Kyllä, olen lauluntekijä

Tekoäly musiikin tekemisessä jakaa mielipiteitä, mutta harva ymmärtää, että sen takana on yhä ihminen sanoittamassa ja luomassa. Tässä merkinnässä kerron omasta suhteestani tekoälyyn lauluntekijänä, puolustan sanoittajien roolia ja pohdin, miksi ylimieliset asenteet saattavat hukuttaa sen, mikä oikeasti merkitsee.

En oo pitkään aikaan kirjottanut mun tekoälymusiikkiharrastuksestani mitään. Se on ollut tietoinen valinta, koska en halua tuputtaa itseäni – vaikka kyseessä oma blogini onkin. Tekoälymusiikki on vain aihe, joka jakaa kansan kahtia: toiset tykkää, mutta suurin osa ei.

Tekoälyartisti on ihan uusi sana, jolla siis viitataan ihmiseen, joka tekee tekoälyn avustuksella musiikkia. Mutta enemmän kuin mä olen tekoälyartisti niin mä olen sanoittaja ja/tai lauluntekijä. Se yleensä ohitetaan siinä kohtaa kun ihminen yrittää saada äänensä kuuluviin tekoälyn avustuksella, koska muitakaan keinoja ei ole tupsahtanut vastaan.

Tuntuu, että kaikki tekoälyartistit niputetaan yhteen ja samaan nippuun; ne taidottomat ihmiset. Tää särähtää mun korvaan nykyään tosi pahasti, koska tällä hetkellä parhaat sanoitukset tuntuu löytyvän lähes poikkeuksetta tekoälyavusteisista kappaleista. Ja se mitä olen itse tutustunut tekoälyn sanoitustyöhön, niin ei, kovinkaan moni tekoälyartisti ei käytä tekoälyä tekstien tekemiseen. Tekoälyn sanoitukset on, tuota.. No, niitä ei voi käyttää, koska ne on pääosin tosi surkeita. Tekoälyllä ei itsellään ole kykyä vielä rimmata kunnolla; se vääntää väkinäisiä riimejä ja rivejä, jotka kyllä huomaa jos ne yrittää saada soimaan.

Me tehdään sanoitukset itse – ainakin iso osa meistä. Me olemme sanoittajia, me olemme lauluntekijöitä. Se on varmasti vaikea hyväksyä siinä kohtaa kun tekoäly laulaa meidän sanoitukset, mutta se ei silti poista sitä faktaa, että mä olen tehnyt ne sanat. Ja mun korvaan aina kun joku pilkkaa tekoälyartistia taidottomaksi, niin se joku pilkkaa myös samalla muita sanoittajia ja lauluntekijöitäkin. Jos kritiikki osoitettaisiin suoraan vaan tekoälyn käyttöön, niin okei, hyväksyn, mutta sitä ei lähes koskaan tehdä. Palaute on lähes aina suoraan sitä, että "sä et osaa tehdä mitään, koska käytät tekoälyä". Eli sanoittaminen ei ole ihmisille nykyään enää mitään? Minä kysyn vaan.

Sanoittajat on mun mielestä muutenkin aina ollut vähän semmonen luokka, että ei ne pääse mitenkään kehyksiin. Tekoälymusiikki on nyt tuonut esille paljon sanoittajia – hyviä sanoittajia – jotka yleensä muuten olisivat vain yksi nimi tekijätiedoissa, mutta nyt voivat olla ns. pääartisti.


Mä liityin pakotettuna käyttämään Tiktok-sovellusta, koska siis mun musiikkia ladattiin sille alustalle ilman mun lupaa ja mun piti puuttua siihen. Liityttyäni sinne mä ilmiannoin luvatta ladatut tekeleeni armotta ja aloin lataamaan niitä sinne itse takaisin. Mä olen sitä kautta löytänyt oman yleisöni ja mä olen tyytyväinen siihen. Mutta Tiktok on sovelluksena semmonen, että siellä loka lentää kaikista eniten. Mä ihmettelen toisinaan jopa aikuisia ihmisiä siellä. Mua vanhempia ihmisiä, jotka räksyttää siitä kuinka taidottomia tekoälyn käyttäjät on. Mun tekisi aina mieli kommentoida, mutta oon toistaiseksi onnistunut pysymään hiljaa. Ja tuun varmasti pysymäänkin, koska räksyttäminen olisi mun artistibrändini vastaista; mä haluan keskittyä hyvään ja positiiviseen. Siihen ei sovi someriitoihin mukaan lähteminen.

Mutta syy miksi otin tämän asian esiin on se, että siellä tulee tosi usein vastaan ainakin yksi indie-artisti, joka on siis jotenkin aivan liian ylimielinen tekoälyartisteja kohtaan. Se on mua varmasti yli 10 vuotta vanhempi ihminen (mainitsen iän vain siksi, että mun mielessä usein ikä tuo viisautta ja kun on 10 vuotta vanhempi niin kuvittelisi olevan 10 vuotta viisaampi), mutta sen ainut keino promota omaa musiikkiaan on se, että hän on parempi kuin tekoälyartistit – parempi kuin muut. Ja se on lähtökohtaisesti valhe kun kuuntelee kyseisen kaverin sanoituksia. Joo, se soittaa ja laulaa itse, mutta ei se tee kenestäkään vielä hyvää. Se musiikki voisi olla hyvää, mutta kun se on tuotu mun eteen muita vähättelevällä asenteella niin mä en pysty kuulemaan siinä mitään hyvää. Se voisi ihan hyvin olla joku arvokas ruokalaji, mutta kun se on tarjoiltu likaisen roskapöntönkannen päältä, tiedättekö? Tää sama pätee monesti myös siihen mitä pidetään kauniina; kauneimmastakin ihmisestä tulee ruma kun se käyttäytyy muita kohtaan huonosti. Tai ainakaan mä en pysty enää sitä kauneutta näkemään.

Eikä tää ole mikään yksittäistapaus, vaan asenne, johon törmää jatkuvasti. En halua haastaa riitaa tai nimetä ihmisiä – haluan vain tuoda ongelman päivänvaloon.

Mä sanoittajana yritän kirjoittaa positiivisia sanoituksia. Mä haluan, että ihmisille jää hyvä mieli tai mikä parasta; haluaisin, että joku ihminen oppisi mun sanoitusten kautta jotain. Mä en halua vähätellä ketään, vaikka äsken sitä vähän harrastinkin – teen poikkeuksen silloin kun joku selvästi ansaitsee sen. En tokikaan ole silloin yhtään parempi kuin se toinen, mutta silloin kun itseä tungetaan esille toisten kustannuksella niin ei.. En mä silloin osaa olla sanomatta mitään. Mun tarkoitukseni ei ole nostaa itseäni millekään alustalle vaan yrittää rikkoa sellaiset jalustat, joilla jotkut ihmiset kuvittelee seisovansa.


Mutta siis, tekoälyn käyttäminen ei itselleni ole koskaan tuntunut väärältä. Mä en voi pakottaa ketään kuuntelemaan tekoälymusiikkia jos ihminen ei itse tahdo, mutta mä voin pyytää lopettamaan puhumisen aiheesta, josta ei selvästikään tarpeeksi edes tiedetä. Mulle itselleni lauluissa on ollut aina tärkeintä sanat ja sen takia mä olen itse lähtenyt muuttamaan omia ajatuksiani laulumuotoon. 

Mä kirjoitan kappaleeni n. 98 % itse. Mä myönnän, että jos menen joskus tukkoon, niin tekoäly auttaa mut usein siitä yli tarjoamalla erilaisia näkemyksiä sanoituksen jatkamiseen. Mä saan usein sieltä jonkun idean, joka auttaa mua jatkamaan omaa kirjoitustyötäni. En pidä sitäkään huonona, mutta joskus käy niin, että tekoälyn tarjoamista vaihtoehdoista sana tai kaksi jää lopulliseen versioon. Muutoin en sanoituksissani käytä tekoälyä, koska olen sitäkin joskus huvikseni kokeillut, ja ne tekstit mitä se tarjoaa on.. No.. Ei sellaista tekstiä kirjoittaisi huonoin indie-artistikaan. Ja kun puhun huonosta indie-artistista niin en tietenkään tarkoita musiikillisesti mitään, vaan lähinnä juurikin niitä asenteita.

Lauluntekijältä toiselle lauluntekijälle: Mun mielestä kaikki musiikki on tervetullutta, mutta ylimieliset asenteet ei. Jokainen kappale löytää varmasti oman kuulijakuntansa, mutta omalla asenteellaan voi karkoittaa omat faninsakin. Kannatan muiden kunnioittamista ihan kaikenlaisissa tilanteissa. Työntämällä toisia alas sä et vaan kasva yhtään sen paremmaksi – päinvastoin.


Ja tämän kaiken jälkeen haluaisinkin, että jokainen kävisi kuuntelemassa yhden mun EP:n. Saatte toki käydä kuuntelemassa muitakin mun tekemiäni kappaleita, lyriikoitani, mutta jos multa kysyttäisin yksi kokonaisuus jonka haluan itsestäni tuoda esille, niin vastaisin aina: Sunotetut Klassikot: Elämä. 

Spotify: Tästä
YouTube Music: Tästä

Siellä on mun ehkä henkilökohtaisimpia sanoituksia. Ne on tokikin vanhoja biisejä, mutta olen tehnyt ne uudelleen Suno.com -tekoälyn avulla. Siksi nimi on Sunotetut Klassikot. 

Jos kuuntelette noi ja jos sen jälkeen koette edelleen, ettei tämä ole teidän juttu, se on ihan ok. 

Jos tuomitsette ne tekoälyn kautta niin sekin on ihan ok.

Mutta jos tuomitsette mut sanoittajana tekoälyn hyödyntämisen kautta, niin siinä en näe järkeä.


Jokainen voi yrittää kirjoittaa laulun. Moni siinä varmasti onnistuukin. Kuinka moni saa omat sanansa jonkun laulajan suuhun? Kuinka moni teksti jää vain pöytälaatikkoon, eikä löydä koskaan kuulijoita? Niin paljon hukattuja sanoja, niin paljon hukattuja tunteita. Niin paljon hukattua potentiaalia. Tekoäly voi sen laulaa, sä voit lyödä sanoittajaa siitä ja saada sen sanoittajan takaisin sinne pöytälaatikkoonsa, mutta ketä se palvelee?

Kotiläksyksi haluan antaa seuraavan ajatuksen: Mitä tapahtui aikoinaan taidemaalareille kun kamerat keksittiin? Miten arvostus on muuttunut heitä kohtaan? Miten helppoa on tallentaa jokin kuva vain nappia painamalla? Vihattiinko valokuvaajia silloin samalla tavalla kun nyt vihataan tekoälyartisteja? Eikö tässä käytännössä olla vähän samanlaisessa tilanteessa?

Terveisin,
Vesa-Matti

Syrjintä ei ole vitsi

Minä haluan nyt sohaista hieman muurahaispesää ja otan kantaa asiaan, joka on nyt viimeaikoina pyörinyt otsikoissa. Loppua kohden tämä kasvaa mielestäni oiken varteenotettavaksi rasisminvastaiseksi kirjoitukseksi. Käydään läpi nykyhetkeä ja palataan siihen aikaan kun itse olin myös aika hukassa. Tällä tahdon sanoa, että kasvaminen ihmisenä on täysin mahdollista – sinullekin.

Mä alkuun ihmettelin sitä, että minkä takia Miss Suomen titteli vietiin niin pienin perustein, mutta nyt olen huomannut syyn sille. Ei syy ole enää edes kovin pieni, vaan itseasiassa on todella hyvä, että tästä tehdään varoittava esimerkki.

Mä ymmärrän, että ongelmaa ei nähdä, koska kyseessä oli kuulema kaverilta kaverille pieni leikkimielinen kuva. Eihän siinä ole mitään pahaa jos molemmat ymmärtää sen vitsin ja ottaa sen vitsinä, eikö? Sittenhän sen voi jakaa muillekin kavereille ja nämä muutkin kaverit sen varmasti ymmärtää ja nauraa mukana. Kaikki on tässä kohtaa ihan hyvin, tai siis, että mä en nää siinä tavallaan mitään ongelmaa jos vitsi pysyy kaveriporukan sisällä ja se ei lähde siitä eteenpäin. Ongelma tulee siinä kun sen kuvan näkee joku, jonka silmille sitä ei välttämättä oltu tarkoitettu. Se on irti kontekstista – se on irti siitä omasta kaveriporukan huumorista.

Kun tämmöinen vitsiksi tarkoitettu kuva sitten päätyy isommalle yleisölle ja ilman sitä kontekstia, tai vaikka kontekstin kanssakin, niin ei sitä voi tulkita enää vitsinä. Ja miksi ei? Koska se aiheuttaa kommentteja puolesta ja vastaan. Tämä tapaus on hyvä muistutus siitä, ettei kontekstillakaan voida perustella syrjintää. Jos se ei ollut alkuperäinen ajatus, niin levitessään siitä tulee hyvin helposti sellainen.

Ja varsinkin nämä puolestapuhujat on se ongelma. Vitsiä kasvatetaan ja paras mitä olen lukenut oli se, että "mitään ei nykyään saa sanoa tai tehdä". Se kertoo aika valtavasti jonkinlaisesta tyhmyydestä, jos "mitään" on erilaisia ihmisiä millään tavalla loukkaavan sisällön tekeminen. Mitään ei saa tehdä, ihan oikeesti?

Mä keksin paljon semmosta tekemistä mikä ei loukkaa yhtään ketään ja mitä saa tehdä. Mä en pääse yli siitä, että miten tyhmältä kuulostaa tällaisessa yhteydessä puhua siitä, että "mitään ei saa tehdä". Ehkä sekin on joku näiden hah-hah-hassuttelijoiden ainut lause minkä taakse mennä vähän suojaan. "Nykyään kaikki on kiellettyä". 

Hassuinta tästä tekee se, että kaikki mikä on kiellettyä ja mistä pitää nyt olla niin vihaisena on yleensä asiat, jotka loukkaa toisia. On ikävää, että ei saa sanoa pahaa sanaa ylipainoisista. On ikävää, että ei saa sanoa pahaa sanaa naisista/miehistä. On ikävää, että ei saa sanoa pahaa sanaa eri etnisyyksistä. Vai onko? Onko se varsinaisesti ikävää, että ei saa sanoa jotain, josta jollekin tulee paha mieli? Sulla itselläsi on varmaan vahva panssari, jota ei sanoilla voida lävistää, mutta ei kaikilla meillä ole. Ja se olisi taas oikein hyvä pahan sanan paikka, eikö? Se, että toinen ihminen on jotenkin "heikko" kun ottaa sanat itseensä, niin kyllä; siitä olisi oikein kiva murjaista joku hah-hah-hauska vitsi. (Huomioikaa sarkasmi.)

Jos toisen ihminen loukkaaminen tavalla tai toisella on sulle asia, jonka kieltäminen tarkoittaa "mitään ei nykyään enää saa tehdä tai sanoa", niin usko tai älä; vika on sinussa. Vika ei ole ihmisessä, joka ottaa rasistisen tai muuten loukkaavan kommentin ihonsa alle.

Ja siis kun sekin on sitä syrjintää. Sä puolustat jotain asiaa, jota et näe loukkaavana, vaikka se selvästi koetaan loukkaavana. Sä vähättelet ongelmaa, et pidä sitä minään – joten sä olet osa ongelmaa.

Ja jostain syystä tämä mun blogimerkintäni tulee loukkaamaan erityisesti aina näissä yhteyksissä mainittua ihmisryhmää, joka on "valkoiset lihaa syövät heteromiehet". Voi hitsi, arvatkaa mitä? Ette ikinä arvaa. No, mä kerron: mä olen myös valkoinen lihaa syövä heteromies. Mä en koe, että mun oikeuksia olisi mitenkään poljettu sillä, että rasismi tuomitaan jyrkästi. Ei musta tunnu, että mun sananvapautta olisi mitenkään rajoitettu. Mä tiedän pääpiirteittäin mikä on oikein ja mikä on väärin ja miten elää niin, että muillakin olisi hyvä olla.


Ja tämän tekstin on kirjoittanut vuonna 1989 syntynyt mies. Mä muistan vallan hyvin, kuinka vielä 1990-luvulla oli todella normaalia puhua pahaa kaikista tummaihoisista. Mä muistan, että tekstiä kuuli kotona, sitä tekstiä kuuli koulussa ja sitä tekstiä kuuli joka paikassa mihin menikään. Eikä tää siis tarkoita sitä, että olisin varsinaisesti liikkunut vain rasististen ihmisten kanssa, vaan sitä, että se oli ajan henki. Se kaikki olisi ollut helppo ottaa mukaan omaankin elämään ja arvatkaa mitä? Minä otinkin.

Mä olin pitkään hyvin rasistinen ihminen. En siis mitenkään silleen, että olisin kulkenut tuolla pilottitakki päällä ja maiharit jalassa (tämä on vain stereotypia, eikä maiharit tai pilottitakki kerro ihmisestä), mutta mun ajatukset oli todella rasistisia. Mulle oli koko lapsuus ja nuoruus vaan jauhettu pahaa asiaa eri etnisyyksistä. Enkä siis tarkoita tässäkään sitä, että mulle ei olisi puhuttu mitään muuta, mutta siis tiedättekö? Jos puhuttiin eri taustan omaavasta ihmisestä niin silloin siitä ei puhuttu hyvällä.

Mutta mä en ole koskaan halunnut tehdä kenellekään mitään pahaa. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että jokaisen pitäisi saada elää omaa elämäänsä. Miksi jokin asia mitä toinen edustaa tai on, olisi mitenkään multa pois?

En mä vaan yhtenä päivänä herännyt ja ollut silleen, että "ei mulla yhtäkkiä olekaan niitä rasistisia ajatuksia, joita mun päähän on koko mun elämä tungettu". Ei, ei todellakaan. Mä sanoisin, että mä olen vaan halunnut kasvaa ihmisenä. Mä olen nähnyt läheltä sitä tuskaa mitä "erilaisuus" on näille "erilaisille". Enkä puhu tässä vaan ihonväristä. 

Mun suurin opettajani on mahdollisesti mun siskoni lapsi. Se taistelu mitä se on joutunut käymään läpi saadakseen olla sellainen kun on.. Se on uskomatonta ja inspiroivaa. Se on todella kasvattanut ihmisenä sivustaseuraajaakin. Se on opettanut mulle sen, että mä en todellakaan halua asettua kenenkään tielle, joka haluaa olla vain sitä mitä tuntee sydämessään olevansa. Tai siis sitä, mitä on. Vaikka kyseessä ei olekaan rotusyrjintä, niin mun mielestä kaiken syrjinnän voi niputtaa yhteen ja sanoa, että se on kaikki valtavan väärin. Aina kun toisen ihmisen elämää painetaan alas, niin aina puhutaan vain ja ainoastaan vääryydestä.

Joku vääräleuka "oman rotuni edustaja", valkoinen lihaa syövä heteromies varmasti kokee tämän nyt valtavana vääryytenä ja kokee tulleensa loukatuksi, mutta tiedättekö mitä? Mä en varsinaisesti loukkaa tässä mitään ihmisryhmää. Rasisti ei ole henkilö tai hahmo, jota voisi varsinaisesti loukata. Jos tämä tuntuu utopistiselta ajatukselta niin tässä kohtaa olisi hyvä katsastaa sinne peiliin – sieltä löytyy se, jota kannattaa lähteä muuttamaan jos toisten ihmisten olemassaolo ärsyttää sinua. Mikä laittaa sinut uskomaan, että olisit jotenkin parempi ihminen kuin joku toinen? Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta kysympähän vaan.


Tässä blogimerkinnässä on pari asiaa, joita en yleensä blogissani tykkää tehdä. Nimitin teitä tyhmiksi, rasisteiksi ja samalla otin myös kantaa. En tykkää sanan "tyhmä" käytöstä, mutta tässä yhteydessä se oli ehkä paras sana käytettäväksi. Ja jos koet sanat "tyhmä" ja "rasisti" satuttavana tässä kontekstissa, niin palataan taas aiheeseen peili ja siihen vilkaiseminen. Ja miksi nyt otan kantaa johonkin isompaan asiaan, vaikka en sitä normaalisti tykkää tehdä? No, mä olen tajunnut, että jos mä saan edes yhden ihmisen ajattelemaan jotain asiaa uudella tavalla niin silloinhan mä teen todella arvokasta työtä.

Tämä oli tämmöinen, koska uutisotsikoissa on  hyvin vahvasti ollut nyt tämä tapaus Miss Suomi ja sen myötä, toi nykyisin niin oudosti toimiva Facebook, on ruvennut tunkemaan mun feedini täyteen mitä ihmeellisempiä satunnaisten ihmisten satunnaisia tekstejä aiheeseen liittyen. Se ei jättänyt mua rauhaan, joten tämä oli pakko kirjoittaa.


Ja mä haluan sanoa tänne ihan loppuun, että on täysin mahdollista, että täällä mun blogissanikin on rasistista tai loukkaavaa tekstiä. Kuten sanottu; mä en ole kasvanut yhdessä yössä. Mä olen kirjoittanut tätä vuodesta 2009 lähtien ja suurin kasvupyrähdykseni ihmisenä on tapahtunut vasta lasten myötä, eli puhutaan siis vuosista 2020 eteenpäin. Sitä ennen siihen mahtuu jo 11 vuotta tekstiä paljon epävarmemmalta ihmiseltä. Joten jos siellä vanhoissa teksteissä seikkailette niin ottakaa huomioon se, että todennäköisesti se jokin mielipide on jo vanhentunut. Mutta mä haluan pitää kaiken rehellisenä ja aitona, joten en lähde sellaisia merkintöjä historiastani poistamaan. Ne on osa mun historiaani ja ne on osa mun kasvupolkuani.

Kiitos ja seuraavaan kertaan!

Terveisin,
Vesa-Matti


Just tuli vastaan Facebookissa jonkun entisen julkkiksen katkera tilitys aiheeseen liittyen. Hänen uransa loppui kuulema hänen omaan transfobiaansa. Oli kuulema vaan pakko päästä sanomaan, että miehet on miehiä ja naiset on naisia, ja tämä vei kuulema kaiken ja aiheutti ikuisen leiman. Mutta; tähän päivään mennessä hän ei ole kasvanut asian tiimoilta yhtään. Edelleen vissiin kyseenalaistaa oman "tuomionsa" ja on todennäköisesti edelleen oma kapeakatseinen itsensä. Leima on ansaittu ja leima pysyy niin kauan kun jatkaa omia hölmöjä ulostulojaan. Siinäkin oli edustettuna se, että "se mikä on ennen ollut oikein, on nykyään väärin ja se on väärin" ja "mitään ei nykyään saa sanoa". Niin, kasvua ei ole selvästikään tapahtunut.

Sarppa ❤

Lapsuudenkodissa meidän seurana asui Mirri, joka elikin 19-vuotiaaksi (1992–2011) asti. Ihan tuiki tavallinen maatiaiskissa, mutta hyvin suuri osa meidän perhettä. Mirri liittyi siis kokoonpanoon siinä kohtaa kun mä olen itse ollut noin 3-vuotias. Mirri eli hyvin rikkaan elämän; ei niin kaupungissa kun asuttiin niin ulkokissana, kaupunkiin muutettaessa sisäkissana, joka toisinaan karkasi vanhojen tapojensa perässä omille reissuilleen. Mirri palasi aina kotiin. Mirrin loppuaikoina sen jalat lakkasi toimimasta ja meidän vanhemmat teki sen tärkeän päätöksen, että kärsimykset oli lopetettava – eli eutanasia oli tottakai ratkaisu.

Mä muutin itse pois lapsuudenkodista noin parikymppisenä nuorukaisena, joka siis sijoittuu varmaan vuoteen 2010. Kuljeskelin ympäri tyhjää kämppää monet kerrat ja mietin, että olisi kiva jos mulla olisi ihan oma kissa. Siitä se ajatus sitten lähti; mä laitoin viestin liikkeelle ja ei siinä kauaa mennyt kun mun isoveli kiikutti mun ovelle luovutusikäistä kissanpentua.

Mun isoin ongelma heti alkuun oli se, että mikä kissalle nimeksi? Se oli tosi vaikea valinta, koska mä olin jostain syystä päättänyt, että en halua mitään perinteistä kissanimeä, vaikka perinteisissä kissanimissä ei olekaan mitään vikaa. Halusin kai tapani mukaan jotenkin vaan olla erilainen. Jostain se sitten pälkähti päähäni, ja tyttökissa sai nimekseen Sara.

En tiedä kuinka kauan siihen meni, että Sara -nimi jäi enemmän ja enemmän taka-alalle ja Sara opittiinkin tuntemaan paremmin nimellä Sarppa. Minun pieni Sarppani.

Sarpan alkuajoista mä muistan, että se monet kerrat herätti mut yöllä siihen, että se leipoi mun käsivarttani kynnet esillä. Se sattui, mutta en mä estänyt sitä. Siitä tuli kai silloin joku meidän juttu sitten.

En mä sano, että se meidän alkutaival olisi ollut mitään varsinaista kissan unelmaelämää, mutta Sarpalla oli kaikkea mitä se tarvitsi ja varsinkin rakastava isäntä. Minä niissä nuoruushuumissani muistanut aina vaihtaa hiekkaa ja sen Sarppa sitten monesti kosti pissimällä ympäriinsä. Mutta ei ne ole niin oleellisia asioita loppujen lopuksi, että niitä sen enempää kirjottelisin ylös. Joskus jos rahat oli hyvin niukalla ja meiltä molemmilta oli ruoka loppu, niin kyllä mä yleensä sen rahan laitoin sitten kissanruokaan ja söin itse sitten mitä satuin mistään ikinä saamaan. Mulla oli kissa, mulla oli joku josta mun piti pitää huolta. Ja tottakai mä pidin, pidin niin hyvin kun osasin.

Sarpan seuraksi tuli sitten toinenkin kissa, Masa. Sarppa ja Masa teki jopa kaksi pentuetta ennen kuin molemmat leikattiin. Nämä kaikki pennut sai kodit, joissa osa vieläkin elelee, mutta ainakin tiettävästi yksi Sarpan ja Masan jälkeläisistäkin on jo kuollut. Ja vaikka en ollut missään tekemisissä sen kyseisen kissanpennun kanssa enää sen muutettua kotoota, niin tieto siitäkin satutti mua.

Tai, no, niin. Onhan niitä pentuja tiettävästi kuollut jo kolme – molemmista pentueista kuoli ensimmäinen kitalakihalkion takia. Ensimmäisestä pentueesta jäi jäljelle vain yksi, joka löysi hyvän kodin kaverini luota. Toisesta pentueesta jäi henkiin kolme, joista siis yksi on kuollut aikuisiällä johonkin sairauteen.

Toisessa pentueessa oli yksi, jota kutsuttiin alkuajoista lähtien Mustapääksi. Se oli semmoinen pentu, joka löysi kodin, mutta palasi kertaalleen takaisin alkupisteeseen ja lähti siitä sitten uuteen kotiin. Siinä meinasi kuitenkin käydä niin, että olisin pitänyt sen kissan itselläni. Eira taisi vaan olla täysin eri mieltä ja pidättäydyttiin sitten vain kahdessa kissassa. Ehkä se oli ihan hyvä päätös.

Lapsien lennettyä pesästä ja kissojen leikkausten jälkeen elämä asettui niille sijoilleen. Kissat kulki mukana minne ikinä muutettiinkaan. Ensimmäinen iso stressitekijä oli se, että Eira halusi koiran ja sitä lähdettiin sitten puimaan; miten meidän kissat sopeutuu siihen, että talossa olisi heidän lisäkseen koira?

Koira kuitenkin tuli. Jo edesmennyt Nella. Koira ja kissat sopeutui hyvin yhteiseloon ja mun kaikki pelkoni osottautui turhiksi. Kissat eleli omaa elämäänsä ja koira omaansa, ei mitään sen kummempaa. Tottakai Nella otti semmosen tietynlaisen hallitsijan roolin ja suuttui kissoille jos kissat meni lähellekään edes tyhjää koiranruokakuppia. Mutta senkin kissat muistaakseni oppi nopeasti ja välttivät lähestymästä kyseistä Nellalle niin rakasta astiaa.

Sarppa ja Masa eleli hyvin sopuisasti keskenään. Nukkuivat usein vierekkäin ja olivat muutenkin toisinaan hyvin hellyyttävä pari. Isoin ristiriita omassa ajatusmaailmassa vaan syntyi siitä, kun olisin halunnut pitää niitä tavallaan sisaruksina (vaikka eivät sitä olleetkaan) ja samaan aikaan heillä oli kuitenkin yhteisiä pentuja. Se oli vaan jotain omaa hölmöilyäni. 

Asunnot vaihtui ja elämä eteni. Otetaan pitkä aikaharppaus eteenpäin, vuoden 2018 loppuun. Sarppa alkoi yhtäkkiä kyyhöttää vetoisassa paikassa, joka ei ollut yhtään Sarpan tapaista. Ei siitä heti mitään isoa huolta herännyt, mutta kyllä siihen sitten puututtiin kuitenkin aika nopeasti kun se vain jatkoi sitä vaisuna kyyhöttämistä ja vielä melko kylmässä paikassa. Sarppa vietiin eläinlääkäriin, jossa lääkäri melkein heti tokaisi vain "se on joko leikkaus tai lopetus".

Tottakai leikkaus, lopetus ei käynyt hetkeäkään vakavasti mielessä. Sarpalla oli päässyt suolistoon jotain, joka oli tukkinut sen täysin. Tukos saatiin leikattua pois ja Sarpalle aloitettiin uusi ruokavalio, koska sitä siellä eläinlääkärissä suositeltiin. 

Eläinlääkärissä sanottiin jotain, että ei siitä välttämättä enää kissaa tule enää. Tää aiheutti mulle sen ajatusmallin, että ajattelin Sarpan olevan nyt jatkoajalla. Jokainen uusi päivä on uusi päivä ja kunto voi koska tahansa romantaa kriittisesti. Alkuun sitä pelkäsinkin tosi paljon, mutta Sarppa osoitti sitkeytensä ja parantui ihan kissamaiseksi itsekseen.

Tuli kuitenkin jatkuvasti uusia pieniä tukoksia, jotka pisti kissan vaisuksi – ehkä illaksi tai yhdeksi päiväksi – mutta aina se sai sen tukoksen itse patistettua ulos. Ei se oireillut muuten. Vain tukoksien aikana kissa oli vaisu ja piilossa, mutta muuten se oli ihan oma itsensä. Ei se osoittanut mitään merkkejä valtavista kivuista ja kun kuitenkin palasi aina omaksi itsekseen, niin ei me koettu sen tarvitsevan mitään lääkärissä ravaamistakaan. Jotkut voi pitää sitä jonkinlaisena virheenä, mutta mulla oli olo, että me tunnetaan meidän kissa. Ja sitäkin jotkut voi pitää virheenä, mutta siinähän pitää.

Sen jälkeen seuraava stressi kohtasi minut siinä kohtaa kun saatiin tietää, että meille tulee lapsi. Mä olin ihan varma, että Masa ei tule ottamaan sitä hyvällä ja stressaantuu niin paljon, että se joko menettää henkensä tai joudutaan antamaan se pois. Sarpan suhteen ei ollut mitään pelkoa, koska sillä ei ollut mitään traumoja koskaan tullut pienistä lapsista. Kaikki pelot Masankin puolesta osottautui turhiksi ja kissat, Nella ja Max asettui helposti saman katon alle.

Tämä sama stressi uusiutui siinä kohtaa kun saatiin tietää, että on tulossa toinenkin lapsi. Ja taas; aivan turhaa pelkoa, koska kissat, Nella, Max ja Miio asettui helposti saman katon alle. Kissat eleli omissa oloissaan, Nella omissa oloissaan ja pojat omissaan. Tai siis ei tietenkään silleen omissa oloissaan, mutta tiedättehän? Kaikki oli hyvin, meidän perheestä oli tullut tällainen.

Ensin oli minä, sitten minä ja Sarppa, jonka jälkeen minä, Sarppa ja Masa, jonka jälkeen minä, Sarppa, Masa ja Eira, jonka jälkeen minä, Sarppa, Masa, Eira ja Nella. Myöhemmin sitten vielä minä, Sarppa, Masa, Eira, Nella ja Max, ja minä, Sarppa, Masa, Eira, Nella, Max ja Miio. En tiedä miksi se piti kirjoittaa noin auki, mutta halusin vain jotenkin kirjoittaa sen perheen kasvamisen auki. Sen miten elämä luonnollisesti etenee.

Ja siitä se sitten lähti muuttumaan taas. Yhtäkkiä oli enää vain minä, Sarppa, Masa, Eira, Max ja Miio. Ja nyt, syy miksi tämän kirjoitankaan, niin tänään muuttui taas. Meidän perhe on enää minä, Masa, Eira, Max ja Miio.

Sarppa aloitti kolme päivää sitten tutun kyyhötyksensä vetoisassa paikassa. Ensimmäinen päivä meni rutiinilla, koska sitä se oli tehnyt aina silloin tällöin muutenkin. Toisena päivänä aloin huolestumaan enemmän ja kävin jatkuvasti tarkistamassa, että onko se enää edes elossa. Oli se, mutta se ei ottanut mitään kontaktia, se saattoi katsoa minuun, mutta se ei päästänyt tuttua "hrr" -ääntään enää siinä yhteydessä. Se vain vilkaisi ja palasi sitten katsomaan lattiaa tai seinää.

Kolmannen, eli tämän päivän aamuna, mä olin todella huolissani ja mä aloin jo päässäni valmistautua siihen, että jos ei tuntien sisällä tapahdu mitään muutosta, niin sitten on aivan pakko mennä eläinlääkäriin. Sitten muistin; eläinlääkärille on turha mennä, kissa alkaa olemaan jo vanha ja muutenkin jo jatkoajalla. Laitoin Eiralle viestiä: "Tänään on pakko tehdä päätös".

Se eläinlääkäri varattiin, mutta tässä kohtaa lähdettiinkin vapauttamaan kissa mahdollisista kivuistaan.

Voitte vain kuvitella kuinka paljon mä olen miettinyt, että oliko tämä oikea vaihtoehto? Entä jos olisi ollut vielä pieni mahdollisuus sille, että se oltaisiin jollain leikkauksella saatu parannettua? Tukokset on kuitenkin vaivannut ajoittain jo seitsemän vuoden ajan ja edellisen eläinlääkärin sanat kummitteli mielessä; "leikkaus tai lopetus" ja "noinkohan siitä enää kissaa tulee".

Kyllä, mä olen aika varma, että nyt viimeistään oli oikea hetki. En tahdo, että kissalla on enää yhtään paha olla. En tahdo, että kissa joutuu edelleen taistelemaan ajoittaisten tukoskohtauksien kanssa. On rakkautta myös osata päästää ajoissa irti ja niin se päätös oli vain pakko tehdä.

2.12.2025, noin kello 17, Sarppa siirtyi ajasta ikuisuuteen.

Päätös olisi varmasti ollut vaikeampi jos ei olisi ollut kaikkea muutakin. Sarppa oli lakannut huolehtimasta turkistaan ja sen käytös oli alkanut muuttumaan erilaiseksi jo jokin aika sitten. Se jotenkin antoi mulle, tämän 15 vuoden tuntemisen perusteella sellaisen tunteen, että nyt on parempi sanoa hyvästi.

Hyvästit sanottiin ja mä murruin ihan täysin kun kyselin pojilta, että haluaako ne vielä sanoa Sarpalle jotain. Max oli koko päivän jo itkenyt Sarpan tulevaa kohtaloa ja sai enää sanottua vain "hei hei". Mutta Miio.. Miio sanoi jotain mikä mursi mun padon. "Hei hei, hyvää taivasmatkaa Saappa".


Hyvää taivasmatkaa rakas pieni ystäväni. ❤

Terveisin,
Vesa-Matti