Mahdollisesti joku lievä masennusvaihe käynnissä, koska tuntuu, että eläisin jossain pienessä "usvassa". En oikein oo taas osannut liikuntaan tarttua samalla innolla kun vielä ennen tota sairastumista. Se vetäs jotenkin maton alta.
Päivät matelee ja melkein mikään ei jaksa innostaa. Yöt menee valvoessa ja pyöriessä - enkä mä vaan osaa nukkua.
Pahin sairastelu on onneks jo takana päin, mutta jäljellä on ärsyttävä yskä ja tämä kummallinen saamattomuus. Vaikka mä kuinka oon yrittäny miettiä sitä, että lähtisin pyöräilemään ihan vaan vaikka pieniä lenkkejä, niin ajaudun silti vaan sohvan pohjalle makaamaan.
Eniten nyt kuitenkin toivon, että tää on joku tosi pieni vaihe, koska en todellakaan tykkää tästä. Yritän kumminkin pitää ajatukset positiivisina ja koittaa tsempata itteäni liikkeelle. Pois "usvasta".
Luojan kiitos en koskaan ole sairastanut mitään syvää masennusta, koska nää tämmöset pienet vaiheetkin on jo aika synkkiä. Parhaiten tätä mun fiilistä nyt oikeesti pystyn kuvaamaan sillä, että musta tuntuu kun käsitys maailmasta ois kutistunut korttelin kokoseks. Kotoota lähteminen johonkin pidemmälle kuin pihalle on kuin ulkomaanmatka - sitä joutuu suunnittelemaan ja sen toteuttaminen ei edes aina onnistu.
Sitten siihen päälle se jo useasti mainitsemani "usva". Oikea usva heikentää tai pahimmillaan estää näkyvyyden, mutta tämä "usva" tekee saman ajatuksille. Ajatukset ikäänkuin käy päässä, mutta katoaa usvan taakse pikapuoliin ja jäljelle jää vaan fiilis, että ei se ois kiinnostanutkaan.
Tosi vaikee selittää, mutta ehkä te tosta nyt saitte jotain irti.
Ei tämä ole mulle ensimmäinen kerta ja siksi pystyn pitämään mielen suhteellisen positiivisena sen suhteen, että kyllä tämä tästä. Kunhan vaan saa taas sen otteen jostain, niin kyllä täältä noustaan.
Terveisin,
Tekko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)