Aikaisemmin kun keitti kahvia ja hörppi sitä ihan vaan siksi, koska se oli jotenkin pakko, niin siitä ei ehkä saanut jotenkin sitä semmosta jotain irti. Se oli vain addiktio, jonka piti tapahtua. Nyt kun ei ole minkäänlaista "pakko saada"-suhdetta kahviin, niin jokainen nautittu kahvikupillinen on oikeesti nautinto.
Sit mä oon huomannut sen, että joskus aikaisemmin ajattelin aina, että "jos en saa kahta kupillista kahvia aamulla, niin en voi kyllä herätä tähän päivään". Ja joo, nyt mulla ei ole sitä. Toi "ainoastaan kahvilla voi herätä" -ongelma on vain niillä, jotka sitä kahvia kuluttaa väkinäisesti. He vain luulevat, että tarvitsevat kahvia polttoaineekseen. Mutta minä tiedän; Minä tiedän, että se on vain kahvin luoma illuusio.
Kahvin lopettaminen on kyllä kanssa yhdenlainen riippuvuuden selätys.. Ei sitä oikeesti ees ehkä tajunnut aikasemmin. Onneks mulla se kahvinjuonti loppu siihen, että Eiran ei enää tehnyt mieli juoda.. Hassua, miten meillä kulkee aina käsi kädessä nää lopettamiset; ensin tupakka, sitten kahvi. Ja joo, tiedättekös; molempien lopettaminen liittyi vahvasti siihen, että meillä oli vauvahaaveita – jotka nyt on tosiaan toteutumassa!
Tai no okei, tupakan lopettaminen liittyi vahvemmin siihen, että oli niitä haaveita. Ja kahvin lopettaminen taas tapahtui ikäänkuin siksi, että Eiran ei vaan enää tehnyt mieli kahvia, ilmeisesti raskauden vuoksi. Ja minä seuraan kilttinä perässä.
Kahvin lopettamiseen liittyi itsellä oikeestaan vaan päänsärky. Sen isommin se ei oireillut. Se oli ehkä n. 3 päivää päänsärkyä ja sen jälkeen en edes ajatellut kahvia. Paitsi nyt taas vähän, kun siitä on oppinut nauttimaan uudella tapaa.
Ja nyt mä haen sitä kahvia ja koitan miettiä samalla, että mistä jatkan sen jälkeen..
No joo, ei tossa kahvinhakureissulla kyllä kerennyt aiheita pahemmin miettimään.. Mietitään nyt sitten.. Mitäs mä oikein hölmöilen? Munhan piti alunperinkin tulla kirjottamaan teille eilisestä pyöräretkestä!
Tosissaan, toi meikäläisen pikkuveli on semmonen fatpyöräilijä, että se vetelee tuolla metsissä ihan intopiukeena. Mä oon pitkään halunnut kanssa kokeilla, mutta Riihimäen metsät on jokseenkin.. No, niitä ei pahemmin ole. Eilen sitten pikkuveli ja kaveri tuli Hyvinkäältä asti mut hakemaan mukaansa seikkailuun – ja aikamoinen seikkailuhan se oli, sen kertonee ne lukemattomat kipeät paikat mun kehossa.
Lähettiin siis oikeestaan kartoittamaan uutta aluetta, jossa noikaan sankarit ei ilmeisesti olleet vielä joko ollenkaan tai paljoa pyörineet. Ensin mentiin aikalailla lenkkipolkuja pitkin, mutta jossain kohtaa pojat hyppäsikin ihan pienen pienille metsäpoluille – minä perässä, tietenkin. Täytyy sanoa, että semmoset kivettömät ja juurettomat kohdat oli jopa ensikertalaiselle oikein hauskoja. Vaan kun tielle alkoi ilmestyä kiviä ja muita muhkuroita, oli meikäläisen vauhti noin puolet pienempi kun näiden kahden jo aikaisemmin lajia harrastaneen. Ne sitten aina pysähtyi jonkun matkan päähän ja odotti meikäläisen mukaan, jotta en eksy, tai jotain.
Hyvinhän ne reitit meni ja hauskaakin oli. Sitten jossain vaiheessa kävi se mitä oon välillä jännittänyt ihan kaupunkiajossakin; poljin napsahti johonkin maassa olevaan kohoumaan ja pysäytti mun matkanteon hetkeksi. Pieni töyssy onneksi vaan ja matka pystyi jatkumaan. Sitten tuli toinen kohta, jota en odottanut kyllä ollenkaan.
"Ammattilaiset" oli saaneet muhun jo semmosen etumatkan, että en edes kuullut niiden varotuksia enää. Tulin perässä ja tielle ilmestyi iso kivi; "jarruttaa ei ehdi, on mentävä sen päältä". Eturengas ilmassa huomasin, että "tossa on muuten sitten kaksi kiveä lisää, johon olen laskeutumassa.." ja TUMPS, pyörän hallinta hävisi.
Mulle itselleni se tuntui siltä, että mun pyörä nousi ihan pystyyn, eli takarengas oli hyvinkin ilmassa, mä itse pyörähdin tangon yli ja mun naama osui eturenkaaseen, mutta olin yhä siis jotenkin kiinni siinä pyörässä, ja pyörä jatkoi vielä matkaansa noin 2-3 metriä siitä mihin mun olisi oikeesti pitänyt kaatua. Sitten mä menin nurin sen fillarin kanssa ja mun oikea olkapää hieman hioutui maata vasten, eli liu'uin vielä kaatumisenkin jälkeen, ja vasen olkapää jotenkin säikähti ja oli muuten vain kipeä.
Matkaa oli takana noin ehkä 15-20 kilometriä, ja kotiin oli vielä päästävä. Tarkistin vain, että onhan kaikki tavarat tallella ja, että onhan kaikki luut vielä paikallaan.. Olihan ne, joten matka pystyi taasen jatkumaan.
Siitä ei mennyt sitten kovin kauaa kun pikkuveli päätti itsekin kokeilla kaatumista. En ymmärrä, että miten se siinä onnistui, mutta ehkä syy oli liian tehokkaissa jarruissa. Tulin taas selkeesti taaempana kun muut, oltiin siirrytty jo asfaltille, kun yhtäkkiä kuulin oikeestaan vaan hätääntyneen huudon. Nostin katseen ja näin, että siellä mennään tangon yli niin näppärän näköisesti, että tosta ei kyllä hyvä seuraa.
Siellä se oli rähmällään, nousi nopeasti ylös ja alkoi keräilemään irronneita osiaan. Ei sen pyörä, tai se itsekään pahemmin mennyt rikki, mutta pyörästä taisi pieniksi osiksi mennä tuo tuommoinen soittokello. Se taisi olla isoin menetys, onneksi.
Saavuttiin Radanvarsitielle ja kilometrejä taisi olla takana joku 21 – ei paha, joku voisi ajatella. Ei varmasti olekaan niille, jotka pyöräilyä enemmän harrastaa, mutta mulle, joka oon tehnyt vain 10 kilometrin kaupunkilenkkejä, niin toi oli jo saavutus. Tultiin tosiaan siihen Radanvarsitielle semmoseen kohtaan, missä oli kyltti "Hyvinkää 7, Riihimäki 9". Heitettiin siinä vielä jotkut läpät ja lähdettiin omiin suuntiimme.
Kaikenkaikkiaan mun sovellus näytti, että matkaa mulle itselleni kertyi 32 km. Se on kolme kertaa se matka, mitä oon tottunut tekemään. Tulin kotiin aivan uuvuksissa, ehkä pienen auringonpistoksen kera vielä (mahdollisella seuraavalla kerralla pitää ottaa lippis mukaan).
Uni tuli illalla tosi nopeesti, mutta heräsin yöllä joskus 4 aikaan käymään vessassa ja ottamassa särkylääkkeen, koska mua sattui melkein joka puolelle. Jatkoin nukkumista ja heräsin sitten uudestaan joskus kello 9 aikaan ja suurin osa kivuista oli kadonnut, luojan kiitos.
Ja tämmönen oli päivän merkintä tänään.
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)