29102017 | Kuulumisiako?

Mä tässä rupesin miettimään, että mä olen laiminlyönyt monia asioita nyt. Ja mikä siihen on syy? Se, että mä olen koittanut saada kavereita täältä Riihimäeltä.

Mä en oo esimerkiksi pystynyt kirjottamaan tänne blogiin mitään pitkään aikaan, mä en ole myöskään pitkään aikaan jaksanut tehdä mitään graafista ja siihen päälle vanhat kaverisuhteet on jäänyt vähän unholaan.

Mä oon ehkä jo liiankin usein toistanut täällä sitä, että olen kausi-ihminen. Ja olen toistanut jopa sitä, että olen toistanut olevani kausi-ihminen (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan). Mutta se mä olen. Mun viimesin kausi on ollut siis se, että olen pistänyt kaikki voimavarani siihen, että löytäisin täältä "uudesta kaupungista" itselleni kavereita.

Mä en ole edes nähnyt omia sukulaisiani pitkään aikaan, koska multa ei ole löytynyt jaksamista kulkeutua Hyvinkäälle.


Olen siis kyllä viihtynyt täällä. Mä useimmiten herään hyvin mielelläni pajalle, koska siellä olen oppinut sosiaaliseksi. Mä saatan puhua pälpättää pajalla koko päivän ja sitten tuun kotiin ja olen vaan aivan umpiväsynyt ja tylsä ihminen.

Mä toivon, että tää sosiaalisuus nyt ei vaan katoa mihinkään. Sosiaalisten tilanteiden pelko saa nyt siirtyä unholaan. Mutta mä haluun kuitenkin jotain lisää. Mä en halua, että mun kaikki voimavarat menee siihen, että korjaan mun pelkoani. Mä haluaisin, että mä kykenisin vielä sen jälkeen olemaan kiva ihminen kotona. En se ihminen joka tulee kotiin, läsähtää sohvalle ja räpeltää puhelintaan loppupäivän, koska ei vaan yksinkertasesti jaksa muuta.


Mä luulen, että mun on pakko tehdä blogista taas itselleni suurempi harrastus. Täällä kirjoitetut asiat yleensä pysyy mun mielessä paremmin ja osaan toimia siten ehkä fiksummin. Lisää sisältöä elämään harrastamalla taas kirjoittamista. Multa on puuttunut se. Ehkä mä jaksan taas paremmin kun pääsen purkamaan ajatuksiani tänne, enkä jää niiden kanssa vaan lahoamaan.

Pieniä asioita ehkä joillekin, mutta mulle jonkinlainen suunnanmuutos. Voimavarojen keskittäminen laajemmalle. Se jotenkin lamauttaa ihmisen kun keskittyy vaan yhteen asiaan.


Mulla olis ollut tossa monia hyviä ajatuksia mitä mun olis pitänyt kirjottaa ylös, mutta ainakun tulin tietokoneelle niin tän blogin avaamisen välissä oli jokin suuri muuri. Nyt mä olen vellonut omien ajatuksieni kanssa koko viikonlopun ja päätin, että nyt riittää. Mä oon koko aamun miettinyt, että mitä mä tänne kirjotan, mutta ne ei jotenkin tullut siten kun halusin – kirjotin sittenkin aikalailla vaan tunnepohjasesti.


"Kohta" on joulukin ja mä olen suuri jouluihminen, joten tää lievä masentuneisuus saa nyt siirtyä syrjään. Nyt on aika ruveta jo suunnittelemaan tulevaa joulukalenteria! Ja lahjoja.. No, periaatteessa mulla on yks mun mielestä ihan hauska juttu Eiralle, joten sen toteuttaminen saa nyt myös alkaa. Mä yks ilta nimittäin havahduin siihen, että stressasin jo joululahjoja! Tosin se johtuu puhtaasti siitä, että Eira on hoitanut lahjahommat jo omalta osaltaan purkkiin. Itelle tulee "kiire".


Aika alkaa lopettelemaan nyt. Jatkoa ajatellen, mä tosiaan toivon iteltäni vaan sitä, että löydän motivaation kirjottamiselle (ja muulle) helpommin, eikä se ole muurin takana – vaan tulisi ikäänkuin itsestään. Ja että osaan keskittää tosiaan noita mun voimavarojani laajemmin – vähän pois toisesta ja paljon lisää toisiin.

Toivottavasti tää ei ollu kovin epäselvää tekstiä, sillä tää tosiaan vaan tuli. Vaikka asiat oli miettinyt omasta mielestään hyvin, niin ei ne nyt välttämättä tullut siinä muodossa ulos. Ehkä tää on jopa parempi näin? Kuka tietää.

Terveisin,
Tekko