Lievä masennusvaihe?

En tiedä osaanko taas sanoiksi pukea tätä olotilaa, mutta kokeilen silti.

Mahdollisesti joku lievä masennusvaihe käynnissä, koska tuntuu, että eläisin jossain pienessä "usvassa". En oikein oo taas osannut liikuntaan tarttua samalla innolla kun vielä ennen tota sairastumista. Se vetäs jotenkin maton alta.

Päivät matelee ja melkein mikään ei jaksa innostaa. Yöt menee valvoessa ja pyöriessä - enkä mä vaan osaa nukkua.


Pahin sairastelu on onneks jo takana päin, mutta jäljellä on ärsyttävä yskä ja tämä kummallinen saamattomuus. Vaikka mä kuinka oon yrittäny miettiä sitä, että lähtisin pyöräilemään ihan vaan vaikka pieniä lenkkejä, niin ajaudun silti vaan sohvan pohjalle makaamaan.

Eniten nyt kuitenkin toivon, että tää on joku tosi pieni vaihe, koska en todellakaan tykkää tästä. Yritän kumminkin pitää ajatukset positiivisina ja koittaa tsempata itteäni liikkeelle. Pois "usvasta".


Luojan kiitos en koskaan ole sairastanut mitään syvää masennusta, koska nää tämmöset pienet vaiheetkin on jo aika synkkiä. Parhaiten tätä mun fiilistä nyt oikeesti pystyn kuvaamaan sillä, että musta tuntuu kun käsitys maailmasta ois kutistunut korttelin kokoseks. Kotoota lähteminen johonkin pidemmälle kuin pihalle on kuin ulkomaanmatka - sitä joutuu suunnittelemaan ja sen toteuttaminen ei edes aina onnistu.

Sitten siihen päälle se jo useasti mainitsemani "usva". Oikea usva heikentää tai pahimmillaan estää näkyvyyden, mutta tämä "usva" tekee saman ajatuksille. Ajatukset ikäänkuin käy päässä, mutta katoaa usvan taakse pikapuoliin ja jäljelle jää vaan fiilis, että ei se ois kiinnostanutkaan.

Tosi vaikee selittää, mutta ehkä te tosta nyt saitte jotain irti.


Ei tämä ole mulle ensimmäinen kerta ja siksi pystyn pitämään mielen suhteellisen positiivisena sen suhteen, että kyllä tämä tästä. Kunhan vaan saa taas sen otteen jostain, niin kyllä täältä noustaan.

Terveisin,
Tekko

Mä vähän kirjotan taas.

Taas on hieman jäänyt tää kirjottelu, koska en oo vaan yksinkertasesti löytäny sopivaa väliä. Jossain vaiheessa mun piti kirjottaa, mutta en saanu mun sormia "toimimaan". Siksi lainausmerkit, koska kyllä ne toimi, mutta eivät olleet kykeneväisiä nopeaan kirjoitusvauhtiin. Toistekin yritin, mutta naputeltuani hetken pyyhin kaiken pois ja totesin, että en vaan yksinkertasesti nyt jaksakkaan.

Ja muutama muu mainitsemattoman arvoinen syy tässä on ollut, mutta eikö se kumminkin ole niin, että parempi myöhään kun ei milloinkaan?


Ihan ensimmäisenä tahtoisin palata aiheeseen alkoholi. Kirjotin sillon 29. päivä huhtikuuta, että nyt jää alkoholi taka-alalle toistaiseksi kokonaan. Ja lupaus on pitänyt. Tippaakaan en ole alkoholin kanssa lätrännyt.

Mä olen silti viettänyt useita iltoja paikoissa joissa muut ovat juoneet ja se ei ole edes tuntunut vaikealta. Ja tästä mä olen nyt aika ylpeä ja voin vaan todeta, että alkoholin kanssa läträäminen tulee jatkossakin jäämään hyvin vähäisiin määriin.

Huomasin vaan pari asiaa, joita ei välttämättä koskaan ottanut huomioon kun itse veti melkein joka viikonloppu kännit. Yks asia on musta tuntunut todella hyvältä - paljon paremmalta kun känni. Nimittäin se, että nyt kun on ollut selvinpäin niin on huomannut välittämistä "ihan uudessa muodossa". Pienet lauseet, kuten nyt esimerkiksi tämä: "Ilmota sit kun oot päässyt kotiin". Noita ei kännireissuilla olevalle meikäläiselle koskaan tullut - tai mahdollisesti tuli eri muodossa, mutta eihän sitä kännipää semmosta ymmärrä.

Jatkossakin siis mielummin haluan olla huolenpidon arvoinen, kun salaa ryyppäämän lähtevä urpo. Se urpo kun tuotti parisuhteeseen niin paljon eripuraa, että siitä on parempi pysyäkin loitolla. Arvomaailma on nähnyt uuden järjestyksen ja todennut sen paremmaksi.

Sitten on myös ne seikat, että ei ole ollut krapulaa ja rahaa ei ole mennyt niin paljon. Mutta suurin vaikuttaja on kuitenkin tuo mistä kirjotin laajemmin.


Sitten hieman liikunnasta. "Sports Tracker"-applikaation mukaan oon tehnyt yhteensä 20 harjoitusta, joihin on yhteensä kulunut aikaa 18 tuntia. Matkaa on yhteensä kertynyt 179 km ja energiaa kulunut 9413 kcal. Tämä kaikki siis aikavälillä 3.5.-27.5.2016.

Ja yksi tärkeä juttu mistä en ole vissiin vielä blogissani maininnut on se, että Eira pongasi mulle pyörän, joka me sitten haettiin pois lojumasta. Vähän pientä laittoa ja siitä tuli mun uusi uljas menopelini. Mä en edes muista, että koska polkupyöräily olisi ollut noin helppoa ja kivaa. Tossa vielä yli 10 kiloa painavampana jokainen polkupyörän kanssa vietetty minuutti oli tuskan ja työn takana ja siksi en sitä niinkään harrastanut.

Nyt kun on päässyt pyöräilyn makuun niin sitä ei malttaisi olla kotona näpyttelemässä tietokoneella kirjaimia internettiin, mutta välillä on pakko..


Viime torstai-iltana mulla oli vähän semmonen fiilis, että nyt ei kyl välttämättä oo kaikki ihan ok. Perjantaiaamulla olo oli semmonen snadisti kiperä, mutta silti oli pakko hypätä pyörän kyytiin ja heittää pieni (n. 5 km) lenkki. Loppumatkasta pyöräily vaan alko olla jo niin uuvuttavaa, että en meinannut edes kotiin jaksaa.

Kuume nousi sitten 38 asteen yläpuolelle. Mä en oikeesti edes muista, koska mulla olisi ennen tota ollut edes 38 asteen kuumetta, joten toi oli aika yllättävä. Se pakotti aika vahvasti meikäläisen lepäämään.

Loppu perjantai meni nukkuessa, lauantai meni nukkuessa, sunnuntai meni nukkuessa ja maanantaina sairaalaan. Sain diagnoosin: "Määrittämätön akuutti ylähengitystieinfektio". Ja se oli ainut mitä sieltä sain, koska mikään lääke ei ilmeisesti auta viruspohjasiin tauteihin tai jotain. Kuitenkin, tiistaiaamuna olo oli jo hieman parempi ja tänään se oli taas hieman enemmän parempi. Alkaa vaikuttaa siltä, että kyllä se elämä vielä voittaa.


Tän sairastelun jälkeen täytyy vaan taas opetella syömään. Ei oo meinannut ruoka oikein maistua ja ruuan ajatteleminenkin on aiheuttanut ällötystä. Että tää nyt menee nää sairastelupäivät sen mukaan, että miten ruoka maistuu, koska en mä tosiaankaan pysty itseäni pakottamaan.

Ja eiköhän tässä ollut taas hetkeksi vähän luettavaa.

Terveisin,
Tekko