Aloitus, arki ja kaipuu työelämään

Se olisi kuulkaas ihmiset kesäkuu, ja se tarkoittaa siis sitä, että nyt potkaistaan käyntiin (toivottavasti edes) juhannukseen asti kestävä blogiputki! Mä haluun tehdä tän ehkä lähinnä siksi, että oon kirjottanut tänä vuonna blogiin melkein ainoostaan vaan "Minulla on nälkä"-päivityksiä, jotka ei edes kaikkia kiinnosta. Helmikuusta lähtien niitä on tipahdellut lähes joka viikko, ja niitä on tällä hetkellä 17 kappaletta.. Ja kun tänä vuonna merkintöjä on tullut yhteensä 35 (jos tämä lasketaan mukaan, niin 36), niin on se melkein puolet kokonaismäärästä. Ja se on aika, no, itseään toistavaa sisältöä. Pitää saada lisää vaihtelevuutta.

Toinen syy on oikeestaan se, että musta tuntuu, että multa on häviimässä jotenkin kyky kirjottaa. Tai siis mä aika usein istun tähän tietokoneelle, aukasen blogini ja painan "uusi teksti"-painiketta, kirjoitan muutaman rivin ja pyyhin sen pois, koska inspiraatio loppuu kokonaan kesken. Se on välillä ihan pelottanut, koska tää on mulle kovin rakas harrastus. Ajattelin siis, että jos pakotan itseäni jonkin aikaa kirjottamaan väkisin, niin ehkä mun bloginkirjoitusvoimat kasvaa ja voin alkaa tuottaa taas semmosta normaalimpaakin sisältöä. Saa nyt nähdä, mutta tähän ainakin pyrin.

Ja on mulla itseasiassa kolmaskin syy, jonka olen keksinyt tässä miettiessäni tätä kesäkuuputkea. Mä haluan nimittäin myös nähdä, että miten vuodenaika vaikuttaa mun tapaani kirjottaa. Mä tiedän, että talvisin mä olen paljon enemmän maassa kun kesäisin, joten voisi kuvitella tekstin olevan jotenkin.. Hmm, ehkä innostuneempaa. Tai siis vihreempää, tiedättekö? Kun on enemmän värejä pihalla ja mielessä, niin ehkä se tarttuu tekstiin ja luo siis vähän erilaisempaa tekstiä kun synkän ja harmaan talven keskellä. Tämä on siis ikäänkuin myös testi.


Teitä varmaan kiinnostaa mun kuulumiseni nyt kun on saatu alta pois toi pakollinen selittelyosuus? Hyvä on, kerron teille.

Toissapäivänä oli siis ystäväni, Ronin, syntymäpäiväjuhlat. Siitä ei ole oikeestaan muuta kerrottavaa kun se, että tulihan juotua. Vaikkakin musta tuntuu, että en mä todellisuudessa edes juonut paljoa.. Multa on jotenkin hävinnyt semmonen "juon itseni tiedottomaksi"-halu. Tai en mä usko, että mä olen koskaan oikeesti halunnut juoda itseäni tiedottomaksi, mutta nyt mua ei oikeestaan kiinnosta päästä sinne edes vahingossa. Mä olen ikäänkuin rauhoittunut jotenkin siis sen suhteen.

Vaikka siis yleensä sillon kun juon, niin mä vaan haluaisin, että se ilta ei lopu ollenkaan.. Tai siis.. Mä en tiedä onko se tämä itseään toistava arki nyt mikä mua ei hirveästi inspaa, joten en haluaisi palata siihen. Haluaisin vaan, että on ilta, pieni nousuhumala ja kavereita ympärillä. Tää on silleen jotenkin tosi vaikee avata kuulostamatta täysin puliukolta, mutta toivottavasti edes joku ymmärsi mitä mä tarkotan. Se kun viikonloputkaan ei jotenkin tunnu enää viikonlopuilta, niin se jotenkin syö miestä. Ja sitten on se yksi ilta kun on kavereita ja kaikkea, ja se on ohi sitten hetkessä.

Ja älkää ymmärtäkö väärin, viihdyn mä kotonakin, mutta arki on vaan jotenkin niin.. No, itseään toistavaa, kuten sanottu. Suurin muuttuja mun arjessa on se, että Eiran työvuorot ei noudata mitään tiettyä kaavaa. Joskus Eira ei ole kotona aamulla, joskus sitten taas ei illalla ja välillä Eira ei ole kotona yöllä. Ne ajat kun Eira on töissä, niin mä yritän vaan kuluttaa johonkin, yleensä johonkin turhaan; pelaamiseen tai sarjojen katsomiseen. Ja sit kun Eira on kotona, niin sitten me voidaan tehä jotain yhdessä; katsoa vaikka Huutokauppakeisaria. Että eihän se arki nyt juhlaa ole, mutta toisinaan ihan viihdyttävääkin.

Ja siis jos luulitte, että tämä työttömyysaika on ollut mulle jotenkin hienoa aikaa, niin ei, olette väärässä. Mä muistan kun töissä mietin sitä, että "tää komennus loppuu kohta ja sit aion olla kuukauden vaan kotona tekemättä mitään". Se oli kiva ajatus, koska mä oon semmonen tyyppi joka kaipaa välillä semmosta vaan olemista. Ensimmäinen kuukausi varmaan olikin se paras. Toinen kuukausi vierähti hyvin myös, koska keksin alottaa ton "Minulla on nälkä"-jutun. Kolmas kuukausi alkoi olemaan jo.. No, pfft.. Haluaisin vaan jo tekemään jotain hyödyllistä!

Mua on alkanut itseäni jo ärsyttää paljolti se, että jos Eira lähtee aamuvuoroon, niin mä jään vielä makaamaan. Mua ärsyttää ikäänkuin Eiran puolesta. Toinen jää vaan makaamaan..

Ja työllistymisen eteen mä olen tehnyt paljon, mutta uskokaa tai älkää, niin tää on ollut monin kerroin vaikeempaa vielä tän korona-pandemian takia. Mä olen laittanut useita, monia, tosi paljon työhakemuksia ympäriinsä. Joskus takaisin on tullut vastaus, että "valitettavasti valintamme ei osunut sinuun", mutta vielä useammin on tullut jotain siihen viittaavaa, että paikkaa ei juuri nyt täytetäkään, koska korona.

Toki mä voisin tehdä enemmänkin – esim. laajentaa hakureviiriä. Mutta mä en toistaiseksi ole itse valmis siihen. Eihän se noin tunti extra-aikaa työmatkoihin ole varsinaisesti edes paha, mutta jotenkin se ei vielä nappaa. Mä sanoin työkkärissä sillon heti alkuun, että "jos ekana vuonna ei löydy töitä Riihimäen sisältä, niin sitten laajennan reviiriä". En tiedä mitä se vuosi muka muuttaisi, mutta tämmönen mä nyt vaan olen; mukavuudenhaluinen. Mä olen aika paljon joustanut jo siinä, että sanoin työkkärissä myös seuraavanlaisesti: "mä oon valmis melkein ihan mihin tahansa työhön. Paitsi asiakaspalvelutehtäviin." Että sikäli mä olen jo laajentanut hakureviiriä, koska olen valmis lähes mihin tahansa.

Jos kohta ei jostain jo nappaa, niin ehkä mun on oikeesti sitten laajennettava sitä lisää ja juurikin alkaa etsimään töitä myös lähikunnista. Kai se on edessä jossain vaiheessa kumminkin, koska näin tämä ei voi enää hirveen kauaa jatkua.


Tämmönen paasaus tästä sitten syntyi. Olihan muuten kiva huomata, että kyllä se teksti lähtee vieläkin liitämään kun vaan pakottaa itsensä aloittamaan. Vieläkin jäi vähän jotain hampaankoloon, mutta pitänee säästellä sitä huomiselle.

Tosiaan, tämä oli ensimmäinen ja mahdollisesti näitä tulee ainakin 18 tai 19, riippuen nyt vähän miten sitä kerkeää. Ja hyvässä lykyssä jatkan vielä juhannuksen jälkeenkin, kuka sitä ikinä tietää.

Terveisin,
Tekko