Tarvitsenkohan apua?

Tässä merkinnässä meikäläinen kertoo teille miten syvissä vesissä sitä tällä hetkellä mennään omassa pääkopassa. Huonoja uutisia ja sitä seuraavia ajatuksia ja tunteita. Vai onko mitään tunteita olemassakaan, kysyn? Koen, että omat mielenkiinnonkohteet on jääneet jo aikaa sitten taka-alalle ja elän enää vain lapsille. Vai liekö tämä masennusta? En tiedä, en usko. Vaikka ulospäin näyttää siltä, että on helppoa ja hauskaa niin sisällä voi ihmisellä olla ihan toisenlaiset meiningit. Siitä tämä merkintä kaiketi kertoo. Tässä on myös hieman toistoa, jos joku on aktiivisesti lukenut mun blogimerkintöjä, mutta ei anneta sen haitata, koska koin näiden asioiden liittyvän tähän yhteen merkintään.

Mä tiedostan sen, että mä alkaisin oikeasti varmaan tarvitsemaan jo ammattiapua. Mä en vaan koskaan saa tehtyä mitään sen eteen, koska se vaatisi paljon tekemistä ja mä olen aikaansaamaton kaveri. Mä voin kuitenkin käyttää vanhaa luottoystävääni blogia ja kertoa huoleni tänne. Ehkä mä sitten alan taas käsittelemään asiaa uudella tavalla tai jotain. Voi olla, että mä en edes saa tätä kerrotuksi parhaalla mahdollisella tavalla, koska mä en ehkä itsekään edes tajua kaikkea. Kirjoitan kuitenkin kaiken sen mitä nyt olen kerennyt pyörittelemään mielessäni.


Sain viime sunnuntaina taas kuulla huonoja uutisia ja siitä hetkestä lähtien mä olen oikeastaan vaan ajatellut. Mä olen ajatellut toki näitä huonoja uutisiakin, mutta sitäkin enemmän sitä, että mä en jotenkin tuntenut mitään? Alkujärkytys, mutta siinä kaikki. Mä olen miettinyt sitä asiaa ja yrittänyt saada itseni tuntemaan jotain, mutta en onnistu siinä. Tiedättekö kun se on semmoinen juttu, että mun kuuluisi tuntea jotain. Mä jotenkin vaan.. En osaa.

Sitä mä olen tässä miettinyt, että missä mun tunteet on? Mä tiedän, että mä saatan olla jonkinlaisessa shokissa ja tunteet tulee mahdollisesti myöhemmin, mutta kuinka kauan tämmöinen shokki yleensä kestää? Nyt kun nimittäin olen pyöritellyt tätä asiaa tässä muutamia päiviä mielessäni niin voin vaan sanoa, että multa on puuttunut kyky tuntea voimakkaasti jo pitkään. Mä en ole osannut itkeä pitkään aikaan – paitsi humalassa. Mä en kuitenkaan koe, että se olisi tärkeää aina käyttää alkoholia siihen, että saisin käsiteltyä tunteitani. Se voi itseasiassa johtuakin siitä alkoholista, koska mä olen tehnyt aina niin, että kun on tullut vastoinkäymisiä elämässä niin tartutaan pulloon. Päätä pusikkoon ja huuhdellaan murheet pois, jotta ei tarvitse kokea mitään oikeaa. Eilenkin kun kävelin keskustaan, koska oli Ronin kanssa sovittu lounastreffit, niin mä sen matkan aikana mietin, että mitä jos mä vaan menisin baariin ja häviäisin lentokonetilaan? Vastuuntuntoisuus kuitenkin esti sitä tapahtumasta. Päässä kävin kuitenkin isoa kamppailua tämän tiimoilta. Vanhat tavat olisi halunneet ottaa vallan, mutta se miten paljon vanhemmuus on mua muuttanut painoi enemmän vaakakupissa.

Ja mä olen siis yrittänyt nyt oikein provosoida mun tunteita. Mitä jos tässä käy nyt se kaikista pahin vaihtoehto? En saa itsessäni aikaan mitään tunnetta. Ja vaikka en saa näitä tunteita aikaan niin samaan aikaan mua kuitenkin pelottaa. Kai? Ihan rehellisesti en edes tiedä. Aivot sanoo mulle kyllä, että mua kuuluu pelottaa ja sitten mulle tulee semmonen olo, mutta ei se pelko kestä kun sen ajan kun ajattelen sitä. Ei se mun elämääni vaikuta tällä hetkellä mitenkään.

Mä vaan mietin, että onko tämä mahdollisesti jatkunut ihan sieltä Arton kuolemasta asti? Mä muistan, että silloin muuttui niin paljon. Kun se viimeinen ja lopullinen tieto Arton tilasta tuli, niin silloin mä jotenkin.. Muistan, että jotain tavallaan kai hajosi mun sisällä. Mä sain pienen paniikkikohtauksen ja sen jälkeen mä olin kuin mikäkin kivikasvo. Ei mitään. Illalla se olin minä, joka lohdutti itkevää Eiraa. Kyseessä oli kuitenkin mun isoveli, mun melkeinpä isoin tuki ja turva. Mun mielestä mä sisäistin ajatuksen ja käsittelinkin sitä, mutta näinkö on? Ehkä mä vaan menin silloin enemmän rikki kun mitä ymmärsin.

Artoa mä olen itkenyt monet kerrat kännipäissäni. Vaan selvinpäin mä ajattelen, että hemmetti minkä teit.. Kyllä mun pää sanoo mulle myös, että mulla on sitä ikävä, mutta se ei koskaan pysy mulla kun sen aikaa kun ajattelen asiaa. Mä kuitenkin ajattelen, että mulla on lupa tuntea kaikenlaisia tunteita. Enkä mä ole koskaan ollut ihminen, joka tunteitaan häpeilee. Mä en vaan tiedä miten tunnetaan tunteita? Tai siis kun mun pitää aina ajatella niitä, eikä ne tule mitenkään luonnostaan.

Vaikka kyllä musta tuntuu, että mä arjessa nauran ihan luonnollisesti. Jos jokin on hauskaa niin minä nauran. Jos joku on surullista niin minä.. En mitään? Ajattelen sitä, mutta siinä kaikki. Jos mua arjessa ärsyttää joku niin mä menen erittäin todella helpolla lukkoon ja mulla saattaa mennä koko loppupäiväkin pilalle. Joskus useampikin päivä. Sen takia mä haluaisin pyrkiä välttelemään ärsyyntymistä. Mä en tavallaan kai koe ärsyyntymistäkään, vaan mä yksinkertaisesti menen kerälle kuin mikäkin vyötiäinen. Itseasiassa mä koen, että mä patoan sen ärsyyntymisenkin. Joskus siitä vähän läikkyy yli ja tulee sanottua rumia asioita, mutta usein mä vaan nielen sen. Nyt kun tätä miettii, niin tässäpä mulla on ihan potentiaalinen syy kaikelle tälle; mä patoan asioita.

Musta alkaa vähän tuntumaan siltä, että mulla on aika valtavan suuri pato. Kännissä sieltä saattaa läikkyä hieman yli, mutta muuten se tuntuu näköjään kestävän ja kestävän.


Mä koen myös, että mä olen ihmisenä tavallaan kai haihtunut. Mun elämässä tavallaan on vaan minä, Eira, Max ja Miio. Arki koostuu tästä porukasta, eikä siihen ihan hirveän paljon muuttujia mahdu. Toisinaan Roni ja harvemmin ketään muuta. Ja miksi siinä mitään muuttujia olisikaan, koska elämä on muotoutunut tämmöiseksi ja tässä on turvallista velloa mukana. Mitä siis tarkoitan tällä haihtumisella, niin tässä ei ihan hirveästi ole enää mua jäljellä. Tai siis mun tekemisiä. Onpas tämä nyt vaikeeta.

On siis ollut aikoja kun mä olen tykännyt pelata paljon. Nykyään koen, että mulla ei ole aikaa sille, eikä muka kiinnostustakaan. On ollut aikoja kun olen kirjoitellut paljon, mutta nykyään koen, että mulla ei ole aikaa sille – enkä tavallaan kai enää jaksa innostuakaan siitä. Mä olen tykännyt katsoa elokuvia ja sarjoja, mutta nykyään mulla ei ole aikaa niille. Mikään elokuva tai sarja ei edes jäisi mun mieleen niin, että jos joku multa siitä jotain kysyisi niin osaisin siitä mitään sanoa. Jos joskus jotain katsonkin niin musta tuntuu, että sitä katsoo täysin ilman ajatusta. Multa on siis tavallaan kai pudonnut elämästä semmosia asioita, joita tykkäsin joskus tehdä paljonkin. Siihen tilalle on tullut se, että illalla katson YouTubesta nopeita video-annoksia, jotka ei tavallaan edes tarjoa mulle mitään. Se on mun viihde, silti.

Sitten on se, että mä en edes muista mitään asioita. Mua ahdistaa, että multa on pyyhkiytynyt tässä kohtaa jo paljon semmosia muistoja lapsistakin, joita olisin halunnut vaalia. Tai vaikka en olisikaan halunnut vaalia, mutta olisi ne silti kiva muistaa. Kun joskus mainitsin täälläkin siitä, että Max oli todella kovaääninen pienempänä, niin mä en edes muista mitä se tarkoittaa. Millä tavalla Max oli kovaääninen? Mihin näin tuore asia on voinut hävitä mun pääkopasta?

Mä siis vaan koen, että tässä mennään päivä kerrallaan ja nautitaan siitä ajasta kun se on vielä käsillä, koska myöhemmin sitä ei enää ehkä edes muista.


Ja mä siis tiedän mitä on olla masentunut, mutta en koe, että olisin nyt masentunut. Tai sitten mä olen ollut tiedostamattani masentunut jo pitkään ja toisinaan mulla on vaan vahvempia masennusjaksoja. Mun elämä ei ole tällä hetkellä harmaata tai en koe tätä värittömäksi. Yleensä kun masennusta ajattelee jälkikäteen niin siinä ajanjaksossa ei tavallaan ole värejä. Se tuntuu vaan harmaalta massalta, joka on valunut sormien välistä. Nyt ainakin kun ajattelen näitä päiviä tässä niin mun käsitykseni mukaan niissä on ollut värit. En tiedä, voiko ne siitä sitten vielä ehkä haalistua pois ja tämä onkin ihan perinteinen masennuskausi? Olisi outoa tiedostaa se näin hyvin, että sitä ei tavallaan edes ole vaikka se ehkä kuitenkin on. Aivot solmuun vetäviä ajatuksia taas.

Mä siis kuitenkin näen värit ja mulla on arjessa pääosin hauskaa, eikä mulla ole ollut nyt taipumusta synkistelyyn. Vaikkakin nämä muutamat päivät on mennyt aikalailla ajatuksissa tässä, mutta että en kuitenkaan ole menettänyt iloa. Vaikka kylläkin ilmeisesti kaikki muut tunteet sitten on mennyt.. En tiedä. Olen mä ylpeä ja onnellinen noista pojista, että en mä tosiaankaan ole tässä ihan kaikkia fiiliksiä menettänyt. Negatiiviset tunteet vaan tuntuu olevan siellä padon takana ja se hieman ahdistaa, että koska ne sieltä sitten pääsee läpi ja millä tavalla? Ja ahdistaa sekin, että eikö mua oikeesti kohta enää kiinnosta mikään muu kuin olla lasten kanssa päivät ja illalla viettää hetki omaa aikaa YouTuben kanssa? Mä ajattelin, että yksi puhelinpeli olisi semmonen, mikä tarjoaisi mulle semmoisen pienen viihteen arjen keskellä, niin ei.. Se alkaa olemaan uusin menetys tällä hetkellä, koska nykyään mä käynnistän sen ja pelaan semmosia tosi nopeita matseja, jotka ei vaadi multa tavallaan mitään keskittymistäkään. Ennen pelasin sitä hieman kilpailullisestikin, mutta nyt koen, että mulla ei riitä aika semmoiseen. Kaiken arkisen viihteen täytyy olla nopeeta ja helposti keskeytettävissä, tai muuten mun aivot sanoo, että ei mulla riitä aika.

Älkää kuitenkaan siis saako sitä käsitystä, että mua jotenkin harmittaisi olla lasten kanssa. Ei, ei todella harmita. Mä rakastan olla lasten kanssa. Mä rakastan meidän lapsia. Vaan kun meidän arki on oikeasti mennyt siihen, että kumpikin vanhempi tavallaan päivystää kokoaika. Tuntuu, että meidän täytyy olla jatkuvasti saatavilla sekunneissa kummankin. Kumpikaan meistä ei tee nykyään oikein mitään omaa, vaikka ollaan tästä keskenämmekin puhuttu. Ei tavallaan kai osata irtaantua siitä lapsiarjesta hetkeksikään. Eira kuitenkin ehkä yrittää enemmän, eikä se ole vielä joutunut tälle mun tasolle. Jos lapset ei juuri siinä hetkessä tarvitse mua niin mä sorrun hyvin usein puhelimelle ja plärään iltalehteä tai Jodelia. Eira sen sijaan tekee pääosin jotain ihan oikeaakin, eikä vaan tavallaan mene sohvalla jonkinlaiseen idle-tilaan (tai auton tyhjäkäyntiä muistuttavaan tilaan = käytettävissä, mutta kukaan ei käytä, joten tuhlaa vaan aikaa ja resursseja) kuten minä.


Mitä siis kaiketi yritän tällä kaikella sanoa niin sitä, että alanko mä olemaan enää vain kuori? Multa puuttuu negatiiviset tunteet, mun aivoissa ei pysy muistot, mulla ei ole mitään omaa tekemistä mikä mua jaksaisi vielä hirveästi kiinnostaa ja mä käytännössä vaan kulutan aikaa ja aika kuluttaa mua. Tavallaan siis tuntuu masennukselta, mutta tavallaan olen ihan varma, että mitään masennusta ei tällä hetkellä ole. Mä en tavallaan halua kysellä keneltäkään mitä heille kuuluu, koska en haluaisi vastaanottaa enää yhtään enempää negatiivista, koska sen käsittelyssä mulla on se isoin ongelma. Mä olen jämähtänyt tähän ympyrään missä mulla on pääosin hyvä olla, eikä elämässä tapahdu koskaan mitään uutta ja ihmeellistä, joka jaksaisi mua hätkähdyttää. En tiedättekös tiedä.

Olen sortunut siihen pahimpaan; googletellut oireitani. Mulla on muutaman googlehaun perusteella masennus, eksistentiaalinen kriisi, aleksitymia ja olen ylikuormittunut. En tiedä sitten. Paljon olen ajattelun lisäksi myös lukenut muiden ajatuksia mm. aikaisemmin mainituista vaivoista, mutta en ole löytänyt itselleni tarkkaa diagnoosia. Eikä se oikeasti mun tehtävä olisikaan, vaan siihen nimenomaan tarvittaisiin sitä ammattiapua, jota en uskalla hakea, koska kuvittelen tuhlaavani siinä vain yhteiskunnan varoja ja resursseja. On olemassa myös oikeasti apua tarvitsevia ihmisiä ja mä en edes tiedä mitä mä tunnen vai tunnenko mitään. Mä olen oppinut tulemaan toimeen sillä mitä mulla on, mutta nyt ensimmäistä kertaa koen olevani hieman jonkinlaisessa umpikujassa, josta en vielä tiedä ulospääsyä.

Että miettikääpä tämmöistä pakettia. Ei ole mikään maailman helpoin lähtökohta oikeestaan millekään. Mitä tehdä kun ei tiedä mitä tehdä? Nii-in..


No, mä jään tätä tässä vielä pohtimaan ja lähen varmaan kävelylle tai jotain. Tuntuu, että nyt olisi oikeastaan iso apu siitä, että vaan laittaisi musiikit korville ja kävelisi päämäärättömästi tuolla ja yrittäisi siinä sitten miettiä ja käydä asioita mielessään läpi. Voiko tässä kohtaa jo sanoa, että on hieman vaikeaa, ilman, että tarvitsee verrata itseään muihin, joilla on vielä vaikeampaa? Ajatusvääristymiä, mutta minkäs teen..

Ehkä tässä ollaan jonkinlaisella tiellä, mutta tiedostan itsestäni sen, että tulin mä tulokseen tai toiseen niin ei mun elämä siitä muutu mihinkään. En tiedä, en tosiaan tiedä.

Kiitos kuitenkin jos luit. Sainpahan vähän purkaa sydäntäni jollekin.

Terveisin,
Vesa-Matti

Maaliskuulumisia | 2023

Tänään mä marisen alkuun hieman siitä, että mä haluaisin ton lumen jo sulavan. Sen jälkeen höpistään Miiosta ja Maxista, koska sitähän ne mun kuulumiset nykyään hyvin pitkälti on. Miio on oppinut menemään eteenpäin ja Maxista on tullut entistä ihanampi, vaikka samanaikaisesti on yksi ärsyttävä vaihe päällä.

Mä alan ihan rehellisesti olemaan aivan täynnä tätä talvea jo. Voisiko toi lumi nyt vaan sulaa pois ja antaa tilaa keväälle? Mä en jaksa. Tää jatkuva lumisade syö mun motivaatiota kaikesta. Eniten se syö tosiaan silloin kun näyttää ensin tosi hyvältä, lumi alkaa sulaa, aurinko porottaa lämpimästi ja sitten tulee uusi lumi. Eniten tässä ehkä ärsyttää se, että sille ei voi mitään!

Tänään Facebook antoi kuvallisen muiston kolmen vuoden takaa, siis vuodelta 2020, jossa siis oli grilli ja sen takana näkyi vähän maata. Siellä ei näkynyt tippaakaan lunta! No, joku aina välillä tänne kuvia toivoo niin minäpä tällä kertaa ihan lisään sen kyseisen kuvan tänne, jotta voidaan yhdessä murehtia tuota lumen määrää.

Grillikuva vuodelta 2020.

Katsokaa nyt! Ei sitä maisemaa sieltä paljoa näy, mutta se mitä sieltä näkyy niin näyttää täysin sulaneelta. Haluaisin, että nyt olisi edes samanmoinen tilanne. Ei tarvitse vielä olla lämpimiä päiviä tai mitään, mutta tosta hemmetin lumesta mä ihan rehellisesti tahdon jo eroon. Mun mielestä lumisia kuukausia ei tarvitsisi olla kuin maksimissaan 3, mutta mielummin 1 tai 2. Se on hetken aikaa ihan hauskaa, mutta jossain vaiheessa se vaan alkaa vaikuttamaan niin paljon mielenterveyteen, että tekisi mieli polttaa koko talvi.

Mutta joo, en tiedä.. Toivottavasti kohta alkaa helpottamaan. Vaan eipä meinaa jaksaa odottaa! Ja varsinkin jos erehtyy jotain sääennusteita tutkimaan, niin ei kyllä voi yhtään huokaista helpotuksesta; aina vaan luvataan lisää kylmää ja lisää lunta. Mä haluaisin alkaa jaksamaan tehdä enemmän asioita! Mä tiedän, että se on varmasti paljon myös omasta saamattomuudesta kiinni, mutta kun sitä saamattomuutta vahvistaa vielä se, että ulkona näyttää joka päivä vaan ankeammalta ja ankeammalta.. Pitäisi saada jo semmosia kelejä mitkä antaa inspiraatiota ja ruokkii motivaatiota. Jos se ei siis vielä ole käynyt selväksi tästä mun vinkumisesta.


Tämä kun on taas tämmönen kuulumispäivitys niin ehdottomasti pari sanaa lapsista. Ehkä tää mun blogi onkin enemmän nykyään juurikin "pari sanaa lapsista"-blogi. Mutta koska kyseessä on mun elämää käsittelevä blogi ja mun elämä koostuu tällä hetkellä hyvin vahvasti kahdesta pienestä pojasta niin niistähän sitä juttua sitten tulee.

Miio Oiva Eemeli, tuo meidän pienempi ihana poika, on aloittanut ryömimisen. Kyllä, se menee jo todella kovaa vauhtia. Tokikin sillä tulee vielä paljon semmosia hetkiä kun se on jotenkin ihan kuistilla ja miettii, että miten tästä eteenpäin? Mutta silloin kun sillä pysyy ajatus kasassa ja on halu mennä eteenpäin, niin silloin se myös menee. Tää on siis todella iso juttu meille vanhemmille, koska nyt sitä poikaa ei ihan kokoaika tarvitse kantaa sylissään. Ennen tätä ryömimistä sitä ei oikein saanut laskea mihinkään tai muuten poikanen alkoi itkemään. Se oli, sanotaanko nyt niin, että aika raskasta. Miioa piti aina vaan kantaa tai roikottaa mukana jotenkin tai muuten se jäi itkemään. Nyt on ihan mahtavaa, että pojan voi laskea lattialle ja itse tehdä jotain muuta hetken aikaa, koska se poika saattaa itse lähteä perään, mutta mikä parasta, niin se ei turhaudu heti. Suuri helpotus, ehdottomasti.

Miio on alkanut myös kiinnittämään huomiota enemmän kaikkeen. Lelut, kasvot ja kaikki mitä ympärillä tapahtuu kiinnostaa sitä enemmän kuin koskaan ennen. Ja nyt kun se pääsee itse kulkemaan asioita kohti niin sehän sitä itseäänkin huvittaa. Voin melkein vannoa, että tuo pieni lapsi on nykyään paljon tyytyväisempi kuin aiemmin.

Miio on pari kertaa ollut hyppykiikussa ja se on sen yksi lempparihomma. Meillä on sen kanssa vaan pienoinen ongelma, josta myöhemmässä kohdassa lisää. Mutta tämä hyppykiikku-homma toivottavasti alkaa valmistelemaan poikaa siihen, että kohta ei tarvitsisi enää vain ryömiä vaan voisi juosta ja hyppiä isoveljen perässä. Ollaan pariin kertaan testattu sitäkin, että laitetaan Miio jotain tukea vasten seisomaan ja hiljalleen päästetään omaa otetta irti. Poika jää todella hyvin toisinaan seisomaan tukea vasten. Omat kädet pitää siinä olla tottakai hollilla kokoaika, koska nopeastihan se siitä lähtee myös kaatumaan jos niikseen tulee. Mutta hyvin jämäkkä seisoma-asentokin löytyy jo ja toivottavasti se tässä vielä vahvistuu.

Max Venni Antero, tuo meidän isompi ihana poika, on alkanut olemaan entistäkin ihanampi. Max on tosiaan alkanut antamaan tosi paljon haleja ja pusuja. Ne tulee vielä tosi hellyyttävissä tilanteissa, joten ne on vaan jotenkin niin parhaita. En muista olenko kertonut täällä esim. sitä, kun yksi lauantaiaamu oltiin kaksin kotona ja Max sai aamupalan syötyä, jonka jälkeen sanoin, että nyt voidaan mennä karkkikauppaan! Max tuli halaamaan ja pussaamaan mua siitä hyvästä ja sitten se halusi äkkiä vaatteet päällensä. Näitä pusuja ja haleja saa usein kaikki ihmiset, jotka käy meillä usein tai ihmiset, joilla Max vierailee usein. Haluaisin, että toi ei poistu Maxin luonteesta ikinä. Toivottavasti siitä kasvaa noin hellyyttävä ihminen, joka tykkää antaa pusuja ja haleja.

Mutta sitten palataan siihen ongelmaan, josta mainitsin. Vaikka Max hyvin paljon on ihana ja ihan paras tyyppi, niin nyt on astunut kuvioon myös semmonen todella ärsyttävä piirre. Se ei ole tietenkään Maxin vika, vaan kyseessä on ihan varmasti vaan pelkkä vaihe ja siitä pääsee eroon kunhan vaan jaksaisi itse kärsivällisesti opettaa. Ongelmahan on siis se, että melkein kaikki meidän kotona on Maxin. Aikuiset saa kyllä koskea Maxin leluihin, mutta esim. Miio ei todellakaan. Jopa Miion hyppykiikku on nykyään Maxin mielestä Maxin ja Miio ei saisi siihen koskeakaan. Tästä syystä me ei voida pitää Miioa hyppykiikussa silloin kun Max on kotona. Siitä alkaa ihan hirveä show, eikä se lopu ellei Miioa ota pois hyppykiikusta. Ollaan yritetty paljon kertoa ja puhua siitä, että Miio ei jaksa tehdä asioita kovin pitkään ja Max pääsee kyllä tekemään asiaa x sitten kun Miio ei enää jaksa. Paljon oli myös sitä, että Max vaan yksinkertaisesti otti Miion kädestä kaiken. Nyt ollaan päästy sikäli eteenpäin, että se ei ensimmäisenä ota asiaa Miiolta vaan hän ensin ojentaa oman käden merkiksi, että nyt olisi Maxin vuoro. Miiohan ei tätä elettä tajua, eikä sen takia osaa antaa lelua Maxille, jolla sitten lopulta menee hermoon. Maxilla on tosi paljon semmosta turhautunutta kiukuttelua päivän aikana jos Miio erehtyy koskemaan mihinkään. Tätä me yritetään tässä nyt opettaa Maxilta pois ja kertoa mahdollisimman selvästi miten tilanteen kuuluu edetä. Mutta kuten sanottu; kärsivällisyyttä tämä vaatii itseltäkin.

Tätähän tämä vanhemmuus aika pitkälti on; uusille ihmisille pitää opettaa miten tässä maailmassa toimitaan. Toisinaan se opettaminen voi olla kivaa, mutta toisinaan se voi vaatia myös hyvin paljon hermoja. Kaikkeen tähän on kuitenkin tietoisesti ryhdytty ja lopussahan se kiitos sitten varmasti seisoo. Miettikääpä nyt miten iso onnistumisen olo tulee varmasti siitä kun jossain vaiheessa Max malttaa odottaa sitä, että Miio omatoimisesti luopuu jostain esineestä? Tai ylipäätään, että Max ei heti kiinnostuisi jostain esineestä juuri silloin kun Miio on kiinnostunut siitä.. En tiennytkään, että vaikka itse hyvin kärsivällinen ihminen olenkin, niin kärsivällisyyden opettaminen toiselle ihmiselle vaatii itseltä vielä enemmän kärsivällisyyttä kun on olemassakaan.. Voidaan jopa varmasti ajatella, että mun oma kärsivällisyyteni tässä matkalla kasvaa kasvamistaan ja kohta voin ihan oikeasti olla jonkinasteinen Buddha, en pelkästään vartalomalliltani vaan myös tyyneydeltäni. Ehkä.


Mutta joo, siinäpä kai tärkeimmät. Nyt pitää mennä jatkamaan perhe-elämää, koska Max pääsee kohta päiväkodista ja sitten alkaakin toinen vaihe päivässä. Päiväkodista on lopulta ollut todella iso apu, vaikka alkuun mua pelotti Maxia sinne päästää. Tässä aamupäivän aikana saa itse tehtyä joskus jotain fiksuakin. No, en kyllä minä saa, enkä ainakaan kovin usein. Tän aamupäivän voi kuitenkin usein viettää vähän rennommin ja ladata hieman akkuja, jotta akut jotenkin kestäisi iltaan asti.

Tämä oli tosiaan sitten tämmöinen merkintä. Nyt ei mulla muuta ja katellaan lisää sitten kun tähdet on taas täydellisessä asennossa. Tähän blogaamiseen kun tarvitsee nykyään aikaa, mielenkiintoa, inspiraation ja rauhallisen ympäristön. Niitä ei kovin usein kaikkia samaan aikaan voi saada, joten tämä on aika vaikeaa tämä blogaaminen. Jep, mutta nyt äkkiä kuva vielä tähän ja sitten takaisin perhe-elämään! Heippa!

Hyvää naistenpäivää myös tokikin!

Terveisin,
Vesa-Matti