Passiivinen koulutuksen aloittava lyyrikko

Mä olen ollut tässä hyvin pitkään jo hyvin passiivinen. En vain täällä blogissa vain myös ihan elävässä elämässä. Mun on ollut vaikea tarttua mihinkään, mutta ehkäpä mä nyt vihdoin alan tekemään jotain asioille. Taas kerran lupailen, mutta toivottavasti kaikki ei jää taas vain lupailun asteelle. Merkinnässä kerron passiivisuudestani, koulutuspaikastani ja tekoälymusiikista yllättäen.

Se on minä täällä taas, pitkästä pitkästä aikaa. Tulin välillä kirjottelemaan, jotta ette vahingossakaan luule, että olen vallan lopettanut koko toiminnan. En ole, olen vain.. Miten sen nyt sanoisi? Sanotaan se vaikka niin, että intressini ovat muualla. Tää blogaaminen on toisinaan ihan kivaa hommaa, mutta mulla ei ole ollut pitkään aikaan mitään sellaista asiaa mistä olisi saanut kirjoitettua jotain. En oikein osaa noita kuulumispäivityksiä enää kirjoitella mitenkään kovin aktiivisesti, koska elämä rullaa eteenpäin hyvin samanlaisena päivästä toiseen. Mitä siitä sitten kirjottaisi?

Tässä tammikuussa mulla rupesi taas humisemaan päässä sen verran häiritsevästi, että tajusin olevani siis ihan oikeasti todella kuin.. Kuin.. Velliä lapasessa. En tee oikein mitään, mutta samaan aikaan mä teen omasta mielestäni hyvinkin paljon. Mutta teenkö oikeita asioita? No, kai niitäkin. Mitähän mä nyt yritän sanoa?

Huomaatteko, en selvästikään osaa tätä juttua enää. Mulla katkeaa ajatus kokoaika, enkä saa siitä enää kiinni. Yritetään kuitenkin vielä.

Siis joo, mä olen hyvin paljon lasten kanssa. Eira saa keskittyä töihin ja kouluun parhaan kykynsä mukaan ja minä keskityn pääosin siihen, että lapset pärjää. Se on mulle vallan mieluista hommaa, mutta mä jään siinä hyvin usein semmoseen tilaan, että "mun tarvitsee olla lasten kanssa kokoaika". Eli siis mä en osaa tehdä sitten itseni eteen mitään, koska olen kokoaika vastuussa lapsista. Tiedättekö mitä tarkoitan? En mä siis ole mitenkään sidottuna poikiin kokoaika, en. Eikä Eirakaan vaadi multa mitään, että mun pitäisi olla 24/7 lapsille saavutettavissa. Mä vaan itse olen jotenkin todella huono irtaantumaan siitä roolista. Mutta mitä se lapsille saavutettavissa oleminen sitten tarkoittaa? No aika usein sitä, että päivystän olohuoneen sohvalla puhelin kädessä. Tähän voisi siis sanoa, että ei mitään järkevää.

Mä olen pitkään jauhanut itselleni sitä, että vaikka mulla ei olisi mitään järkevää tekemistä niin jättäisin sen puhelimen silti pois. Tämä tuntuu silti olevan ikuinen ongelma. En edes tee sillä kännykällä mitään fiksua; mä pääsääntöisesti vaan luen jotain uutisia tai.. Teenkö mä oikeestaan nykyään enää ees muuta? Kännykällä pelaaminenkin on vähentynyt niin paljon, että ei sitä oikein voi enää edes pelaamiseksi sanoa. Puhutaan ehkä enemmänkin vain pelin käynnistämisestä. Kyllä, siinä päivystäessäni saatan käynnistää jonkun kännykkäpelin ja sammuttaa sen melkein heti sen perään, koska tuntuu, että ei mulla ole aikaa pelata. Miksi mulla sitten on aikaa istua siinä jos mulla ei ole aikaa tehdä mitään? Niin, niinpä ja nimenomaan. Kuinka monta kertaa mä olen täälläkin puhunut siitä, että toi kännykkä on mulle ongelma? Kuinka monesti mä olen päättänyt, että nyt vähennän sen turhaa räpeltämistä? Kuinka monta kertaa jotain on oikeasti tapahtunut? No, aikoinaan mun isoin ongelma kännykän kanssa oli Jodel, johon auttoi se, että poistin kyseisen roskasovelluksen. Se on pysynytkin pois, luojan kiitos. Mutta tilalle on tullut.. Mä en oikeasti edes tiedä. Siis kun mä yritän miettiä sitä mun kännykän käyttöä siinä sohvalla, niin.. En mä tee sillä oikeasti mitään. Luen vaan niitä uutisia? Ja mitä mä muistan jälkikäteen uutisista? En mitään.

Sikäli siis hyvä, että ilmeisesti verenpaineet sen verran nousseet tässä taas, että päässä on alkanut humisemaan. Toivottavasti ei vielä mitään ihan hirveän hälyttävää, mutta silleen hälyttävää, että itse tajusin alkaa tekemään jotain. Mä päätin, että sen sijaan, että aina vaan möllöttäisin tuolla passiivisena sohvalla niin voisin alkaa edes tekemään vaikka pieniä kävelylenkkejä. Tekemään itseni eteen jotain, jotta voisin joskus jaksaa tehdä muutakin kun olla passiivisena sohvalla. 

Ja siis kyllä, mä kärjistän tätä tilannetta tänne aika paljon, mutta en juurikaan. Silloin kun olen keskenäni lasten kanssa niin tottakai mä teen ja yritän olla poikien kanssa niin paljon kun ne sitä vaatii. Pelleillään, touhutaan, pelaillaan, leikitään ja kaikkea tällaista. Mutta sitten jos Eira on kotona niin mun aivot jotenkin vaan sanoo mulle, että "väistä, anna äidillekin tilaa olla lasten kanssa" ja silloin mä yleensä lössähdän sohvalle tähän passiiviseen päivystäjän rooliin. Mutta miksi? Jos mä voin istua siinä sohvalla tekemättä mitään 30-60 minuuttiakin, niin miksi en muka sitä aikaa voisi käyttää johonkin fiksumpaan? Johonkin, joka mahdollisesti auttaisi mut pois siitä koko passiivisesta lössähtämisestä.

Meneekö tämä nyt ihan pelkäksi jankkaamiseksi koko juttu? Kaikella tällä olen siis vaan pyrkinyt sanomaan sen, että nyt alkoi painonpudotuksesta vapaa itsensä eteen jonkin tekeminen. Ja siis painonpudotuksesta vapaa sen takia, että en halua tästä tulevan suorittamista. Mulla on ollut aina paha tapa muuttaa nää kaikki aina painonpudotuspainotteiseksi ja silloin se on pelkkää suorittamista eikä käytännössä auta siihen, että siitä tulisi vain hyvä tapa. Aivot irti sieltä arjesta, joku kiva podcasti korviin ja kävelemään. Tekee varmaan ihan hyvää tämmöselle 35-vuotiaalle lössähtäjälle, joka aina vaan lössähtämällä lössähtää.

Mites sitten muuten? Johan tässä tuli jaariteltua tota yhtä ja samaa, enkä vieläkään ole varma sainko sen ulos sellaisena kun sen halusin saada ulos. Ehkä siellä kuitenkin lukee jotain lössähtämisestä, puhelimen käytön vähentämisestä ja jonkin uuden aktiivisen harrastuksen aloittamisesta. Tai niin siellä ainakin piti lukea jossain muodossa. Kappas, aloin jaarittelemaan samaa asiaa vaikka mun piti mennä jo eteenpäin. Olen todella hukannut otteeni tämän blogaamisen suhteen. Vai olenko aina ollut näin huono? Kääk.

Mutta niin; tämän viikon perjantaina alkaa taas koulutuskin. Joulukuussa 2022 alotin opiskelemaan sitä verkkosivutuotantoa, jonka sain kunnialla sitten vietyä loppuun ja sain siitä sen osatutkinnon. Tutkinnon osan? Miten se nyt sanotaan. Tämän jälkeen mä olen kerran aikaisemmin hakenut takaisin sinne kouluun saamaan lisää näitä tutkinnon osia. Silloin mulle ei löytynyt tilaa sieltä, koska oli muka liian paljon parempia hakijoita. Pyh, siihen en usko hetkeäkään. Luulen, että oli vaan niin paljon sellaisia, jotka oli huijannut hakemuksessa jotenkin.

Kokeilin siis kuitenkin hakea sinne uudestaan ja tällä kertaa sainkin paikan. Alotan siis 24. päivä verkkokaupan tekninen toteuttaminen -nimisen koulutuksen Järviseudun Ammatti-instituutissa. Joo, tämä koulutus tapahtuu mun osaltani täydellisen etänä, koska en ole lähdössä kyllä minnekään Etelä-Pohjanmaalle koulunpenkkiä kuluttamaan. Vaikka voisihan sekin kokemus olla.

Mä olen tavallaan tosi innoissani, mutta sitten kuitenkin vain innoissani ilman sitä tosi-sanaa. Musta on siis ihan huippua, että saan jotain tekemistä elämääni, mutta se tosi-sana pyyhkiytyy sieltä pois siksi, että ei tämäkään taas varmaan johda mun kohdallani mihinkään. Pessimisti ei pety ja niin päin pois, mutta tämä pessimisti on ollut niin pitkään jo pettynyt omaan suorittamiseensa, että ei tosikaan. Kiva taas päästä tekemään jotain, mutta kun tietää, että sitä odottaa taas se tuttu lössähtäminen siihen samaan tyhjiöön missä on kellunut jo pitkään, niin.. En tiedä. Rupesiko mua nyt masentamaan kesken kirjoittamisen? Vähän semmonen olo tuli ainakin.

No, niin tai näin, mulla on edelleen jatkunut toi tekoälymusiikkiharrastus. Se on ollut ehkä nyt aivan liian pitkä hurahtaminen meikäläisellä. Aina olen puhunut täällä siitä, että olen hyvin vahvasti kausi-ihminen. Hurahdan asioihin, teen niitä sitten satalasissa ja joku päivä herään siihen, että ei mua oikeestaan kiinnosta tehdä sitä enää. Se loppuu siihen. Tekoälymusiikin kanssa mulla ei ole tullut sellaista heräämistä vieläkään. Voi olla, että siihen vaikuttaa se, että siitä on muodostunut nyt pitkästä aikaa ensimmäinen asia, josta mä saan jopa hieman rahaa takaisin päin. Mun YouTube-kanavani kun on kuitenkin mukana kumppaniohjelmassa, tai mikä se nyt olikaan, joten saan mainoksista rahaa. Ja mun kappaleita löytyy Spotifyista, joka tarkoittaa sitä, että saan jokaisesta kuuntelukerrasta todella pienen korvauksen, mutta korvauksen joka tapauksessa.

Tällä hetkellä puhutaan vielä alta sadan euron tienesteistä, mutta onhan sekin jotain josta repiä motivaatiota. No, ei oikeestaan. Mun motivaatiota pitää hengissä se, että mä saan kirjottaa tosi paljon. Enhän mä ton tekoälymusiikin parissa oikein itse tee muuta kun lyriikat, mutta niiden lyriikoiden kirjoittaminen on ollut kyllä toisinaan hyvinkin terapeuttista.

Ja noiden lyriikoiden kirjoittaminen on pitänyt mut sen verran kiireisenä, että en ole blogia kerennyt pitkään aikaan kirjoittelemaan. Vaikka tämäkin vallan terapeuttista toisinaan on, niin tämä kirjoittaminen jää kuitenkin taka-alalle sen takia, että tosta toisesta kirjoittamisesta mulla on kuitenkin mahdollisuus siihen pieneen korvaukseen. Eli loppujen lopuksi ainahan se raha ohjaa meitä, väitetään me mitä tahansa muuta.

Mähän olen siis julkaissut sen mun ensimmäisen albumin, AI:NA VAAN, joka on edelleen kuunneltavissa mm. Spotifyista. Ei se ole mikään kovin suuri menestys ollut, mutta kyllä sieltäkin muutamaa kappaletta on ihmiset kuunnelleet ihan kivasti. Ja olen saanut jopa hyvää palautetta lyriikoista, joka tuo aina itselleni hyvän mielen. Ton ekan albumin jälkeen julkaisin joulun aikaan EP:n, joka kantoi nimeä AI:N JOULU. Se sisälsi nimensä mukaisesti joululauluja, jotka olin tehnyt pääosin kieli poskella. Vallan erilaisia joululauluja. Nyt mulla on työn alla toinen kokonainen albumi! Mä pyrin siihen noin 13 kappaleeseen, joka siis tarkoittaa sitä, että mulla on kirjoitusrupeamaa jäljellä vielä noin 4 kappaleen verran. Eli kyllä, yhdeksän kappaletta on jo valmiina. Ja voin sanoa, että mitään punaista lankaa ei näidenkään kappaleiden välillä tule olemaan; toiset on enemmän kieli poskella kirjoitettua kun taas toiset sisältää hyvinkin henkilökohtaista lyriikkaa. Eli voitaisiin sanoa, että mulla ei tossa albumin laatimisessa ole paljon järkeä mukana. Kappaleet kun syntyy vain ajatuksista, joita lähdetään viemään eteenpäin, johonkin suuntaan. Suunta selviää vasta tekovaiheessa. Mitään vakiintunutta genreä mulla ei vieläkään ole ja se tekee albumista entistä sekavamman. Mutta näillä mennään!

Jestas. Mä olen kirjoittanut kohta kaksi tuntia tätä. Onhan siellä jotain järkevää mukana, onhan? Tuntui taas, että laitoin aivot pöydälle ja annoin niiden pomppia siinä, katsoen itse vain vierestä, että mitä tapahtuu. Tekstiä tuli ulos, mutta en tosiaan ole ihan varma oliko tämä lähinnä vain jaarittelua vai onko siellä niin paljon asiaa kun näin pitkässä blogimerkinnässä kuuluisi olla? Tai mistä minä tiedän kuuluisiko olla, enhän mä lue muiden blogeja. Eihän mulla ole mitään mihin verrata. Tämä on mun omien aivojen tyhjennyspaikka, joten kaikki mikä tulee ulos on varmasti vain hyvä asia yliajattelijan pääkopalle. Joo.

Kiitos jos luitte! Kiitos jos vielä edelleen roikutte täällä mukana, vaikka kirjoittajan tahti on hiipunut lähes olemattomiin. Edelleenkään en voi luvata parempaa jatkoa, koska nyt tosiaan alkaa tuo koulutus ja tota tekoälymusiikkia pitää vielä ainakin vääntää ajatuksen kanssa se noin 4 kappaletta, ennen kun uskaltaa sen suhteen vähääkään rauhoittua. Ja mikä tärkeintä; haluan jatkossa myös kyetä harrastamaan jotain fyysistä, joka voisi parantaa omaa oloa. Sanotaan näin, että kalenteri on aika täynnä, vaikka kun katson kalenteria niin se on kyllä erittäinkin tyhjä.

Terveisin,
Vesa-Matti