Ensimmäinen kerta!

Näköjään kesäkuuputken jälkeen on vähän vaikeuksia kirjoittaa aktiivisesti.. Sitä ensin pääsee hyvään vauhtiin, mutta sitten kun sitä täytyy alkaa jarruttelemaan niin loppuukin se jo kokonaan. Voisin väittää, että mulla ei ole ollut aikaa ja muuta, mutta se olisi valehtelua.

Mä oon lähes päivittäin avannut ton sivun mistä voisi alkaa kirjoittelemaan, mutta ei mulla ole ollut aikomustakaan niin tehdä. Se vaan jäi jotenkin tavaksi. Sieltä tosin näkee myös tilastoja, joten kai mä niitä lähinnä olen tutkiskellut. Ehkä. En minä tiedä.


Mun piti tulla kirjottelemaan ensimmäisestä kerrasta, kuten varmaan jo otsikosta huomasitte. Tarkoitin kuitenkin ensimmäisiä kertoja, mutta monikossa se ei olisi niin houkutteleva, eikö? Kokeilen tässä vähän tämmöstä nuorison ja etenkin lehdistön käyttämää clickbait-kikkaa. Otsikoin mahdollisimman kiinnostavasti, mutta sisältö ei olekaan suoraan sitä mitä te ajattelitte sen olevan. Naurattaako? No, ei minuakaan. Tämmönen klikkauksien kalastelu saisi jo loppua!


Mun täytyy myöntää, että mun aivot on jo sen verran surkastuneet, että en muista kovinkaan kirkkaasti asioita nuoruudesta. Haluaisin kyllä, mutta mun muistissani nyt ei ole kehumista.

Kuitenkin, ensimmäinen tupakka. Missä, miten ja miksi? En osaa sanoa, että onko tämä ihan ensimmäinen kerta, mutta ensimmäisiä mitä muistan. Elettiin mahdollisesti vuotta 2003-2004, Vesa-Matti oli tuolloin 14- tai 15-vuotias. Väittäisin, että ehkä mä olin 14. Suoritin kuitenkin yläasteen viimeistä vuosiluokkaa, eli tuttavallisemmin ysiä. Tupakointi oli silloin joidenkin omanikäisten suuressa suosiossa, koska kaikki kielletty kiinnosti. Mua se ei suoranaisesti kiinnostanut, mutta sanotaanko nyt näin, että ryhmäpaine ajoi kokeilemaan.

Koulupäivä oli juuri päättynyt ja oltiin päästy bussilla Hyvinkään rautatieasemalle. Olin kuullut juttua, että meidän koulun oppilaat vetelee tupakkia alikulkutunnellissa. Sinne siis oli jostain syystä mentävä itsekin, koska sinne meni kaikki muutkin. Muistelisin, että nyt jo edesmennyt kaveri oli siinä silloin pääpiruna ja houkuttelijana – niin kuin se taisi olla kaikessa pahanteossa aina.

Meillä ei ollut tupakkaa, sen muistan. Mitä tekee tupakanhimoinen nuori kun ei ole tupakkaa? No, se varmaan pyytäisi jotain hakemaan tai jotain, mutta ei me.. Me kerättiin – ihan oikeesti – tumppeja maasta ja poltettiin niitä. Köh, köh, ei se hyvää ollut.

Jonkin aikaa maatumppeja polteltuamme yksi meidän rinnakkaisluokkalainen tuli kysymään, että halutaanko me ihan oikeet kokonaiset tupakat. Vau, onpa se ystävällinen! Meillä ei koskaan ollut kovin hyvät välit rinnakkaisluokkalaisiin, mutta oltiin liian sinisilmäisiä epäilemään mitään. Tyyppi tarjosi meille tupakat, muistaakseni vielä sytyttikin ne meille ja me oltiin ihan, että vau, kiitos, mahtavaa! Köh, köh, ei se hyvää vieläkään ollut.

Rinnakkaisluokkalaiset hävisivät alikulkutunnelista ja me jäätiin ihan innoissamme tupakkejamme polttelemaan sinne. Eipä aikaakaan kun meidän koulun apuopettaja, joka ei koskaan käy alikulkutunnelissa, kävelee rappusia alas meidän luokse ja toteaa pettymyksensä meihin. Kyllä, rinnakkaisluokkalaiset kundit oli käynyt käräyttämässä meidät! Tarjosi tupakat, jotta jäädään kiinni ja saadaan sanktiota.

En muista mitä siitä seurasi, enkä oikein muutakaan asiaan liittyvää. Sen vaan muistan, että kyllä se oli kova paikka nuorelle kundille, mutta samalla hyvin opettavainen tapaus. Ton jälkeen mä pysyin tupakasta erossa 5 vuotta, kunnes hölmönä heikkona hetkenä siihen taas hairahdin. Mä kuitenkin sen viitisen vuotta kerkesin inhota, melkein ihan vihata kaikkea tupakkaan liittyvää. Sitten joku sanoi, että se auttaa stressiin ja poistaa pahimman v-tutuksen, joten olihan sitä pakko siihenkin vaivaan kokeilla.. Ja siitä se ajatus sitten lähti.


Alkoholin kanssa mennään varmaan noihin samoihin vuosiin.. Rehellisesti sanoen, mä en muista ihan ensimmäistä kertaa, mutta mun päässä mulle on muodostunut semmonen ensimmäinen kerta minkä muistan, jota siis pidän nyt ensimmäisenä kertana. Oliko tarpeeksi epäselvästi kerrottu?

Tämä sijoittuu päivään ennen ysiluokan päättäreitä. Kotiväelle piti sanoa, että menen isoveljelle yökylään, koska se asui lähempänä mun koulua ja mun olisi helppo siitä aamulla vaan hyppiä parin tien yli, eikä tarvitsisi bussilla matkustaa.. Itseasiassa oon aika varma, että koulubussi ei olisi edes liikkunut sinä päivänä? Voi olla, että olen aivan väärässäkin.

Ja ihan varmasti mun oli tarkoitus vaan mennä yökylään ja herätä reippaana aamulla, mutta matkaan taisi tulla pari muuttujaa. Taisi isoveli hakea, ellen ihan väärin muista, pari 12-packia kaljaa. Kaljat oli vielä silloin hyvin pitkälti lasipulloissa ja toi 12-pack taisi olla yleisin asia mitä ostettiin kun haluttiin juopotella.

Matka porukoilta isoveljen kämpille oli kuitenkin sen verran pitkä, että siinä matkalla ehdittiin jo muutamat oluset juoda. Se alkoi tuntua pienenä nipistelynä raajoissa, mutta ehkä eniten sormissa. Se oli samaan aikaan aika pelottavaa, mutta jännää toden totta. Onneksi se oli isobroidi, jonka kanssa niitä siinä siemailtiin ja humalluttiin yhdessä.

Ja sitten mä en taas muista mitään. En siis ollut niin kännissä, ettenkö sen takia muistaisi mitään, mutta tuosta ajasta alkaa olemaan jo niin kauan, että kovalevy alkaa olemaan pyyhkiytynyt jo siltä osin. Siirrytään siis seuraavaan aamuun, koska tärkeä päivä, päättärit. Heräsin ensinnäkin myöhässä ja hieman täristen. Etsin vaatteeni äkkiä päälleni ja lähdin harppomaan koulua kohti. Kerkesin siihen päätilaisuuteen, huh. Mulla oli jonkinlainen juhla-asu päällä, mutta en mä kerennyt sitä mitenkään asettelemaan.

Meidän luokka siirtyi seisomaan salin eteen todistusten ja ruusujen jakoa varten. Minä, krapulainen nuori, siinä rivissä vissiin noin keskivälissä, katsoin kun opettaja aloittaa todistusten jaon, sanoo jotain kannustavaa aina oppilaalle ja halaa tätä. Mun kohdalla.. Niin, no, se vaan suoristi mun paidan kaulukset, antoi todistuksen ja ruusun ja siirtyi eteenpäin. En tietääkseni ollut mitenkään epäsuosittu oppilas tai huonokaan, mutta ilmeisesti haisin vaan vanhalle kaljalle tai jotain.

Tilaisuus oli ohi ja siitä sitten leuhkimaan kavereille, että ei hemmetti mikä krapula..


Ja näin saatiin Veskun tarinatuokio päätökseensä. Ei tämä ketään varmasti hyödyttänyt mitenkään, mutta toivottavasti edes joku viihtyi tätä lukiessaan. Ja jos siellä on lukijoina ihmisiä, jotka muistaa jotain paremmin noista tapauksista, niin saa korjailla. Mä kerroin vaan asiat siten miten mä ne muistan. Ja kun tapauksista on kohta se 20 vuotta, niin on ne vähän hämärän peitossa. Oli kuitenkin kiva muistella ja yrittää muistaa.

Nyt ei mulla muuta. Paitsi pahoittelut vielä tosta hieman harhaanjohtavasta otsikoinnista, mutta oli pakko kokeilla mitä se tekee lukijamäärälle.

Terveisin,

Vesa-Matti

Mahtava Max

Mä ajattelin, että olisi kiva pitkästä aikaa kirjotella vähän Maxista jotain. Päivittäin nimittäin saa ihmetellä, että mihin hävisi se pieni sängyssä makaava möykky, joka ei tehnyt juurikaan mitään. Ja lähes päivittäin saa olla ylpeä sen kehityksestä.


Aikoinaan mä opetin meiän toiselle kissalle, Masalle, että se saa ruokaa vaan jos se antaa tassun. Varmaan puoli vuotta mä sitä päivittäin yritin, mutta kissa ei vaan tajunnut. Sitten koitti se päivä kun se antoi tassun pyynnöstä. Sillon mä ehkä ekaa kertaa koin sen semmosen fiiliksen, että hei, mä olen opettanut jollekin jotain. Se oli hieno fiilis. Melkein kyyneleet silmissä mä vaan hölmönä hymyilin. Mä olin ylpeä Masasta ja siitä mitä oltiin saatu yhdessä aikaan.

Tämä alustus lähinnä siksi, koska nyt kun on tuo Max tuossa pyörimässä, niin se aiheuttaa tota samaa fiilistä tosi usein. Vaikka mä en asioita sille suoranaisesti opetakkaan, niin aina tulee se fiilis, kun Max oppii jotain uutta. Aika usein täällä saa melkein kyyneleet silmissä hölmönä hymyillä kun poika tekee jotain mitä se ei ole ennen tehnyt.

Kääntymisestä konttaamiseen ja nyt uusimpana hittinä tukea vasten nouseminen. Ja mitä kaikkea on vielä edessä! Kävelemiseen ei mene enää kauaa, uskoisin, koska se on ihmisen avustamana juoksennellut jo monta kuukautta. Se on yksi sen lempiasioista.

Ja se sen hymy, jestas.. Se tarttuu aina. Mun päivät ei nykyään lähde käyntiin ilman, että nään Maxin hymyn. Onneksi se yleensä hymyilee aina ensimmäisenä kun sille huomenet jollain tavalla toivotan. Jos yhtään sattuu heräämään väärällä jalalla, niin Max kyllä korjaa sen.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Vesa-Matti Nikander (@tekkomus) jakama julkaisu

Lisätään nyt tämä kuva tuolta Instagramin puolelta tänne. Siinä se seisoskelee taasen kerran meiän sohvaa vasten. Hurja vekkuli kun on, niin enää yhdellä kädellä pidetään tukea.

Ja kun sanon, että sitä ei pidättele enää mikään, niin joo, eihän se tosiaan vielä omatoimisesti kävele, että onhan se vielä asia joka rajottaa menemistä. Mutta kun konttaamallakin pääsee, niin taas toisaalta ei sen perässä meinaa pysyä. Käännät katseen hetkeksikin, niin poika on missä sattuu.

Ja sitten on se toinen puoli kolikossa, että vaikka se aika omatoimisesti asioita nykyään tekeekin, niin on se myös aikamoinen roikkuja ja ripustautuja. Jos hän päättää, että nyt on ihmisläheisyyden aika, niin silloin sitä ei voi lattialle laskea ja jättää touhuamaan. Ensinnäkin se on siinä tilanteessa lähes mahdotonta saada istumaan lattialle, koska hän haluaa olla pystyssä ja ehdottomasti jonkun pitää pitää kiinni hänestä. Jos sen yrittää laittaa istumaan, niin ensin sen jalat pitää saada jotenkin pelaamaan mukana, koska ne on kyllä yhdenlaiset palikat siinä kohtaa.. Ne ei käänny, ei mihinkään suuntaan. Ja jos ne jossain vaiheessa jotenkin saa avustettua istuma-asentoon, niin sitten alkaa huutaminen. Hän ei tahdo.

Ja näillä helteillä se Maxin ripustautuminen on.. No, sanotaanko, että aika tuskallista hommaa. Toki siinä tahtoisi olla mukana, mutta kun ei vaan kykene. Itse on hikinen ja poika on hikinen.. Maxiahan se ei haittaa, mutta itse tuntee olonsa kyllä hyvin erittäin tukalaksi.

Ja sitten taas se, että ei se varmaan pitkään ole tuollainen. Aika menee niin nopeesti jotenkin ja kehitystä tapahtuu kokoaika. Kohta se ei varmaan enää edes välitä vanhemmistaan, nyyh. Kohta se on jo aikuinen ja kaikkea. Toisaalta tässä kohtaa Maxin kehitystä olisi kiva, jos se jäisi vähän pidemmäksi aikaa tähän elämänvaiheeseen. Siis, tarkotan, että olisi kiva jos joku voisi kellon seisauttaa ja ajan pysäyttää.

Jotenkin tuntuu, että ihan sama mitä tässä kirjottaa, niin kohta pitää sanomisensa kumota. Tää on jotenkin tosi semmonen.. Hmm, haluaisi, että Max olisi aina tommonen pieni ja hellyyttävä olento, mutta sitten kyllä haluaisi myös lisää niitä ylpeyden aiheita kun se taas oppii jotain uutta.

En tiedä. Ja enhän minä ajankulkuun pysty mitenkään vaikuttamaankaan, joten ihan turha asioita on spekuloida edes. Aika menee, ihmiset kasvaa ja näin. Hienoa tää on joka tapauksessa!


Mulla meni nyt erinäisistä syistä johtuen aivot sen verran solmuun, että en tiedä pitikö mun vielä jatkaa tätä jotenkin ja jos piti, niin miten.. No, kyllähän tässä jo aika paljon taas tuli, joten ehkä tän voi tähän lopettaa. Jos jotain tulee vielä mieleen, niin kirjoittamaan voi aina palata.

Terveisin,

Vesa-Matti

Välitilassa vellova tyypperö

Mä kirjottelin tossa 7. heinäkuuta ihan sopivan mittasen blogimerkinnän, mutta se on edelleenkin keskeneräisenä tuolla. Mä kirjotin sen tosi väsyneenä, enkä näin ollen ollut kovinkaan tyytyväinen siihen. Kirjotan nyt hieman paremmin levänneenä samat asiat uudelleen ja poistan ton vanhan. En tiedä miksi tämä piti teille tässä kohtaa selittää, mutta selitetty mikä selitetty, ei voi perua. Tai siis voisi, mutta.. No, antaa olla.

Meen kohta tekemään mun herkkukahvini loppuun ja jatkan sen jälkeen tätä merkintää. Tämäkin oli teille sikäli turhaa tietoa taas, että ette te tässä mitään taukoa tule taas huomaamaan. Onkohan musta tulossa tosi huono blogaaja kun aina selittelen vaan tämmösiä turhia? Rehellisesti, mä en ole vieläkään nukkunut kunnolla, mutta paremmin kun viimeksi, joten tää on varmasti hyvin sekavaa jälleen kerran. Voihan taas käydä niinkin, että ei tämäkään blogimerkintä koskaan näe päivänvaloa ja alottelen seuraavan merkinnän taas hyvin sekavilla selittelyillä.. Ajauduinkohan nyt jonkinlaiseen noidankehään?


Vielä tässä kun odottelen kahvin tippumista niin voin kertoa teille mun salaisen reseptin tohon kahviin. Tarvitsette noin 21-25g tummapaahtoista kahvia. Enemmän on parempi. Ison kahvikupin; meillä on noita tommosia isoja Taika-sarjan kuppeja ja niihin tulee oikein hyvät mittasuhteet. Kahvinkeittimen kakkosviivaan asti vettä.. Hmm, mikähän olisi tarkempi mitta? Ehkä 2 dl? Kävin mittaamassa ja se taitaa olla aikalailla 2,5 dl vettä. Keitätte sen kahvin siinä sitten ja siinä odotellessa kirjottelette blogia tai jotain.. No, ei tarvii. Otatte teelusikan ja kaadatte siihen tummaa siirappia. Kyllä, tummaa siirappia. Laitatte sen lusikan sinne mahdollisesti Taika-kupin pohjalle ja kaadatte sen juuri keitetyn kahvin kuppiin. Sitä kahvia tulee sinne pohjalle aika liru, mutta ei se haittaa, tää on aika viileetä kahvia ja sopii hyvin tämmösiin kuumiin kesäpäiviin. Nyt kun teillä on isossa kupissa siirappi ja kahvi, niin sekottakaa se hyvin ja kaatakaa lopuksi kuppi täyteen kauramaitoa. Oatlyn harmaa purkki on parasta kauralientä kahvin joukkoon, joten suosin sitä.

Muuten, vihaan sitä, että kauralientä kutsutaan maidoksi, koska se ei täytä maidon määritelmää. Kauramaito ei tule minkään nisäkäsnaaraan maitorauhasesta, joten se ei ole maitoa. Kiitos, että sain avautua.

Ja takaisin tuohon kahviin. Se on hyvää! Mä vielä usein hifistelen oikein kunnolla ja jauhan pavutkin ite, koska se tekoprosessi tossa on tärkee myös. Itsejauhetuista tummapaahtoisista pavuista tulee ehdottomasti paras tämmönen meikäläisen kaffi. Toki voi olla, että tää resepti on ihan joku oikeakin kahviohje, mutta mä olen ihan puhtaasti kehitellyt tämän itse ja näin ollen kutsun sitä omakseni – kunnes toisin todistetaan.


Ja nyt kun meillä on tässä jo täysimittainen blogimerkintä, niin on hyvä mennä siihen asiaan. Kukaan ei enää jaksa lukea, joten voin olla ihan kuinka väsynyt tahansa ja kirjoittaa ihan mitä tahansa. Rehellisesti, tarkoitus olisi kuitenkin selitellä vähän, että missä tässä taas mennään.


Me kun muutettiin tänne Hyvinkäälle väliaikaiskämppään, niin mä jouduin jonkinlaiseen välitilaan. Mun on hyvin todella vaikeeta tarttua mihinkään asiaan ja hoitaa sitä loppuun. Mä en esimerkiksi ole saanut aloitettua paastoakaan vielä, koska ajattelen, että en tässä kohtaa sitäkään kerkeä. Me ollaan siirrytty tosi paljon tilailemaan ruokaa, koska en jotenkin osaa tarttua ruoanlaittoonkaan, koska en muka jotenkin tässä kohtaa mitenkään kerkeä.

Mä muistan tän saman asian mun kolmenkympin kriisistä. Sillon se oli vaan huomattavasti isommassa mittakaavassa, koska ajattelin, että ei tässä elämässä enää mitään kerkeä, joten on turha mitään enää aloittaa. Sekin lähti vitsistä, mutta muuttui ihan oikeaksi päätä vaivaavaksi ongelmaksi. Älkää siis vitsailko tommosilla aiheilla jos on taipumusta minkäänlaiseen yliajatteluun.

Toisaalta tässä on ollut kiva olla, koska tää on ollut sitä semmosta päivä kerrallaan -meininkiä ihan parhaimmillaan. En ole paljon ajatellut tulevaisuutta ja tulevaa, jota mä yleensä pyörittelen päässäni ihan ahdistumiseen asti. Tää on ollut semmosta helppoa, mutta silti kovin kuormittavaa aikaa.

Tiedättekö kun asunto on kokoajan keskeneräisen näköinen? Me ei olla laitettu tänne lamppuja, ei koriste-esineitä paikoilleen, mun kirjahylly tossa vieressä on tyhjillään ja muuta tämmöstä. Nää luo semmosen hyvin keskeneräisen fiiliksen kaikkeen. Tai siis, että se keskeneräisyys leviää noista kaikkeen mitä tekeekin. Jännä vaan, että tämmösessä keskeneräisessä paikassa ei osaa tarttua ruoanlaittoon.. Kyllähän nyt ruoan kerkeää tehdä vaikka kuinka lyhyessä ajassa, eikä varmasti ole pelkoa, että jäisi kesken.. 

Kaikki tää aika mitä mulla tässä on, menee vaan siihen että kulutan sitä. Tavalla tai toisella. Mä en saa mitään järkevää aikaseksi, vaan nimenomaan se kaikki menee johonkin pelaamiseen tai muuhun hömppään. Odotan, mutta en odota. Hyvin monimutkainen tila siis.

Kesäkuu meni onneks suhteellisen kivasti, koska oli kesäkuuputki ja muuta tekemistä. Tai siis se muu tekeminen oli lähinnä sitä, että oli asioita joita odotti; juhannus ja omat synttärit. Oli silleen kiva tuhlata sitä aikaa, koska tiesi, että ihan kohta on jotain mitä kannatti odottaa. Nyt tässä kohtaa kun ei ole mitään semmosta.. Hmm, en haluaisi sanoa, että "kivaa tiedossa", koska on tässä elämässä kokoaika jotain kivaa menossa, varsinkin kun on tuo pieni Max. Mutta siis ainut asia mitä odottaa on tuo muutto sinne uuteen pysyvämpään kotiin. Se ei tapahdu tässä kuussa, joten aika käy hyvin erittäin todella pitkäksi ja se sitten ruokkii kaikkea tätä saamattomuutta. Tietääkö kukaan tätä tämmöstä fiilistä, vai olenko kehittänyt tämän itse?

Mun on pitänyt monta kertaa kesäkuuputken jälkeenkin tarttua tähän blogaamiseenkin, mutta kuten sanottu, mulla on vain yksi hyvin epäselvä merkintä tältä ajalta. Ei oo oikein ollut mitään mitä kirjottaa, koska ei ole oikein tapahtunut mitään.. Vaikka siis on tapahtunut kaikenlaista. Hemmetti, huomaatteko miten vaikeeta tämä nyt on? Kaikkea on ollut, vaikka ei ole ollut ja onkin ollut. Tää on hyvin raskasta.

Mä nyt vaan kovasti toivon, että tää aika tästä kuluisi jollain järkevällä tavalla ja saisin elämään takaisin rutiineja. Itseasiassa noi lauseet voisi laittaa toisinpäin niin se olisi järkevämpi. Koska jos olisi niitä rutiineja niin elämä kuluisikin paljon järkevämpään. Ja taas.. Onhan mulla rutiineja, mutta ehkäpä tarvitsisin niitä lisää täyttämään tyhjiä aukkoja päivästä.

Pitäisi tarttua ruoanlaittoon, paastoon ja aloittaa taas vaikka pyöräily. Pitäisi ja pitäisi.. Päivästä toiseen se on, että pitäisi.. No, ehkäpä tämä tästä vielä iloksi muuttuu ja nyt ei mulla muuta. Toivottavasti tässä oli järkeä ja ymmärrätte nyt edes suurinpiirtein, että minkä takia ei ole tullut kirjoitettua mitään.

Terveisin,

Vesa-Matti