Leposyke 158.

Missä asti täytyy käydä ennen kun herää? No, mulle se piste selveni eilen. Tässä merkinnässä käydään vähän läpi mun onnistumistani vuonna 2020, joka sitten kääntyi jyrkkään alamäkeen. Puhutaan siis omasta terveydestä, jonka kanssa pohjakosketus käytiin toivottavasti eilen. En ainakaan syvemmälle enää itse tahdo, joten heräämisen aika on nyt.

Mä muistan kuinka vuonna 2020 mä sain itteni aika hyvään kuntoon. Sain painoa pudotettua muistaakseni lähemmäs 30 kiloa. Se tapahtui pätkäpaaston ja keskittymisen avulla. Mä menin täysillä mukaan pätkäpaastoon ja liikkumiseen.

Sitten tapahtui Arton poismeno ja siihen oikeastaan loppui mun yritys pitää itsestäni huolta. Aloin hiljalleen palata siihen mistä olin tullut – takaisin ylipainoiseksi itsekseni. Mä yritin monet kerrat ottaa kiinni pätkäpaastosta, mutta ne epäonnistui toinen toisensa perään, koska mä en vaan löytänyt enää motivaatiota.

Yrittelin silti aina silloin tällöin palata pätkäpaastoon tai jonkinlaisiin kunnollisiin elämäntapoihin, mutta sitten; iskän vakava sairastuminen. Stressasin sitä kokoaika, enkä todellakaan pystynyt sen ja lasten lisäksi ajattelemaan itsestäni huolehtimista. Enkä senkään jälkeen kun syöpä voitti taistelun ja iskä nukkui pois.

Tässä on siis nyt viisi vuotta valuttu alas ja alas. Kolahdus kohaldukselta olen ajanut kauemmas ajatusta siitä, että mä itse voisin voida hyvin. Tai siis terveesti. Mä olin rakentanut itselleni jopa ajatuksen siitä, että jos mä sairastun ja joudun sairaalaan niin se on se viimeinen paikka sitten, koska niin se oli ollut Artolle ja iskällekin. En mä voi sairastua, lapset tarvii mua ja mä tarviin lapsia.


Eilen, 21.10.2025, mä heräsin ensimmäistä kertaa moneen päivään hyvin nukkuneena. Olin ottanut edellisiltana ensimmäistä kertaa melatoniinia ja nukuin siis kellonkin mukaan hyvin. Vaan kun nousin sängystä niin mulla oli heti jonkinlaista huimausta aina pystyssä ollessani. Kyselin pikkuveljeltä, koska silläkin oli joskus ollut vastaavaa, mutta en saanut siihen mitään apua sieltä. Paitsi sitten se taisi sanoa, että "liekö sivuvaikutusta melarestista?" Ja mä tutkin asiaa ja kyllä, yksi sivuvaikutus voi olla huimaava olo. No, sillähän se selittyi ja päivä jatkui.

Kello tuli sitten 12 ja pojat meni nukkumaan. Eira lähti näyttämään autoa jonnekin ja mä ajattelin, että mä hetken aikaa pötköttelen, josko tää huimaus menisi sillä ohi. Pääsin sänkyyn, selailin hetken puhelinta, puhelin pois, pistin silmät kiinni ja huomasin, kuinka mun silmien molemmissa reunoissa vilkkui värikkäät valot ihan kunnolla. Ihan kuin yökerhossa olisi ollut. Pelästyin, tottakai. Huomasin siinä sitten, että mun syke alkoi nousta, nousta ja nousta. Se nousi nousemistaan levossa. Yhtäkkiä se oli 130, sitten 140 ja mä nousin ylös sängystä. Huomasin mun käsien tärisevän ja muutenkin kroppa oli vähän epämääräisen tuntuinen. Päässä oli semmoinen epätodellinen olo. Yritin soittaa Eiralle, että tulee kotiin. En saanut Eiraa kiinni, koska se oli tosiaan matkalla sinne johonkin katsastukseen ja ei sillä ollut äänet päällä. Yritin soittaa pari kertaa, mutta en saanut kiinni. Mulla tuli hätä siitä, että jos mulle nyt käy jotain niin pojat on täällä yksin parikin tuntia ja mä makaan lattialla tajuttomana. Mitä minä teen?

No, ensimmäistä kertaa elämässäni soitin hätänumeroon. Pyysin heti ambulanssia kotiosoitteeseen ja sen jälkeen sieltä alettiin kyselemään mikä hätä, mitä tapahtuu ja näin. Selitin minkä osasin ja pystyin, samalla täristen ja syke viistää jo 158. Hätäkeskuksesta sanottiin, että ambulanssi tulee.

Mä odotin ja tärisin, tarkkailin sykettäni (virhe) ja odotin lisää. Sain Eirankin kiinni ja se joutui taas kerran perumaan sen jälkitarkastuksen, ja tuli kotiin niin nopeasti kun pääsi. Ennen ambulanssia, reippaasti ennen ambulanssia.

Jossain vaiheessa ambulanssikin tuli ja ne tutkikin mut sitten kotona. Sydänäänet ja kaikki otettiin, mutta mitään hälyttävää ei löytynyt. Kaikki vaikutti olevan vallan hyvin, mutta silti ne ehdotti, että jos mä haluan niin voisin lähteä päivystykseen vielä parempiin tutkimuksiin. Mietin hetken, mutta lopulta olin sitä mieltä, että tottakai mä lähden. En mä sinne koskaan muuten tule menemään jos en lähde nyt kun on oikeasti ollut tilanne päällä.

Puin vaatteet ja aloin valmistautumaan lähtöön. Mulla oli ollut nyt seistessä semmonen epätodellinen olo päässä. Vähä semmonen, hmm, ilmapallomainen. En tiedä sanooko se kenellekään mitään, mutta semmoselta se tuntui. Oudolta, ilmapallomaiselta, en sitä osaa ehkä sen paremmin selittää.


Päästiin sairaalalle ja pääsin heti johonkin vuodepaikalle. Sanottiin, että tulee kaikenlaisia testejä, että ota vaan rauhassa ja odottele. Mä odottelin. Mun yksi kaveri on sairaalalla sihteerinä ja se ilmestyi sitten yhtäkkiä sinne mun sängyn viereen kyselemään puuttuvia tietoja. Se oli itseasiassa hyvä, että se oli juurikin se kaveri, koska mä sain siinä olon ehkä hieman helpommaksi – oli tuttu jolle kertoa ja osasihan siinä jo vähän huumoriakin laskea.

No, mut tutkittiin. Kaksi kandia tuli tutkimaan mua kilpaa. Kaikki mahdolliset mitä siinä nyt pystyi tekemään niin testattiin ja aina vaan sanottiin, että hyvä. Verikokeet, hyvät. Sydänäänet, hyvät. Verensokeri hyvä. Ainut mistä ei puhuttu hyvänä eikä huonona oli verenpaine. Sitä ei mainittu missään vaiheessa, joka oli hieman outoa.

Kävin keuhkokuvissa, mutta niissäkään ei vissiin alustavasti mitään hälyttävää, koska lopuksi se toinen kandeista kävi sanomassa, että mitään selittävää ei löydy ja mut voidaan kotiuttaa. Kerto tokikin, että jos näitä tulisi nyt lisää niin heti päivystykseen, että tutkitaan sitten vielä laajemmin. Mutta toistaiseksi se meni läpi nimellä "muu sydämen rytmihäiriö". Leukosyytit oli vähän koholla ja lämpöä 37,5, joten yksi syy olisi voinut olla mahdollinen alkava infektio tms. Mutta totta, meillä on tässä ollut koko perhe kipeänä jo hyvän tovin. Mutta ikinä ei ennen ole flunssassa tai missään tullut minkäänlaisia rytmihäiriöitä. Rytmihäiriöiden osalta mulla meni kyllä neitsyys siinä, että ei tosiaan ole tuttu juttu entuudestaan.

Mulle ehdoteltiin myös, että olisiko kyseessä voinut olla paniikkikohtaus, mutta ei, ei mun mielestä. Mä olen joskus kokenut paniikkikohtauksia ja mulle on aikanaan diagnosoitu paniikkihäiriö, mutta mun paniikkikohtaukset ei koskaan ole olleet tuollaisia. Mun paniikkikohtaus on vähä semmonen, että mulle tulee todella kylmä ja mä alan tärisemään, oli lämpötila mikä tahansa. Siis ihan silleen, että mun puhekin menee semmoseksi kun olisin ollut pitkään pakkasessa ilman vaatteita. Tai sitten voi olla, että toi on joku toinen reaktio, mutta olen aina ajatellut sen paniikkikohtauksena. Ja nyt koin ensimmäisen kerran ihan oikean paniikkikohtauksen. Mene ja tiedä.


No, Eira ja pojat tuli hakemaan mua kotiin. Kerroin automatkalla tuloksia ja Eira ei ollut huolissaan oikein mistään muusta kun mun verenpaineista. Oli mitattu 176 / 108, josta tippuneet 148 / 90. "Monella on tossa vaiheessa jo lääkitys" taisi Eira sanoa. 

Ryhdyin tutkimaan asiaa, että mitä kaikkea mahdollisesti korkea verenpaine voi aiheuttaa.. Ja alkaa tuntua ihan järjelliseltä nämä mun oireet, joita olen yrittänyt selitellä erinäisinä niskajumeina yms. Joita olen siis itse hoitanut niin, että kuin mulla olisi niskat niin jumissa ja se aiheuttaisi kaikenlaisia oireita. Just tota tommosta liikehuimausta on ollut monesti ennenkin, mutta ne on mennyt yleensä nopeasti ohi. Takaraivo on ollut kipeä, niska on ollut kipeä, oikea silmä on tuntunut paineiselta ja kaikkea muuta. Oireet viittaa helposti myös pahoihin jumeihin, jotka olisi myös ollut hyvinkin mahdollisia, koska näiden oireiden alkamisen aikaan mä istuin tosi paljon tietokoneella selkä ja niska kyttyrässä. 

Mulla on paha tapa aina laskea itsekseni 1 + 1 ja lähteä sitten itse parantelemaan oireitani niin kuin parhaaksi näen. Se on virhe, mutta uskokaa vaan; mä olen pelännyt sairaalaa. Mä pelkään sitä edelleen, koska viimeiseen viiteen vuoteen on mahtunut liikaa negatiivista sairaalan kanssa.

Ensihoitajallekin itseasiassa kerroin, että ei ole tullut lähdettyä kun pelottaa toi sairaala, johon se vastasi: "Niin, pelottahaan se, että sieltä voi löytyä jotain hoidettavaa". Joka siis kolahti jollain tapaa. Meiän suvusta ei ole löydetty hirveesti mitään hoidettavaa, mutta eihän sitä ole mihinkään lakiin kirjoitettu, ettenkö minä voisi saada sairaalasta terveen papereita. En mä niitä ainakaan kotona arvailemalla saa, se jos jokin on varma. Helpommin saan kuolemantuomion kun arvailen itse kotosalla korkeaa verenpainetta niskajumiksi, joten ehkä nyt asioiden on hyvä muuttua.


Ja nyt vihdoin mä uskon, että mulla on voimaa tehdä vielä yksi kunnon elämänmuutos. Ei projekti, eikä mikään remontti vaan ihan aito muutos. Muuttaa mun tapojani elää niin, että voisin elää terveemmin. Muuttaa mun tapojani niin, että voisin elää jaksavampaa elämää. Muuttaa mun tapojani niin, että olisin elossa vielä esim. 5 vuoden päästä. Sanoisinko, että motivaatiota löytyy nyt pitkästä aikaa. Ikävän lähellä pitää aina sitä reunaa käydä ennen kun mitään mistään tajuaa.

Mitä siis ajattelin nyt tehdä? Tai, tässä ei ole enää vaan minä. Eira innostui myös siitä, että laitetaan ruokatottumukset parempaan kuntoon, joten mun ei tarvitse nyt yksin yrittää miettiä mitä söisin ja mikä olisi hyvä. Ruvetaan perheenä syömään vähän fiksummin. Enemmän kasviksia ja täysjyvää, vähemmän suolaa ja rasvaa. Se on semmonen ydinajatus. Tämän lisäksi mä haluan nyt pyrkiä taas aloittamaan lenkkeilyn ihan kunnolla. Mä oon helppo antamaan sen kanssa periksi kun tulee ensimmäinen sairastuminen tai jokin, jonka jälkeen aina mietin "voinko tänään jo lähteä.. En mä voi" ja se en mä voi venyy sitten viikoiksi tai kuukausiksi.

Jos jollain on jotain neuvoa vinkata siihen, että miten saa lenkkeilystä rutiinin ja semmosen, että se ei unohdu ensimmäisen taudin jälkeen, niin otan ilomielin kaikki neuvot vastaan. Mä haluan tätä nyt ihan oikeasti ja mä ihan oikeasti tämän nyt teen. Joko jonkun neuvoilla tai sitten vaan verenmaku suussa yritän opetella itselleni toimivaa rytmia.

Mun isoin ongelma on aina ollut mun kausiluonteisuus, joten uskon sen olevan iso kompastuskivi myös tälläkin matkalla, mutta mä haluan yrittää löytää sen jonkinlaisen kultaisen keskitien siihen, että tämä muutos ei olisi mikään kausi vaan ihan oikea muutos. Aivoille tämä tulee olemaan aikamoinen projekti, mutta pakkohan senkin on joskus alkaa ymmärtää asioita; jos keho voi huonosti niin aivotkin voi huonosti. Tai toisinpäin? Kaikki vaikuttaa kaikkeen tai jotain.

Ja yksi asia on se, että nyt alkuun seuraan noin kaksi viikkoa verenpaineita aamuin illoin, ja jos kahdessa viikossa ei mitään muutoksia tapahdu niin sitten yritän saada ulkopuolista apua.


Mutta tämän minä halusin vaan jakaa tänne. Tallentaa itsellenikin muistutukseksi, että näin pitää käydä ennen kun osaan toimia. Tai siis eihän se mikään vaatimus ole, mutta mun hölmö pää on niin hölmö, että se ei ymmärrä ennen kun on melkein hätä. Toisinaan ei ymmärrä vielä siinäkään vaiheessa vaan yrittää kääntää huomion johonkin toiseen, ehkä harmittomampaan asiaan.

Joo, no, tämä oli tässä. Elämäni ensimmäinen hätäkeskukseen soitto ja muistaakseni ensimmäinen ambulanssimatka – vaikka ei hätäajo ollutkaan. Kiitos jos luit ja jos tosiaan jotain vinkkejä löytyy sinne tai tänne niin saa antaa. Lenkkeilyyn, korkeaan verenpaineeseen tai mihin tahansa niin apu on aina tervetullut.

Terveisin,
Vesa-Matti

Muuttuvaiset mielipiteet

Vanhat blogimerkinnät joskus nolottaa, mutta tätäkään tekstiä ei olisi syntynyt ilman niitä. Tässä pohdiskelen, miten henkinen kasvu muuttaa ajatusmaailmaa – ja miksi menneitäkin mielipiteitä kannattaa katsoa lempeästi.

Musta on hauskaa, että mun blogissani on tuolla (tällä kirjoitushetkellä ainakin) vasemmassa laidassa toi "Suosituimmat nyt" -laatikko. Ihmiset löytää tänne milloin milläkin tavalla ja toi "Suosituimmat nyt" -laatikko nostaa semmoset löydetyt merkinnät sitten esille. Yleensä sitä kautta tulee itse palattua lukemaan vanhoja kirjoituksiaan. Joka on.. No, vähintäänkin mielenkiintoista.

Tää mun blogi on tallentanut tässä vuosien aikana paljon mun mielipiteitä ylös. Paljon mielipiteitä, jotka voin vieläkin jakaa itseni kanssa, mutta myös hyvin paljon sellaista, jota en nykypäivänä voi enää allekirjoittaa ja ihmettelen, että olenko mä tosissani ollut joskus tuollaista mieltä?

Tätä on tehty kuitenkin jo 16 vuotta. Olisi ihme jos mun mielipiteet ei olisi tässä aikojen saatossa yhtään vaihtunut. Mä olen kasvanut ja yrittänytkin kasvaa mahdollisimman paljon, että en olisi se sama ahdasmielinen minä. Isoin muutos mitä olen tehnyt on kaiketi se, että yritän olla mahdollisimman neutraali – pyrin välttämään kaikkea, mistä joku voisi triggeröityä. Ja samalla tulen välttäneeksi sen, että en 10 vuoden päästä lue taas jotain hölmöä mielipidettäni täältä, jonka kohdalla taas ihmettelisin, että olenko tosiaan ollut joskus tuota mieltä? Mutta toisaalta onhan noita vanhoja mielipiteitään tavallaan kiva lukea, koska siinä huomaa sen kasvun ehkä parhaiten.

Viimeisin tämmöinen oli juuri ennen kun aloin tätä kirjoittamaan. Se itseasiassa aktivoi mut kirjoittamaan. Tuli siis vastaan joku 11 vuotta vanha merkintä homoudesta ja kirkosta. Mä olin silloin vallan kärkäs, koska mun kaveripiiriini kuului ihminen, joka istutti muhun hyvin herkästi semmosen epäilevän asenteen. Jos olinkin jostain jotain mieltä, niin tämä silloinen kaveri saattoi kertoa oman mielipiteensä ja minä saatoin sen sitten ostaa ja ruveta epäilemään omaa näkökulmaani. Ja tuohon aikaan saatoin usein kirjoittaa tänne ihan tarkoituksella provosoidakseni, vaikka en kyllä muista koskaan tykänneeni ihmisten tahallisesta suututtamisesta. Kai se oli jotain nuoremman meikäläisen halua tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Nyt tekisi mieli jättää linkki laittamatta tähän, koska en ehkä halua kenenkään sitä tekstiä löytävän, koska se teksti on jotenkin niin, hmm, ei niin minua enää. Mutta koska se on osa minun ja varsinkin blogini historiaa, niin mun on pakko se tähän laittaa, jotta saatte kiinni kontekstista.

12.12.2014 // Joulukuun kahdestoista

Se on siis hyvin, hyvin.. En edes tiedä. Kai se on tullut selville, että en pidä siitä enää juuri ollenkaan.


Mutta miksi mä halusin nyt kirjottaa tämmösen jutun? No, koska mun harrastus on nykyään hyvin ns. julkinen ja tämä blogikin on kaikkien näkyvillä, niin mulle tuli vaan semmonen olo, että haluan puolustaa itseäni. Ja puolustuksekseni voin vaan todeta, että hyvin monet noin vanhat mielipiteeni ovat muuttuneet (yleensä hyväksyvämpään suuntaan). Suosittelen täällä blogissa seikkaillessanne kiinnittämään huomiota päivämääriin. Eihän se varmasti poista mun vastuuta kirjoituksistani, mutta mulle vanhat merkinnät on vain ajankuvaa, eikä monesti tosiaan edusta mitään mitä olen nykyään.

Olenko jo jaaritellut tarpeeksi? Haluatteko, että kerron nykyisen mielipiteeni kyseisistä asioista? Hmm, uskallankohan? Toisaalta, en mä varmasti huonompaan suuntaan ole tullut.

Nykyajassa mua ei siis juurikaan kiinnosta mitä mieltä kirkko on mistään ja mun mielestä kaikkien ihmisten pitäisi saada olla juuri sellaisia kuin he ovat. Kyllä, olen nykyään vallan väritön hahmo. Ajattelen, että kaikkien pitäisi saada tehdä juuri niin kuin tahtoo, kunhan se on edes jollain tavalla lain sisällä. Kirkolla ei pitäisi olla päätäntävaltaa siitä, että kuka saa ja kuka ei saa rakastaa. Tai siis, että kirkolla ei pitäisi olla päätäntävaltaa siitä, että kuka saa näyttää rakkautensa. Tavallaan ymmärrän mitä olen tuohon aikaan miettinyt, koska pohja-ajatuksena varmasti on "jokin on aina ollut näin, joten ei sitä kuulu muuttaa". 

Mutta tuo on se ahdasmielisyys, jonka olen saanut itseltäni riisuttua. Tai en tokikaan vielä kokonaan, mutta olen hyvällä matkalla kohti elämää, jossa ahdasmielisyydelle ei ole sijaa. Tämä on vaan hidas prosessi, koska on niin paljon asioita, jotka on iskostettu selkärankaan jo hyvin nuorena. Siis juurikin niitä asioita, jotka on aina ollut niin, eikä niiden tulisi koskaan muuttua. Yritän pyrkiä ajattelemaan, että minkä tahansa asian voi – ja se pitääkin – muuttaa jos se vaan auttaa yhtäkään yksilöä elämään elämäänsä paremmin.

Se ei kuulu mulle mitä muut ihmiset tekee. Se ei ole mun päätettävissä mitä muut ihmiset tekee. Joten, mikä minä olen tuomitsemaan ketään mistään? Jos mä olen kärkkäästi jotain vastaan, joka ei edes kosketa mun elämää, niin kuka siitä hyötyy? Kaikkeen sitä on joskus jaksanut energiaansa tuhlata.


Tämän minä vain halusin sanoa. Nyt voin ehkä jatkossa itsekin lueskella vanhoja blogimerkintöjäni rauhassa ilman, että tarvitsee ajatella kuinka hoopo olenkaan joskus ollut. Ehkä siis nyt pystyn ajattelemaan itsekin niin, että ne on vain ajankuvaa, historiaa, jotain mitä olen ehkä joskus ollut, mutta mitä en ole enää tässä hetkessä. Tämä merkintä ikään kuin antaa mulle – juuri mulle – luvan hyväksyä se tosi asia, että olen saattanut joskus olla väärää mieltä.

Terveisin,
Vesa-Matti