Sarppa ❤

Lapsuudenkodissa meidän seurana asui Mirri, joka elikin 19-vuotiaaksi (1992–2011) asti. Ihan tuiki tavallinen maatiaiskissa, mutta hyvin suuri osa meidän perhettä. Mirri liittyi siis kokoonpanoon siinä kohtaa kun mä olen itse ollut noin 3-vuotias. Mirri eli hyvin rikkaan elämän; ei niin kaupungissa kun asuttiin niin ulkokissana, kaupunkiin muutettaessa sisäkissana, joka toisinaan karkasi vanhojen tapojensa perässä omille reissuilleen. Mirri palasi aina kotiin. Mirrin loppuaikoina sen jalat lakkasi toimimasta ja meidän vanhemmat teki sen tärkeän päätöksen, että kärsimykset oli lopetettava – eli eutanasia oli tottakai ratkaisu.

Mä muutin itse pois lapsuudenkodista noin parikymppisenä nuorukaisena, joka siis sijoittuu varmaan vuoteen 2010. Kuljeskelin ympäri tyhjää kämppää monet kerrat ja mietin, että olisi kiva jos mulla olisi ihan oma kissa. Siitä se ajatus sitten lähti; mä laitoin viestin liikkeelle ja ei siinä kauaa mennyt kun mun isoveli kiikutti mun ovelle luovutusikäistä kissanpentua.

Mun isoin ongelma heti alkuun oli se, että mikä kissalle nimeksi? Se oli tosi vaikea valinta, koska mä olin jostain syystä päättänyt, että en halua mitään perinteistä kissanimeä, vaikka perinteisissä kissanimissä ei olekaan mitään vikaa. Halusin kai tapani mukaan jotenkin vaan olla erilainen. Jostain se sitten pälkähti päähäni, ja tyttökissa sai nimekseen Sara.

En tiedä kuinka kauan siihen meni, että Sara -nimi jäi enemmän ja enemmän taka-alalle ja Sara opittiinkin tuntemaan paremmin nimellä Sarppa. Minun pieni Sarppani.

Sarpan alkuajoista mä muistan, että se monet kerrat herätti mut yöllä siihen, että se leipoi mun käsivarttani kynnet esillä. Se sattui, mutta en mä estänyt sitä. Siitä tuli kai silloin joku meidän juttu sitten.

En mä sano, että se meidän alkutaival olisi ollut mitään varsinaista kissan unelmaelämää, mutta Sarpalla oli kaikkea mitä se tarvitsi ja varsinkin rakastava isäntä. Minä niissä nuoruushuumissani muistanut aina vaihtaa hiekkaa ja sen Sarppa sitten monesti kosti pissimällä ympäriinsä. Mutta ei ne ole niin oleellisia asioita loppujen lopuksi, että niitä sen enempää kirjottelisin ylös. Joskus jos rahat oli hyvin niukalla ja meiltä molemmilta oli ruoka loppu, niin kyllä mä yleensä sen rahan laitoin sitten kissanruokaan ja söin itse sitten mitä satuin mistään ikinä saamaan. Mulla oli kissa, mulla oli joku josta mun piti pitää huolta. Ja tottakai mä pidin, pidin niin hyvin kun osasin.

Sarpan seuraksi tuli sitten toinenkin kissa, Masa. Sarppa ja Masa teki jopa kaksi pentuetta ennen kuin molemmat leikattiin. Nämä kaikki pennut sai kodit, joissa osa vieläkin elelee, mutta ainakin tiettävästi yksi Sarpan ja Masan jälkeläisistäkin on jo kuollut. Ja vaikka en ollut missään tekemisissä sen kyseisen kissanpennun kanssa enää sen muutettua kotoota, niin tieto siitäkin satutti mua.

Tai, no, niin. Onhan niitä pentuja tiettävästi kuollut jo kolme – molemmista pentueista kuoli ensimmäinen kitalakihalkion takia. Ensimmäisestä pentueesta jäi jäljelle vain yksi, joka löysi hyvän kodin kaverini luota. Toisesta pentueesta jäi henkiin kolme, joista siis yksi on kuollut aikuisiällä johonkin sairauteen.

Toisessa pentueessa oli yksi, jota kutsuttiin alkuajoista lähtien Mustapääksi. Se oli semmoinen pentu, joka löysi kodin, mutta palasi kertaalleen takaisin alkupisteeseen ja lähti siitä sitten uuteen kotiin. Siinä meinasi kuitenkin käydä niin, että olisin pitänyt sen kissan itselläni. Eira taisi vaan olla täysin eri mieltä ja pidättäydyttiin sitten vain kahdessa kissassa. Ehkä se oli ihan hyvä päätös.

Lapsien lennettyä pesästä ja kissojen leikkausten jälkeen elämä asettui niille sijoilleen. Kissat kulki mukana minne ikinä muutettiinkaan. Ensimmäinen iso stressitekijä oli se, että Eira halusi koiran ja sitä lähdettiin sitten puimaan; miten meidän kissat sopeutuu siihen, että talossa olisi heidän lisäkseen koira?

Koira kuitenkin tuli. Jo edesmennyt Nella. Koira ja kissat sopeutui hyvin yhteiseloon ja mun kaikki pelkoni osottautui turhiksi. Kissat eleli omaa elämäänsä ja koira omaansa, ei mitään sen kummempaa. Tottakai Nella otti semmosen tietynlaisen hallitsijan roolin ja suuttui kissoille jos kissat meni lähellekään edes tyhjää koiranruokakuppia. Mutta senkin kissat muistaakseni oppi nopeasti ja välttivät lähestymästä kyseistä Nellalle niin rakasta astiaa.

Sarppa ja Masa eleli hyvin sopuisasti keskenään. Nukkuivat usein vierekkäin ja olivat muutenkin toisinaan hyvin hellyyttävä pari. Isoin ristiriita omassa ajatusmaailmassa vaan syntyi siitä, kun olisin halunnut pitää niitä tavallaan sisaruksina (vaikka eivät sitä olleetkaan) ja samaan aikaan heillä oli kuitenkin yhteisiä pentuja. Se oli vaan jotain omaa hölmöilyäni. 

Asunnot vaihtui ja elämä eteni. Otetaan pitkä aikaharppaus eteenpäin, vuoden 2018 loppuun. Sarppa alkoi yhtäkkiä kyyhöttää vetoisassa paikassa, joka ei ollut yhtään Sarpan tapaista. Ei siitä heti mitään isoa huolta herännyt, mutta kyllä siihen sitten puututtiin kuitenkin aika nopeasti kun se vain jatkoi sitä vaisuna kyyhöttämistä ja vielä melko kylmässä paikassa. Sarppa vietiin eläinlääkäriin, jossa lääkäri melkein heti tokaisi vain "se on joko leikkaus tai lopetus".

Tottakai leikkaus, lopetus ei käynyt hetkeäkään vakavasti mielessä. Sarpalla oli päässyt suolistoon jotain, joka oli tukkinut sen täysin. Tukos saatiin leikattua pois ja Sarpalle aloitettiin uusi ruokavalio, koska sitä siellä eläinlääkärissä suositeltiin. 

Eläinlääkärissä sanottiin jotain, että ei siitä välttämättä enää kissaa tule enää. Tää aiheutti mulle sen ajatusmallin, että ajattelin Sarpan olevan nyt jatkoajalla. Jokainen uusi päivä on uusi päivä ja kunto voi koska tahansa romantaa kriittisesti. Alkuun sitä pelkäsinkin tosi paljon, mutta Sarppa osoitti sitkeytensä ja parantui ihan kissamaiseksi itsekseen.

Tuli kuitenkin jatkuvasti uusia pieniä tukoksia, jotka pisti kissan vaisuksi – ehkä illaksi tai yhdeksi päiväksi – mutta aina se sai sen tukoksen itse patistettua ulos. Ei se oireillut muuten. Vain tukoksien aikana kissa oli vaisu ja piilossa, mutta muuten se oli ihan oma itsensä. Ei se osoittanut mitään merkkejä valtavista kivuista ja kun kuitenkin palasi aina omaksi itsekseen, niin ei me koettu sen tarvitsevan mitään lääkärissä ravaamistakaan. Jotkut voi pitää sitä jonkinlaisena virheenä, mutta mulla oli olo, että me tunnetaan meidän kissa. Ja sitäkin jotkut voi pitää virheenä, mutta siinähän pitää.

Sen jälkeen seuraava stressi kohtasi minut siinä kohtaa kun saatiin tietää, että meille tulee lapsi. Mä olin ihan varma, että Masa ei tule ottamaan sitä hyvällä ja stressaantuu niin paljon, että se joko menettää henkensä tai joudutaan antamaan se pois. Sarpan suhteen ei ollut mitään pelkoa, koska sillä ei ollut mitään traumoja koskaan tullut pienistä lapsista. Kaikki pelot Masankin puolesta osottautui turhiksi ja kissat, Nella ja Max asettui helposti saman katon alle.

Tämä sama stressi uusiutui siinä kohtaa kun saatiin tietää, että on tulossa toinenkin lapsi. Ja taas; aivan turhaa pelkoa, koska kissat, Nella, Max ja Miio asettui helposti saman katon alle. Kissat eleli omissa oloissaan, Nella omissa oloissaan ja pojat omissaan. Tai siis ei tietenkään silleen omissa oloissaan, mutta tiedättehän? Kaikki oli hyvin, meidän perheestä oli tullut tällainen.

Ensin oli minä, sitten minä ja Sarppa, jonka jälkeen minä, Sarppa ja Masa, jonka jälkeen minä, Sarppa, Masa ja Eira, jonka jälkeen minä, Sarppa, Masa, Eira ja Nella. Myöhemmin sitten vielä minä, Sarppa, Masa, Eira, Nella ja Max, ja minä, Sarppa, Masa, Eira, Nella, Max ja Miio. En tiedä miksi se piti kirjoittaa noin auki, mutta halusin vain jotenkin kirjoittaa sen perheen kasvamisen auki. Sen miten elämä luonnollisesti etenee.

Ja siitä se sitten lähti muuttumaan taas. Yhtäkkiä oli enää vain minä, Sarppa, Masa, Eira, Max ja Miio. Ja nyt, syy miksi tämän kirjoitankaan, niin tänään muuttui taas. Meidän perhe on enää minä, Masa, Eira, Max ja Miio.

Sarppa aloitti kolme päivää sitten tutun kyyhötyksensä vetoisassa paikassa. Ensimmäinen päivä meni rutiinilla, koska sitä se oli tehnyt aina silloin tällöin muutenkin. Toisena päivänä aloin huolestumaan enemmän ja kävin jatkuvasti tarkistamassa, että onko se enää edes elossa. Oli se, mutta se ei ottanut mitään kontaktia, se saattoi katsoa minuun, mutta se ei päästänyt tuttua "hrr" -ääntään enää siinä yhteydessä. Se vain vilkaisi ja palasi sitten katsomaan lattiaa tai seinää.

Kolmannen, eli tämän päivän aamuna, mä olin todella huolissani ja mä aloin jo päässäni valmistautua siihen, että jos ei tuntien sisällä tapahdu mitään muutosta, niin sitten on aivan pakko mennä eläinlääkäriin. Sitten muistin; eläinlääkärille on turha mennä, kissa alkaa olemaan jo vanha ja muutenkin jo jatkoajalla. Laitoin Eiralle viestiä: "Tänään on pakko tehdä päätös".

Se eläinlääkäri varattiin, mutta tässä kohtaa lähdettiinkin vapauttamaan kissa mahdollisista kivuistaan.

Voitte vain kuvitella kuinka paljon mä olen miettinyt, että oliko tämä oikea vaihtoehto? Entä jos olisi ollut vielä pieni mahdollisuus sille, että se oltaisiin jollain leikkauksella saatu parannettua? Tukokset on kuitenkin vaivannut ajoittain jo seitsemän vuoden ajan ja edellisen eläinlääkärin sanat kummitteli mielessä; "leikkaus tai lopetus" ja "noinkohan siitä enää kissaa tulee".

Kyllä, mä olen aika varma, että nyt viimeistään oli oikea hetki. En tahdo, että kissalla on enää yhtään paha olla. En tahdo, että kissa joutuu edelleen taistelemaan ajoittaisten tukoskohtauksien kanssa. On rakkautta myös osata päästää ajoissa irti ja niin se päätös oli vain pakko tehdä.

2.12.2025, noin kello 17, Sarppa siirtyi ajasta ikuisuuteen.

Päätös olisi varmasti ollut vaikeampi jos ei olisi ollut kaikkea muutakin. Sarppa oli lakannut huolehtimasta turkistaan ja sen käytös oli alkanut muuttumaan erilaiseksi jo jokin aika sitten. Se jotenkin antoi mulle, tämän 15 vuoden tuntemisen perusteella sellaisen tunteen, että nyt on parempi sanoa hyvästi.

Hyvästit sanottiin ja mä murruin ihan täysin kun kyselin pojilta, että haluaako ne vielä sanoa Sarpalle jotain. Max oli koko päivän jo itkenyt Sarpan tulevaa kohtaloa ja sai enää sanottua vain "hei hei". Mutta Miio.. Miio sanoi jotain mikä mursi mun padon. "Hei hei, hyvää taivasmatkaa Saappa".


Hyvää taivasmatkaa rakas pieni ystäväni. ❤

Terveisin,
Vesa-Matti