VHH, koti ja lapsuusmuisto

Mä joudun taas siirtämään sen aiheen läpikäymistä, koska en taaskaan jaksa. Älkää silti edelleenkään kasvattako odotuksianne sitä kohtaan. Se miksi mun pitää varata siihen hyvin aikaa, on lähinnä vain siksi, että mä haluan tyhjentää koko ajatuspankkini siitä sitten kerralla.

Mä voin kertoa teille sen aiheen jos se teidän mahdollista tuskaanne lievittää. Mä haluaisin siis kirjoittaa siitä, kuinka mä olen aika pitkälti lähes aina miettinyt omia tekemisiäni niin, että "iskä ei kyllä näin tekis". Se on kyllä mielenkiintoinen aihe, mutta en tiedä onko ihan näin suuren odottamisen arvoinen.

Nyt se aihekin on teille kerrottu ja te tiedätte, että haluatteko te sitä odottaa vai ette.

Mutta mitäs minä tänään.. Hmm, ehkä olis helppoa vaan koittaa tarttua tohon edellämainittuun aiheeseen ja kokeilla viedä sitä mahdollisimman pitkälle, mutta tiedättekös.. Mä olen hirveen väsynyt.

Mä jotenkin ehkä väittäisin, että toi VHH (vähähiilihydraattinen) ruokavalio aiheuttaa mulle jotain semmosta, että oon joka toinen päivä hirveen väsynyt ja sit taas muutoin ihan normaali. On hirveen raskasta herätä päivään, jos heti jo siitä lähtien haluaisi kellon olevan jo nukkumaanmenoaika. Mutta ehkä tätä kokeilua vielä kestää, koska ajattelin tosiaan ehkä sen tasan pari viikkoa testata, ja seuraavaan maanantaihin nyt ei ole enää niin hirveästi aikaa. Otetaan kaikki irti tästä testistä.

Vaikkakin! Ketoosista luettuani, tiedän, että sen saavuttaminen voi viedä kolmekin viikkoa näillä tavoilla kun siihen pyrin. Vai pyrinkö edes? En tiedä. Olisihan se kiva käydä kokeilemassa sitä, mutta ehkä mä en jatka tota vähähiilihydraattista ainakaan toistaiseksi enää kahta viikkoa pidempään.

Mä oon ruvennut kaipaamaan niin paljon kaikkea. Omatekemiä hampurilaisia, omatekemiä pitsoja.. Eira teki tossa eilen ihan perinteisen pääkallopadan (makaronia ja jauhelihaa), ja mulla valui melkein kuola kun katsoin sitä. Eli mulla on ilmeisesti muka ikävä pastaakin? Vaikka oon aina ajatellut, että ei se edes maistu miltään.. Ehkä mä kaipaan vaan sitä koostumusta? Tai nimenomaan keho kaipaa hiilaria ja uskottelee nyt aivoille, että "sinä haluat makaronia".

Vaikka mä oon nyt saanut elää ihan mun unelmaruoalla tän ajan, niin silti muka jotain puuttuu.. Siis miettikää nyt, aamulla munaa ja pekonia, sitten lihaa, lihaa ja vielä vähän lihaa. Mun ruokavalio on koostunut aika paljolti lihasta, joten mitä ihmettä kroppa, lopeta! Minä pärjään näin, sinä et minua määrää.

Äskenkin söin tossa kolme ohuen ohueksi nuijimaani porsaan ulkofileepihviä ja ai että se oli hyvää! Miten voi alkaa kaipaamaan jotain makaronia? Lihaakin voi syödä niin monessa eri muodossa, että miten siihen muka voisi kyllästyä? Kummallista. Tai joo okei, en mä ole lihaan kyllästymässä, mutta tottakai siihen rinnalle kaipaa jotain.. Ehkä pitää lisätä vielä niitä vihanneksia, jotta mielenkiinto säilyy.


Ei pitänyt tuosta aiheesta jauhaa, koska nää mun ruoka- ja elämäntapamerkinnät ei oikein tunnu lukijoita kiinnostavan. Ehkä olen jauhanut niistä jo kyllästymiseen saakka, mene ja tiedä.


Hmm, onkohan mulla mielen päällä mitään muuta.. No joo, se hinku siihen toiseen asuntoon ei ole kaikonnut, mutta ehkä ymmärrys sitä kohtaan, että ei ole tapahtumassa, on vahvistunut. Joten, eiköhän tästä selvitä. Ei se asunto varmasti ole edes mikään unelmien täyttymys. Niin kuin ei olekaan, haaveilen edelleenkin tasan yksikerroksisesta asunnosta. Semmosia ei nyt saa tulla eteen vähään aikaan, koska nää on aika typeriä aikoja tämmöset.

Ja ehkä tätä eilen iskenyttä muuttokuumetta ruokkii sekin, että oon kai vaan tottunut siihen, että yksi asunto on alla alle 5 vuotta ja sitten vaihdetaan. Tai niin se on aikalailla tuntunut koko ikäni menevän, joten kai joku minussa odotti sitä taaskin. Vaikka en mä oikeesti halua.

Mä rupesin sitten miettimään, että mitä jos tähän asuntoon tulee joku muu!? Pitääkö meiän antaa meiän koti jollekin toiselle jos me ite lähetään muualle? Eihän meiän kotiin.. Onhan tää kumminkin ensimmäinen semmonen oikee koti aikuisiällä. On noi kerrostalo- ja rivitalokämpätkin olleet koteja, mutta niistä ei oo koskaan saanut tehdä itsensä näköistä, koska ne on ollut vuokralla.

Täällä me ollaan jouduttu tekemään niin paljon, että ollaan saatu tästä meiän koti. Olisi ehkä outoa, että meidän kodissa asuisi joku muu ja me asuttais meidän kodin naapurissa.

Mun unelmakoti ei vaan koskaan alunperin sijainnut Riihimäellä, ja sielu kai tulee aina kaipaamaan takaisin Hyvinkäälle. Mutta kun tänne Riihimäelle on rakentanut oman pesän, niin ei tääkään loppujen lopuksi niin pahalta tunnu. Ei todella. Kuten sanottu, tämä tuntuu kodilta. Sukulaiset sais kyllä käydä useemminkin, koska noin kerran vuodessa on aika vähän.


Tosta tulikin mieleen semmonen, että voi että kun minä kaipaan lapsuusajoista semmosia hetkiä kun käytiin serkuilla (yö)kylässä. Aikuiset oli omissa oloissaan ja lapset sai touhuta ja temmeltää vaikka yömyöhään pihalla tai sisällä. Ei siis silleen, etteikö meitä oltaisi pidetty muka silmällä.. Tottakai me oltiin silleen aikuisten läheisyydessä, että meistä pystyi pitämään huolenkin. Mutta ihmettelen vain, että minkä takia ei ole toteutunut tämmöset yökyläreissut nyt uudessa sukupolvessa? Toki tästä aiheesta ei ole koskaan aikaisemmin kukaan tainnut mitään puhua, mutta nyt kun tuli mieleen, niin ei kuulosta huonolta.

Ainakin osaan omalle kohdalle sanoa, että ne on jättänyt ehkä yhden isoimmista mukavista muistoista lapsuudessa. Ne oli vaan jotenkin niin parasta.

Ollaan kai vaan niin huonoja kaikki pitämään toisiimme yhteyttä, että ei kukaan ole koskaan osannut edes ehdottaa moista. Tai sitten on se, että vain minä muistelen asiaa haikealla hilpeydellä. Eli voi olla, että aika on kullannut vain mun muistot.


No, josko tämä olisi tässä. Ihmetellään taas huomenna.

Terveisin,
Tekko