Maaliskuulumisia | 2023

Tänään mä marisen alkuun hieman siitä, että mä haluaisin ton lumen jo sulavan. Sen jälkeen höpistään Miiosta ja Maxista, koska sitähän ne mun kuulumiset nykyään hyvin pitkälti on. Miio on oppinut menemään eteenpäin ja Maxista on tullut entistä ihanampi, vaikka samanaikaisesti on yksi ärsyttävä vaihe päällä.

Mä alan ihan rehellisesti olemaan aivan täynnä tätä talvea jo. Voisiko toi lumi nyt vaan sulaa pois ja antaa tilaa keväälle? Mä en jaksa. Tää jatkuva lumisade syö mun motivaatiota kaikesta. Eniten se syö tosiaan silloin kun näyttää ensin tosi hyvältä, lumi alkaa sulaa, aurinko porottaa lämpimästi ja sitten tulee uusi lumi. Eniten tässä ehkä ärsyttää se, että sille ei voi mitään!

Tänään Facebook antoi kuvallisen muiston kolmen vuoden takaa, siis vuodelta 2020, jossa siis oli grilli ja sen takana näkyi vähän maata. Siellä ei näkynyt tippaakaan lunta! No, joku aina välillä tänne kuvia toivoo niin minäpä tällä kertaa ihan lisään sen kyseisen kuvan tänne, jotta voidaan yhdessä murehtia tuota lumen määrää.

Grillikuva vuodelta 2020.

Katsokaa nyt! Ei sitä maisemaa sieltä paljoa näy, mutta se mitä sieltä näkyy niin näyttää täysin sulaneelta. Haluaisin, että nyt olisi edes samanmoinen tilanne. Ei tarvitse vielä olla lämpimiä päiviä tai mitään, mutta tosta hemmetin lumesta mä ihan rehellisesti tahdon jo eroon. Mun mielestä lumisia kuukausia ei tarvitsisi olla kuin maksimissaan 3, mutta mielummin 1 tai 2. Se on hetken aikaa ihan hauskaa, mutta jossain vaiheessa se vaan alkaa vaikuttamaan niin paljon mielenterveyteen, että tekisi mieli polttaa koko talvi.

Mutta joo, en tiedä.. Toivottavasti kohta alkaa helpottamaan. Vaan eipä meinaa jaksaa odottaa! Ja varsinkin jos erehtyy jotain sääennusteita tutkimaan, niin ei kyllä voi yhtään huokaista helpotuksesta; aina vaan luvataan lisää kylmää ja lisää lunta. Mä haluaisin alkaa jaksamaan tehdä enemmän asioita! Mä tiedän, että se on varmasti paljon myös omasta saamattomuudesta kiinni, mutta kun sitä saamattomuutta vahvistaa vielä se, että ulkona näyttää joka päivä vaan ankeammalta ja ankeammalta.. Pitäisi saada jo semmosia kelejä mitkä antaa inspiraatiota ja ruokkii motivaatiota. Jos se ei siis vielä ole käynyt selväksi tästä mun vinkumisesta.


Tämä kun on taas tämmönen kuulumispäivitys niin ehdottomasti pari sanaa lapsista. Ehkä tää mun blogi onkin enemmän nykyään juurikin "pari sanaa lapsista"-blogi. Mutta koska kyseessä on mun elämää käsittelevä blogi ja mun elämä koostuu tällä hetkellä hyvin vahvasti kahdesta pienestä pojasta niin niistähän sitä juttua sitten tulee.

Miio Oiva Eemeli, tuo meidän pienempi ihana poika, on aloittanut ryömimisen. Kyllä, se menee jo todella kovaa vauhtia. Tokikin sillä tulee vielä paljon semmosia hetkiä kun se on jotenkin ihan kuistilla ja miettii, että miten tästä eteenpäin? Mutta silloin kun sillä pysyy ajatus kasassa ja on halu mennä eteenpäin, niin silloin se myös menee. Tää on siis todella iso juttu meille vanhemmille, koska nyt sitä poikaa ei ihan kokoaika tarvitse kantaa sylissään. Ennen tätä ryömimistä sitä ei oikein saanut laskea mihinkään tai muuten poikanen alkoi itkemään. Se oli, sanotaanko nyt niin, että aika raskasta. Miioa piti aina vaan kantaa tai roikottaa mukana jotenkin tai muuten se jäi itkemään. Nyt on ihan mahtavaa, että pojan voi laskea lattialle ja itse tehdä jotain muuta hetken aikaa, koska se poika saattaa itse lähteä perään, mutta mikä parasta, niin se ei turhaudu heti. Suuri helpotus, ehdottomasti.

Miio on alkanut myös kiinnittämään huomiota enemmän kaikkeen. Lelut, kasvot ja kaikki mitä ympärillä tapahtuu kiinnostaa sitä enemmän kuin koskaan ennen. Ja nyt kun se pääsee itse kulkemaan asioita kohti niin sehän sitä itseäänkin huvittaa. Voin melkein vannoa, että tuo pieni lapsi on nykyään paljon tyytyväisempi kuin aiemmin.

Miio on pari kertaa ollut hyppykiikussa ja se on sen yksi lempparihomma. Meillä on sen kanssa vaan pienoinen ongelma, josta myöhemmässä kohdassa lisää. Mutta tämä hyppykiikku-homma toivottavasti alkaa valmistelemaan poikaa siihen, että kohta ei tarvitsisi enää vain ryömiä vaan voisi juosta ja hyppiä isoveljen perässä. Ollaan pariin kertaan testattu sitäkin, että laitetaan Miio jotain tukea vasten seisomaan ja hiljalleen päästetään omaa otetta irti. Poika jää todella hyvin toisinaan seisomaan tukea vasten. Omat kädet pitää siinä olla tottakai hollilla kokoaika, koska nopeastihan se siitä lähtee myös kaatumaan jos niikseen tulee. Mutta hyvin jämäkkä seisoma-asentokin löytyy jo ja toivottavasti se tässä vielä vahvistuu.

Max Venni Antero, tuo meidän isompi ihana poika, on alkanut olemaan entistäkin ihanampi. Max on tosiaan alkanut antamaan tosi paljon haleja ja pusuja. Ne tulee vielä tosi hellyyttävissä tilanteissa, joten ne on vaan jotenkin niin parhaita. En muista olenko kertonut täällä esim. sitä, kun yksi lauantaiaamu oltiin kaksin kotona ja Max sai aamupalan syötyä, jonka jälkeen sanoin, että nyt voidaan mennä karkkikauppaan! Max tuli halaamaan ja pussaamaan mua siitä hyvästä ja sitten se halusi äkkiä vaatteet päällensä. Näitä pusuja ja haleja saa usein kaikki ihmiset, jotka käy meillä usein tai ihmiset, joilla Max vierailee usein. Haluaisin, että toi ei poistu Maxin luonteesta ikinä. Toivottavasti siitä kasvaa noin hellyyttävä ihminen, joka tykkää antaa pusuja ja haleja.

Mutta sitten palataan siihen ongelmaan, josta mainitsin. Vaikka Max hyvin paljon on ihana ja ihan paras tyyppi, niin nyt on astunut kuvioon myös semmonen todella ärsyttävä piirre. Se ei ole tietenkään Maxin vika, vaan kyseessä on ihan varmasti vaan pelkkä vaihe ja siitä pääsee eroon kunhan vaan jaksaisi itse kärsivällisesti opettaa. Ongelmahan on siis se, että melkein kaikki meidän kotona on Maxin. Aikuiset saa kyllä koskea Maxin leluihin, mutta esim. Miio ei todellakaan. Jopa Miion hyppykiikku on nykyään Maxin mielestä Maxin ja Miio ei saisi siihen koskeakaan. Tästä syystä me ei voida pitää Miioa hyppykiikussa silloin kun Max on kotona. Siitä alkaa ihan hirveä show, eikä se lopu ellei Miioa ota pois hyppykiikusta. Ollaan yritetty paljon kertoa ja puhua siitä, että Miio ei jaksa tehdä asioita kovin pitkään ja Max pääsee kyllä tekemään asiaa x sitten kun Miio ei enää jaksa. Paljon oli myös sitä, että Max vaan yksinkertaisesti otti Miion kädestä kaiken. Nyt ollaan päästy sikäli eteenpäin, että se ei ensimmäisenä ota asiaa Miiolta vaan hän ensin ojentaa oman käden merkiksi, että nyt olisi Maxin vuoro. Miiohan ei tätä elettä tajua, eikä sen takia osaa antaa lelua Maxille, jolla sitten lopulta menee hermoon. Maxilla on tosi paljon semmosta turhautunutta kiukuttelua päivän aikana jos Miio erehtyy koskemaan mihinkään. Tätä me yritetään tässä nyt opettaa Maxilta pois ja kertoa mahdollisimman selvästi miten tilanteen kuuluu edetä. Mutta kuten sanottu; kärsivällisyyttä tämä vaatii itseltäkin.

Tätähän tämä vanhemmuus aika pitkälti on; uusille ihmisille pitää opettaa miten tässä maailmassa toimitaan. Toisinaan se opettaminen voi olla kivaa, mutta toisinaan se voi vaatia myös hyvin paljon hermoja. Kaikkeen tähän on kuitenkin tietoisesti ryhdytty ja lopussahan se kiitos sitten varmasti seisoo. Miettikääpä nyt miten iso onnistumisen olo tulee varmasti siitä kun jossain vaiheessa Max malttaa odottaa sitä, että Miio omatoimisesti luopuu jostain esineestä? Tai ylipäätään, että Max ei heti kiinnostuisi jostain esineestä juuri silloin kun Miio on kiinnostunut siitä.. En tiennytkään, että vaikka itse hyvin kärsivällinen ihminen olenkin, niin kärsivällisyyden opettaminen toiselle ihmiselle vaatii itseltä vielä enemmän kärsivällisyyttä kun on olemassakaan.. Voidaan jopa varmasti ajatella, että mun oma kärsivällisyyteni tässä matkalla kasvaa kasvamistaan ja kohta voin ihan oikeasti olla jonkinasteinen Buddha, en pelkästään vartalomalliltani vaan myös tyyneydeltäni. Ehkä.


Mutta joo, siinäpä kai tärkeimmät. Nyt pitää mennä jatkamaan perhe-elämää, koska Max pääsee kohta päiväkodista ja sitten alkaakin toinen vaihe päivässä. Päiväkodista on lopulta ollut todella iso apu, vaikka alkuun mua pelotti Maxia sinne päästää. Tässä aamupäivän aikana saa itse tehtyä joskus jotain fiksuakin. No, en kyllä minä saa, enkä ainakaan kovin usein. Tän aamupäivän voi kuitenkin usein viettää vähän rennommin ja ladata hieman akkuja, jotta akut jotenkin kestäisi iltaan asti.

Tämä oli tosiaan sitten tämmöinen merkintä. Nyt ei mulla muuta ja katellaan lisää sitten kun tähdet on taas täydellisessä asennossa. Tähän blogaamiseen kun tarvitsee nykyään aikaa, mielenkiintoa, inspiraation ja rauhallisen ympäristön. Niitä ei kovin usein kaikkia samaan aikaan voi saada, joten tämä on aika vaikeaa tämä blogaaminen. Jep, mutta nyt äkkiä kuva vielä tähän ja sitten takaisin perhe-elämään! Heippa!

Hyvää naistenpäivää myös tokikin!

Terveisin,
Vesa-Matti