Avautuminen

Korona, Arton poismeno, läheisen ihmisen vakava sairastuminen ja nyt tämä lähelle osunut sota. Näitä asioita mä mietin eilen yöllä, koska olin päivällä soittanut äitille ja juteltiin niitä näitä. Miten tämä kaikki negatiivinen ryöppy tässä muutamassa vuodessa on aiheuttanut sen, että me ei enää hirveesti olla tekemisissä oman lähisuvun kanssa.

Arto oli yhdistävä linkki. Eikä vaan sitä, Arto oli paljon muutakin. Se näki meitä kaikkia ja oli aina jonkun meistä luona kun tarvittiin sitä. Arto piti käytännössä meiän perhettä kasassa. Tämä linkki kun katosi, niin kaikki on alkanut valumaan toisistaan kauemmas ja kauemmas – tai siltä musta nyt on alkanut hyvin vahvasti tuntumaan. Moni on siitä puhunut jo aiemminkin, mutta nyt vaan jotenkin näen sen itsekin selkeästi.

Korona taas on antanut siihen oman lisämausteensa, koska ne vähäisetkin yritykset nähdä läheisiä ihmisiä peruuntui jossain vaiheessa aina siksi, että ei haluttu levittää tai saada koronaa. Media pelotteli hyvin ja sehän meihin tepsi. En silti siis vähättele tautia vieläkään, en, mutta kyllähän sitä olisi voinut terveenä nähdä ihmisiä – ja voi siis vieläkin. Toki tää on omalta osalta mennyt hyvin vahvasti siihen, että olen aika täysin linnottautunut kotiin. Korona on yksi hyvin suuri osasyy siihen miksi.

Sitten tähän kaiken keskelle osui vielä tapaus syöpä. Ei minulle, mutta tähän ihan lähelle. En paljastele täällä asiasta enempiä. Tämä syöpä onneksi saatiin kuitenkin pois, jonka ansiosta tippui kyllä iso huoli harteilta. Pelkäsin kovasti todella pahojakin skenaarioita. Vaan tutkimuksetpa jatkuu. Syöpä löytyi käytännössä vahingossa kun tutkittiin toista oiretta, mutta onneksi löytyi. Toiseen vaivaan etsitään vielä syitä, joka taas aiheuttaa itsessä epätietoisuutta ja se taas lisää ahdistusta. 

Ja mä olen ihminen, joka ei halua kuulla huonoja uutisia. Tai tuskin kukaan haluaa, mutta mä olen alkanut vähän kammoamaan niitä. Voitaisiin kai puhua jo jonkinasteisesta fobiasta. Mun on siis hyvin vaikea kysyä ihmisten kuulumisia, koska ei voi koskaan tietää, että tuleeko nyt huonoja uutisia.

Mä oon kuitenkin nyt petrannut siinä ja mä soittelen äitin kanssa aina välillä. Yritän toki päästä mahdollisuuksien mukaan myös käymään paikan päällä, koska se on vähän helpompaa kun puhelimeen puhuminen. Haluaisin oppia soittamaan myös iskälle, mutta se on jokseenkin hankalaa. Äitin kanssa mulla on aina ollut suhteellisen hyvät puhevälit, mutta iskän kanssa ne on alkanut muodostumaan oikeestaan paremmiksi vasta aikuisiällä. Meillä oli mun nuoruudessa, hyvin todennäköisesti mun käytöksestä johtuen, aika heikot välit. Äiti sanoo aina, että me ollaan iskän kanssa niin samallaisia, että ei sovittu saman katon alle. Se voi olla juurikin näin, koska kyllä meidän isä-poika-suhde muuttui jotenkin heti kun muutin omilleni. 

Sitten on tietenkin nämä sisarukset. Kuulumisia kysellään aina välillä Facebookissa semmosessa perhe-ryhmässä, mutta yleensä tulee vastaukseksi vain "oravanpyörää". Kaikilla on oma arki, jota pitää pyörittää. Sitähän se elämä kaiketi sitten loppupeleissä on.

Haluaisin nähdä enemmän ja kuulla enemmän, että miten oikeasti menee. Meiltä kaikilta vaan tuntuu puuttuvan kyky semmosen tilanteen luomiseen. Ne ihan muutamat kerrat kun tässä parin vuoden sisällä ollaan nähty, niin on ollut semmosta suhteellisen hiljaista kahvittelua. Ei me osata puhua, ei ilmeisesti kukaan meistä. Onneksi siinä hetkessä on kuitenkin ollut jonkinlainen läsnäolo, että se ei ole ollut vaan ihan pelkkää kahvinjuontiakaan. Siitä olisi helppo lähteä rakentamaan jotain, jos osaisi.

Miksei voida esimerkiksi järjestää jotain kahvihetkeä joskus johonkin niin, että siellä olisi vanhemmat ja sisarukset. Silleen, että aluksi olisi vaikka vaan pakko avata suunsa ja toivoa, että keskustelu lähtee etenemään ja saadaan oikeasti tietää miten kelläkin menee. Se voisi olla ihan loistava irtiotto myös siitä paljon mainitusta oravanpyörästä. En tiedä. Me nyt kuitenkin tarvittaisiin tähän joku ratkaisu ennen kun ollaan täysin vieraita toisillemme, koska sitä mä en yksinkertaisesti halua. Jos joku ulkopuolinen voi lähteä jotain tämmöstä järjestämään? Kerää meidän perhe koolle ja pakota meidät jonkinlaiseen uuteen alkuun. Painota meille miten tärkeä tämä tukiverkko on.

Mähän koen siis tällä hetkellä taas kovin usein yksinäisyyttä. Oon siitä kirjotellut aiemminkin, että ei ihmiselle riitä se, että on kokoaika kotona ja näkee puolisoaan ja lastaan. Seinät alkaa hyvin nopeasti kaatumaan päälle, vaikka tästä arjesta todella paljon tykkäänkin. Tarvii vaan jotain muuta välillä.

Mä oon siitäkin puhunut, että ollaan etäännytty nuoruuden kavereidenkin kanssa suunnattomasti. Nyt se eskaloitui niin, että mä jätin sen keskusteluryhmän taakseni. Olin yrittänyt omasta mielestäni ihan tarpeeksi saada sitä porukkaa näkemään toisiaan, mutta koskaan ei tullut vastakaikua. Huomasin, että vaikka kuinka yritin illanistujaisia järjestää, niin aina paikalla oli vain minä ja Roni (harvoin kukaan muu). Muita ei ilmeisesti kiinnostanut, joten mulla tuli seinä vastaan. Toki mä ymmärrän, että kaikilla näilläkin ihmisillä on nykyään oma arki ja sen pyörittämisen vaikeus, mutta mä yritin aina ihan hyvissä ajoin. Eira on painottanut mulle sitä, että asiat pitää järjestellä hyvissä ajoin. Mä yritin sitä kikkaa, mutta ei sekään toiminut. Yleensä jo kuukautta ennen kyselin, että kiinnostaisiko ketään, mutta ei niin ei.

Nyt sitten kun tässä on tämä Venäjän ja Ukrainan välinen sota, niin mulla ei ole oikein ollut ketään kenen kanssa siitä jutella helpottaakseen omaa oloaan. Oon välillä yrittänyt Eiran kanssa avata keskustelua aiheesta, mutta mä luulen, että Eiraa ei hirveesti jaksa kiinnostaa. Varmasti se sitäkin stressaa, mutta Eira on aika taitava siirtämään tommosen stressin taka-alalle. Mä yritän kuitenkin aina vähän jotain kertoa siitä, mutta eihän se keskustelu mene kun siihen, että mä kerron mitä olen taas lukenut. Helpottaahan se toki vähän sitä kuormitusta minkä itselleni aiheutan lukemalla noita uutisia, joten onneksi jaksaa kuunnella edes sen hetken verran.

Lopputulema on siis se, että tässä ollaan aikalailla taas aika yksin. Tai siis yksinäinen. Näin se elämä vaan meitä ihmisiä kuljettaa, koska mä muistan hyvin ajat kun en koskaan kokenut yksinäisyyttä. Mä poikkeuksetta aina nautin yksin olemisesta jos semmonen tilaisuus siunaantui. Nyt en voi aina sanoa nauttivani. Nyt mä kaipaan todella usein jotain, en tiedä välttämättä mitä, mutta jotain. Olisipa Arto täällä, koska siitä sai aina juttelukaverin kun sitä eniten tarvitsi..

No, nyt ei mulla muuta. Ehkä mulla on taas kerran vaan niin kamala ikävä isoveljeä, että olo on suhteellisen alakuloinen ja se aiheuttaa mussa tämmösiä fiiliksiä.

Terveisin,
Vesa-Matti

Maaliskuulumisia

Ajattelinpa tulla taas hieman päivittämään kuulumisia. On tehnyt pari päivää mieli kirjottaa, mutta kun ei oikein tiedä mitä kirjottaa, niin pitää kirjottaa nyt edes jotain. Ei nää kirjoistushimot muuten mene menojaan.

Viime päivityksessä kerroin olevani kipeä. Mä olen sitä ehkä hieman vieläkin. En luota enää siihen, että tämä olikin vain pieni vilustuminen. Tikkua en nenääni silti työnnä, se on vissi. Mä olen sen kerran kokenut ja toista kertaa en siihen aio suostua. Mun nenään se tikku ei vaan yksinkertaisesti sovi. Jos tämä nyt sitten on korona, niin olkoon. Mä olen muutenkin hyvin paljon kotona ja jos täältä johonkin liikun, niin en yleensä koske mihinkään ja käytän maskia. Tiedän, olen osa isompaa ongelmaa.

Mulla on siis vielä yskää, hyvin vähäistä, mutta sitä on. Pientä päänsärkyä välillä, joka voi johtua ilmeisesti nousseesta verenpaineesta. Sen huomaa myös siitä, että mulla humisee päässä välillä. Olen lueskellut, että flunssa voi jälkioireenaan nostaa verenpaineita, joten en ole vielä huolissani. Heti kun yskä häviää ja jos humina päähän jää, niin sitten voin huolestua. Toi humina alkoi itseasiassa yksi päivä kun niistin nenääni raivokkaasti, kuulin kuinka oikea korva tavallaan räsähti ja sen jälkeen on välillä kuulunut huminoita. Että voihan se olla, että mulla on vaan joku korvaoirekin, eikä kohonnut verenpaine. Mene ja tiedä, odotan vain täydellistä tervehtymistä ennen kun panikoin.

Se humina on vähän semmosta kun.. No, tiedättekö kun joku on autollaan pysähtynyt teidän talon viereen? Auto käynnissä ja sisälle kuuluu semmosta tasasen epätasasta huminaa? Kai te nyt tiedätte. No, se humina on sitä semmosta. Aluksi mun pitikin ihan ikkunoista katella, että missä se piinaava auto oikein on, mutta kun ei löytynyt ja Eira ei samaa kuullut, niin ajattelin sen kuuluvan omasta päästäni. Mä en sitä kokoaika kuule, mutta välillä pysähdyn kuuntelemaan, että joko se on loppu, mutta sitten se tulee taas ihan yks-kaks-yllättäen jostain. Mmm-mmm-mmm-mmm.. Rasittavaa, mutta toistaiseksi ihan siedettävää.


Seuraavaksi haluaisin sanoa muutaman sanasen herra Maxista. Eilen illalla kun laitettiin poikaa nukkumaan, ilmestyi jostain ihan yks-kaks-yllättäen mahdoton kiukku. Poika oli ensin aivan väsynyt, mutta yhtäkkiä kaikki viittaukset väsymykseen oli tiessään ja tilalla vain itku. Mä kannoin poikaa sylissäni taloa ympäri, hetkeksi se aina rauhoittui, mutta sitten pillahti taasen itkuun. Eira kantoi poikaa sylissään taloa ympäri ja poika rauhottui, mutta pillahti itkuun taas. Eira piti kättään Maxin rintakehällä ja silitteli poikaa sängyssä, hetken se sitä rauhoitti ja sitten se taas pillahti. Minä tein saman perässä, mutta itkuksihan se meni taas.

Mikään ei auttanut, itkua vaan jatkui. Varmaan tunnin poika itki ja yritettiin kaikin tavoin olla tukena. Lopulta itkeminen oli ilmeisesti väsyttänyt poikasen niin, että nukahti viimein. Huh, rauha maassa ja poikasella uni.

Yö meni nukahtamisen jälkeen käsittääkseni suhteellisen normaalisti. Ei ollut itkukohtauksia, vaan unta ja välillä pieniä heräämisiä. Max ei siis vieläkään nuku kokonaisia öitä, joten voidaan puhua normaalista yöstä. Aamu meni käsitykseni mukaan myös aivan normaalisti. Max oli herännyt seitsemältä ja se tietää sitä, että päikkäreille mennään viimeistään 11 maissa. Eira lähti niihin aikoihin töihin ja mä itse aloin laittaa Maxia nukkumaan 11:15 muistaakseni.

Poikanen joi maidon sängyssään normaaliin tapaansa, mutta sen jälkeen alkoi taas itkeminen. Nyt ei saa edes laittaa kättä rauhoittavasti rintakehän päälle, vaan nyt se suututtaa ja lisää itkuun tehoa. Itkee, mutta mikään mitä mä voin tehdä ei auta. Melkein puolitoistatuntia myöhemmin poika nukkuu.

Tää on hyvin järkyttävää siksi, että Max on aina tähän asti mennyt nukkumaan helposti. Ollaan nostettu se sänkyyn, annettu pullo maitoa ja sen jälkeen huone on hiljentynyt. Välillä on saattanut kuulua kun tutti lentää sängystä lattialle, mutta muuten huoneesta ei ole enää yleensä kuulunut mitään, korkeintaan pientä kuorsausta. Noin 5 minuutin operaatio on muuttunut nyt pariin kertaan yli tunnin operaatioksi.. Tämä ei saa jatkua näin.

Toisaalta mä olen itse samallainen. Mä saatan olla todella väsynyt, mutta kun menen vaaka-asentoon sänkyyn niin olenkin taas aivan virkeä, enkä nukahda kun pakottamalla. Max ei saa nyt omaksua multa tätä typeryyttä, koska meille on ollut iso onni se, että Max on ollut niin helppo nukutettava. Toivotaan, että tää on vaan joku hyvin todella nopeasti ohi menevä kausi.

Muutenhan tämä arki on ollut tässä taas kovin toimivaa. Päivät on kulunut, mutta niitä ei ole tarvinnut kuluttaa. Vielä kun tuo lumi tuolta oikeasti poistuisi, tai ainakin liukkaus, niin sitten ruvetaan olemaan päivät pitkät pihalla. Ainakin toivon niin. Ulkoilu Maxin kanssa on ollut nyt ehdottomasti yksi omista lempparihommista, mutta sitä varjostaa vaan pari seikkaa. Toinen on tuo liukkaus ja toinen se, että Max viihtyy pihalla niin hyvin, että kun sieltä sisälle joskus on pakko tulla, niin siitä tulee taas ihan kamala show.

Kevättä odotetaan siis nyt ihan oikeasti oikeasti. Tai no, tammikuusta lähtienhän mä olen odottanut, että nurmikko alkaisi näkyä ja ilmat lämmetä.


Mä haluaisin paljon kirjotella taas tosta Venäjän ja Ukrainan sodastakin, mutta en mä voi tarjota siihen mitään uutta. Me, jotka asiaa stressataan, tiedetään liikaa faktaa ja fiktiota. Ja sitten taas ne, jotka välttelee uutisointia aiheesta, niin ei tarvitse minkäänlaista pakettia aiheesta multakaan. Joten luetaan tai ollaan lukematta uutisia. Jatketaan näillä.

Mua todella suuresti vaan ärsyttää, että Venäjä kohdistaa iskujaan siviileihin. Toisaalta kaikkihan tuolla Ukrainassa on viattomia, mutta se, että aletaan tuhoamaan sairaaloita ja muita siviilikohteita.. Se saa veren kiehumaan. Eniten kiehuttaa sodan alle jääneet lapset.. Miksi pitää lopettaa pienten ihmisten elämä ennen kun se on edes kunnolla alkanutkaan? Yks päivä luin, että nuorin sodassa kuollut on ollut silloin about Maxin ikäinen lapsi.. Suututtaa niin! Mikään ei oikeuta tohon mitä Venäjä tällä hetkellä tekee, ei mikään! Päättäjät vaihtoon ja sota seis.

No, tulihan sitten kuitenkin pieni avautuminen aiheesta, vaikka yritin pidätellä. Nyt ei mulla muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti

Sota, sairaus ja Sarppa

Tämä Ukrainan ja Venäjän tilanne, hmm.. Suututtaa ja ahdistaa edelleen. Nyt en kuitenkaan ihan kokoaika ole lukemassa uutisia aiheesta, jotta pystyn keskittymään muuhunkin elämään. Toki mua kiinnostaa edelleen kokoaika, että mitä tapahtuu ja missä tapahtuu, mutta yritän mahdollisimman paljon pitää silmäni pois uutisista.

Noi uutiset kun on ollut sitä, että välillä mulle tulee hyvä olo niistä, koska Venäjälle on tullut paljon sanktioita ja tappioita. Seuraavassa hetkessä Putin – tuo itse itsensä nurkkaan ajanut reppana – pistää ydinasejoukot valmiustilaan tai muuta yhtä typerää. Siinä kohtaa on taas hyvin turvaton olo.

Ukraina pistää hienosti vastaan, mutta riittääkö se? Putin on jo nyt ilmeisesti alkanut ihan huvin ja urheilun vuoksi ampumaan siviileitäkin. Mikään ei ilmeisesti saa enää tulla sen tielle, tai siltä se ainakin alkaa vaikuttaa.

Kun mä itse olen niin kova spekuloimaan, niin on monesti käynyt mielessä, että mitä vaihtoehtoja Putinilla enää on? Onko sillä enää mitään hävittävää? Mitä noita uutisia on lukenut, niin ei sillä taida hirveesti hävittävää enää olla, joten.. Miksi se ei alkaisi niitä ydinaseitakin käyttämään? Tyyppi on niin nurkassa kun kukaan tyyppi voi olla. Sitä vihaa lähes koko muun maan lisäksi myös iso osa omasta kansasta.

Mä odotan vaan kokoaika semmosta elokuvamaista käännettä tähän, että koko sen ykkösnyrkkikin kääntää sille takin ja hoitelee sen pois päiviltä. Sen jälkeen Venäjää ryhtyy hallitsemaan joku, jota ei kiinnosta tulkita historiaa harhaisesti ja lähteä sen perusteella valtaamaan "omia alueitaan" takaisin.

Koko tämän tilanteen ajan on kokoaika peloteltu myös sillä, että se Venäjä vyöryy kohta myös Suomeen. Se on ajanut enemmistön tukemaan ajatusta NATOon liittymisestä. Mä oon tässä asiassa Niinistön kanssa aika samaa mieltä, että nyt ei kannata hosua. Jos me nyt yhtäkkiä päätetään liittyä NATOon ja Putin on semmosen raivon vallassa kun se onkin.. Eiköhän se siinä kohtaa ole automaattisesti ydinpommi Suomeen, koska sotilaat on kiinni Ukrainassa – tai ainakin iso osa sotilaista ja kalustosta. En usko, että Putinillakaan riittää kapasiteettia sotia kahta maata vastaan samaan aikaan.

Mitä hyötyä siitä on meille, jos me päästään NATOn ydinasearsenaalin "suojaan", mutta meidän päälle ensimmäisenä semmonen mäjähtää?

Venäjä haluaa Ukrainaltakin vaan käytännössä neutraaliutta. Ja poistaa sieltä sotilaat ja natsit.. Köh.. Mun mielestä meidän kannattaisi olla tässä kohtaa neutraaleja, vaikka nyt aika paljon Suomestakin on lahjoituksia lähtenyt Ukrainaan. Mä en jaksa uskoa, että Venäjä ihan heti on tulossa Suomeen, koska ei sillä mene hyvin tuolla Ukrainassakaan. Venäjän omat sotilaatkin on epätietoisia ja peloissaan, koska ne on lähetetty kuulema sotaharjoitukseen, mutta tilanne onkin ollut ihan oikea sota. Tai mihin tässä nyt nykypäivänä kannattaa uskoa..

Mä haluan lopulta kuitenkin aina uskoa hyvän voittoon.

Ja hei, mä oon oikeesti ihminen, jota ei kiinnosta politiikka. Joten jos mun ajatukset NATOsta tai muutenkaan näistä asioista on naiiveja tai jotain, niin johtuu ihan siitä, että mä keskityn elämässä pääosin vaan siihen, että omassa kuplassa olisi hyvä olla. Kannattaisi keskittyä muidenkin. Tarkotan tässä tapauksessa kuplalla ihan vaan tätä omaa arkea ja elämää. Sitä, että itellä olisi hyvä olla ja mun läheisillä olisi hyvä olla. Siinä on tarpeeksi ajateltavaa, joten voisi typerät sodat ja muutenkin typeryys maailmasta kadota.

---

Muita kuulumisia ehkä tähän väliin myös. Mitenköhän helppoa on lähteä jauhamaan arkisia asioita sen jälkeen kun on juuri jauhanut sodasta? No, kokeillaan ainakin.

Mähän olen ollut tässä kipeä. Mä itse uskon ihan viimeiseen asti, että tämä on ihan puhdas vilustuminen. Tätä on kestänyt kolme päivää ja tällä hetkellä olo on lääkittynä ihan normaali. Aikaisempina päivinä lääkittynäkään olo ei ole ollut täysin terve, vaan on ollut kaikenlaista vaivaa. Kuumeinen olo on käynyt välillä, mutta se on poistunut ihan yhtä nopeasti kun on saapunutkin.

Oireisiini kuuluvat; nenän tukkoisuus, nenän vuotaminen ja yskä. Ennen näitä oireita mulla tuntui nielussa semmonen pieni pisto aina nielastessa, mutta se hävisi heti muiden oireiden ilmestyttyä. Tällä hetkellä mulla on jatkuvasti vähän kuuma, mutta muuten ei mitään tosiaan. Aamuisin aina täysi annos lääkkeitä, päivän aikana pari kertaa kuumaa juomaa (joka sisältää särkylääkettä) ja yöksi taas täydet dropit. Ehkä vielä ensi yöksi otan kasan särkylääkkeitä ja huomenna väitän olevani taas kunnossa. Mä en oikein jaksa sairastaa, koska se ei ole hirveen kivaa.

Niin, tosiaan, eilen aina välillä oli semmosia.. Tiedättekö niksat? Siis, hmm, onko sen oikea termi nyt nikotiinivajaus? Aina on puhuttu vaan niksoista. Kun tupakoit tupakkaa ja yhtäkkiä sulla ei olekaan tupakkaa, mutta sun keho tarvitsisi tupakkaa. Sitä tarkoitti niksat ennen ja sitä tarkoitan tässä nyt. Eilen mulla tuli jatkuvasti semmonen olo, vaikka en tupakkaa enää sillä tavalla kulutakkaan, että sitä mitenkään tarvitsemalla tarvitsisin. Viihdekäyttöön, eikä sen jälkeen yleensä edes tule niksoja. Oikeat niksat mulla on varmaan ollut viimeksi silloin kun tupakoinnin lopetin.

Ja eilen illalla mulla sitten taas oli pari kertaa olo kun olisin unohtanut ottaa lääkkeet. Söin siis joskus paniikkihäiriölääkkeitä ja ne jos aamulla unohdin ottaa, niin illalla huomasin päässä semmosia humahduksia. Eilen illalla jostain syystä tapahtui näitä humahduksia taas, vaikka en mitään lääkkeitä tällä hetkellä popsikkaan. Tai siis särkylääkkeitä joo, mutta mitään vakituista lääkitystä mulla ei ole. Niitä humahduksia tapahtui pari kertaa sohvalla maatessani, mutta sitten ei taas mitään. En tiedä mistä johtui.. Eikai särkyllääkkeisiin voi jäädä sillä tavalla koukkuun, että se aiheuttaisi vierotusoireiden kaltaisia oireita? Enkä mä niitä särkylääkkeitäkään mitenkään säännöllisesti ole syönyt muuten, koska mä en haluaisi syödä niitä nytkään. Oon yrittänyt päästä eroon, mutta vaikeeta se on. Ehkä tälleen "oikean hädän edessä" voin myöntyä niitä syömään, mutta krapulaan tms. en niitä enää ikinä vedä.

Tänään aamulla heräsin ja huomasin, että pientä nenän tukkoisuutta vielä on ja välillä pieniä yskäkohtauksia. Muuten koen olevani taas terve. Yskä tekee hieman rintakehän kipeäksi ja sen takia mä kai ne särkylääkkeet tänään aamulla latasin naamaan. Mutta tän päivän jälkeen en taas lääkkeitä enää tarvitse, siihen mä uskon.


Ja vielä sitten vähän asiaa meidän toisesta kissasta, Sarasta, joka myös Sarppana tunnetaan. Mä olen täällä saattanut joskus mainita, että Sarppa on tavallaan jatkoajalla. Mä koen sen itse niin, koska eläinlääkäri antoi meille vain kaksi vaihtoehtoa, joista me tietenkin valittiin se, jossa kissa jää vielä henkiin. Rakkautta on myös osata luopua ajoissa, mutta eläinlääkäri ei täysin poissulkenut sitä vaihtoehtoa, etteikö Sarppa voisi vielä leikkauksen jälkeen elää normaalia elämää, joten valittiin kuitenkin silloin vielä vaihtoehto elämä. Ja en ole katunut päivääkään.

Se oli siis jonkinlainen tukos vatsassa, joka Sarpalle silloin diagnosoitiin. Sieltä sen vatsasta saatiin silloin järkyttävä määrä ylimääräistä möhnää pois, ja meitä käskettiin ruveta antamaan kalliimpaa ruokaa. Kalliimpaa ruokaa on nyt mennyt, mutta täysin terveeksi toi kissa ei ole tullut. Ei se siis vaikuta sairaalta tai mitään, mutta aina välillä tulee semmosia, hmm, tukoskohtauksia.

Tämmösinä tukospäivinä olisi hyvä saada kissa kylpyhuoneeseen niin pitkäksi aikaa, että tukos tulee ulos. Me ei kuitenkaan aina huomata sitä, että koska sillä semmonen tukos on, koska se käyttäytyy suhteellisen normaalisti. Se on nimittäin ihan järkyttävä sotku minkä se saa aikaan jos sitä ei saa ajoissa vangittua yhteen tilaan. Se kulkee ympäri asuntoa kokoajan tiputtaen sotkua takapuolestaan. Yhdestä tilasta se siivoaminen olisi ihan helppoa, mutta miettikää nyt kun sillä on sotkettavanaan koko asunto.. Niin, niitä kovettuneita tippoja saa pyyhkiä kaikkialta. Oikeesti, kaikkialta. Menee käytännössä kaikki kankaat pesuun, jotka on ollut millään tavalla esillä.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä oli taas ollut tämmöinen tukoskohtaus ja meidän koko kämppä oli peittynyt laikkuihin. Tiistaina kissa oli tosi apaattinen ja mä olin ihan varma, että nyt sillä on tullut kilometrit täyteen.. Se kyhjötti omissa oloissaan keittiön pöydän alla, ei liikkunut syömään tai edes juomaan. Mä aina välillä kannoin sitä juomakupille ja kyllä se sieltä aina lipitti sitä vettä, joten toistaiseksi ei vielä kiire eläinlääkäriin. Illalla Eira haki sille sitten vielä semmosta märkäruokaa, josta se todella paljon tykkää; sitä kun se alkoi syömään, niin huoli oli aikalailla poissa.

Seuraavana päivänä, eli keskiviikkona kissa oli taas oma itsensä. Ja on sitä edelleen. Syö, juo ja hiekkalaatikolla asiat toimii. 

Tätä tukosshowta tää nyt sitten mahdollisesti on niin pitkään kun Sarppa on. Jos muuttuu kivuliaaksi tai käytös muuttuu muuten tosi radikaalisti, niin sittenhän se on mentävä eläinlääkäriin. Mutta niin kauan kun tämä menee tämmösellä totutulla rutiinilla, niin pidetään vaan huoli kissan hyvinvoinnista. Kissan kun ottaa, niin siitä täytyy kyetä huolehtimaan ja sille täytyy tarjota paras mahdollinen koti. Siihen me edelleen tähdätään. Välillä se voi olla sotkuista puuhaa, mutta sittenpähän siivotaan.


Ja näin ollaan saavuttu blogimerkinnän päätepisteeseen. Tässä kohtaa vielä mietin, että mitenköhän jaan tämän blogimerkinnän fiksusti.. Ehkä tähän tarvitsee kansikuvan lisäksi jonkinlaiset väliotsikot, koska ainakin ensimmäisen ja toisen aiheen välillä on niin suuri ero, että ne pitää erottaa toisistaan. Teillehän tämä loppuhöpinä on taas turhaa, koska te jo tiedätte minkälaiseen tulokseen olen tässä tullut.

No, nyt ei mulla muuta.

Terveisin,
Vesa-Matti