Olinko minä elitisti?

Mä oon kerran, ehkä toisenkin, sanonut, että mun yöt on yleensä hyvin mielenkiintoista aikaa. Ne on usein täynnä kaikenlaisia ajatuksia, koska en ilmeisesti osaa aina nukkua, ja jotain on tehtävä. Ne ajatukset on usein aika synkkiä, joista minä en oikeestaan edes pidä yhtään. Mutta sitten on myös niitä öitä kun olen oikeasti luova ja kehitän kaikenlaista, kuten viime yönä.

Kehitin viime yönä mun blogiini vaikka ja kuinka monta uutta aihetta, mutta.. Tässä tulee se isoin virhe; mä en kirjottanut mitään ylös. Joten mulla on edelleenkin aiheita blogiini pyöreä nolla kappaletta.

Ja siis oikeesti, mä olen yrittänyt miettiä ja muistella, että mitä kaikkea viime yönä tuli kehitettyä, mutta kaikki on vaan pyyhkiytynyt pois. Mä nyt ajattelin, että jos jaarittelen tästä asiasta, niin mun aivot palauttaisi joitain tietoja takaisin ja saisin aiheen pöydälle..

Ja se toimi! Huh, nyt muistan yhden aiheen mitä oon pyöritellyt aika usein öisin. Se on taas vanhojen kaivelua, mutta eikös se ole meistä kaikista oikein mukavaa ajanvietettä?

Eli siis, mä olen miettinyt sitä, että kuinka elitistinen mä olin nuorempana. Jos toi sana nyt edes on oikea kuvaamaan sitä mitä mä nyt tarkotan. Yritin kyllä kaivaa Googlesta esille mahdollisimman paljon tietoa sanasta "elitismi" ja löysinkin kaikenlaista, mutta mä olen silti aina kovin varovainen sanavalintojeni kanssa.

Mutta siis mitä mä tarkotan, on, että mä pidin itseäni jotenkin muita ylempänä hyvin usein. Mä en ajatellut sitä kylläkään mitenkään rahan kautta, niin kuin elitismin kuvaus monessa paikassa kuului, koska rahaahan meillä ei ole koskaan liiemmin ollut. Mä tein sen vaan jotenkin älyni puolesta, joka ei nyt tarkemmin ajateltuna edes ole mitenkään muita parempi. Päinvastoin, välillä tuntuu, että mun älykkyydessä on tietynlaisia vajavaisuuksia.

Suoraan sanottuna kuitenkin mä aika usein pidin muita vaan paljon itseäni tyhmempinä. Mä luulen, että tätä illuusiota ruokki aikoinaan se, että mut siirrettiin lintsailujen takia erityisluokalle, jossa kaikki oli eri syistä. Muilla ne vaikeudet saattoi olla oppimisessa yms. Muilla saattoi olla 5.-6. luokan matematiikan kirja kun ne oli seiskaluokalla, kun taas itse taisin parhaimmillani vetää kyseisellä luokalla 9. luokan mukautettua (helpotettua) matematiikan kirjaa. Ja kuten siis sanottu; mun ongelmat ei ollut oppimisessa vaan oikeestaan kaikessa muussa, kuten jälki-istunnot ja koulusta karkailut.

Tämä siis koulutti mut vaan jotenkin ajattelemaan, että hemmetti kuinka fiksu minä olenkaan. Sitä jatkui pitkälti yli kahdenkymmenen ikävuoden. Kaikki samanikäiset, paitsi tietenkin kaverit, oli mun mielestä vaan alempana. Tottakai toi ajattelumaailma sitten kasvatti mua myös vähän oikeeseen suuntaan, koska mä en hirveen usein lähtenyt pahoille teille. Mulla jäi nuoruudesta elämättä semmonen vaihe, missä kaikkea piti rikkoa ja kaikki paikat piti sotkea. Ne jotka sitä teki, oli jo silloin mun mielestä tyhmiä.

Nykyään mä luulen, että mä olen päässyt siitä jokseenkin jo yli. En mä nykyään tosiaankaan pidä itseäni mitenkään älykkönä tai muuta, ja asiat kuten paikkojen tuhoaminen ja sotkeminen, on muuttunut mun päässä sillein aikuisen näkökulmasta tyhmäksi. Ei semmoseksi, että "minä olen fiksu kun minä en tee noin" vaan ehkä enemmänkin "toivottavasti jäävät tuosta kiinni ja ottavat vastuun teoistaan."

Mä muistan myös hyvin joitain hetkiä baareista kun mun ajatusmaailma teki mulle tätä. Muut samanikäiset tanssi ja joi kaljaa jossain omalla tavallaan ja mun mielestä ne niiden tavat oli vääriä, eli tyhmiä. En tiedä miten ja miksi, mutta muistan tämmösiä ajatuksia. Mä itse muka jotenkin käyttäydyin oikein kun tanssin ja join kaljaa baarissa. En näe eroa nyt, mutta ilmeisesti siinä jotain oli, aivoelitistinuoren mielestä ainakin.

Nykyään jos katson baarissa noita parikymppisiä nuorisolaisia, niin ei ne käyttäydy yhtään sen kummemmin kun oikeestaan muutkaan. Ehkä joillain on vielä semmonen tahdittomuus, joka ei ole vielä ehtinyt hiotumaan pois. Baarikulttuuriinkin ehkä jotenkin vaan kasvetaan, kai. Ja silti taas aika usein ne huonosti käyttäytyvät, joita voi vähän tyhmiksikin tuomita, on vanhempia ihmisiä, eh, omanikäisiäni ja yli. Ehkä siihen baarikulttuuriin kasvetaan ja sitten siitä voi kasvaa myös ohi, takaisin siihen alun tahdittomuuteen. En ole mikään tutkija, joten en voi sanoa varmaksi miten tämä toimii.

Mitähän mä nyt siis oon yrittänyt sanoa tällä kaikella.. Niin.. Tuota.. No, omasta kokemusta voin sanoa, että ei sekään väärin ole, että kuvittelee olevansa parempi kun muut. Kunhan vaan pitää sen omana tietonaan ja kasvaa sen kanssa sitten vain ja ainoastaan oikeaan suuntaan. Ja siitä väärästä ajattelutavasta täytyy jossain vaiheessa elämää luopua ja tajuta se, että et sinä oikeesti ole mitenkään erikoisempi kun kanssaihmiset. Tai ehkä siitä ei täydy luopumalla luopua, koska multa se itseltäni on vaan hävinnyt ajan kanssa, ehkä se on tuo iän tuoma viisaus joka korvaa sen henkisen ylemmyyden tunteen.

Googlettelemalla ylemmyyden tunnetta löysinkin, että tämmönen on tapana epävarmoilla ihmisillä. No, sitähän mä aika pitkälti koko nuoruuteni olinkin. Vasta oikeestaan viime vuosina olen alkanut saamaan itsevarmuutta asioihin, joten ehkä tätä on siksi nyt paljon helpompi edes ajatella. Olin kuitenkin vain epävarma, ihan yhtä typerä kun muutkin ja vasta elämänsä alussa oleva nuori, kun ajattelin olevani muita parempi.

Tää on ehkä tätä oikeeta aikuistumista kun oivaltaa asioita uudella tapaa. Pitääkin tässä jatkossa tehdä erinäisiä reissuja takaisin nuoruuteen ja katsoa missä olisi ollut enemmänkin parantamisen varaa.

Tää oli taas näitä merkintöjä, jotka olisin halunnut vain pyyhkiä jo monta kertaa. Luin tätä itselleni monesti ääneen ja mietin, että saako musta silti hirveen ylimielisen kuvan.. Ehkä ei saa, tai jos saa, niin täytyy vielä tähän loppusuoralle sanoa, että en sitä oikeasti ole. Ainakaan enää. Enkä ole koskaan yrittänytkään ylimielinen olla ulospäin, koska elän aika paljon vain päässäni. Ja ehkä ihan hyvä niin, on säästynyt paljolta pahalta.

Tää nyt oli aikalailla tajunnanvirtaa viime yönä pinnalle nousseesta aiheesta ja toivonkin, että tämä oli edes jollain tavalla jotain lukijoissani herättävä lukemus. Voinko lanseerata tommosen oman sanan, vai onko se jo keksitty? Lukemus, eli lukukokemus. Aika hyvä vai mitä? Todennäköisesti joku sanoo, että "wanha, keksi uus".

Terveisin,

Tekko


P.s. Oikoluettuani tämän muutaman tunnin jälkeen, tajusin, että mulla on täällä yhdenlainen virhe. Koska siis tottakai jos sä olet harrastanut jalkapalloa ja olet hyvä siinä, niin kyllä sä saat ajatella vaikka koko ikäsi, että olit/olet siinä monia muita parempi. Mun pointti vaan tässä oli se, että ihmisenä sä et saa ajatella olevasi muita parempi, koska et sitä ole.

Tai tottakai tässäkin päästään taas tietynlaiseen kehään ja kaikki varmasti haluaa ajatella olevansa rikollisia parempi, mutta.. No, ajatelkaa se miten haluatte. Kaikki me tehdään valintoja, jotkut on hyviä, jotkut huonoja. Jotkut kärsii huonoista valinnoistaan, mutta poistaako se ihmisen arvon?

Ehkä kuitenkin olen sitä mieltä, että toisen ihmisen elämän pilaaminen tai jopa sen päättäminen, on kyllä alhaisin teko mitä ihminen voi tehdä.. Ja mä joskus halusin ainakin kovasti uskoa talio-periaatteeseen (silmä silmästä, hammas hampaasta) ja sen toteutumiseen. Mutta en tiedä loppujen lopuksi, että kuka olisi oikeutettu edes siinä tilanteessa viemään toisen hengen, vaikka toinen olisi vienyt jo sen joltain toiselta..

Tää aihe on niin moniulotteinen, että tuskin tähän kukaan koskaan löytää mitään yhtä ratkaisua. Aina on joku, joka on toista mieltä. Vai onko jossain olemassa absoluuttinen totuus?

Kenenkään ei pitäisi olla haitaksi toisen ihmisen elämälle. Se on yksi asia mistä haluan ainakin itse pitää kiinni. 

Oho, tulipas pitkä jälkikirjoitus. Melkein jo olisi oman merkinnän tarvinnut, koska ehkä toi aihekin tossa meni vähän sivuun ja tommosta..