Sain viime sunnuntaina taas kuulla huonoja uutisia ja siitä hetkestä lähtien mä olen oikeastaan vaan ajatellut. Mä olen ajatellut toki näitä huonoja uutisiakin, mutta sitäkin enemmän sitä, että mä en jotenkin tuntenut mitään? Alkujärkytys, mutta siinä kaikki. Mä olen miettinyt sitä asiaa ja yrittänyt saada itseni tuntemaan jotain, mutta en onnistu siinä. Tiedättekö kun se on semmoinen juttu, että mun kuuluisi tuntea jotain. Mä jotenkin vaan.. En osaa.
Sitä mä olen tässä miettinyt, että missä mun tunteet on? Mä tiedän, että mä saatan olla jonkinlaisessa shokissa ja tunteet tulee mahdollisesti myöhemmin, mutta kuinka kauan tämmöinen shokki yleensä kestää? Nyt kun nimittäin olen pyöritellyt tätä asiaa tässä muutamia päiviä mielessäni niin voin vaan sanoa, että multa on puuttunut kyky tuntea voimakkaasti jo pitkään. Mä en ole osannut itkeä pitkään aikaan – paitsi humalassa. Mä en kuitenkaan koe, että se olisi tärkeää aina käyttää alkoholia siihen, että saisin käsiteltyä tunteitani. Se voi itseasiassa johtuakin siitä alkoholista, koska mä olen tehnyt aina niin, että kun on tullut vastoinkäymisiä elämässä niin tartutaan pulloon. Päätä pusikkoon ja huuhdellaan murheet pois, jotta ei tarvitse kokea mitään oikeaa. Eilenkin kun kävelin keskustaan, koska oli Ronin kanssa sovittu lounastreffit, niin mä sen matkan aikana mietin, että mitä jos mä vaan menisin baariin ja häviäisin lentokonetilaan? Vastuuntuntoisuus kuitenkin esti sitä tapahtumasta. Päässä kävin kuitenkin isoa kamppailua tämän tiimoilta. Vanhat tavat olisi halunneet ottaa vallan, mutta se miten paljon vanhemmuus on mua muuttanut painoi enemmän vaakakupissa.
Ja mä olen siis yrittänyt nyt oikein provosoida mun tunteita. Mitä jos tässä käy nyt se kaikista pahin vaihtoehto? En saa itsessäni aikaan mitään tunnetta. Ja vaikka en saa näitä tunteita aikaan niin samaan aikaan mua kuitenkin pelottaa. Kai? Ihan rehellisesti en edes tiedä. Aivot sanoo mulle kyllä, että mua kuuluu pelottaa ja sitten mulle tulee semmonen olo, mutta ei se pelko kestä kun sen ajan kun ajattelen sitä. Ei se mun elämääni vaikuta tällä hetkellä mitenkään.
Mä vaan mietin, että onko tämä mahdollisesti jatkunut ihan sieltä Arton kuolemasta asti? Mä muistan, että silloin muuttui niin paljon. Kun se viimeinen ja lopullinen tieto Arton tilasta tuli, niin silloin mä jotenkin.. Muistan, että jotain tavallaan kai hajosi mun sisällä. Mä sain pienen paniikkikohtauksen ja sen jälkeen mä olin kuin mikäkin kivikasvo. Ei mitään. Illalla se olin minä, joka lohdutti itkevää Eiraa. Kyseessä oli kuitenkin mun isoveli, mun melkeinpä isoin tuki ja turva. Mun mielestä mä sisäistin ajatuksen ja käsittelinkin sitä, mutta näinkö on? Ehkä mä vaan menin silloin enemmän rikki kun mitä ymmärsin.
Artoa mä olen itkenyt monet kerrat kännipäissäni. Vaan selvinpäin mä ajattelen, että hemmetti minkä teit.. Kyllä mun pää sanoo mulle myös, että mulla on sitä ikävä, mutta se ei koskaan pysy mulla kun sen aikaa kun ajattelen asiaa. Mä kuitenkin ajattelen, että mulla on lupa tuntea kaikenlaisia tunteita. Enkä mä ole koskaan ollut ihminen, joka tunteitaan häpeilee. Mä en vaan tiedä miten tunnetaan tunteita? Tai siis kun mun pitää aina ajatella niitä, eikä ne tule mitenkään luonnostaan.
Vaikka kyllä musta tuntuu, että mä arjessa nauran ihan luonnollisesti. Jos jokin on hauskaa niin minä nauran. Jos joku on surullista niin minä.. En mitään? Ajattelen sitä, mutta siinä kaikki. Jos mua arjessa ärsyttää joku niin mä menen erittäin todella helpolla lukkoon ja mulla saattaa mennä koko loppupäiväkin pilalle. Joskus useampikin päivä. Sen takia mä haluaisin pyrkiä välttelemään ärsyyntymistä. Mä en tavallaan kai koe ärsyyntymistäkään, vaan mä yksinkertaisesti menen kerälle kuin mikäkin vyötiäinen. Itseasiassa mä koen, että mä patoan sen ärsyyntymisenkin. Joskus siitä vähän läikkyy yli ja tulee sanottua rumia asioita, mutta usein mä vaan nielen sen. Nyt kun tätä miettii, niin tässäpä mulla on ihan potentiaalinen syy kaikelle tälle; mä patoan asioita.
Musta alkaa vähän tuntumaan siltä, että mulla on aika valtavan suuri pato. Kännissä sieltä saattaa läikkyä hieman yli, mutta muuten se tuntuu näköjään kestävän ja kestävän.
Mä koen myös, että mä olen ihmisenä tavallaan kai haihtunut. Mun elämässä tavallaan on vaan minä, Eira, Max ja Miio. Arki koostuu tästä porukasta, eikä siihen ihan hirveän paljon muuttujia mahdu. Toisinaan Roni ja harvemmin ketään muuta. Ja miksi siinä mitään muuttujia olisikaan, koska elämä on muotoutunut tämmöiseksi ja tässä on turvallista velloa mukana. Mitä siis tarkoitan tällä haihtumisella, niin tässä ei ihan hirveästi ole enää mua jäljellä. Tai siis mun tekemisiä. Onpas tämä nyt vaikeeta.
On siis ollut aikoja kun mä olen tykännyt pelata paljon. Nykyään koen, että mulla ei ole aikaa sille, eikä muka kiinnostustakaan. On ollut aikoja kun olen kirjoitellut paljon, mutta nykyään koen, että mulla ei ole aikaa sille – enkä tavallaan kai enää jaksa innostuakaan siitä. Mä olen tykännyt katsoa elokuvia ja sarjoja, mutta nykyään mulla ei ole aikaa niille. Mikään elokuva tai sarja ei edes jäisi mun mieleen niin, että jos joku multa siitä jotain kysyisi niin osaisin siitä mitään sanoa. Jos joskus jotain katsonkin niin musta tuntuu, että sitä katsoo täysin ilman ajatusta. Multa on siis tavallaan kai pudonnut elämästä semmosia asioita, joita tykkäsin joskus tehdä paljonkin. Siihen tilalle on tullut se, että illalla katson YouTubesta nopeita video-annoksia, jotka ei tavallaan edes tarjoa mulle mitään. Se on mun viihde, silti.
Sitten on se, että mä en edes muista mitään asioita. Mua ahdistaa, että multa on pyyhkiytynyt tässä kohtaa jo paljon semmosia muistoja lapsistakin, joita olisin halunnut vaalia. Tai vaikka en olisikaan halunnut vaalia, mutta olisi ne silti kiva muistaa. Kun joskus mainitsin täälläkin siitä, että Max oli todella kovaääninen pienempänä, niin mä en edes muista mitä se tarkoittaa. Millä tavalla Max oli kovaääninen? Mihin näin tuore asia on voinut hävitä mun pääkopasta?
Mä siis vaan koen, että tässä mennään päivä kerrallaan ja nautitaan siitä ajasta kun se on vielä käsillä, koska myöhemmin sitä ei enää ehkä edes muista.
Ja mä siis tiedän mitä on olla masentunut, mutta en koe, että olisin nyt masentunut. Tai sitten mä olen ollut tiedostamattani masentunut jo pitkään ja toisinaan mulla on vaan vahvempia masennusjaksoja. Mun elämä ei ole tällä hetkellä harmaata tai en koe tätä värittömäksi. Yleensä kun masennusta ajattelee jälkikäteen niin siinä ajanjaksossa ei tavallaan ole värejä. Se tuntuu vaan harmaalta massalta, joka on valunut sormien välistä. Nyt ainakin kun ajattelen näitä päiviä tässä niin mun käsitykseni mukaan niissä on ollut värit. En tiedä, voiko ne siitä sitten vielä ehkä haalistua pois ja tämä onkin ihan perinteinen masennuskausi? Olisi outoa tiedostaa se näin hyvin, että sitä ei tavallaan edes ole vaikka se ehkä kuitenkin on. Aivot solmuun vetäviä ajatuksia taas.
Mä siis kuitenkin näen värit ja mulla on arjessa pääosin hauskaa, eikä mulla ole ollut nyt taipumusta synkistelyyn. Vaikkakin nämä muutamat päivät on mennyt aikalailla ajatuksissa tässä, mutta että en kuitenkaan ole menettänyt iloa. Vaikka kylläkin ilmeisesti kaikki muut tunteet sitten on mennyt.. En tiedä. Olen mä ylpeä ja onnellinen noista pojista, että en mä tosiaankaan ole tässä ihan kaikkia fiiliksiä menettänyt. Negatiiviset tunteet vaan tuntuu olevan siellä padon takana ja se hieman ahdistaa, että koska ne sieltä sitten pääsee läpi ja millä tavalla? Ja ahdistaa sekin, että eikö mua oikeesti kohta enää kiinnosta mikään muu kuin olla lasten kanssa päivät ja illalla viettää hetki omaa aikaa YouTuben kanssa? Mä ajattelin, että yksi puhelinpeli olisi semmonen, mikä tarjoaisi mulle semmoisen pienen viihteen arjen keskellä, niin ei.. Se alkaa olemaan uusin menetys tällä hetkellä, koska nykyään mä käynnistän sen ja pelaan semmosia tosi nopeita matseja, jotka ei vaadi multa tavallaan mitään keskittymistäkään. Ennen pelasin sitä hieman kilpailullisestikin, mutta nyt koen, että mulla ei riitä aika semmoiseen. Kaiken arkisen viihteen täytyy olla nopeeta ja helposti keskeytettävissä, tai muuten mun aivot sanoo, että ei mulla riitä aika.
Älkää kuitenkaan siis saako sitä käsitystä, että mua jotenkin harmittaisi olla lasten kanssa. Ei, ei todella harmita. Mä rakastan olla lasten kanssa. Mä rakastan meidän lapsia. Vaan kun meidän arki on oikeasti mennyt siihen, että kumpikin vanhempi tavallaan päivystää kokoaika. Tuntuu, että meidän täytyy olla jatkuvasti saatavilla sekunneissa kummankin. Kumpikaan meistä ei tee nykyään oikein mitään omaa, vaikka ollaan tästä keskenämmekin puhuttu. Ei tavallaan kai osata irtaantua siitä lapsiarjesta hetkeksikään. Eira kuitenkin ehkä yrittää enemmän, eikä se ole vielä joutunut tälle mun tasolle. Jos lapset ei juuri siinä hetkessä tarvitse mua niin mä sorrun hyvin usein puhelimelle ja plärään iltalehteä tai Jodelia. Eira sen sijaan tekee pääosin jotain ihan oikeaakin, eikä vaan tavallaan mene sohvalla jonkinlaiseen idle-tilaan (tai auton tyhjäkäyntiä muistuttavaan tilaan = käytettävissä, mutta kukaan ei käytä, joten tuhlaa vaan aikaa ja resursseja) kuten minä.
Mitä siis kaiketi yritän tällä kaikella sanoa niin sitä, että alanko mä olemaan enää vain kuori? Multa puuttuu negatiiviset tunteet, mun aivoissa ei pysy muistot, mulla ei ole mitään omaa tekemistä mikä mua jaksaisi vielä hirveästi kiinnostaa ja mä käytännössä vaan kulutan aikaa ja aika kuluttaa mua. Tavallaan siis tuntuu masennukselta, mutta tavallaan olen ihan varma, että mitään masennusta ei tällä hetkellä ole. Mä en tavallaan halua kysellä keneltäkään mitä heille kuuluu, koska en haluaisi vastaanottaa enää yhtään enempää negatiivista, koska sen käsittelyssä mulla on se isoin ongelma. Mä olen jämähtänyt tähän ympyrään missä mulla on pääosin hyvä olla, eikä elämässä tapahdu koskaan mitään uutta ja ihmeellistä, joka jaksaisi mua hätkähdyttää. En tiedättekös tiedä.
Olen sortunut siihen pahimpaan; googletellut oireitani. Mulla on muutaman googlehaun perusteella masennus, eksistentiaalinen kriisi, aleksitymia ja olen ylikuormittunut. En tiedä sitten. Paljon olen ajattelun lisäksi myös lukenut muiden ajatuksia mm. aikaisemmin mainituista vaivoista, mutta en ole löytänyt itselleni tarkkaa diagnoosia. Eikä se oikeasti mun tehtävä olisikaan, vaan siihen nimenomaan tarvittaisiin sitä ammattiapua, jota en uskalla hakea, koska kuvittelen tuhlaavani siinä vain yhteiskunnan varoja ja resursseja. On olemassa myös oikeasti apua tarvitsevia ihmisiä ja mä en edes tiedä mitä mä tunnen vai tunnenko mitään. Mä olen oppinut tulemaan toimeen sillä mitä mulla on, mutta nyt ensimmäistä kertaa koen olevani hieman jonkinlaisessa umpikujassa, josta en vielä tiedä ulospääsyä.
Että miettikääpä tämmöistä pakettia. Ei ole mikään maailman helpoin lähtökohta oikeestaan millekään. Mitä tehdä kun ei tiedä mitä tehdä? Nii-in..
No, mä jään tätä tässä vielä pohtimaan ja lähen varmaan kävelylle tai jotain. Tuntuu, että nyt olisi oikeastaan iso apu siitä, että vaan laittaisi musiikit korville ja kävelisi päämäärättömästi tuolla ja yrittäisi siinä sitten miettiä ja käydä asioita mielessään läpi. Voiko tässä kohtaa jo sanoa, että on hieman vaikeaa, ilman, että tarvitsee verrata itseään muihin, joilla on vielä vaikeampaa? Ajatusvääristymiä, mutta minkäs teen..
Ehkä tässä ollaan jonkinlaisella tiellä, mutta tiedostan itsestäni sen, että tulin mä tulokseen tai toiseen niin ei mun elämä siitä muutu mihinkään. En tiedä, en tosiaan tiedä.
Kiitos kuitenkin jos luit. Sainpahan vähän purkaa sydäntäni jollekin.
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)