Kilpailuasetelmat?

Tää on tajunnanvirtaa parhaimmillaan. Mä lähdin kirjottamaan lauseesta, joka pysäytti mut, mutta huomasin meneväni syvemmälle ja syvemmälle jopa omaan lapsuuteeni saakka. Lelupäivän pitäisi olla kertakaikkisen kiva päivä, mutta onko se sitä nykypäivänä? Siitä ja sen vierestä kirjottelin tänään.

Mä halusin tulla kirjottelemaan, koska mua oikeasti vähän harmittaa eräs asia.

Maxilla oli perjantaina päiväkodissa lelupäivä. Se on aina semmonen tosi odotettu päivä, koska saa viedä oman lelun päiväkotiin ja saa näyttää vähän muille, että mimmosia leluja omistaa ja mimmosista leluista tykkää. Ja saa samalla vähän nähdä, että mimmoisista leluista päiväkotikaverit tykkää. 

Yleensä lelupäivän lelun valinta on käynyt helposti. On ollut joku suosikkilelu, jonka on halunnut ehdottomasti viedä näytille. Vaan nyt asiat oli toisin, ja se on se mitä en saa jostain syystä mielestäni jos en kirjoita siitä jotain.


Torstai oli aika kiireinen päivä. Meillä oli vieraita ja meillä oli lettuja, joidenka seurauksena illalla rauhoittuminen oli vaikeaa. Oli myös unohtunut se lelun valitseminen, kaiken kiireen keskellä. Siinä sitten aivan ylivirittynyt ja samaan aikaan myös yliväsynyt poika rupesi miettimään leluvalintaansa. Siitähän ei tullut mitään. Mä yritin rauhallisesti pyytää, että miettisi aivan rauhassa, mutta ei. Poika ei vaan tiedä ja sanoo, että ei osaa miettiä. Mä yritin pysyä mahdollisimman rauhallisena, vaikka introverttinä se on vaikeaa semmoisen päivän jälkeen kun on ollut vieraita kylässä.

Rauhoittelin ja yritin pitää itsenikin rauhallisena. Tilanne oli siis vallan vaikeahko, koska poika ei suostunut yhtään kuuntelemaan mitä yritin sanoa, itki vain hysteerisesti. "Ei meidän ole pakko valita sitä nyt, valitaan se aamulla?" Ja vastauksena: "minä en tiedä mitä minä otan!"

Jossain kohtaa Maxin suusta tuli lause, joka aiheutti siis tämän kaiken pohdinnan mun omassa päässäni. Seuraavassa lauseessa oli kaverin nimi, mutta käytettäköön tässä vaan muotoa kaveri: "Kaverilla on kuitenkin parempi lelu kuin minulla!"

Tämä lause, tämä sai mut jotenkin.. Olenko liian herkkä jos sanon, että tämä lause sai mut vähän järkyttymään jopa? Tai siis, vaikka olisinkin liian herkkä, niin sitä minä olen, enkä lähde sitä tässä mitenkään puolustelemaan. Ja yritän sitä samaa tilaa tunteiden kanssa suoda myös lapsilleni. Mutta siis: viisivuotias päiväkotilapsi miettii lelupäivää kilpailutilanteena? Täytyy tuoda parempi lelu kun kaverilla on? Ei, ei, ei.

Mä keräsin kaiken jäljellä olevan tyyneyteni ja lähdin kertomaan omaa näkökantaani asiaan, joka menee siis jotakuinkin näin:

Lelupäivä ei ole kilpailu. Lelupäivän tarkoitus on viedä päiväkotiin lelu, josta itse tykkää, joka itselle tuottaa hyvää mieltä. Lelun ei ole tarkoitus olla hienoin, kovaäänisin tai kallein – ei todellakaan. Lelun on tarkoitus olla sellainen, joka tuottaa itselle, lelun omistajalle, hyvää mieltä ja mielikuvituksellisia leikkejä.

Maxin itku oli jo vähän rauhoittunut. Kysyin vielä, "Eikö niin?" ja odotin vastausta. Max katsoi hetken peittoon, sitten mua ja sanoi, "Joo".  En usko, että sanomani meni perille vielä, mutta mä aion viedä tämän läpi, koska mä en pidä siitä kilpailuasetelmasta mikä ihmiselle tulee näköjään jo tossa iässä.


En varsinaisesti muista miten omat lelupäiväni aikoinaan meni. Muistan kuitenkin, että niitä oli. Muistan sieltä yhden lelun, joka jäi mieleen, eikä se ollut omani. Kyllä mä muistan, että mä jäin sitä miettimään ja toivoin vanhemmiltani samanlaista. Se oli semmoinen Turtles-lelu, joka oli neljällä jalalla oleva kilpikonna, jonka kuori aukesi ja siellä oli jonkinlainen tukikohta ja pieniä Turtles-figuureja. Se oli mun kaverini lelu ja muistan vaan kuinka se oli niin hieno. En ainakaan muista, että olisin ajatellut, että "se on hienompi kuin mun" vaan enemmänkin "se on upea!" Siinä on selvä ero, eikö niin?

Mutta siis, onko tosiaan niin, että tämä kilpailuasetelma tulee kokoaika vaan nuoremmalle ja nuoremmalle ihmiselle eteen? Mitä elämästä tulee jos kaikessa pitää olla jo pienestä pitäen parempi kuin toinen? Ei, tämä ei käy. Ei minun vahtivuorollani. Mä aion tavalla tai toisella istuttaa omiin lapsiini sen ajatuksen, että tärkeintä on se mitä itse tekee. Tekee parhaansa ja se riittää. Lelupäivässä ei voi tehdä parastaan siis siinä tavallisessa merkityksessä, mutta parhaansa siten, että vie sinne vain semmoista mistä itse tykkää, eikä ajattele niin, että mistä muut voisi tykätä.

Kun hain Maxin ja Miion päiväkodista niin Maxin ensimmäinen lause oli: "Tää lelu oli tylsä.." ja se oli tylsä siksi, että sen kaikki ominaisuudet ei ollut kuulema toimineet päivän aikana. Lelu jäi ns. piippuun ja se oli seuraava harmin aihe. Hoitajat otti tilanteen siinä hienosti haltuun ja kehui Maxin lelua ja mä uskon, että siitä saatiin kuitenkin ihan hyvä semmoinen pieni aikaleima tälle tarinalle. Vaikka lelu oli omasta mielestä tylsä, kun ei toiminut ihan niin kuin piti, niin ainakin hoitajat kertoi tykänneensä lelusta. Tämä jos jää millään tavalla Maxin takaraivoon niin se on aivan loistava asia.

Koska siis tässä oli se asetelma, että lapsi piti omaa leluaan tylsänä, mutta toivottavasti huomasi, että lelusta piti kyllä muut. Vaikka en sitä kilpailuasetelmaa yhtään suosikaan ja muiden mielipiteillä ei pitäisi olla niinkään väliä, niin positiiviset kommentit on aina yleensä kasvattavia. Nämä hoitajien kehut eivät olleet mikään kilpailun voitto, vaan myötätuntoa ja nähdyksi tulemista. Mä toivon, että se jättää Maxiin sen ajatuksen, että lelu, oli se millainen tahansa, riittää juuri sellaisena kuin se on. Ja sama pätee myös ihmisiin: ihminen riittää juuri sellaisena kuin ihminen on. Ei tarvitse olla enempää muiden takia. Ei ainakaan mun mielestä.


Mä meinasin tän merkinnän jo lopettaa tohon, mutta sitten mä rupesin ihan miettimällä miettimään sitä hetkeä kun kilpailuasetelma astui mun elämään. Mä väittäisin, että se tapahtui joskus silloin 4. luokalla kun muutettiin Riihimäeltä Hyvinkäälle ja mun entinen elämä jäi kokonaan taakse. Mulla ei ollut enää kavereita, joiden kanssa oltiin kasvettu ja löydetty se yhteinen sävel. Joiden kanssa ei tarvinnut käytännössä kilpailla – vaikka tokikin leikkimielisesti kilpailtiinkin usein. En vaan muista, että se olisi ollut sellaista suorituskeskeistä.

Hyvinkäällä mä jouduin hakemaan paikkaani. Mä muistan, että välitunneilla oli Pokémon-kortit ja muut jutut, joiden piti olla itsellä parempia kuin muilla. Yhden liikuntatunnin muistan kun luokan jätkät mittaili, että miten laihoja ne on.. Tiedättekö siis silleen, että ne kädellä kokeili vatsansa sivusta, että miten pieneen väliin ne mahtuu? Ja jokainen mahtui toinen toistaan pienempään väliin ja siinäkin oli sitten voittaja. Mä muistan ton hetken ehkä siksi, että siitä alkoi mulla semmonen tiedostava laihistaminen. En mä silloin vielä edes ollut mitenkään erityisen iso, mutta en ollut luokan pieninkään, joten tavoite oli asetettu muiden puolelta.

Mitä tämä sitten tarjosi mulle? No, ei sen enempää eikä vähempää kuin paniikkihäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon. Voin kertoa, että se on semmosta mitä en toivo kenellekään. Ei se ole vakavista vakavin asia, mutta ei sen kanssa elämä ollut koskaan mitenkään erityisen kivaa. Niin, siinäkin oli kilpailuasetelma taas: aina löytyy joku, joka on vielä enemmän rikki. Mutta tässä se juuri on se mun isoin ristiriita ehkä: mä yritän parhaani mukaan kasvaa, mutta samaan aikaan mä osaan kyllä kertoa lapsille sen, että mitä ei kannata tai mitä kannattaa tehdä. Mutta jo aikoinaan sanoinkin, että "tietoisesti kasva ja rakkaudella kasvata". Mä teen asioita oikeastaan sen takia, että voisin opastaa pojat pois semmoselta polulta, jonne itse joskus pyytämättäni ajauduin. Ja tässä samalla yritän päästä takaisin sille päätielle, pois niiltä inhottavilta sivupoluilta.


Ja tässä tämä ehkä nyt oli. Mun mielestä tästä tuli ihan ehyt kokonaisuus ja jopa todella tärkeä blogimerkintä jatkoa ajatellen. No, nyt eteenpäin elämässä! Hop hop!

Terveisin,
Vesa-Matti