Meidän pikkuinen koira lähti hyvin yllättäen. Ihan muutama päivä ennen ikiuneen siirtymistä Eiran äiti löysi Nellasta jotain poikkeavaa. Sen sukuelimestä oli tullut jotain ulkopuolelle. Eira tottakai tutki, että mikähän se voisi olla ja sai asian kuulostamaan ihan joltain tavalliselta, hoidettavissa olevalta asialta, mutta lääkäriin Nellan täytyi mennä
Lääkäriin lähtö tuli, eikä Nella tullut sieltä enää takaisin. Tottakai se oli kasvain ja vielä pitkälle edennyt. Leikkaus olisi ilmeisesti ollut mahdollinen, mutta sellaista leikkausta ei kuulema kovin moni suostu tekemään, koska siinä on ilmeisesti liian pieni mahdollisuus selviytymiselle. Eira teki kovan päätöksen ja päästi Nellan pois ennen kun asiat on vielä monimutkaisempia.
Rakkautta on myös osata luopua silloin kun on sen aika.
Nella ❤s. 28.12.2012
k. 21.10.2024
Mä halusin nyt tulla kirjoittamaan muutaman sanan.
Nella opetti mulle jotain musta itsestäni ja ihmissuhteista. Tai voiko sanoa vaan suhteista, koska kyseessähän oli koira, eikä ihminen. Mutta se opetus on laajentunut myös ihmissuhteisiin ja elämään ylipäätään.
Nellalla oli mun näkökulmasta katsottuna kolme omistajaa: Eira, Eiran äiti ja minä. Se aiheutti sellaisen tilanteen, että mun roolikseni jäi yrittää jatkuvasti opettaa samoja pelisääntöjä uudestaan ja uudestaan. Mä tiedän, että Nellan elämä olisi ollut huolettomampaa ilman tätä kuviota, koska tää tilanne ei ollut mitenkään yhtään ideaali.
Eiran äidin luona Nella sai olla se paras versio itsestään. Eiran kanssa Nella sai olla pääsääntöisesti se paras versio itsestään. Mutta mulla oli Nellalle pelisäännöt, joita Eirakin silloin tällöin noudatti. Tilannehan kärjistyi silloin kun Max syntyi. Se, että ennen oli oikeastaan vaan ne säännöt, että ei saa kerjätä (koitapa se koiralta kieltää) eikä koiralla ole asiaa keittiöön, muuttui siihen, että ohjasin Nellan hyvin usein vain olemaan sohvalla. Se kai tuli sieltä kun Max oli pieni vauva; Nella oli aina Eirassa kiinni ja pyöri sitten liian vaarallisesti lähellä ihmisvauvaa. Mulla heräsi joku suojeluvaisto vauvaa kohtaan ja koiran täytyi pysyä poissa jaloista – eli sohvalla.
Sen piti olla vain väliaikainen ratkaisu, mutta se jotenkin jäi mun aivoihin jumiin. Vaikka Maxin kasvaessa Nellasta ei olisi ollut mitään vaaraa Maxille, niin silti ohjasin sen aina takaisin sohvalle. Sitten syntyi Miio ja Miiolle Nellasta ei koskaan aiheutunut mitään vaaratilanteita, koska se oli jo totttunut olemaan sohvalla. Ei se siellä siis ollut mitenkään 24/7, mutta yleensä silloin jos mä olin tuolla jossain ns. yleisissä tiloissa.
Mä mietin sitä kyllä joskus, että onko se koiranelämää olla pakotettuna vain yhteen paikkaan. Aika usein vastasinkin itselleni, että eihän se ole. Joskus mä sitten ehdotin Eiralle kerran, jos en useampaankin otteeseen, että mitä jos Nella menisi asumaan Eiran äidin luokse nyt kun meillä on nämä lapset. Ei sen takia, että sen olisi enää pitänyt olla pois jaloista, vaan sen takia, että siellä se olisi ollut huomion keskipisteenä. Eira ei suostunut siihen, koska siihen olisi kuulunut myös se, että Nella olisi sitten ollut sen vähintään 8 tuntia päivästä yksin. Eikä Eira varmasti halunnut muutenkaan, meidän koirahan se pääsääntöisesti oli. Joo, mä tiedän; jos ottaa koiran niin täytyy olla valmis olemaan sen omistaja loppuun asti.
Ja mä tiedän; lapset ei ole mikään syy luopua eläimestä. Koira on perheenjäsen, Nellakin oli. Mun aivoissa kuitenkin ajattelin sen niin, että yritin keksiä ratkaisua, jossa kaikki saisi mahdollisimman hyvät oltavat. Uskokaa tai älkää, mutta pohjalla oli vain Nellan hyvinvoinnin ajattelu.
Vasta siinä kohtaa kun huomattiin, että Nellan silmät oli hitusen verran harmaantuneet, eli ikää oli tullut, mä osasin lähteä purkamaan sitä typerää sohvasääntöä. Vasta siinä kohtaa jotenkin osasin kohdata tilanteen ajatuksen kanssa. Silloin mä vasta päätin, että ei se ole minkäänlaista elämää se pelkkä sohvalla oleminen. Mä en tiedä, että minkä takia en ollut kyseenalaistanut tommosta typerää sääntöä aikaisemmin ihan kunnolla ajatuksen kanssa? Mä olin kai jotenkin jäänyt jumiin suojelemaan vauvoja siltä, että koira ei hypi niiden päällä, vaikka eihän meillä ollut enää vauvoja vaan taaperoita. Liekö taaperokaan oikea sana.
Eihän se enää paljoa vaikuttanut siinä kohtaa. Nella oli niin tottunut asemaansa.
Ja mä olen niin pahoillani siitä. Mun on jotenkin todella vaikeeta antaa itselleni anteeksi sitä, että olen koskaan keskinyt tollasen pelisäännön ja jäänyt vielä niin jumiin siihen. Ja tässä se kai piilee se yksi opetus; kannattaa miettiä tekojaan ennen kun on liian myöhäistä. Olenhan mä sen aina tiennyt, mutta jos ymmärtäisin nyt sen, että on myös hyvin arkiselta tuntuvia asioita, jotka ei välttämättä olekaan oikein, vaikka siihen on tottunut. Enemmän ajatusta peliin ja välillä voisi tarkkailla asioita muistakin perspektiiveistä.
Uskaltaisin kuitenkin väittää, että ennen vauva-arkea Nella sai elää prinsessan elämää. Nella vaikutti olevan Eiralle tärkein asia maailmassa. Valehtelisin jos väittäisin, että en olisi joskus ollut jopa mustasukkainen siitä huomiosta mitä Nella Eiralta sai.
Eikä siis vauva-arki poistanut sitä täysin, etteikö Eira olisi Nellaa huomioinut. Varmasti parhaan kykynsä mukaan mitä muilta kiireiltään ehti. Mutta jäihän se varmasti paljon vähemmälle.
Kova paikkahan tää nyt oli. Sattuu jotenkin oudolla tavalla. Musta on hyvin outoa, että miten muuten niin terveen näköinen eläin voi mennä eläinlääkäriin ja olla tulematta enää takaisin. Mä jäin siihen käsitykseen, että se on varmaan jotain ihan hoidettavissa olevaa. En mä mitenkään tajunnut, että olisi ollut hyvästien aika siinä kun Eira lähti viemään Nellaa lääkäriin. Me jäätiin poikien kanssa kotiin, Eira joutui yksin kohtaamaan sen tilanteen. Yksin tekemään sen päätöksen siellä.
Me vaan leikittiin kotona. Sitten tulee viesti, mullakin kostui heti silmät ja nappasin pojat heti isoon haliin ja aloin kertomaan asiaa. Max raivostui, hakkasi päätään lattiaan, itki ja huusi. Miio ei vieläkään oikein tajua, jostan syystä luuli eilen, että Nella on parturissa. Max välillä ihan spontaanisti sanoo "mulla on ikävä Nellaa" keskellä leikkiä.
Laitettiin Nellan kuva keskeiselle paikalle kotia. Max siihen välillä pysähtyy katsomaan ja silittää Nellaa siinä kuvassa. Mulla kostuu aina silmät kun näen tämän. Pienen lapsen ikävä.. Huh huh. Se on niin aitoa, että sitä se ikävä oikeasti tarkoittaa.
Mutta älkää oikeasti jääkö tästä siihen käsitykseen, että Nellan koko elämä olisi ollut vain kuria. Ei, ei se ollut. Mun suunnalta oli vain muutama sääntö (mitä ei melkein koskaan edes noudatettu) alkuun, lapsien syntymän jälkeen mulla jäi vaan toi joku vaihe päälle ja sen voi käsittää ikävänä aikana. Vaikkakin lapsien tultua, Nella on päässyt aika usein juurikin Eiran äitille lomalle. Se oli siellä pitkiäkin pätkiä ja se sai siellä olla aina huomion keskipisteenä. Se tykkäsi olla siellä. Mä olen itse siinä uskossa, että Nellalla oli hyvä elämä. En usko, että mun ajattelemattomuuteni lasten synnyttyä voi ottaa sitä pois.
Nella oli mullekin rakas. Vaikka en koiraihminen silleen olekaan. Olin mä mikä ihminen tahansa niin Nella oli rakas perheenjäsen. Ajatelkaa, että vaikka mä hieman jopa inhosin sitä ääntä mikä tuli kun koira tepasteli tuolla paljaalla lattialla, niin mulla on ikävä sitä ääntä. Tai, että se olisi kiva taas kuulla. Tai.. Miten sen nyt selittää? Miten voi kaivata jotain ääntä, jota on inhonnut? Ehkä se on myös osa tätä ikävää. Jos tää on vaikee edes aikuisen käsittää, niin koitapa selittää tämä ymmärrettävästi pienelle lapselle.
Nellaa ei enää satu mikään, Nella on saanut rauhan. ❤
Terveisin,
Vesa-Matti
Nella opetti mulle jotain musta itsestäni ja ihmissuhteista. Tai voiko sanoa vaan suhteista, koska kyseessähän oli koira, eikä ihminen. Mutta se opetus on laajentunut myös ihmissuhteisiin ja elämään ylipäätään.
Nellalla oli mun näkökulmasta katsottuna kolme omistajaa: Eira, Eiran äiti ja minä. Se aiheutti sellaisen tilanteen, että mun roolikseni jäi yrittää jatkuvasti opettaa samoja pelisääntöjä uudestaan ja uudestaan. Mä tiedän, että Nellan elämä olisi ollut huolettomampaa ilman tätä kuviota, koska tää tilanne ei ollut mitenkään yhtään ideaali.
Eiran äidin luona Nella sai olla se paras versio itsestään. Eiran kanssa Nella sai olla pääsääntöisesti se paras versio itsestään. Mutta mulla oli Nellalle pelisäännöt, joita Eirakin silloin tällöin noudatti. Tilannehan kärjistyi silloin kun Max syntyi. Se, että ennen oli oikeastaan vaan ne säännöt, että ei saa kerjätä (koitapa se koiralta kieltää) eikä koiralla ole asiaa keittiöön, muuttui siihen, että ohjasin Nellan hyvin usein vain olemaan sohvalla. Se kai tuli sieltä kun Max oli pieni vauva; Nella oli aina Eirassa kiinni ja pyöri sitten liian vaarallisesti lähellä ihmisvauvaa. Mulla heräsi joku suojeluvaisto vauvaa kohtaan ja koiran täytyi pysyä poissa jaloista – eli sohvalla.
Sen piti olla vain väliaikainen ratkaisu, mutta se jotenkin jäi mun aivoihin jumiin. Vaikka Maxin kasvaessa Nellasta ei olisi ollut mitään vaaraa Maxille, niin silti ohjasin sen aina takaisin sohvalle. Sitten syntyi Miio ja Miiolle Nellasta ei koskaan aiheutunut mitään vaaratilanteita, koska se oli jo totttunut olemaan sohvalla. Ei se siellä siis ollut mitenkään 24/7, mutta yleensä silloin jos mä olin tuolla jossain ns. yleisissä tiloissa.
Mä mietin sitä kyllä joskus, että onko se koiranelämää olla pakotettuna vain yhteen paikkaan. Aika usein vastasinkin itselleni, että eihän se ole. Joskus mä sitten ehdotin Eiralle kerran, jos en useampaankin otteeseen, että mitä jos Nella menisi asumaan Eiran äidin luokse nyt kun meillä on nämä lapset. Ei sen takia, että sen olisi enää pitänyt olla pois jaloista, vaan sen takia, että siellä se olisi ollut huomion keskipisteenä. Eira ei suostunut siihen, koska siihen olisi kuulunut myös se, että Nella olisi sitten ollut sen vähintään 8 tuntia päivästä yksin. Eikä Eira varmasti halunnut muutenkaan, meidän koirahan se pääsääntöisesti oli. Joo, mä tiedän; jos ottaa koiran niin täytyy olla valmis olemaan sen omistaja loppuun asti.
Ja mä tiedän; lapset ei ole mikään syy luopua eläimestä. Koira on perheenjäsen, Nellakin oli. Mun aivoissa kuitenkin ajattelin sen niin, että yritin keksiä ratkaisua, jossa kaikki saisi mahdollisimman hyvät oltavat. Uskokaa tai älkää, mutta pohjalla oli vain Nellan hyvinvoinnin ajattelu.
Vasta siinä kohtaa kun huomattiin, että Nellan silmät oli hitusen verran harmaantuneet, eli ikää oli tullut, mä osasin lähteä purkamaan sitä typerää sohvasääntöä. Vasta siinä kohtaa jotenkin osasin kohdata tilanteen ajatuksen kanssa. Silloin mä vasta päätin, että ei se ole minkäänlaista elämää se pelkkä sohvalla oleminen. Mä en tiedä, että minkä takia en ollut kyseenalaistanut tommosta typerää sääntöä aikaisemmin ihan kunnolla ajatuksen kanssa? Mä olin kai jotenkin jäänyt jumiin suojelemaan vauvoja siltä, että koira ei hypi niiden päällä, vaikka eihän meillä ollut enää vauvoja vaan taaperoita. Liekö taaperokaan oikea sana.
Eihän se enää paljoa vaikuttanut siinä kohtaa. Nella oli niin tottunut asemaansa.
Ja mä olen niin pahoillani siitä. Mun on jotenkin todella vaikeeta antaa itselleni anteeksi sitä, että olen koskaan keskinyt tollasen pelisäännön ja jäänyt vielä niin jumiin siihen. Ja tässä se kai piilee se yksi opetus; kannattaa miettiä tekojaan ennen kun on liian myöhäistä. Olenhan mä sen aina tiennyt, mutta jos ymmärtäisin nyt sen, että on myös hyvin arkiselta tuntuvia asioita, jotka ei välttämättä olekaan oikein, vaikka siihen on tottunut. Enemmän ajatusta peliin ja välillä voisi tarkkailla asioita muistakin perspektiiveistä.
Uskaltaisin kuitenkin väittää, että ennen vauva-arkea Nella sai elää prinsessan elämää. Nella vaikutti olevan Eiralle tärkein asia maailmassa. Valehtelisin jos väittäisin, että en olisi joskus ollut jopa mustasukkainen siitä huomiosta mitä Nella Eiralta sai.
Eikä siis vauva-arki poistanut sitä täysin, etteikö Eira olisi Nellaa huomioinut. Varmasti parhaan kykynsä mukaan mitä muilta kiireiltään ehti. Mutta jäihän se varmasti paljon vähemmälle.
Kova paikkahan tää nyt oli. Sattuu jotenkin oudolla tavalla. Musta on hyvin outoa, että miten muuten niin terveen näköinen eläin voi mennä eläinlääkäriin ja olla tulematta enää takaisin. Mä jäin siihen käsitykseen, että se on varmaan jotain ihan hoidettavissa olevaa. En mä mitenkään tajunnut, että olisi ollut hyvästien aika siinä kun Eira lähti viemään Nellaa lääkäriin. Me jäätiin poikien kanssa kotiin, Eira joutui yksin kohtaamaan sen tilanteen. Yksin tekemään sen päätöksen siellä.
Me vaan leikittiin kotona. Sitten tulee viesti, mullakin kostui heti silmät ja nappasin pojat heti isoon haliin ja aloin kertomaan asiaa. Max raivostui, hakkasi päätään lattiaan, itki ja huusi. Miio ei vieläkään oikein tajua, jostan syystä luuli eilen, että Nella on parturissa. Max välillä ihan spontaanisti sanoo "mulla on ikävä Nellaa" keskellä leikkiä.
Laitettiin Nellan kuva keskeiselle paikalle kotia. Max siihen välillä pysähtyy katsomaan ja silittää Nellaa siinä kuvassa. Mulla kostuu aina silmät kun näen tämän. Pienen lapsen ikävä.. Huh huh. Se on niin aitoa, että sitä se ikävä oikeasti tarkoittaa.
Mutta älkää oikeasti jääkö tästä siihen käsitykseen, että Nellan koko elämä olisi ollut vain kuria. Ei, ei se ollut. Mun suunnalta oli vain muutama sääntö (mitä ei melkein koskaan edes noudatettu) alkuun, lapsien syntymän jälkeen mulla jäi vaan toi joku vaihe päälle ja sen voi käsittää ikävänä aikana. Vaikkakin lapsien tultua, Nella on päässyt aika usein juurikin Eiran äitille lomalle. Se oli siellä pitkiäkin pätkiä ja se sai siellä olla aina huomion keskipisteenä. Se tykkäsi olla siellä. Mä olen itse siinä uskossa, että Nellalla oli hyvä elämä. En usko, että mun ajattelemattomuuteni lasten synnyttyä voi ottaa sitä pois.
Nella oli mullekin rakas. Vaikka en koiraihminen silleen olekaan. Olin mä mikä ihminen tahansa niin Nella oli rakas perheenjäsen. Ajatelkaa, että vaikka mä hieman jopa inhosin sitä ääntä mikä tuli kun koira tepasteli tuolla paljaalla lattialla, niin mulla on ikävä sitä ääntä. Tai, että se olisi kiva taas kuulla. Tai.. Miten sen nyt selittää? Miten voi kaivata jotain ääntä, jota on inhonnut? Ehkä se on myös osa tätä ikävää. Jos tää on vaikee edes aikuisen käsittää, niin koitapa selittää tämä ymmärrettävästi pienelle lapselle.
Nellaa ei enää satu mikään, Nella on saanut rauhan. ❤
Terveisin,
