Mun sisällä on surua ja yksinäisyyttä. Ne on tunteita, jotka mä aikoinaan aina pyrin hukuttamaan alkoholilla. En mä tuntenut niitä sit silleen kovinkaan voimakkaasti. Nyt mä olen antanut niiden olla osa tätä elämää, ja ne on tullut aika vahvoiksi tunteiksi.
Miksi mä sitten koen yksinäisyyttä? Perheellinen mies, joka päivät pitkät viettää aikaa lapsensa ja avovaimonsa kanssa? No, perheenjäsenet ei voi olla ainoita ystäviä. Tai kai jollekin voi, mutta mä kaipaan myös jotain muuta. Mä olen puhunut siitä, että meillä on Ronin kanssa aina lauantaisin semmonen, hmm, miksikä sitä nyt kutsuu? Semmonen päivä kun nähdään, eikai sille sen kummempaa nimitystä tarvitse ollakaan. Nyt ei olla pariin viikkoon nähty, koska Ronin autosta varastettiin katalysaattori, ja Roni on aika vahvasti Riihimäellä jumissa. Mä taas.. Niin, mun turvapaikka on oma koti ja mun on helpointa olla täällä. Ei mulle olis ongelma mennä Riihimäelle, mutta mä en pysty semmoseen normaaliin oleskeluun mihin mä pystyn kotona. Ja jos se ei ole semmosta normaalia oleskelua, niin se kuluttaa mua todella.
Muita kavereita/ystäviä mulla ei kai sitten nykyään enää olekaan. Meidän vanha jengi on kasvanut eri suuntiin, vaikka kaipa nuo pitävät keskenään yhteyttä. Mä olen vaan pudonnut sieltä ringistä, kuten jossain jo aikaisemmin mainitsin, niin varmasti ihan omasta syystä.
Miksi mä sitten koen olevani surullinen? No, siihen vaikuttaa varmasti se, että koen tuota yksinäisyyttä. Se tekee mut surulliseksi. Sitten mä olen nyt parina päivänä Instagramissa eksynyt selaamaan joitain suosittuja postauksia ja törmännyt kuviin, joissa käsitellään oman lapsen kuolemaa. Niiden kuvien katselu ja ihmisten tarinoiden lukeminen sattuu todella syvälle. Sitten se aina johdattaa muistelemaan kaikkia, jotka on itse menettänyt elämästä.. Mulla on ollut parina päivänä taas niin vahvasti se paine tuolla silmäkulmissa, että sekin melkein sattuu. Miksi en osaa itkeä? Se kuitenkin muistaakseni helpottaa suruun.
Maxin syntymän jälkeen muhun on sattunut paljon enemmän kaikkien muidenkin lasten sairaudet ja muu lapsiin kohdistuva tuska. Se on kai yksi niistä asioista miten tuo vanhemmuus muuttaa ajatusmaailmaa. Sitä ottaa itselleen paljon enemmän taakkaa kun olisi tarve.. Ja varmasti jotkut tuntee sitä samaa tuskaa, vaikka ei olisikaan vanhempia. Multa vaan on jotenkin aikasemmin puuttunut se osa empatiasta.. Tai ei siis tietenkään kokonaan, aikasemmin mä en vaan osannut ajatella tämmösestä näkökulmasta. En osannut ajatella kuin isä.
Ja sitten myös mikä korostaa tätä surua on se, että olen taas tosiaan linnottautunut kotiin. Alan siis olemaan taas hieman mökkihöperö. Oon mä toki käynyt aina välillä kävelyillä ja Eiran ja Maxin kanssa kaupoilla, mutta ei se ilmeisesti riitä. Tai ei tietenkään riitä.. Ja tätä mökkihöperyyttä taas vielä enemmän korostaa se, että koen yksinäisyyttä. Tässä on tämmönen kehä, jossa kaikki negatiiviset tunteet ruokkii toisiaan.
Mä mietin päivittäin, että laitan jollekin viestiä ja pyydän kahville.. Vaan se jää aina ajatustasolle. Miksi kukaan vaivautuisi, koska itsekään en koskaan missään käy? Ja mitä se sitten on jos joku tuleekin kahville? En osaa olla ja puhua normaalisti. Hmm..
Ja pakko mainita, että tottakai vallitseva koronatilanne ja Venäjän urpoilu aiheuttaa huolta ja surua myös. Mihin tämä kaikki tästä kehittyy? Tuleeko elämä olemaan nyt jatkossa aina tämmöstä pelossa elämistä?
Tässä kaikessa on kuitenkin semmonen positiivinen puoli, että en kuitenkaan koe olevani masentunut. Syrjäytymisvaarassa ehkä, mutta masennusta ei nyt ole näköpiirissä. Mä koen elämän värillisenä ja se on aina positiivista. Tällä kertaa nää tunteet on siis ihan kai vaan normaaleja tunteita? Ne ei aiheuta mitään lisäahdistusta, vaan niiden kanssa pystyy elää ja niitä pystyy käsittelemään normaalisti. Niitä on ehkä jopa ihan mukavakin käsitellä, ja se on hitusen hämmentävää. Jos nyt olisi masennuskausi päällä, niin näihin tunteisiin jäisi vaan vellomaan ja pahentaisi niillä omaa oloaan. Niin kauan pahentaisi, että olisi pakko lähteä niitä hukuttamaan. Tiedän kokemuksesta.
Ja vaikka noita negatiivisia tunteita tuolla onkin, niin silti koen myös onnellisuutta. Meillä on kuitenkin terve pieni poika! Se pitää tunteet hyvin tasapainossa, eikä päästä vaakaa kaatumaan liiallisen negatiivisuuden puolelle.
Tässä kohtaa tuli joku lukko, en saa jatkettua tekstiä enää luontevasti eteenpäin. Tulikohan tässä siis kaikki mitä halusin sanoa? Tunteet on tunteita ja niitä on kiva kokea ja käsitellä, kunhan ne ei täysin ota valtaa. Tai siis tottakai joku positiivinen tunne voisi ottaa täysin valtaansa, mutta esim. surulle en soisi samaa mahdollisuutta.
Tää oli tämmönen spontaani tunteiden purkautuminen. Eli jos se on sekavaa luettavaa, niin syyttäkää sitä, että se tuli tässä hetkessä ulos. Mä halusin laittaa sormet näppäimistölle ja katsoa miten tämä kaikki myllerrys tulee ulos – ja tässä on tulos.
Ja nyt ei mulla kai muuta.
Terveisin,
Vesa-Matti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)