtä ei ole löytynyt. Ja tuntuu siltä, että ei ole löytymässäkään. Tällä hetkellä ei ole kauheasti avoimia paikkoja, jotka edes millään asteella houkuttelisi tekemään mitään. Mä edelleenkin haluaisin sellaisen työn, minkä kanssa mun ei tarvitsisi silleen painia pääkopassa. Saisin tehdä työni rauhassa, eikä mun tarvitsisi olla sosiaalinen, koska en sitä osaa olla. Mä tiedän, että mä olisin tehokas työntekijä jos vaan saisin mahdollisuuden, mutta tiedättekö miten vaikeaa se on näin vaativalle pitkäaikaistyöttömälle päästä edes kokeilemaan siipiään? Ja siis mä tiedän, mä tiedän! Mun pitäisi jo pikkuhiljaa niellä kaikki ylpeyteni ja vaan hakea kaikkea mahdollista työtä mitä on tarjolla. Eli siis heittää elämä roskiin. Anteeksi, mutta mun ajatusmaailma vaan on vähän vaikea; jos pitää tehdä jotain mitä ei halua tehdä niin se on ajanhukkaa. Mutta, jotta voisi koskaan saavuttaa mitään unelmaduuniaan niin pitäisi tietenkin aloittaa sieltä ajanhukasta – aloittaa jostain. Työelämän suhteen tuntuu, että mä olen heittänyt elämäni jo muutenkin roskiin, koska tässä kohtaa tämä työllistyminen on oikeasti todella, todella vaikeaa. Eli eiköhän se ole tässä kohtaa ihan yksi ja sama vaikka lähteä tuhlaamaan elämäänsä johonkin ei niin kiinnostavaan työhön, koska ei kiinnostava työkään tule minua kotoota hakemaan.
Ja siis varsinkin nyt mun täytyisi ehdottomasti pystyä nielemään kaikki se ylpeys – hmm, mä en edes tiedä onko kyse ylpeydestä, mutta kuitenkin – koska mun vähäiset työttömyyskorvaukset ei jatkossa tule riittämään mihinkään. Laskuihin joo, mutta vain laskuihin. Kävi ilmi, että asiat ei ollutkaan niin kuin ne perunkirjoissa luki, vaan meillä on vielä ihan hitosti velkoja. Ja siis tarkoitan, että ihan hitosti hitosti. Niitä en kuitenkaan rupea täällä purkamaan, vaikka ne ärsyttääkin suunnattomasti. Niihin ei saa mitään tolkkua, vaikka niitä täällä blogissa jauhaisi maailman tappiin.
Mutta jos siellä sattuisi olemaan joku kiva työnantaja lukemassa tätä syystä tai toisesta, niin ota mut töihin. Mä osaan paljon, mutta mä vähättelen itseäni myös aika paljon. Aika hyvä tämmönen avoin työhakemus, eikö? Siivoushommia, kokkaushommia, ehkä pikku hiljaa myös pakko ruveta hyväksymään koiranhommia, eli varastoalaakin. Vähättelen joitan töitäkin, näettekös. Unelmahan olisi jos pääsisi työskentelemään jollain luovalla alalla, koska sinne multa löytyy kyllä kykyjä omasta mielestäni ihan riittävästi. Mitä? Eikö muka kukaan johtaja lue tätä ja anna mulle töitä jo? Joo, tää on tämmöstä paniikkihuumoria.
Rehellisesti tää ei vaan voi jatkua näin enää pitkään. Mutta samaan aikaan kun työhistoria on niin surkea kun mitä mulla on, niin tämä vaan menee vaikeammaksi ja vaikeammaksi kokoaika. Apua.
Mitäpä luulette, että oliko tässä pitkästä aikaa hyvä pätkä kuulumisia? Vai oliko tämä pelkkää ulinaa korvillenne? Mun on hyvin vaikea yrittää kirjottaa mitään hirveen iloista nyt, koska mulla on tämä mun valtava stressiturkistakki mun päälläni. Jännä tommonen sanavalinta, koska siis tämä kyseinen turkistakki ei kyllä lämmitä yhtään. Eikä tätä saa riisuttua naulakkoon vaikka kuinka haluaisin. Itseasiassa aivan ontuva sanavalinta. Ainut syy siihen oli, että se vaan kuulosti kivalta.
Mutta joo, eipä mulla tässä tällä erää muuta. Seuraavaa blogimerkintää en lähde tässä sen enempiä lupailemaan, mutta eiköhän sekin sieltä sitten taas aikanaan tule. Tulihan tämäkin, vaikka te jo varmaan kerkesitte luulemaan muuta.
Terveisin,
