Hyvä menee eteenpäin

Mulla on kerrottavanani teille opetus eiliseltä, joka on tuottanut mulle vielä tänäänkin hyvää mieltä. Jos ette jaksa lukea niin lyhyesti: tehkää pienikin hyvä asia toiselle, niin voin melkein vannoa, että se muistetaan. Näin ainakin tämä kauppareissu meille todisti.

Mä kirjoitin tästä jo eilen henkilökohtaiseen Facebookiini, mutta mun täytyy kirjoittaa tää vielä paremmin ulos, koska.. Mä olen ymmyrkäisenä edelleen. Mä tiedän, että maailmassa tapahtuu myös hyviä asioita kaiken sodan ja muun ikävän sivussa, mutta niistä ei ihan kamalasti uutisoida. Hyvät teot vaan on, niitä joko tapahtuu tai ei tapahdu, mutta ei ne palstatilaa saa. Eikö ketään oikeasti muka kiinnostaisi lukea tarinoita ihmisistä, jotka tahtoo hyvää?

En tiedä miksi dramatisoin tätä alkua nyt. Tai, no, tiedän. Mulla on käynnistymisvaikeuksia. Mä en voi muutaman sanan jälkeen vaan lähteä suoraan kertomaan tarinaa, koska se taistelee jotain mun aivosolua vastaan. Sen takia mulla on aina kamalat jaarittelut ennen asiaan pääsyä.


No, asiaan. Me lähdettiin eilen poikien kanssa illalla kauppaan. Oltiin käyty paljussa ja mulle tuli semmonen olo, että haluan poikien maistavan Pätkis-suklaasta tehtyä minttukaakaota, joten mentiin siihen aineksia hakemaan. Kyseinen kaakao oli joskus mun teini-iässä yksi lempijuomistani, ja oon pitkään halunnut kokeiluttaa sitä myös pojille.

Maxilla on semmonen Pikachu-asu, joka on ollut pitkään tallessa semmosessa naamiaisasulaatikossa, mutta se kaivettiin toissailtana esille, koska Maxin ryhmä oli menossa virpomaan hotellille aamupalan toivossa. Siitä asusta tuli taas semmonen, että se ei olisi halunnut riisua sitä missään tilanteessa. Joten me laitettiin Maxille takki sinne Pikachu-asun alle, jotta poika ei pelkässä ohuessa naamiaisasussa lähtisi liikenteeseen. Ja kun sen asun siis piti ehdottomasti näkyä kaikille. "Mitähän se myyjä sanoo minun asustani?" se mietti jo aiemmin päivällä kun käytiin ryhmäpäivän jälkeen nopeasti kaupassa piipahtamassa.

Pojilla on kaupassa semmoinen ikävä tapa, mitä siis ilmeisesti moni muukin lapsi tekee, että sieltä tahdotaan kaikenlaista. Pitäisi ostaa suklaamunia, tikkareita, välipalapatukkaa ja toisinaan jopa maitoa ihan vaan siksi, että siinä on kuva lehmästä. Mutta siis kaikkea pyydetään. Mä oon onnistunut jo pikkasen kovettamaan itseäni siinä asiassa, enkä osta koko kauppaa aina kun siellä käydään.

Kaupoissahan on, lähes kaikissa, semmoinen viimeinen mahdollisuus ostaa heräteostoksia juurikin se kassan ympäristö: siihen on pakattu karkkia, tikkaria, patukkaa ja toisinaan jopa juomia. Että jos lapset ei kinunneet kiertäessä vielä tarpeeksi, niin kassalla on vielä hyvä viimeinen tilaisuus. Totesin kaikkeen vaan rauhassa, että "ei tänään" tai "ei tarvita nyt".

Siinä kassalla kun pojat hamusivat karkkipussia ja muuta ja mä sanoin viimeisen sanani ja se oli ei, niin meidän takaa kuului miehen ääni: "Niin hieno on puku pojalla, että minä voin ostaa ne karkit!" Mä katsoin äänen suuntaan, sitten taas hymyilemään alkaneita poikia ja takaisin äänen, eli miehen, suuntaan ja sain suustani vain sanan "Meinaatko?"

Mies siihen, että joo joo ja pyysi poikia laittamaan karkit koriinsa. Mä siinä kohtaa jo kiittelin, mutta mies sanoi, että "älä vielä kiittele, enhän minä tiedä riittääkö mulla edes raha" ja naurahti perään. Se vaikutti mukavalta ja huumorintajuiselta mieheltä, joten mun tuntosarvet ei aistineet tilanteessa mitään vaaraa.

Me maksettiin omat ostokset ja jäätiin kassan päätyyn odottamaan, että mies saa maksettua omat ostoksensa. Sen rahat riittivät kuin riittivätkin ja kassan päässä se lahjoitti lapsille tosiaan lapsien valitsemat karkit. Mä kysyin pojilta, jotka oli hämmentyneitä ja iloisia, että mitä sanotaan? Pojat siihen hiljaisesti kimpassa "kiitos". Mies taas oli sitä mieltä, että mitään kiitosta ei tarvita.

Jatkettiin matkaa yhdessä ulos ja juteltiin vähän miehen kanssa, joka on siis itselleni vaikea kynnys – siis puhua tuntemattoman kanssa!? Mies oli hauska, vilpittömän oloinen ja sen sanoma koko jutussa oli se, että "Mitä meillä muka on jos ei auteta toisiamme?"

Sen jälkeen se tokikin korjasi, että "Vaikka eihän tää nyt tavallaan mitään auttamista ollut, mutta.. No, mulle riittää, että nään hymyn jollain!"

Mä vielä huikkasin sille kiitokset kun se lähti autoaan kohti, mutta edelleen se vaan oli sitä mieltä, että mitään kiitosta ei tarvita, että hän vaan tahtoi tehdä jotain hyvää. Ja se oli hyvää. Se oli uskomattoman hyvää.


Me lähdettiin kotiin, minä hymyssä suin tämmöisestä ihmiskohtaamisesta ja pojat ehkä enemmän hymyssä suin karkista. Me puhuttiin kotimatkalla hyvyydestä, jota maailmassa vielä ilmeisesti on. En muistaakseni siis käyttänyt mitään "maailmassa on vielä hyvyyttä jäljellä"-lausetta, koska en mä halua tässä kohtaa lasten elämää jo vetää sitä mattoa alta ja sanoa, että maailmassa on paljon pahaakin. Halusin vain painottaa sitä, että maailmassa on hyvää, hyviä ihmisiä ja hyvyyttä. Totta kai elämässä tulee sekin hetki, kun täytyy kohdata myös sitä negatiivista, mutta mä en jotenkin halunnut sotkea näin kivaa tapahtumaa kauhukuvilla.

Matkalla kotiin meidän naapuri ajoi parkkiin tienviereen ja avasi autonsa takaikkunan, jossa oli hänen poikansa, joka on siis nykyään myös meidän poikien kaveri. Mä kerroin tätä tapahtumaa naapurille siinä ja pojat touhusi jotain omaansa, kunnes Max tarjosi osaa karkeistaan kaverilleen. Mä olin, että mikähän juttu? Kaveri ei tahtonut mitään, mutta Max yritti ja yritti edelleen. Jossain vaiheessa sekin sitten uskoi, että ei saa patukkaa tarjotuksi, mutta ei se sitä harmittamaan suoranaisesti jäänyt.

Kun päästiin jatkamaan matkaa, niin mä kysyin, että "Mistäs moinen avokätisyys?" ja Max totesi siihen vaan, että olisi halunnut pistää hyvän eteenpäin. Ja tässä kohtaa mulla vähän tipahti leuka lattiaan. Tämä kohtaaminen, jossa mies hyvää hyvyyttään tarjosi meidän pojille mahdollisuuden saada karkkia ilman karkkipäivää, tarjosikin nähtävästi ison opetuksen karkin muodossa. Hyvä täytyy pistää eteenpäin. Max kohtasi hyvää ja olisi tahtonut laittaa sitä hyvää myös eteenpäin.

Mä sanoin, että "sä teit oikein ja se hyvä välittyi varmasti, vaikka se karkki ei nyt kaverille kelvannutkaan".


Kotona toki sitten puhuttiin vielä siitä, että tuntemattomilta ei sitten koskaan yksin millään koulumatkalla tms. oteta karkkia vastaan. Vaikka tästä jäi hyvä muistijälki, niin kaikki ihmiset ei välttämättä ole hyvällä asialla. Tässä kohtaa oli vähän pakko jo repiä sitä mattoa pois alta, mutta mun mielestä sitä hyvää asiaa oltiin jo saatu hyvä tovi sulatella. Maailmassa on hyvää, mutta myös sitä pahaa. En edelleenkään lähtenyt sitä pahuutta mitenkään hieromaan lasten naamaan, mutta ei tässä mitään kiiltokuvaa olla maailmasta maalaamassa. Ei siinä olisi mitään järkeä.

Eilinen koko ilta oli mulle yhtä hymyä. Vaikka mä tänään heräsin vähän väärällä jalalla ja kotona oli aikamoinen show käynnissä, niin kun mä taas muistin ton eilisen tapahtuman niin mulle tuli taas se omituinen hyvä mieli. Maailmassa on vielä hyvyyttä jäljellä. Kyllä, täällä mä käytän sanaa "vielä", koska kyllähän te lukijat nyt tiedätte, että aika paljon rankkoja asioita tapahtuu koko ajan. Mutta ajatelkaa miten pienellä eleellä joku tuntematon ihminen vaikutti ainakin kahteen mun päivään? Enkä usko, että se jää näihin kahteen. Tätä hetkeä tullaan varmasti muistelemaan useamminkin.


Ja tämä blogimerkintä ei pääty siihen. Muistin tämän tapauksen myötä myös oman "tähtihetkeni".

Oli yksi kesä kun pyörittiin ehkä vähän turhankin paljon pussikaljalla. Joo, ikävä ottaa olut tähän tarinaan nyt mukaan, mutta se liittyy tähän tarinaan. Törmättiin varmaan joka kerta kaupungilla naiseen, joka pyöränsä kanssa meni paikasta toiseen ja keräsi ihmisten maahan heittämiä tölkkejä. Monet kerrat sille omat tyhjät tölkkimmekin lahjotettiin ja toivottiin hyvää saalista. Se kertoi joskus jopa tarinansa, mutta ikävä kyllä en siitä paljoakaan muista. Jotenkin se oli pudotettu työelämästä ja sitten oli pakko alkaa vaan selviytymään.

Sitten tuli yksi ilta kun oltiin siskon kanssa menossa käymään baarissa. Mulla oli laukussa muutama kalja ja niitä ei baariin saanut ottaa mukaan, joten kiirehdittiin äkkiä nurkan taakse ne vielä juomaan. Se samainen nainen tuli paikalle juuri kun saatiin ne tyhjäksi ja ne tölkit naiselle siinä sitten annettiin. Jäätiin myös juttelemaan.

Jossain vaiheessa mut valtasi joku outo kihelmöinti, että nyt olisi hyvä paikka tehdä hyvää. Mun rahatilannehan on aina kehno, mutta silti, silti mä päätin siinä hetkessä kun pizzerian nurkalla oltiin, että mä tarjoan tuolle naiselle iltapalan. Sanoin sille, että käydään tossa pizzeriassa ja saat valita mitä haluat, että minä maksan.

Nainen otti ruoan mukaansa ja kiitteli. Mä otin kyllä kiitoksen vastaan ja toivottelin hyvää illanjatkoa ja hyvää elämään.

En oleta, että tämä tapaus olisi naisen mielessä vielä tänäkin päivänä, mutta toivon, että se on jättänyt sen mieleen edes jotain. En todellakaan edes vaadi sitä, mutta nyt kun tämä hyvä palautui mulle tämän aikaisemman tarinan muodossa, niin huomaan, että ainakin se pieni ele meille merkitsee meille tosi paljon. Mulla on semmonen olo, että haluaisin tehdä lisää jotain hyvää, ja varmasti tilanteen tullen tulen niin tekemäänkin.


Mutta ajatelkaapa sitä. Tai siis näitä. Ei sen oikeasti tarvitse olla paljon, että sä voit jäädä jonkun ihmisen mieleen hyvällä tavalla. Tai siis, en tarkoita, että sun pitäisi jäädä hyvänä kenenkään mieleen silleen suoranaisesti, mutta että se hyvä teko jää jonkun mieleen. Se palauttaa uskoa johonkin tässä sodan ja pahuuden täyttämässä maailmassa.

Tää laittaa mut miettimään paljon. Siis kaikkea. Vau.

Pyrkikää ihmiset hyvään ja jokainen pienikin teko voi merkitä jollekin todella paljon. Ei se ole oletusarvo, mutta katsokaa nyt tätäkin tarinaa, mitä tässä olen kirjoittanut. Mä olisin jatkanut elämää kuten ennenkin, mutta nyt mä täällä hymyilen hölmönä itsekseni sille, että on ihmisiä, jotka tahtoo hyvää toisille ihmisille. Jumankauta! Tehdäänkö hei kaikki jotain hyvää jollekin? Kokeilkaa. En vaadi, mutta kokeilkaa jos tilanne tarjoutuu.

Kiitos vielä vieras mies kaupassa, joka paransit meidän päiväämme. Nyt jos mä saan tällä tarinalla jonkun tarttumaan johonkin pieneen ystävälliseen tekoon, niin voidaan huomata se Maxin heti nappaama opetus: hyvä menee eteenpäin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Maustetytöt - Itken jos mua huvittaa

Mä käyn läpi tässä blogimerkinnässä Maustetyttöjen uuden albumin kappale kappaleelta. Lopuksi vielä listaan ne jonkinlaisiin kategorioihin, jotta tiedätte mitkä ainakin kannattaa kuunnella ja mitä ei ehkä välttämättä. Tämä on mun ensimmäinen pysähtymisharjoitus, joten älkää ihmetelkö mahdollista töyssyistä matkaa.

Nyt testissä pysähtyminen. Mulla ei ole mikään kiire mihinkään. Mulla on kaikki aika maailmassa. Mä en ole suorittamassa tässä mitään, mä vaan olen tässä hetkessä. Näin ainakin yritän uskotella itselleni nyt, mutta saapahan nähdä onnistuuko se.

Haluaisin sanoa, että laitetaan ensimmäinen kappale soimaan, mutta eipä laitetakaan. En tee sitä minkään paineen alla. Hengittelen ensin hetken.


Tarkoituksenani on siis pitkästä aikaa elämässäni pysähtyä hetkeen ja olla siinä. Haluan kuunnella Maustetytöt -bändin uuden Itken jos mua huvittaa -albumin alusta loppuun ja kirjoittaa niistä biiseistä jotain jos jonkinlaisia ajatuksia herää. Tahtoisin laittaa ne myös jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Muistan kun kuulin ensimmäistä kertaa Maustetyttöjen musiikkia, että tykkäsin siitä todella. Biisi taisi olla "Tein kai lottorivini väärin", mutta se ei rehellisesti ole edes parasta antia kyseiseltä bändiltä. Se on ehkä hitti, mutta se ei ole semmonen mikä iskee itselle koviten. Mä harvoin tykkään hiteistä, koska mun aivot on vähän semmoset, että jos valtavirta tykkää jostain niin minä en osaa tykätä siitä.

Maustetyttöjä verrataan usein Leevi and the Leavingsiin. Mä löydän ne yhtymäkohdat, mutta en osta tätä ajatusta silti täysillä. Leevi and the Leavings on itselleni niin pyhä asia, että en pidä ketään lähelläkään samaa tasoa. Vaikka itsekin joissain teksteissäni yritän jäljitellä Göstan tyyliä sanoittajana, niin ei, en ole itsekään lähelläkään sitä tasoa. Ja jos en minä, ykkösfani, ole lähelläkään sitä tasoa niin ei ole kukaan muukaan.

Mun mielestä Maustetytöt on tosi hyvä Maustetytöt, eikä mikään vain yritys olla Leevi and the Leavings. Ei kai kukaan ole niin väittänytkään, mutta mä halusin tehdä sen selväksi syystä tuntemattomasta.


Albumin avaa kappale Oslo Helsinki Berliini Kokkola. Tää on mulle hyvä tämmönen taustamusiikki. Ei levyn paras kappale, mutta ei ehkä huonoinkaan. Teksti ei ehkä aukea mulle vielä täysin, joten se voi olla se mikä tässä eniten ns. tökkii. Tavallaanhan tää voi nimenomaan juuri kertoa tosta tavasta olla kykenemätön pysähtymään. Vapaus on meidän vankila, sanotaan kertosäkeessä. Se on juurikin sitä, mitä mä edellisessä blogimerkinnässäni kävin läpi – tavallaan. Käytännössä on ihan sama missä on, koska silti on kiire toisaalle. Kilpailuasetelmat. Vau, tää ehkä aukeaa koko aika enemmän ja enemmän ja mä olen itsekin käsitellyt näitä aiheita paljon. Laulujen kirjoittamisessa on juuri se hieno puoli, että ne sanat ei välttämättä aukea kaikille tai edes kerralla. Tän kappaleenkin sanat parani jo tämän kuuntelun jäljiltä. Tämä on itse asiassa hyvä kappale sanomansa perusteella.

Seuraava kappale kantaa nimeä Hapentuhlaaja. Tästä biisistä olen tykännyt ihan ensikuuntelusta lähtien. Tää on jotain, jonka sanoma pitäisi iskeä kaikkien peruskoululaisten päähän tavalla tai toisella. Ja jokaisen aikuisenkin. Ja mä jotenkin rakastin sitä kohtaa missä mukaan liittyi lapsikuoro ja päälaulajan ääni hiljalleen häviää ja lapset jää keskenään laulamaan sitä loppua. Ehkä paras kohta mitä olen missään biiseissä pitkään aikaan kuullut. Vaikka se lopun toisto on tavallaan vähän puuduttava, mutta silti se on samaan aikaan todella nerokas. Koulukiusatuksi – kiusatuksi ylipäätään – tuleminen ei ole kenenkään oma vika, mutta niin sitä vaan alkaa syyllistämään itseäänkin siitä. Tämä on todellakin jokaisen kuunneltava edes kerran elämässään.

Entä jos en pärjääkään soi seuraavaksi. Tässä on jotain sitä semmosta miksi tätä bändiä verrataan Leevi and the Leavingsiin. Siis tässä melodiassa ja meiningissä. Mutta mistä mä itse eniten tässä biisissä tykkään on se miten käytetään riimejä. Helposti käytetään riimejä, jotka on samanmittaisia keskenään. Jotenkin mun korvaan särähtää aina hyvällä tavalla se jos käytetään lyhyttä ja pitkää sanaa keskenään. Kuten "loputtomalta" ja "alta" ja vielä parempi on "tummat" ja "tujummat". Mä en tiedä miksi noi on itselle jotenkin nerokkaita, vaikka on aika simppeleitä, mutta tykkään. Hyvää sanojen käyttöä. Ja biisin sanoma? Mielestäni kuvaa hyvin juurikin sitä automaatiota, johon meidät on asetettu ulkoisen paineen myötä. Meidät mielletään ulkopuolelta jonkinlaiseksi, jollaiseksi me sitten yritetään kai tullakin ja sitten mietitään, että entä jos en pärjääkään? 


Tässä kohtaa, hyvät ihmiset, mä käyn keittämässä lisää kahvia. Teille se ei näy muuten kun tällaisena välinoottina täällä, mutta mulle tämä on suorittamisen pakoilua. Saatan ehkä tarkoituksella jäädä jopa katselemaan ikkunasta pihalle hetkeksi. Sitten palaan kuuntelemaan kun palaan – jos palaan.


Seuraavaksi kappale Luiden päällä vihaa. Tästä hauska huomio heti alkuun: mä oon pyöritellyt itse biisi-ideaa siitä, että kun on pitkähihainen paita, että jos olisi pitkävihainen paita tai jotain vastaavaa. En ole saanut sitä vaan vielä toimimaan mitenkään, mutta sanaleikkiä siis, kuten luiden päällä vihaa. Kappaleena tämä ei jotenkin lähde itselläni. Tavallaan tää sama teema toistuu ja mietin vaan, että toistuuko se tälläkin albumilla taas liikaa? Tässä toki on päähenkilönä ylisuorittaja, joka puskee eteenpäin siitäkin huolimatta, että luiden päällä on jäljellä enää lihan tilalta vihaa. Sanaleikki hyvä, teema hyvä, mutta jotenkin tämä ei vaan lähde.

Mitä sitten teen? on seuraavan kappaleen nimi. Tää kappale taas on liian vaikeaselkoista itselleni. Kai tässä on joku apokalyptinen teema, että mitä sitten tehdä kun ei oikein voi tehdä enää mitään. Liian hidas, liian vaikea, en tykkää. Ehkä tämä vaatii muutaman kuuntelun vielä, mutta tästä aiheesta on tehty mielestäni parempiakin kappaleita. Lyriikoissa on hyvät hetkensä, mutta liian hitaasti tarjoiltuna se ei nyt vaan.. Niin – itselleni se ei vaan lähde. Ehkä tää joskus toisessa hetkessä löytää paikkansa mun elämästä, mutta juuri nyt ei. Enkä tiedä miksi pyytelen sitä tälleen tavallaan anteeksi? Ei kaikesta ole pakko pitää.

Seuraavan kappaleen nimi on jo loistava Itken jos mua huvittaa. Tää nimi on niitä oivalluksia mitä olisi halunnut itse oivaltaa – vallan nerokasta. Tää on vähän semmonen, että riisutaanko naamio vai laitetaanko se naamalle? Koska siis mä käsitän tän niin, että tässä juodaan itselle se lupa olla juuri sellainen kun halutaan olla. Juodaan ne muiden odotukset ja muotit pois. Mutta tavallaan; eikö ihminen ole toisinaan humalassa juurikin rehellisimmillään? Että onko tämä naamion riisuminen vai sellaisen taakse piiloutuminen? Tää on hyvä.

Seuraavaksi Sadan vuoden yksinäisyys. Tässä on jotenkin taas hyvin vahva Leevi and the Leavings -leima, vaikka en tykkää sitä antaakaan. Ja itse asiassa satun muistamaan semmoisen faktan, että Sadan vuoden yksinäisyys oli Göstan lempiromaani. Mä löydän tästä biisistä paljon itseäni, taas kerran, että sen takia tämä varmaan iskee aika kovaa. Mä en ole yksinäinen sillä perinteisellä tavalla, mutta löydän itsestäni yksinäisen piirteitä. Tää on ehkä parisuhdestatuksen saavuttamisesta kertova kappale enemmän, mutta tässä on hienoja kohtia, jotka tosiaan itsekin voin omaan elämääni sieltä poimia.

Ja sitten Rotankolo. Mä en ole ihan varma, että puhutaanko tässä itsemurhasta? Pienen kyläpahasen aiheuttama ahdistus nuoressa ihmisessä välittyy kyllä vahvasti, mutta en ole ihan varma mihin tuo loppu viittaa. Tähän kappaleeseen en osaa oikein itse samastua, koska olen aika vapaasti saanut elää suhteellisen isoissa paikoissa, enkä ole niinkään päässyt näkemään moista rotankolon aiheuttamaa ahdistusta. Vaikka taas tavallaan voihan tän viedä sille tasolle, että olihan mun ensimmäinen oma koti semmoinen rotankolo, jossa päivät toisiaan aina vaan toisti. Ja sitähän se elämä tavallaan aina on kun on jonkinlaisessa oravanpyörässä.

Vielä muutama kappale ja seuraava kantaa nimeä Kuolema lähestyy. Tää ei avaudu mulle. Tää on vaan puhtaasti kuolemasta jauhamista. Mä en löydä sitä sanomaa tästä silleen sen syvemmin ja se vähän jää harmittamaan. Vääjäämätön totuus joo, mutta miksi tässä kappaleessa on vaan tämä pinta, eikä mitään syvempää? Tää on ehkä albumin huonoin kappale.

Albumin viimeinen kappale on nimeltään Styroksi. Tässä on taas paljon sitä tarttumapintaa. On ollut aikoja kun ainoa ratkaisu kaikkiin pettymyksiin on ollut huolien hukuttaminen alkoholiin, mutta eihän ne mihinkään ole hukkunut vaan ne on kellunut kuin styroksi. Tykkään, ehkä siitäkin syystä, että olisin ihan hyvin voinut kirjoittaa vastaavanlaisen itsekin. Se styroksi täytyy tuhota jollain muulla tavalla kun hukuttamalla, ja se on semmonen asia mitä olen joutunut itse opiskelemaan hyvin paljon. Hyvää lyriikkaa, tykkään todella.


Siinä oli ajatukset kirjoitettuna hetkessä samalla kun kappale soi taustalla. Seuraavaksi olisi tarkoitus laittaa ne jonkinlaiseen listaan. Koitan keksiä kolme kategoriaa, joihin tulen albumin kappaleet nyt jakamaan, hmm.. Käytetään kahvia jotenkin, joten tässä tulee omat kategoriani: Aamukahviainesta = Hyvä. Mikrossa lämmitetty = keskiverto. Pannuun palanut = huono.

Aamukahviainesta:

• Hapentuhlaaja
• Styroksi
• Itken jos mua huvittaa
• Sadan vuoden yksinäisyys

Mikrossa lämmitetty:

• Entä jos en pärjääkään
• Oslo Helsinki Berliini Kokkola
• Rotankolo

Pannuun palanut:

• Luiden päällä vihaa
• Mitä sitten teen?
• Kuolema lähestyy

Ja näin meidän listamme on valmis. Kyllä albumilla oli siis selkeästi enemmän hyvää kuin huonoa ja siihen mä olen itse asiassa tottunut kyseisen bändin kohdalla. Maustetytöt on loistava bändi, se on semmosta musiikkia mitä ei nykyään enää tehdä. Se on semmosta musiikkia, jota haluaisin itse myös tehdä. Sanomaa, sanomaa ja sanomaa, eikä mitään hienoa kikkailua musiikillisesti. Siis en sano, että tää olisi musiikillisesti huonoa, mutta tässä turvaudutaan melko turvalliseen ja se on semmonen mikä itselleni toimii.

Voi olla, että Maustetyttöjen kolmas albumi oli vähän semmonen, johon en jaksanut uppoutua. Kuulin sieltä ehkä yhden biisin ja se kuulosti liian samalta kun kaikki edeltävätkin kappaleet. Mä luulen, että mun täytyy antaa sillekin nyt uusi mahdollisuus, koska tämä uusin albumi oli ainakin pääosin voittoa. Pelkäsin sen edellisen albumin kohdalla, että on turvauduttu vain ja ainoastaan siihen omaleimaiseen tyyliin, enkä sen takia antanut mahdollisuutta lyriikoille.

En lupaa, että tulen tekemään siitä tämmöistä, mutta lupaan ottaa kuunteluun.

Itken jos mua huvittaa -albumia suosittelen kuitenkin kaikille!

Terveisin,
Vesa-Matti

Yritän suorittaa myös tylsyyden

Mun piti tulla tekemään semmonen pysähtymisharjoitus: kuunnella musiikkia ja kirjottaa siitä jos tulee mieleen mitään kirjoitettavaa. Teksti alkoi kuitenkin viemään mua aivan eri suuntaan ja huomasin, että tammikuussa kaipaamani tylsyys on itse asiassa myös asia, johon yritän päästä, eli jota yritän suorittaa. Tää on tajunnanvirtaa taas parhaimmillaan, koska tää tosiaan lähti sivujuonteelle.

Kirjottelin tammikuussa tänne siitä, että haluaisin osata palata semmoseen hetken pyhittämiseen (Tylsyys on normaalia). Mä en oo tavallaan osannut mennä sitä kohti vielä millään tavalla, koska edelleen tuntuu siltä, että vaan odotan ja odotan jotain. Aina on joku asia, jota odottaa. Illalla odottaa aamua, aamulla odottaa lapsia päiväkodista, päivällä odottaa jo nukkumaan pääsyä. Näin niin kuin kärjistetysti. Siis hyvin kärjistetysti. Mä en vaan osaa pysähtyä, jäädä johonkin asiaan ja rentoutua sen parissa.

Voisi helposti kuvitella, että kun mulla on aikaa tekoälymusiikkiin, aikaa pelaamiseen ja aikaa vaikka mihin, niin rentoutuisin sen ajan parissa.. Mutta ei, mä en oikein osaa. Syytän edelleenkin kännykkää, koska se vie meiltä kaiken ajan, keskittymisen ja jopa sen tylsyyden. Mä olen mielestäni osannut vähentää kännykän käyttöä tammikuusta tähän päivään, mutta en edelleenkään vielä tarpeeksi. Se on liian helppo ottaa käteen ja sitä on helppo alkaa selaamaan. Mä sanoin pojille joskus, että: "jos teillä ei ole ruutuaikaa, niin jos näätte isillä silloin kännykän kädessä niin siitä saa sanoa. Ei isilläkään ole ruutuaikaa jos teillä ei ole". Max on sanonut sen noin pari kertaa ja mä olen aina silloin laittanut kännykän heti pois. Olen alkanut sitä sisäistämään itsekin, eikä se kännykkä silleen lasten aikana ilmesty kokoaika käteen. Oon alkanut ihan tietoisesti jättämään sitä kauemmaksi itsestäni, ettei siihen olisi niin helppo turvautua heti kun iskee pienikin ns. tyhjä hetki.

Mä oon yrittänyt aamuisin kahvikupin kanssa kulkea ympäri asuntoa ja etsiä sitä tylsyyttä. Katson ikkunasta pitkiä aikoja ulos ja vaan olen siinä. Pysähtyneenä. Mutta jossain kohtaa se keskittyminen herpaantuu ja kaivan puhelimen esiin ja teen sillä jotain. En edelleenkään iltaisin edes tiedä mitä olen puhelimella päivän aikana tehnyt, mutta silti tiedostan, että se puhelin on taas kädessä ollut. Se on todella typerää.

Mä yritän muutenkin tehdä joitain asioita vähän hitaammin, jotta opettaisin itselleni, että ei ole kiire mihinkään seuraavaan asiaan, koska mitään seuraavaa asiaa ei välttämättä ole. Mä suoritan siis toisinaan syömisenkin niin, että vaan seison keittiössä tiskipöydän ääressä ja tungen ruokaa suuhuni jotenkin kiireellä. Mä haluan oikeasti pysähtyä. Mihin mulla on kiire? Ei mihinkään. Pysähtymällä, ilman puhelinta tai muita aktiviteetteja, mulla olisi mahdollisuus palata siihen tylsyyteen. Ja jos tästä jaarittelusta ei ole käynyt jo ilmi, niin tylsyys on edelleen se mitä mä tavoittelen.

Nyt olen juonut aamukahvia varmaan 40-50 minuuttia, syönyt aamupalaksi proteiinirahkan oikein hitaasti, mutta silti mulla tuntuu olevan kiire johonkin. Mihin? Kertokaa mulle hyvät ihmiset, että mihin mulla on kiire? Ja miksi odotan kokoaika jotain? Mulla on kiire siis jotain kohti jota odotan, vaikka en edes välttämättä tiedä mitä odotan? Tämä jos jokin on oikeasti typerää.

Tää on todennäköisesti se joku dopamiini-juttu, josta saa toisinaan lukea uutisista. Mä olen totuttanut mieleni siihen, että kännykästä saa niitä "palkintoja" nopeasti ja helposti. Nyt mun aivot vissiin vaan odottaa niitä nopeita ja helppoja palkintoja kokoaika ja sen takia mulla on muka kiireentuntu kokoaika mukana. Odotan mielelleni palkintoa, seuraavaa palkintoa ja seuraavaa palkintoa..

Mä en halua tätä. Mä haluan pysähtyä. Ja koska pidän pysähtymistä palkintona niin odotan sitä. Se ei ole helppo palkinto, joten ehkä mä sen takia vaan vellon tässä odottamisessa kokoaika.


Tämäkään ei mennyt niin kuin tämän piti mennä. Mun piti ihan oikeasti tulla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tekemään se pysähtymisharjoitus tämän blogin kanssa. Mun piti kuunnella Maustetytöt -bändin Itken jos mua huvittaa -albumi alusta loppuun ja laittaa ne kappaleet jonkinlaiseen järjestykseen omien mieltymysteni mukaan. Koska tämä on jo täyspitkä blogimerkintä, niin voi olla, että joudun tämän perään heti tekemään uuden. Ja se on nyt se ensimmäinen pysähtymisharjoitus. Kuuntelen musiikkia, mietin mitä mieltä olen biisistä ja kirjoitan siitä jotain ylös. Olen siinä hetkessä, en missään muualla. En yritä olla tulevaisuudessa, odotuksessa tai missään muualla kun siinä hetkessä.

Tämä blogimerkintä on hyvä esimerkki siitä, että ei vaan osaa pysähtyä. Piti lyhyesti sanoa pari sanaa siitä missä nyt mennään tammikuuhun nähden, mutta yhtäkkiä mulla onkin tässä kasapäin asiaa, jonka mä tavallaan kirjottelin jonkinlaisessa kiireessä, koska odotin sitä, että pääsen tekemään tähän loppuun sen pysähtymisharjoituksen. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa ironiaa?


Eli tänään tulee todennäköisesti toinenkin blogimerkintä. Ja se on harvinaista herkkua se, koska mä olen liian perfektionisti siihen normaalisti. Tää blogin etusivu näyttää oudolta jos samalta päivältä on kaksi blogimerkintää ja sen takia en sitä kovin helposti tee. Ja tavallaan tää mun taipumukseni jonkinlaiseen perfektionismiin on luultavasti myös jonkinlainen juurisyy tälle mun odottamiselle. Vaikka enhän minä mistään mitään tiedä, mutta voisin kuvitella näin.

Nyt yritän tiputtaa paineen pois. Vaikka sanoin, että tänään tulee toinen blogimerkintä niin en edes lupaa sitä teille. Mä teen sen jos mua huvittaa, koska yritän välttää sen paineen siitäkin. Koska mä en halua, että teen senkin ajatuksella "haluan tämän vain pois alta". No, tässä voitaisiin kai jaaritella iät ja ajat tätä samaa asiaa, joka olisi tavallaan hyvää pysähtymistä, mutta ette te jaksaisi sitä lukea. Enkä minä välttämättä jaksa rehellisesti enää kirjoittaa samasta aiheesta enää uudessa muodossa. Joten jätetäänkö tämä vain tähän?

Terveisin,
Vesa-Matti

Täydellinen majoneesi?

Mitä tulee täydelliseen majoneesiin? Entä mitä täytyy tietää hampurilaisista juuri tänään? Tiedätkö mitä on majoneesipaisto? No, lue tämä niin tiedät. Tässä paljastetaan vähän tutkimustietoja, jotka on pidetty salassa jo jokusen tovin.

Mä en hirveen usein enää kirjoita tänne mitään reseptejä, koska mun ruoanlaittoni on muuttunut siihen, että yritän tehdä vaan lapsiystävällistä ruokaa – eli pelkästään simppeliä kotiruokaa. Kaikki osaa tehdä spagettikastikkeen pussijauheesta, joten niistä en ole viitsinyt lähteä numeroa tekemään.

Meillä on kuitenkin Ronin kanssa semmoinen tapa, että kerran viikkoon, kun Roni vaan ehtii, niin tehdään yhdessä jotain sapuskaa. Se on usein pizzaa, tortillaa tai burgeria. Pizzat on mun mielestä joskus käsitelty täällä mun blogissa, koska niissähän mä koen olevani jo aika etevä. Mulla on pizzakivi ja -lapio, jotka lähes aina takaa täydellisen pizzan. Tortillat taas on omassa yksinkertaisuudessaan yksinkertaista ruokaa, jonka tekemisessä ei oikein voi tulla paremmaksi ja paremmaksi. Voihan siinä kokeilla erilaisia täytteitä, mutta se on silti vaan sitä samaa.

Mä olen siispä päättänyt, että nyt luodaan täydellinen burgeri. Koska en syö mitään pikaruokaketjujen burgereita, niin mun burgerinsaantini riippuu ihan vaan siitä miten niitä jaksaa kotona tehdä.

Mitä mä olen tähän mennessä oppinut? Sen, että täydellinen burgeri perustuu täysin sille, että siihen saa tehtyä täydellisen majoneesin. Kaupan majoneesit, eh, tuota.. On siellä hyviä, mutta ei täydellistä – ei lähelläkään. Joku joskus sanoi, että majoneesin tekemistä ei tarvitse opetella, koska kaupoista saa kyllä ihan toimivat majoneesit, mutta mä olen tästä erittäin eri mieltä. Kotona tehty majoneesi on kotona tehty majoneesi ja kaupasta ostettu majoneesi on kaupasta ostettu majoneesi. Siinä on selkeä ero.

Majoneesin tekeminen on tosi, tosi helppoa. Se tapahtuu ihan kädenkäänteessä tosta noin vaan ja väittäisin, että teistäkin jokainen siihen pystyy. En ole tutkinut netistä mitään majoneesiohjeita sen jälkeen kun opin tekemään sen majoneesipohjan, koska mä olen halunnut metsästää sitä täydellistä majoneesia itse – ja toisinaan Ronin kanssa.

Kokeiltiin aluksi ihan vaan perusmausteita, maustekastikkeita ja muuta tämmöstä mitä kotoota löytyi. Joka kerta majoneesi oli parempi ja parempi. Jossain vaiheessa meiltä löytyi kaapista semmoinen dippimaustepussi. Tiedättehän te ne semmoset, mitä kaikki on tottunut sekoittamaan kermaviiliin? No, se samainen tavara toimii myös popcornin maustamiseen ja sitä toisinaan myös harrastan (noin 10 g dippimixiä pussilliseen popcornia). Ja viimeisin löytöni on nimenomaan se, että nämä dippipussit sopii myös kotitekoisen majoneesin maustamiseen.

Tässä teille tämänhetkinen täydellinen majoneesiresepti:

1 kpl kananmuna

n. 2 tl soijaa

n. 1 tl omenaviinietikkaa

n. 2-3 tl kotisinappia

1 pss (16 g) Taffel kolme sipulia dippi

2 dl rypsiöljy

Kananmuna tungetaan semmosen sauvasekotinmukin pohjalle, jonka päälle tungetaan kaikki muut myös, paitsi öljy. Tässä kohtaa laitetaan sauvasekotin sinne mukin pohjalle niin, että se peittää sen mitä siellä pohjalla on (ei sen oikeesti tarvii sitä peittää, mutta se tavara ei sais vissiin sekottua siihen öljyyn heti). Kaadetaan öljy siihen sauvasekottimen sekotinkärjen päälle niin, että ne ei tosiaan menis hirveesti vielä sekasin ne kaikki ainekset keskenään. Sitten sauvasekotin päälle ja hitaasti lähdetään nostaa sitä sauvasekotinta ylöspäin sieltä sauvasekotinmukista. Ylös, ylös ja ylös. Ja tadaa, teillä on valmiina tämänhetkinen täydellinen majoneesi.

Ja siis, toi majoneesi.. Se sopii tosi, tosi hyvin ainakin Kabanossin savupekoni grillimakkaran päälle. Jopa niin hyvin, että kun viimeksi tehtiin hampurilaisia, niin Roni oli kerennyt syömään sen majoneesin makkaroiden kanssa melkein jo loppuun.


Tässä ei tule täydellistä hampurilaisohjetta, vielä, koska se on vielä kesken. Mutta tärkein asia mitä voitte tällä majoneesilla (kaikilla majoneeseilla) tehdä on ns. majoneesipaisto sämpylälle. Ihan ohut kerros mitä tahansa majoneesia hampurilaissämpylän sisäpinnalle ja paistaa sen pannulla siihen leipään kiinni. Leipä pois, sen jälkeen vielä lisää majoneesia siihen ja täytteet. Ja toi majoneesipaisto kannattaa tehdä sekä pohja- että kansiosalle. Voin meinaan luvata, että kun sen majoneesin saa siihen tavallaan kahdella eri tavalla niin se makumaailma on taas aivan erilainen ja uusi.

Majoneesihan on käytännössä pitkälti vain öljyä, kuten reseptistä jo voitte varmaan päätellä. Ja öljyssä paistaminen tarjoaa usein rapsakkaa pintaa. Majoneesissa paistaminen paistaa rapean pinnan ja paistaa sen maun siihen kiinni jotenkin ihan – mm.. Kuola alkaa valua.. – uudella tavalla. Jos ette ole kokeilleet, niin suosittelen kokeilemaan enemmän kuin mitään.

Viimeinen ohje mikä on omissa kokeiluissa varmistunut: jauhelihalle ei tehdä mitään erikoista. Otetaan se paketista, mitataan tai ollaan mittaamatta siitä oikean kokoinen pala ja laitetaan kuumalle pannulle. Otetaan kattila ja sillä kattilan pohjalla liiskataan se siihen pannuun joko ihan ohueksi tai sitten silleen vaan kun tahtoo. Ite tykkään nykyään ihan smäshätyistä, joten liiskaan sen yleensä siihen pannuun kiinni niin kovaa kun vaan uskallan painaa.

Käännön jälkeen paistopinnalle vain suola ja pippuri, ei mitään muuta. Paistetaan toinen puoli vielä ja käännetään nopsakasti ympäri, toiselle puolelle vain suola ja pippuri, eikä mitään muuta. Siinä on pihvi, joka ei selittelyjä kaipaa. Siinä on the pihvi. Sinne ette mene tunkemaan mitään korppujauhoja tai kananmunaa, ei, ette todellakaan. Vain noin se on pihvi, jonka hampurilainen ansaitsee.


Näillä ohjeilla kuka vaan voi onnistua. Muilla ohjeilla voi vaan epäonnistua. Vielä ei olla tutkimuksissa niin pitkällä, että osattaisiin kertoa täydelliset täytteet, mutta lidlissä myytävä englantilainen cheddar-viipale on kyllä todella potentiaalinen aines. Ja pekoni. Ja tomaatti. Jo pelkästään näillä ohjeilla teillä on todella, todella hyvä hampurilainen.

Roni jopa joskus sanoi, että kyllä se olis voinut tommosesta burgerista ravintolassakin maksaa 8-10 euroa. Miettikääpä sitä ja tehkää niitä burgereita. Kertokaa sitten, että miltä maistui? Kiinnostaa, koska tää kaikki on meidän tutkimusten tulosta, eikä mitään ole suoranaisesti netistä otettu haltuun.

Kiitos.

Terveisin,
Vesa-Matti

Kilpailuasetelmat?

Tää on tajunnanvirtaa parhaimmillaan. Mä lähdin kirjottamaan lauseesta, joka pysäytti mut, mutta huomasin meneväni syvemmälle ja syvemmälle jopa omaan lapsuuteeni saakka. Lelupäivän pitäisi olla kertakaikkisen kiva päivä, mutta onko se sitä nykypäivänä? Siitä ja sen vierestä kirjottelin tänään.

Mä halusin tulla kirjottelemaan, koska mua oikeasti vähän harmittaa eräs asia.

Maxilla oli perjantaina päiväkodissa lelupäivä. Se on aina semmonen tosi odotettu päivä, koska saa viedä oman lelun päiväkotiin ja saa näyttää vähän muille, että mimmosia leluja omistaa ja mimmosista leluista tykkää. Ja saa samalla vähän nähdä, että mimmoisista leluista päiväkotikaverit tykkää. 

Yleensä lelupäivän lelun valinta on käynyt helposti. On ollut joku suosikkilelu, jonka on halunnut ehdottomasti viedä näytille. Vaan nyt asiat oli toisin, ja se on se mitä en saa jostain syystä mielestäni jos en kirjoita siitä jotain.


Torstai oli aika kiireinen päivä. Meillä oli vieraita ja meillä oli lettuja, joidenka seurauksena illalla rauhoittuminen oli vaikeaa. Oli myös unohtunut se lelun valitseminen, kaiken kiireen keskellä. Siinä sitten aivan ylivirittynyt ja samaan aikaan myös yliväsynyt poika rupesi miettimään leluvalintaansa. Siitähän ei tullut mitään. Mä yritin rauhallisesti pyytää, että miettisi aivan rauhassa, mutta ei. Poika ei vaan tiedä ja sanoo, että ei osaa miettiä. Mä yritin pysyä mahdollisimman rauhallisena, vaikka introverttinä se on vaikeaa semmoisen päivän jälkeen kun on ollut vieraita kylässä.

Rauhoittelin ja yritin pitää itsenikin rauhallisena. Tilanne oli siis vallan vaikeahko, koska poika ei suostunut yhtään kuuntelemaan mitä yritin sanoa, itki vain hysteerisesti. "Ei meidän ole pakko valita sitä nyt, valitaan se aamulla?" Ja vastauksena: "minä en tiedä mitä minä otan!"

Jossain kohtaa Maxin suusta tuli lause, joka aiheutti siis tämän kaiken pohdinnan mun omassa päässäni. Seuraavassa lauseessa oli kaverin nimi, mutta käytettäköön tässä vaan muotoa kaveri: "Kaverilla on kuitenkin parempi lelu kuin minulla!"

Tämä lause, tämä sai mut jotenkin.. Olenko liian herkkä jos sanon, että tämä lause sai mut vähän järkyttymään jopa? Tai siis, vaikka olisinkin liian herkkä, niin sitä minä olen, enkä lähde sitä tässä mitenkään puolustelemaan. Ja yritän sitä samaa tilaa tunteiden kanssa suoda myös lapsilleni. Mutta siis: viisivuotias päiväkotilapsi miettii lelupäivää kilpailutilanteena? Täytyy tuoda parempi lelu kun kaverilla on? Ei, ei, ei.

Mä keräsin kaiken jäljellä olevan tyyneyteni ja lähdin kertomaan omaa näkökantaani asiaan, joka menee siis jotakuinkin näin:

Lelupäivä ei ole kilpailu. Lelupäivän tarkoitus on viedä päiväkotiin lelu, josta itse tykkää, joka itselle tuottaa hyvää mieltä. Lelun ei ole tarkoitus olla hienoin, kovaäänisin tai kallein – ei todellakaan. Lelun on tarkoitus olla sellainen, joka tuottaa itselle, lelun omistajalle, hyvää mieltä ja mielikuvituksellisia leikkejä.

Maxin itku oli jo vähän rauhoittunut. Kysyin vielä, "Eikö niin?" ja odotin vastausta. Max katsoi hetken peittoon, sitten mua ja sanoi, "Joo".  En usko, että sanomani meni perille vielä, mutta mä aion viedä tämän läpi, koska mä en pidä siitä kilpailuasetelmasta mikä ihmiselle tulee näköjään jo tossa iässä.


En varsinaisesti muista miten omat lelupäiväni aikoinaan meni. Muistan kuitenkin, että niitä oli. Muistan sieltä yhden lelun, joka jäi mieleen, eikä se ollut omani. Kyllä mä muistan, että mä jäin sitä miettimään ja toivoin vanhemmiltani samanlaista. Se oli semmoinen Turtles-lelu, joka oli neljällä jalalla oleva kilpikonna, jonka kuori aukesi ja siellä oli jonkinlainen tukikohta ja pieniä Turtles-figuureja. Se oli mun kaverini lelu ja muistan vaan kuinka se oli niin hieno. En ainakaan muista, että olisin ajatellut, että "se on hienompi kuin mun" vaan enemmänkin "se on upea!" Siinä on selvä ero, eikö niin?

Mutta siis, onko tosiaan niin, että tämä kilpailuasetelma tulee kokoaika vaan nuoremmalle ja nuoremmalle ihmiselle eteen? Mitä elämästä tulee jos kaikessa pitää olla jo pienestä pitäen parempi kuin toinen? Ei, tämä ei käy. Ei minun vahtivuorollani. Mä aion tavalla tai toisella istuttaa omiin lapsiini sen ajatuksen, että tärkeintä on se mitä itse tekee. Tekee parhaansa ja se riittää. Lelupäivässä ei voi tehdä parastaan siis siinä tavallisessa merkityksessä, mutta parhaansa siten, että vie sinne vain semmoista mistä itse tykkää, eikä ajattele niin, että mistä muut voisi tykätä.

Kun hain Maxin ja Miion päiväkodista niin Maxin ensimmäinen lause oli: "Tää lelu oli tylsä.." ja se oli tylsä siksi, että sen kaikki ominaisuudet ei ollut kuulema toimineet päivän aikana. Lelu jäi ns. piippuun ja se oli seuraava harmin aihe. Hoitajat otti tilanteen siinä hienosti haltuun ja kehui Maxin lelua ja mä uskon, että siitä saatiin kuitenkin ihan hyvä semmoinen pieni aikaleima tälle tarinalle. Vaikka lelu oli omasta mielestä tylsä, kun ei toiminut ihan niin kuin piti, niin ainakin hoitajat kertoi tykänneensä lelusta. Tämä jos jää millään tavalla Maxin takaraivoon niin se on aivan loistava asia.

Koska siis tässä oli se asetelma, että lapsi piti omaa leluaan tylsänä, mutta toivottavasti huomasi, että lelusta piti kyllä muut. Vaikka en sitä kilpailuasetelmaa yhtään suosikaan ja muiden mielipiteillä ei pitäisi olla niinkään väliä, niin positiiviset kommentit on aina yleensä kasvattavia. Nämä hoitajien kehut eivät olleet mikään kilpailun voitto, vaan myötätuntoa ja nähdyksi tulemista. Mä toivon, että se jättää Maxiin sen ajatuksen, että lelu, oli se millainen tahansa, riittää juuri sellaisena kuin se on. Ja sama pätee myös ihmisiin: ihminen riittää juuri sellaisena kuin ihminen on. Ei tarvitse olla enempää muiden takia. Ei ainakaan mun mielestä.


Mä meinasin tän merkinnän jo lopettaa tohon, mutta sitten mä rupesin ihan miettimällä miettimään sitä hetkeä kun kilpailuasetelma astui mun elämään. Mä väittäisin, että se tapahtui joskus silloin 4. luokalla kun muutettiin Riihimäeltä Hyvinkäälle ja mun entinen elämä jäi kokonaan taakse. Mulla ei ollut enää kavereita, joiden kanssa oltiin kasvettu ja löydetty se yhteinen sävel. Joiden kanssa ei tarvinnut käytännössä kilpailla – vaikka tokikin leikkimielisesti kilpailtiinkin usein. En vaan muista, että se olisi ollut sellaista suorituskeskeistä.

Hyvinkäällä mä jouduin hakemaan paikkaani. Mä muistan, että välitunneilla oli Pokémon-kortit ja muut jutut, joiden piti olla itsellä parempia kuin muilla. Yhden liikuntatunnin muistan kun luokan jätkät mittaili, että miten laihoja ne on.. Tiedättekö siis silleen, että ne kädellä kokeili vatsansa sivusta, että miten pieneen väliin ne mahtuu? Ja jokainen mahtui toinen toistaan pienempään väliin ja siinäkin oli sitten voittaja. Mä muistan ton hetken ehkä siksi, että siitä alkoi mulla semmonen tiedostava laihistaminen. En mä silloin vielä edes ollut mitenkään erityisen iso, mutta en ollut luokan pieninkään, joten tavoite oli asetettu muiden puolelta.

Mitä tämä sitten tarjosi mulle? No, ei sen enempää eikä vähempää kuin paniikkihäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon. Voin kertoa, että se on semmosta mitä en toivo kenellekään. Ei se ole vakavista vakavin asia, mutta ei sen kanssa elämä ollut koskaan mitenkään erityisen kivaa. Niin, siinäkin oli kilpailuasetelma taas: aina löytyy joku, joka on vielä enemmän rikki. Mutta tässä se juuri on se mun isoin ristiriita ehkä: mä yritän parhaani mukaan kasvaa, mutta samaan aikaan mä osaan kyllä kertoa lapsille sen, että mitä ei kannata tai mitä kannattaa tehdä. Mutta jo aikoinaan sanoinkin, että "tietoisesti kasva ja rakkaudella kasvata". Mä teen asioita oikeastaan sen takia, että voisin opastaa pojat pois semmoselta polulta, jonne itse joskus pyytämättäni ajauduin. Ja tässä samalla yritän päästä takaisin sille päätielle, pois niiltä inhottavilta sivupoluilta.


Ja tässä tämä ehkä nyt oli. Mun mielestä tästä tuli ihan ehyt kokonaisuus ja jopa todella tärkeä blogimerkintä jatkoa ajatellen. No, nyt eteenpäin elämässä! Hop hop!

Terveisin,
Vesa-Matti