Putous sketsihahmot 2017 | Toisen jakson muuttujat

Se on Putous-aika taas! Joo, no, ei toi edellinen merkintä saavuttanu niitä mittakaavoja mitä aikasempina vuosina Putous-merkinnät yleensä.. Mutta pääsi se kuukauden katsotuimmaksi silti 37
katselukerralla.

Putous 2012 - Sketsihahmot part. 1 on mun blogihistorian luetuin sketsihahmoja arvosteleva merkintä, lukukertoja 278.

Ja sit taas kaikkien aikojen luetuinkin aihe koskee Putousta, ja se on Usko Eevertti Luttinen voittaa! -merkintäni, lukukertoja 540. Se johtuu varmasti puhtaasti siitä, että "suomensin" Luttisen heittämät sananmuunnokset ja ihmiset siihen aikaan varmasti paljon googletteli niitä ja löysi sit mun sivulle.


Herttinen kun eksyin aiheesta. Rupesin tässä tilastoja tutkimaan, vaikka piti heittää uudet mietteet sketsihahmoille. Asiaan:

Amurin Enkeli ei mun mielestä parantanut viime viikosta yhtään. Melkein jopa kävi väsyttäväksi se sen höpinä niistä tiikereistä. Meinasin ensin antaa sen anteeksi, mutta tässäkin vaiheessa on pakko tehdä ratkaisuja. Amurin Enkeli saa tällä viikolla vain 4/10 pistettä. Se yhden pisteen tiputus viime viikosta, joten ensi viikoksi täytyy olla jotain superia.

Murosen Kari taas teki ihan näyttävän paluun. Hahmo jaksaa hymyilyttää vielä toisessakin jaksossa, niin onhan sen siis oltava jollain tapaa hauska. Viime viikolla sanoin, että pisteet oli vähällä tippua yhdellä, mutta tällä viikolla sanon, että vaikka pisteet on edelleenkin samat 8/10, niin nyt se on kyllä lähempänä yhdeksikköä kun seiskaa.

Oi voi, vaikka Isä Nitro on ulkonäöllisesti hauska ja liikkuu omaperäisellä tavalla, niin jutut ei vaan ehkä riitä. Onhan ne siis ihan hauskoja, mutta ehkä hieman itseään toistava jo tässä vaiheessa. Tässä tapauksessa voin kuitenkin vielä sanoa, että hahmo on kyllä 8/10 pisteen hahmo, mutta jotain räväyttävää kaivataan ensi jaksoon.

Ja sit mun ehdottomaan suosikkiin. Aina Inkeri Ankeinen on kyllä mahdottoman omaperäinen ja hauska hahmo. Mä en oikein osaa siitä sen enempää kirjottaa, mutta ehkä se kertoo hahmon yksinkertaisesta parhaudesta. Sanoin jo viime viikolla 9/10 pistettä, ja sanon sen myös tällä viikolla. Mä uskon, että kun hahmoa ruvetaan myöhemmin perkamaan enemmän, niin sieltä pomppaa se ratkaseva tekijä, joka nostaa pisteet maximiin. Mä uskon sen olevan mahdollista.

Hmm, mitähän sitä tähän enään sanoisi.. Hahmo sai multa jo viime viikolla pohjalukemat pisteiden ja arvostelun suhteen – vaan tällä viikolla se saa yhden pisteen lisää! Tähän en ois itsekään uskonut, mutta kyllä hahmolla on omat hetkensä, jotka toimii. Eli Hansvilivili Hansvälimäki – typerästä nimestään ja asustaan huolimatta – saa pisteet 2/10.

Mun toinen suosikki, Turkka Kuppi. Viime viikolla sanoin, että hahmon jutut ei välttämättä ole niin mun mieleen, mutta tällä viikolla perun sanomiseni. Hahmohan on ihan valmis paketti. Ei enää edes sketsihahmo, vaan aivan oma persoonansa – tai semmonen olo mulle tulee. Sanoin myös viime viikolla, että potentiaalia kauden toiseen ysiin ja tiedättekö mitä? Tämän viikon pisteet ovat siis seuraavanlaiset 9/10.

Abdul Tuisku, hmm. Ei parantanut mitään viime jaksosta. Ehkä jopa vaan ärsytti hieman enemmän. Hahmo siis edelleenkin liian suora kopio oikeasta ihmisestä, joten ei vaan yksinkertaisesti toimi sketsihahmona. Kai mä odotin tältä liikoja kun annoin viimeksi arvosanan 5/10, mutta nyt mun on tehtävä niinkin raju ratkaisu kun pisteiden alentaminen kahdella. Ei vaan toimi ja ärsyttää. Eli arvosana tämän viikon lähetyksen jälkeen enää vain 3/10.


Nyt se on taas tehty. Kehitystä tapahtui tietyissä hahmoissa kun taas toiset rullaavat paikallaan ja tylsistyttävät. Toivottavasti mun mielipiteet ei eroa hirveen paljon yleisistä mielipiteistä, koska en todellakaan halua, että huonot porskuttaa taas finaaliin kun taas hyvät tippuu ensimetreillä.

Terveisin,
Tekko

24012017 | Ulkonäköpaineitako?

Tänään mä ajattelin puhua teille vähän "ulkonäköpaineista". Se on lainausmerkeissä ihan syystä. Mä en tule tekemään tätä mitenkään hirveän vakavamielisenä, mutta silti tulen käsittelemään aihetta niinku mä sen itse koen.

Alotetaan ihan sillä, että eilen mä selailin mun vanhoja kuvia. Yhtäkkiä muistin, että mulla on tallessa vielä noin 23 vuotta vanhoja kuvia itsestäni ja tein pienen kollaasin.

Ensimmäinen kuva on sieltä kun olin nollaluokalla ja viimeinen kuva on uusin Facebook-profiilikuvani. Huomaatte, että mä olen ehkä jollain tavalla muuttunut tässä vuosien mittaan.

Huomaatte ensimmäisen "ulkonäköpaineeseen" liittyvän kohdan rivillä 1 kuvassa 7. Jos en aivan väärässä ole, niin se on mun kutosluokan kuva. Kaikki kuvat ennen sitä on "mennään kuvaan sellaisena kun olen"-meiningillä – tai pikemminkin semmoisena kun äiti mut aamulla kouluun laitto. Huomasin sillon kutosluokalla, että kaikki muutkin panosti luokkakuvaan ja meikäläinen sit ennen kuvaa menin laittamaan vessaan tukan pystyyn vedellä.

Sen jälkeen mä vaihoinkin jo koulua ja jo siinä vaiheessa tajusin, että mä tahdon mennä semmosena kun mä olen. Kutosluokan tukka äkkiä pystyyn-kuva oli siis melkein ainut, jossa katsoin mallia muilta – halusin olla kuin muut. Yläasteen sain olla rehellisesti minä.


Rivi 2, kuva 3: Ammattikoululainen ensimmäistä vuotta. Mä olin tuolloin hyvin ahdistunut kaikesta – hei, mä olin teini. Sen näkee varmaan kuvastakin. Lipan alla piilossa ja naama niin tuimana kun vaan voi. Mua ruvettiin kiusaamaan koulussa ja vaikka mä halusin olla semmonen kun mä oon, niin yritin silti "muodin huipulle" – hain kai hyväksyntää. Annoin siis tukan kasvaa ja vaihdoin verkkarit kitaraan, eiku, hetkinen. Ei se noin menny. Tukka kuitenkin sai kasvaa, se oli sillon muotia. Näette siitä seuraavasta kuvasta viimesen päälle muodikkaan hiustyylin.

Toinen vuosi amiksessa ja siihen se sitten jäikin. En löytäny paikkaani sieltä ja jätin koulun kesken. Ja sen jälkeen mä olenkin mennyt ulkonäöllisesti täysin mun omilla ehdoilla.


Rupesin käyttää semmosia vaatteita kun halusin ja ihan sama mitä muut siitä ajatteli. Vielä tänäkään päivänä kaikki ei oo täysin hyväksyny sitä, että mä roikotan housuja tai että annan vaan osan mun tukasta kasvaa – Mä tykkään keesistä. Mä tykkään värjäillä mun tukkaa, koska tykkään myös välillä näyttää vielä enemmän erilaiselta kun muut ihmiset. Kai mun tyylini perustuu siis täysin kapinaan, mutta se on mua.


Minä oon semmonen kun vuodet ja omat mieltymykset on musta muokanneet. Loppupeleissä kuitenkin hei ihmiset, yksi elämä – tee se semmoseks ku haluut (koskee myös ulkonäköasioita). Se on itseasiassa yks semmonen asia, minkä itse olen sisäistänyt tässä vasta viime vuosina kunnolla, ja jonka mä toivon auttavan mut yli mun omista elämää vaikeuttavista asioista.

Menipä tää loppua kohden syvälliseks, vaikka yritin välttää sitä. No, näin se nyt jokatapauksessa menee.

Terveisin,
Tekko

Putous sketsihahmot 2017 | Ensimmäiset mietteet

Mä olin tänään aivan kahden vaiheilla, että lähenkö tähän hommaan vai en. Jos te luette tätä, niin mä olen päätynyt tekemään tän.

Mun kaikkien aikojen luetuimmat merkinnät on lähes kaikki liittynyt tv-sarjaan nimeltä Putous. Ja tänään aletaan taas kerran purkamaan sketsihahmoja. Ja sen pitempiä jaarittelematta käydään ensimmäisen hahmon kimppuun.

Amurin Enkeli

Jenni Kokander ja vuodesta toiseen toinen toistaan surkeampi hahmo. Okei, ehkä tässä tän vuoden hahmossa on pieni toivon kipinä – hyvin pieni. En menisi sanomaan, että hahmo olisi ylipuettu, joten siitä kyllä pakko antaa plussaa. Hokema oli ainakin ensimmäisen jakson perusteella hyvin rasittava.

Hahmolle arvosanaksi antaisin 5/10. Parantamisen varaa, mutta ei täysin toivoton. Hahmon tulisi tehdä jotain mielettömän hauskaa saadakseen itselleen paremmat pisteet. Yhden pisteen putoaminen on lähempänä kun yhden pisteen nouseminen.

"Ratiomies" Murosen Kari

Tää oli jännä. Minka Kuustonen ja ensimmäinen sketsihahmo. Oliskohan tässä saatu apua siskolta, koska tää vaikutti ihan kunnolla suunnitellulta – ja siskollahan on pitkä Putous-ura takanaan. Hahmo ei ole ylipuettu, vaan antaa selkeesti kasvot todelliselle radiomiehelle. Ton näkösiä niiden on pakko olla, jotka ei oo naamaansa näyttäny.

Hahmolle tässä kohtaa arvosana, hmm, 8/10. Ensimmäinen jakso teki vaikutuksen, joten odotukset on korkeella. Lisäisin kyllä vielä, että seiska oli hyvin lähellä. Joten seuraavaa jaksoa varten ei kannata ainakaan jarrutella.

Isä Nitro

Timo Lavikainen ja erittäin odotettu sketsihahmo. Siinä missä Minkan hahmo sai ensimmäisen hymyn huulille, niin Lavikainen nappasi ensimmäisen naurunhörähdyksen itselleen. Mietin pitkään ylipukeutumiskysymystä, kunnes tajusin, että aivan turhaan. Eihän tossa ole mitään liikaa, mitä mä oikein kuvittelin? Hahmohan on kirkonmiehiä ja pukeutuminen sen mukaista – ja nappiin meni.

Arvosana on kyllä vahva 8/10. Ja tässä tapauksessa taas yhdeksikkö ei ollut kyllä kovinkaan kaukana. Mä en edes odota mitään, mä tiedän että tää hahmo tulee olemaan hauska.

Aina Inkeri Ankeinen

Näyttelijänä Pilvi Hämäläinen ei sano mulle yhtään mitään. Mutta paikan Putouksesta se kyllä lunasti tällä hahmolla ehdottomasti. Sanoisin jopa, että potentiaalia voittoon asti. Hahmo ei todellakaan ole ylipuettu, vaan se on tehty juuri oikein. Ilmeet ja kaikki on niin toimivia.

Tässä kohtaa pidän hahmoa potentiaalisena voittajana, joten saa tähän mennessä korkeimmat pisteetkin 9/10. Toivottavasti hahmo ei vaan tule alas samalla vauhdilla kun pääsi ylös. Toivottavasti lunastaa odotukset.

Hansvilivili Hansvälimäki

Potentiaalisesta voittajasta päästiin ehdottomasti porukan huonoimpaan. Tässä kohtaa jos ruvetaan miettimään ylipukeutumista, niin mitäpä luulette, että meikäläinen on mieltä? Kaisa Hela on vienyt sen niin yli, että ihan hirvittää. Ja jos hahmon ylipukee, niin parempi olisi pystyä korjaamaan asioita hauskoilla jutuilla – epäonnistui siinäkin.

Arvosanaa ei tarvitse kun hetki miettiä. 1/10. Se ei edes käynyt lähellä kakkosta ja nollaa en viitsinyt antaa. Erittäin potentiaalinen ensimmäinen putoaja.

Turkka "Stögis" Kuppi

Ai hitto, tää oli täydellisesti puettu hahmo. Sisäänmarssi aiheutti jo hymyilyä. Mikko Penttilä on mulle myös täysin uusi nimi, mutta lunasti paikan Putouksesta ehdottomasti. Jutut ei välttämättä ollut niin mun mieleen, mutta hokema toimi ulkonäön kanssa niin täydellisesti yhteen.

Tässä oli potentiaalia melkein kauden toiseen ysiin, mutta arvosana vielä tässä vaiheessa 8/10. Uskon, että tää hahmo tulee vielä hauskuuttamaan Putouksen ystäviä monta kertaa.

Abdul Tuisku

Yks juttu mua harmittaa tässä Ernest Lawsonin hahmossa – liian suora viittaus Antti Tuiskuun. Hahmo olis toiminu paremmin jos siihen oltais jätetty semmonen oivaltamisen ilo ihmisille. Ainakin mä olen sitä mieltä. Nyt se on liian selvä kopio. Ehkä se siksi itsekin hokee, että "mie floppaan". Pukeutuminen, hmm, jos kuulisi nimen Abdul Tuisku, niin ehdottomasti näkisi sen mielessään juuri tuollaisena. Se meni nappiin.

Arvosana on hieman mysteeri jopa mulle. Mä päästän tän nyt kuitenkin sinne kultaselle keskitielle, eli 5/10. Siitä on hyvä lähtee rakentaa, koska peli ei ole vielä menetetty ja toivoa on.

Ei hemmetti, mä tein sen! Mä kirjotin kun kirjotinkin kaikista hahmoista pienet mietteet. Melkein kaksi tuntia siihen meni, mutta ehkä se kannatti.

Katellaan sit ensviikolla, että miten tilanne muuttuu hahmojen kanssa.

Terveisin,

Tekko

19012017 | Minäkö?

Hmm, kirjotusinto senkun taas jatkuu. Tällä kertaa en lähde kehumaan blogiputkea, koska sit se yleensä katkeaa siihen. Kannattaa pitää tää vaan tämmösenä "kirjotan kun tekee mieli"-blogina. Ei kannata siis yrittää liikaa.

Mä muistan kyl kun mulla oli joskus se "KE-Blog"-putki. Pyrin siis sillon kirjottamaan joka keskiviikko jotain. Ja sitä mä rupesin äsken tuolla pihalla miettimään. Sit siirryin ajatuksesta seuraavaan ja rupesin pohtimaan sitä, että kuinka tärkee tää blogi on mulle ollu.


Eli vuodesta 2009 alkaa olemaan jo 8 vuotta ja niin kauan mä olen siis ylläpitänyt tätä. Mulla on ollut kausia kun oon halunnut tuottaa sisältöä aktiivisesti ja kausia kun en oo saanut mitään aikaseksi. Joskus ottanut stressiä tänne kirjottamisesta ja ajanu itteni tän kanssa piippuun. Ajatelkaa, blogin kanssa.

Mulle on tärkeetä saada kirjottaa mun aivojen suoltamaa tavaraa ylös ja siihen tää blogi on ollut erittäin hyvä apukeino. Vakavia sekä omasta mielestä hauskoja juttuja tullut kirjotettua tänne ajan saatossa aika paljon.

Mun on helpompi pitää asiat kontrollissa kun oon kirjottanut niistä tänne. Kuten viime vuonna mun "laihdutusprojekti". Mä onnistuin siinä tosi hyvin ja isoin kiitos kuuluu tälle blogille. Vaan heti kun lakkasin kirjottamasta sitä koskevia asioita tänne, niin kaikki lässähti.

Tahdon kuitenkin uskoa, että kun lumet sulaa ja tulee paremmat kelit, niin meikäläinen on taas rullaluistimien päällä. Ilman, että tarvitsee erikseen tulla tänne kirjottamaan siitä.


Mä oon yrittäny pitää tän blogin mahdollisimman selvänä ja yksinkertasena. Esimerkkinä vaikkapa hymiöt – niitä mä en vaan yksinkertaisesti lisää tänne. Ne sotkee jotenkin omaa kykyäni lukea tätä tekstiä. Ja jos teistä joskus tuntuu siltä, että mä kirjotan tosi vakavanaamasesti jotain, niin ehkä se on vaan sen syytä, että hymiöt on nykypäivää ja kun niitä ei ole, niin ihminen on muka erittäin vakavamielinen kokoajan.

Ja nyt tuli epämiellyttävän pitkä ja varmasti vääräoppinen lause. Noita mä yritän myös välttää. Yritän kirjottaa asiat mahdollisimman lyhyesti ja selvästi, jotta omakaan lukeminen ei siitä kärsisi. Piti kuitenkin tehdä vahingossa tommonen esimerkki tänne.


Oon käyttäny myös aika paljon tässä vuosien saatossa ajatusviivoja. Tarkkasilmäsimmät on varmasti huomanneet, että ne on ollut kyllä ihan normaaleja viivoja. Totta. Tän vuoden isoin uudistus *rumpujen pärinää* on oikeenlaiset ajatusviivat.

Mä en edes oikeestaan tiedä käytänkö mä niitä oikein. Mä oon vaan ite tottunut niihin ja ne on helpottanu edelleenkin mun omaa lukemista. Pääosin siis teen tätä blogia minua itseäni varten, mutta lukijat on aina erittäin suuri plussa – kommentit vielä suurempi plussa.


Ilman palautetta on vaikeeta lähteä kehittämään itseään. Siksi kommentoinnin mahdollistaminen oli mulle tärkeetä. Muistan joskus aikoinaan kun käytin juuri tuota kyseistä ajatusviivaa paljon paljon enemmän kun nykyään. Joku mulle siitä mainitsi: "lopeta nyt toi turhien viivojen käyttäminen". Rupesin pohtimaan sen käyttöä ja vähensin sitä huomattavasti. Olisin kyllä voinut jostain lukea niiden oikeaoppisesta käyttämisestä, mutta en halunnut. En varmaan saisi käyttää niitä koskaan. Siksi käytän niitä siten kun itse haluan.


Sitten päästään noihin kuviin, joita käytän merkinnän alussa. Itse kutsun niitä kansikuviksi. Mä muistan kun tuotin tekstiä ilman niitä. Olihan merkinnät aina tylsän näköisiä. Muistan sieltäkin kommentteja, että "näitä on tylsä lukea, kun ei oo mitään kuvia". No, en tiedä ajettiinko sillä ihan sitä ajatusta, että pitäis saada ees jonkinlainen "kansikuva", mutta sen mä kuitenkin toteutin.

Niiden tekeminen on hauskaa, ja jos ne onnistuu niin ne on myös hienona lisänä merkinnälle. Oon välillä miettiny, että voisin ruveta tekee joitain muitakin kuvia tänne, mutta en mä vaan koskaan keksi mitä. Valokuvien lisääminen olis aina liian raskas työvaihe, joten en siihenkään ole päässyt sisälle. Ne kuuluu semmosiin "supermerkintöihin" – semmosiin, kun jaksaa nähdä enemmän vaivaa.


Nyt tuotan tähän semmosen kansikuvan, jossa lukee jotenkin hienosti "Minä bloggaajana" tai jotain vastaavaa. Tosin, te sen jo tiedättekin millanen kansikuva tällä merkinnällä on. Ja nyt ihan viimeistä kertaa mainitsen: mä teen kansikuvat aina vasta kun oon saanut tekstin kirjoitettua. Siksi se joskus saattaa näyttää siltä, että "Onhan sillä aihe? Mitä se valittaa, että ei muka ole?"


Ei mulla muuta lisättävää tähän merkintään. Tai itseasiassa! Tästä tuli mieleen semmonen juttu, että mä en yleensä tykkää edes jälkikäteen pyyhkiä asioita mitä oon kirjottanut. Kuten nyt esimerkiksi tässäkin: "Ei mulla muuta lisättävää tähän merkintään"-lauseen olisi voinut pyyhkiä pois ja jatkaa merkintää ihan normaalisti. Mä vaan tykkään tuottaa tätä "reaaliaikaisesti". Ettei tää oo mitään niin etukäteen suunnitellun näköistä.

Ja nyt kun pääsin taas vauhtiin, niin mainittakoon vielä tosta miten mä lopetan nää mun merkinnät aina. Mä muistan kun keksin omasta mielestäni hauskan idean tälle blogille: mä kirjotan ikäänkuin kirjeitä. Ja siksi loppuun pitää aina kirjoittaa terveiset itseltään. Nykyään se on ihan vakava juttu jo. Se pitää laittaa sinne ja se pitää kursivoida, jotta mä olen itse tyytyväinen päättämään blogimerkinnän.

Nyt mulla ei ole enää muuta.

Terveisin,
Tekko

18012017 | Stressaanko?

Mun tekee taas mieli kirjottaa. Ilman mitään järkevää aihetta taaskaan. Eli mennään taas tyylillä: jos mulla tulee mieleen tässä jotain niin kirjotan ylös. Huvikseni.

Mä oon kai sen aikasemminkin teille kertonut, että mun vaan joskus tekee mieli kirjottaa. Tiedättehän, samalla tavalla kun joskus tekee mieli vaikka sipsiä ja sitä on saatava heti. Mun tekee mieli kirjottaa ja mun on saatava kirjottaa heti. Ja sillon ei aihetta oo ehtinyt ennalta miettimään.

Ja kun on kirjottanut näin kauan blogia (vuodesta 2009 tänne), niin sitä tulee väkisinkin kerrottua samoja asioita uudestaan ja uudestaan. En mä esimerkiksi muista mitä mä oon vuonna 2011 kirjottanut.

Ja nyt kun mainitsin vuoden 2011.. Ihan huvikseni voisin kaivaa sieltä jonkun pienen tekstinpätkän tähän. Muistellaan ikäänkuin vanhoja.


18.7.2011:

Olihan taasen suhteellisen mukava viikonloppu. Ja saattaapi olla, että mä taasen toivon, että olispa jo seuraava viikonloppu. Kummallinen kierre. Viikonloppuna on hauskaa, sunnuntaina ei yleensä, ja sit alkaa heti jo odottamaan seuraavaa viikonloppua. Arjet on tylsiä ja tylsiä, mitä nyt välillä myös vähän tylsiä.

Mietteet on kyl aika paljolti muuttunut tosta. Sitä kun elää työttömänä niin päivän on melkein toistensa kopioita – Oli sitten maanantai tai lauantai. Mä kyllä vahvasti toivon, että alkais pikkuhiljaa löytymään jotain työtä. Oon ruvennu nyt paljon aktiivisemmin tutkimaankin, mutta vastaan ei oo tullu kyllä yhtään paikkaa mikä houkuttais.

Toisaalta kai sitä pitäis vaan napata joku työ. Mutta te tiedätte mut, jos se paikka ei miellytä: en mä siellä viihtyis, joten se vaan aiheuttais lisää stressiä ja ahdistusta. Kai mä vaan oon sit liian vaikea ihminen.

11.10.2011:

Parin tunnin mököttämisen jälkeen mä sitten innostuin maalaamaan puunkantotelineille uutta väriä ja se oli ihan lepposaa hommaa. Jopa niin lepposaa hommaa, että voisin kouluttautua pintakäsittelijäksi. Voisin ruveta entisöimään tuotteita, hmm.

Syntyiköhän se idea oikeesti tuolloin? No, pintakäsittelykoulut on käyty, mutta ei siitäkään ilmeisesti koskaan oikeaa ammattia tule. Edelleenkin maalaaminen on hauskaa ja lepposaa, mutta työpaikkakokemukset (muutama) on ollut epämiellyttäviä.

Hmm, niin, hommia olis mitä tykkäisin tehdä, mutta oon liian huono tulemaan ihmisten kanssa toimeen. Mun pitäs päästä jonkun kaverin kanssa samaan työpaikkaan aluks, että mä löytäisin sen viihtyvyyden sieltä. Kai.


23.12.2011:

Mitäs kaikkee tähän vuoteen on sitten mahtunut? Valmistuminen, täytin parillisia lukuja, pajaelämää.. Vuoden ehdoton kohokohta lähti varsinaisesti liikkeelle tuolta 29.8. ja on jatkunut tähän päivään asti ja kun sanotaan, että toivossa on hyvä elää, niin jatkuu vielä vaikka vanhainkotiin - mun puolesta!

Onneksi se asia ei ole muuttunut mihinkään näiden kuluneiden vuosien aikana, vaikka onhan niihin mahtunut ylä- ja alamäkeä. Ehkä mä silti vieläkin uskallan elätellä toiveita siitä, että se jatkuu vaikka vanhainkotiin – mun puolesta!

Mä kyllä tiedostan, että mä en oo ainut joka stressaa mun työtilannetta, mutta toivon kyllä vahvasti, että se ei ole kamelin selälle liikaa. Joo, tää näköjään menee kokoajan tohon mun työtilanteeseen. Mä stressaan sitä taas erittäin paljon.

Huomaatteko miten se stressaa mua? Mä yritän tutkia tässä mun vanhoja blogimerkintöjä ja mainita niistä jotain hauskaa, mutta se vaan kokoajan menee siihen, että "mulla ei ole töitä".

Ehkä on vaan helpompi lopettaa tää merkintä tähän ja kirjottaa seuraavan kerran sit kun mielessä pyörii muutakin kun oma turhanpanttina pyöriminen.

Terveisin,

Tekko

10012017 | Kotimaisia tv-sarjojako?

Uusi blogimerkintä, mikä ihana tekosyy keittää kahvia. Vai oliko se: kahvi, mikä ihana tekosyy kirjoittaa blogimerkintä? No, kuitenkin, tässä tätä taas tulee.

Kuten saatatte huomata, niin mulle on iskenyt blogauskausi taas päälle. Eilisen merkinnän jälkeen mietin heti, että mitähän sitä seuraavaks kirjottais. Ja vaikka mä oon sitä tässä nyt vuorokauden pohtinut, niin ei mulla ole oikein mitään semmosta aihetta mitä lähtisin tässä käsittelemään. Kirjoitan taas vaan siksi, että tekee mieli kirjoittaa (otsikoin merkinnän jälkikäteen, joten te jo tiesittekin mitä keksin).


Hetkinen, itseasiassa muistin! Mulla on pitkään pyörinyt joku sama ajatus päässä josta haluaisin kirjoittaa. Vaan harmittava takaisku on se, että en muista tällä hetkellä sitä, että mikä se asia oli. Hmm.

Eipäs! Muistanpas minä! Aihe on semmonen kun vanhat kotimaiset tv-sarjat. Mä tiedän, mä tiedän, oon kirjottanut tästä aikasemminkin. Mutta en muista oonko kirjottanut tätä asiaa mikä nyt on mielessä (pitkäaikasen blogin varjopuolia, kun ei muista mistä on kirjottanut ja mistä ei).


Me ollaan siis Eiran kanssa kovia kuluttamaan noita 90-luvun vanhoja tv-sarjoja. Mainitakseni niistä muutaman, sanon semmoset sarjat kun Blondi tuli taloon ja Ihmeidentekijät. Itseasiassa ensimmäisenä mainittu on meillä taas syynissä. En edes muista kuinka monta kertaa me ollaan noi katottu molemmat sarjat täysin läpi, mutta aina ne jaksaa pyöräyttää uudestaan.

Aikasemmin oon maininnut siitä, että kun nykyään ei osata tehdä kunnon tv-sarjoja, jotka kestää katselukertoja. Mä vaan mietin, että mihin on nää vanhat hyvät tekijät hävinneet?

Ois meinaan aivan mahdottoman mahtavaa saada esimerkiksi jatkoa Blondi tuli taloon -sarjalle. Silleen, että kun kaikki ne on kasvanu ja vanhentunu, ni palattais kattomaan mitä niille nykyään kuuluu. Ei niille näyttelijöille, vaan niille hahmoille siinä sarjassa.

Muistan lukeneeni joskus jostain, että Kyllä isä osaa -sarja sai jonkun teatteriesityksen tässä viime vuosina. En sitten tiedä, näyttelikö ne niitä vanhoja kohtauksia vanhempina vai oliko niillä ihan uudet kuviot, mutta mun mielestä aivan mieletön veto. Mä haluaisin kyllä nähdä sen.


Ja ehkä mun on pakko nyt vielä perua vähän mun sanomisiani. Osataan nykyäänkin tehä ihan hyviä tv-sarjoja. Niistä voisin mainita muutaman: Roba, Syke, Kimmo ja Downshiftaajat. Joku noista sarjoista voi mahdollisesti parinkymmenen vuoden päästä olla semmonen: "Hei, katotaan nyt toi koko Roba taas alusta loppuun!" Sanoin Roba, vaikka veikkaan, että Downshiftaajat voi olla näistä vaihtoehdoista se, joka kestää aikaa.


Mitään ei voi koskaan ennalta tietää. Silti mun mielestä jokin taika noissa 90-luvun sarjoissa on. Vaikka osaa jo melkein vuorosanatkin ulkoa, niin silti niitä tekee mieli katsoa.


Jos sinä siellä olet ollut kirjottamassa tai tuottamassa tai mitä tahansa jotain hyvää 90-luvun sarjaa, niin pistäkäähän harkiten uusia kausia. Mä odotan ainakin jatkoa seuraaviin sarjoihin: Blondi tuli taloon, Ihmeidentekijät, Kyllä isä osaa ja Puhtaat valkeat lakanat (ei oo niin pakollinen, koska tää sarja sentään loppu jotenkin).

Ei mulla taas muuta.

Terveisin,
Tekko

09012017 | Ärsyttääkö?

Heräsin, otin kahvia ja menin tupakalle. Tulin takaisin sisälle ja käynnistin "sormienvenyttelypelin" (The Binding Of Isaac). Pelasin noin tunnin ja ehkä mun sormet on nyt tarpeeks hereillä ja vetreenä, että voin tuottaa teille vuoden ensimmäisen blogimerkinnän.


Miten kävi joulukalenterin? No, ensin multa unohtui yksi luukku ja sen jälkeen mulla hävisi motivaatio täysin. Niin mua – jos joku ei onnistu, sit en edes jaksa yrittää. Ihan hyvin se lähti käyntiin, mutta oma typeryys aiheutti liian aikasen lopun. Vähän harmittaa kyllä, koska mulla oli nyt vissiin kahtena edellisenä vuonna täysin onnistunut joulukalenteriputki.


Mulla oli kyllä ihan oikea aihekin tälle merkinnälle, mutta ajattelin alottaa sen kevyesti selittelyllä. Sen pidemmittä puheitta itse asiaan.


Mä alan ilmeisesti olemaan jo vanha. Haluutte kai, että mä avaan tätä teille? No, se oli itseasiassa tarkotuskin, joten miksi edes esitin kysymyksen? Jouduinko mä nyt kysymyskierteeseen? No, alotetaan äkkiä.

Mä olin nuori sillon kun suomiräp oli aika uus juttu. Mä rakastuin siihen sillon. Voidaan melkein sanoa, että Avaimen Punainen Tiili -albumi on mun ensirakkaus. Ei oo tullut tähän päivään mennessä parempaa levyä keltään – enkä usko, että tuleekaan.

Te jotka ootte lukenu mun juttuja vähän pidempään, tiedätte, että mä en ole kovin suuri nykymusiikin fani. Joten tiedättekö miten tätä vanhaa räppipäätä ärsyttää se, että joku nykypäivänä sanoo, että joku nykybiisi "on kyllä parasta suomiräppiä ikinä". Kaikenlisäksi yleensä kyseessä on joku etäisesti suomiräppiä muistuttava poppibiisi. Tekis mieli repiä hiuksia päästään. Toki ihmisillä on oikeus mielipiteisiinsä, mutta mua rupee ärsyttää.

Joo, kaikenlisäksi eihän nykynuoret edes tiedä noita vanhoja kunnon artisteja/biisejä, joten ei mun pitäis kyllä olla niin herkkä tässä aiheessa. Kuunnella ite vaan sitä mitä kuuntelen ja antaa muiden kuunnella sitä mitä muut kuuntelee. Mutta tietäkää ihmiset se, että mikään nykypäivän musiikista ei ole "parasta suomiräppiä".


Toinen juttu liittyy myös tähän matalaan ärsyyntymiskynnykseeni. Eli, me asutaan tämmösessä pienkerrostalossa. Meillä on tässä tämmönen pieni sisäpiha. Pihalla pieni lisärakennus. Lisärakennuksessa pari autotallia. Autotallit on nyt vuokrattu uusille ihmisille. Nää uudet ihmiset on nyt syy mun irtirevityille hiuskarvoille.

Tiedättehän kun johonkin asiaan tottuu ja yhtäkkiä jokin muuttuu? Meillä on ollut meiän piha ja yhtäkkiä se on myös joidenkin autonrassaajienkin piha. No joo, ei se mitään jos ne on siellä tallissa ja touhuaa omiaan. Mutta kun siinä myös tupakoidaan! Okei, ei tupakointikaan mua häiritse. Tiedättekö mikä mua oikeestaan ärsyttää? No se, että ne jumalauta heittelee tupakantumppeja MUN pihalle!

Ja oikeestaan myös sekin, että siinä on jatkuvasti useita autoja. Siellä ravaa kokoajan väkeä.

Viime kesänä mä potkin aika paljon jalkapalloa tossa meiän pihalla, mutta arvatkaa tuleeko se onnistumaan tulevana kesänä jos nää pihanvaltaajat on vielä täällä? Mua niin ärsyttää! Tupakantumppeja ja autoja enemmän kun laki sallii. Miten mä selviin tästä? Mietin kyllä semmosta vaihtoehtoa, että käyn tunkemassa ne tumpit sinne autotalliin jostain reiästä ja voisin kyllä käydä kippaamassa ton meiän tuhkakupin sisällönkin sinne viestinä: "Täällä määrään minä".


Asioita ei saa muuttaa ilman mun lupaa ja ainoastaan saa arvostaa samoja asioita kun minä. Tämä oli päivän opetus. Vaikkakaan en suosittele ottamaan liian vakavasti.

Mutta sellanen oli vuoden ensimmäinen blogimerkintä. Alotettiin vahvasti sillä, että mikä ärsyttää. Ja ainii! Hyvää alkanutta vuotta 2017!

Terveisin,
Tekko