Evakossa, odotuksessa ja suunnitelmissa

Tässä kirjoituksessa Vesa-Matti kertoo arjestaan yksin ollessaan, kun hänen ystävänsä lähtivät Kreikkaan. Hän jakaa kokemuksiaan evakkopaikan etsimisestä ja sopeutumisesta uuteen ympäristöön. Vesa-Matti pohtii suunnitelmiaan Ronin syntymäpäivien suhteen ja sivuaa myös omaa flunssaa, jonka luonnetta hän epäilee. Vaikka hän kaipaa ystäviään ja odottaa innolla heidän puheluitaan Kreikasta, hän yrittää löytää piristystä päiviinsä. Lopuksi Vesa-Matti suunnittelee lähtevänsä kauppakeskukseen ja suosittelee paikkaa nimeltä Wok King. Hän päättää toivoa, että tekoäly auttaa luomaan sopivan johdatteen tähän blogimerkintään.

Noniin, josko sitten taas jotain kirjottelisin. Eira, Max ja Miio lähti viime sunnuntaina Kreikkaan ja mä olen siitä syystä nyt ollut taas kovin aikaansaamaton. En väitä, että muutenkaan olisin kovin aktiivinen, mutta nyt oon jotenkin ihan täysin lössähtänyt. Jouduin vessaremontin takia etsimään itselleni evakkopaikkaa ja semmoinen lopulta onneksi löytyi Eiran äidin asunnosta. Mun oli alunperin tarkoitus mennä Sälinkäälle, mutta siinä tuli sitten semmosia muuttujia, että en voinut. Sitten ajattelin, että menen Ronin sohvalle punkkaamaan muutamaksi yöksi, mutta Roni ei voinut sitten lopulta ottaa mua, koska mun mukana olisi tullut Nella ja eläimet on kuulema kiellettyjä Ronin taloyhtiössä.

Silloin sunnuntaina olin ihan tuskissani ja vaan mietin, että mihinhän mä sitten oikein menen, että mulla olisi vessa ja sänky käytettävissä.. No, onneksi se järjestyi sitten loppujen lopuksi helposti kun Eira alkoi asiaa hoitamaan Kreikasta käsin. Nyt kun olen ollut siellä Eiran äidin asunnossa niin en mä ole oikein osannut tehdä mitään. Oon siis yksinäni paikassa, jossa en koskaan ole ollut yksinäni ja sen takia mä olen vähän arka sen suhteen, että mitä mä uskallan siellä tehdä. No, mulla on puhelin, mulla on ruokaa ja siellä on telkkari. Niillä mä olen nyt tähän asti pärjännyt.

Aina iltaisin olen pyrkinyt käymään täällä kotona tarkastamassa vähän rempan etenemistä ja samalla hoitamassa vähän kissojen asioita – niin, siis käynyt tyhjentämässä hiekka-astian ja antamassa ruokaa. Tänään tulin tänne jo aamupäivällä, koska Eira muistutti mua eilen siitä, että eihän mun ole mikään pakko viettää kaikkea aikaa siellä sen äidin asunnolla. Mähän voin olla kotonakin toisinaan, koska enhän minäkään nyt ihan jatkuvasti vessaa tarvitse. Mitä mä sitten olen tehnyt kotona? No, istunut olohuoneen sohvalla puhelin kourassa ja kuunnellut musiikkia kaiuttimista. Eroaa siis vaan sillä tavalla, että Eiran äidin asunnossa taustametelin hoitaa televisio.

Tänään en kuitenkaan aio koko päivää vaan lojua, en. Tänään on kuulema viimeinen lämmin päivä taas hetkeen, joten pitää tehdä jotain! Siksipä sovin Ronin kanssa, että mennään tänään taas syömään. Kutsuin sitä kriisipalaveriksi, koska siis.. No, me oltiin suunniteltu Ronin synttäreitä tämän viikon perjantaille. Alettiin asiaa silloin sunnuntaina tai maanantaina hoitamaan sillä tuloksella, että meillä ei ole ketään vieraita saapuvaksi asti. On mulla vielä muutama oljenkorsi, ehkä yksi, mutta se mun pitää vielä hyväksyttää Ronilla. Enkä usko sen olevan ongelma. Jos viimeinenkään oljenkorsi ei tuota haluttua tulosta niin mitäpä sitten? Ollaan Ronin kanssa kaksin meillä? Niin kai. Oltiin alustavasti puhuttu myös siitä, että vietetään niitä sen synttäreitä tossa meidän terassilla – kannetaan siihen musavehkeet ja ruokaa ja kaikkea, mutta.. Perjantaina hyvin suurella todennäköisyydellä sataa ja ukkostaa. Tai jos ei, niin ainakin kuulema noin 10-15 astetta vähemmän lämmintä kuin esim. tänään. Aikaisemmin kattelin, että mun puhelin näytti 23 astetta, joten jos se siitä putoaa luvatun määrän, niin sitähän ollaan 8-13 asteen lämpötiloissa silloin, eikä silloin viitsi kyllä pihalla paleltua. En tiedä.

Tuntuu, että kaikki suunnitelmat aina vaan kaatuu. Tai siis, kun mä pidän normaalistikin enemmän ex-tempore-meiningistä ja sen takia en yleensä mitään tykkää edes suunnitella. Siihen on tavallaan kai jo tottunutkin, että aina jos innostuu jostain ja odottaa jotain, niin kyllä se silloin johonkin kompastuu. Kuten esimerkiksi Sälinkäälle menokin; odotin sitä, koska en ole taas nähnyt vanhempiani pitkään aikaan. Mulla olisi ollut siellä seuraa, tekemistä, vessa ja sänky. Sitten elämä tarjoaa taas nurjaa puoltaan, enkä mä oman flunssani takia uskaltanut ottaa mitään turhia riskejäkään.

Niin siis tosiaan.. Mulla on edelleen tämä jokin kummallinen tauti. Olen alkanut ehkä jo hieman taipumaan siihen suuntaan, että ehkä mulla on vaan joku uusi allergia tässä meneillään, koska eihän nyt flunssa voi näin kauaa kestää ja näin epämääräisillä oireilla? Nenä ei oikein tiedä miten pitäisi toimia ja sitten on ihmeellisiä päänsärkyjä ja tämä hemmetin korvakaan ei ole vielä auennut. Ja tosiaan, limaa erittyy erittäin paljon nielusta, vieläkin. Ärsyttää suuresti. Ei se siis estä mua toimimasta normaalisti, mutta kun ei tiedä mikä tämä on. Tätä tautia, tai allergiaa tässä sitten podetaan. Kokeilin ottaa allergialääkkeen yks päivä, mutta ei siitä ollut silloin mitään hyötyä. En tosin tiedä, että tuliko se jopa seuraavan limaisen sylkäisyn mukana ulos, joten.. No, pitäisi kai kokeilla uudestaan. Sitenhän sitä voisi sitten sulkea pois mahdolliset allergiat tms.


No, hmm.. Tässä tätä kai sitten vaan mennä möllötetään. Odotellaan sunnuntaita ja yritetään keksiä jotain muutakin kun vain olemista turhanpanttina.

Mulle on ollut tosi tärkeitä puhelut, joita saan iltaisin Kreikasta. Ja tottakai myös kaikki kuvat ja se mitä Eira on kertonut heidän päivistään siellä. Iltapuhelu on yleensä päivän kohokohta ja niitä sitten aina odottelen. Näkee Eiran, Maxin ja Miion edes puhelimen välityksellä niin kyllä se piristää. Tavallaan mulla ei kai ole kerennyt muodostumaan semmosta järkyttävää ikävää, koska sitä lieventää tosi paljon se kun kuulee, että Max on siellä aivan elementissään. On kuulema nauttinut jokaisesta päivästä ja hokeekin siellä kovasti, että "inana Kreikkaa!". Eli ihana Kreikka. Max odotti tota matkaa tosi pitkään ja se välillä meni ihan hermoonkin asti. Jatkuvaa hokemista: "Kreikkaa! Kreikkaa! Kreikkaa!" ja se välillä luuli, että kun oltiin lähdössä johonkin, että lähdetään nimenomaan Kreikkaan. Sitten se olikin ison pettymyksen kuuntelua. Onneksi se odotus lopulta palkittiin, eikä se ollut milläänlailla pienelle pojalle pettymys.

Miiohan on siinä iässä, että se ei tee siellä vissiin mitään. Roikkuu kuulema Eirassa jatkuvasti ja jos Eira yrittää sysätä sitä jonkun muun syliin niin kovin mielellään hän ei siihen jää. Eli enpä tiedä onko se Eiralle sitten lopulta niin suuri loma. No on se. Mä uskon, että Eira nauttii suuresti siitä, että se saa nähdä ainakin Maxin siellä niin onnensa kukkuloilla. Siitä minäkin nautin tälleen etänä. Ja onhan toi nyt Miiollekin muistijälki. Jos ei muuten, niin ainakin kuvien muodossa sitten. Ja olen mä saanut Miiostakin hymyileväisiä kuvia, joten kyllä sekin siellä on ainakin tavalla tai toisella toisinaan viihtynyt.


No, minäpä lähden tästä vielä tarkistamaan, että tässä asunnossa on kaikki silleen kuin pitää ja sitten mä jatkan taas matkaani. Ensin Eiran äidin asunnolle ja siitä sitten kauppakeskus Willaan ja Wok Kingiin, joka on siis meidän nykyinen vakiopaikka siellä. Todella toimivat ruoat, eikä koskaan ole tarvinnut vielä pettyä mihinkään siellä. Suosittelen.

Mä kokeilen tähän blogimerkintään semmoista helpotusta itselleni, että syötän tämän tekstin tekoälylle ja käsken sen tehdä tästä ingressin. Eli jos johdate kuulosti tyhmältä, eikä pitänyt paikkaansa, niin syyttäkää tekoälyä, älkääkä minua. (P.S. Se ei näyttänyt tajuavan, että Eira, Max ja Miio on mun perhe, eikä vain ystäviä, mutta halusin pitää sen täysin tekoälyn luomana johdatteena.) (P.P.S. Annoin tän blogimerkinnän otsikoinnin myös tekoälyn tehtäväksi. Ja annoin myös kansikuvan suunnittelun sen tehtäväksi. Huvittavaa.)

Mutta se on sitten seuraavaan kertaan ihmiset! Heippa!

Terveisin,
Vesa-Matti

Pitkästä aikaa!

Kaivoin tietokoneeni pölykerroksen alta ja aloin kirjoittamaan teille kuulumisia. No, ei tässä mitään pölyä ollut. Olen mä tehnyt työhakemuksia ja muuta tässä välissä, joten höpöhöpö. Minulle, meille kuuluu perhe-elämää, yösekoiluja, sairastelua ja unettomuutta. Siinäpä ne päälimmäiset. Sen lisäksi tässä blogimerkinnässä kerron myös blogini lukijoille, että olen päätynyt suojelemaan omaani, lasteni ja perheeni yksityisyyttä hieman tarkemmin.

Saisinkohan vihdoinkin kirjoitettua taas muutaman sanasen? Toivotaan. Mä olen, kuten olette saattaneet huomata, yrittänyt nyt priorisoida asioita. Ikävä kyllä asioiden ylöskirjaaminen ei ole nyt prioriteettilistan kärjessä, joten sen takia tämä blogi on tavallaan ollut jonkinlaisella telakalla. Ja se tulee jatkamaan siellä prioriteettilistan häntäpäässä vielä toistaiseksi. Vaikka asioiden kirjoittaminen ylös olisi hyvä tulevaisuutta silmällä pitäen, niin en silti osaa vaan varastaa tälle aikaa mistään.

Siellä korkeimmalla paikalla ja samalla vaativimmalla paikalla on tietenkin perhe-elämä. Siihen mä olen antanut ja tulen varmasti antamaan ajastanu lähes kaiken. Sen jälkeen siellä listalla on se semmoinen pieni kohta kuin huolehtiminen omasta mielenterveydestä, joka toisinaan hyvin vahvasti järkkyy tässä perhe-elämässä – varsinkin yöaikoihin. On siis perhe-elämää ja perhe-elämästä palautumista. Ja en edelleenkään sano, että perhe-elämä olisi kamalaa, en, se ei todellakaan sitä ole. Tämä on kaikessa kauneudessaan, kauheudessaan ja kaikkeudessaan ihmisen parasta aikaa. Ei yhtä ilman toista, vai miten sitä sanotaan. Ei voi olla tosi kivaa jos ei välillä ole myös tosi kurjaa. Te varmasti saitte kiinni.

En tosin halunnut tulla taas vaan valittamaan oman ajan puutetta, ja vaikka tää ei suoranaisesti sitä ollutkaan niin onhan se sieltä rivien välistä luettavissa. Tässä on tullut pitkä väli viimeisimmästä blogimerkinnästä, joten eiköhän olisi ihan hyvä käydä läpi vähän kuulumisia.


Mitäs tähän väliin on sitten mahtunut? No; flunssa, hammas tulehtui ja se jouduttiin poistamaan, korvatulehdus, lisää flunssaa ja vatsatauti. Hetkinen, tossahan oli vasta pari-kolme viimeistä viikkoa.. Jep, enkä edes valehtele. Viimeisestä blogimerkinnästä on se noin kaksi kuukautta, enkä edes kahdelle kuukaudelle olisi ikinä toivonut noin paljon huonoja päiviä kun mitä mahtui nyt tähän lyhyehköön pätkään. Mä yritin joka päivä olla hirveän optimisti ja hoin joka päivä lausetta: "huomenna mä olen jo terve!" Ja enpä ollut. Puolentoista viikon jälkeen tajusin lopettaa hokemisen, koska siinä vaiheessa oli jo usko mennyt. Se meni oikeesti ihan tosi lyhyillä siirtymillä vaivasta toiseen ja ei sitä vieläkään voi olla täysin varma, että kaikki olisi jo takanapäin. Voihan tässä ilmestyä joku uusi tulehdus tai joku uusi tauti vaikka än.. yy.. tee.. Nyt! No ei ilmestynyt, onneksi.

Tällä hetkellä olo on silleen suhteellisen hyvä. Ainut mikä vähän kismittää, niin toi korva joka tulehtui ei vieläkään kuule täysin normaalisti. Voiton puolella siis ehkä kuitenkin, mutta en todellakaan rupea vielä tuulettelemaan.

Meillähän oli siis koko perhe, tottakai, kaikissa maailman taudeissa tässä. Yksi paranee, toinen sairastuu, toinen paranee kolmas sairastuu ja kolmas paranee niin neljäs sairastuu. Joo, ei, ei edes yhtä aikaa. Flunssa ja vatsatauti meni semmosina aaltoina vaan tästä meidän talon läpi. Viimeinen kun sairasti flunssaa niin ensimmäinen aloitti jo yrjöämään ja kun viimeinen alkoi yrjöämään niin ensimmäisellä alkoi taas nenä vuotamaan. Voin kertoa, että eihän se mitään juhlaa ollut. Tämmöstä tää kuitenkin ilmeisesti sitten nykyään on jos jonkinlainen tauti tänne kotiluolaan pääsee kapuamaan.

Ja vaikka mä olen siis pyrkinyt siihen, että varsinkin kun täällä aletaan sairastamaan, niin minäkin ryhdistäydyn käsien pesemisen kanssa. Muutenhan olen hyvin huolimaton sen suhteen, mutta sitten kun täytyy panostaa niin täytyy panostaa. Ja mä panostinkin, vaan sepä ei riittänyt. Ei edes Eiran jatkuva paikkojen desinfiointi pelastanut meitä tältä kaaokselta. Kyllä se vaan on niin, että kun ne on tullakseen niin ne kanssa tulee, eikä siinä sitten paljon auta mitkään poppakonstit.


Edelleenkäänhän meillä ei nukuta öisin. No, Max nukkuu. Maxilla on yllättävän hyvät unenlahjat, sillä se ei ole varmaan yhtään kertaa vielä herännyt Miion yöllisiin sekoiluihin. Onneksi. Maxin läsnäolo ja sen unensaannin turvaaminen kuitenkin nostaa omia kierroksia aina Miion yösekoilujen aikana. Vauvan itkuhan tunnetusti jo itsessään nostaa stressitasoja, mutta siihen kun lisää vielä sen, että viereisessä huoneessa nukkuu toinen lapsukainen, niin stressitasot on aivan pilvissä. Ei siis mulla, mutta Eiralla useimmiten. Mulla ne stressitasot nousee oikeestaan korkeimmalle siinä kohtaa kun myös Eiralla on stressitasot huipussaan, koska se antaa sen myös näkyä ja kuulua. Tämä on tämmöinen mahdoton kierre, jonka haluaisi jo jotenkin päättyvän, koska tämä syö ihan uskomattoman määrän energiaa meiltä kaikilta.

Öisin ei nukuta ja päivisin pääosin vaan tiuskitaan ja ollaan kärttyisiä. Ja kun minä tunnetusti inhoan melkein kaikista eniten sitä, että jatkuvasti ollaan kuin per.. Takapuoleen ammuttu karhu. Vaan kun ei vaihtoehtoja ole liiemmin ilmennyt niin tässä sitä pitää vaan porskuttaa ja menettää hermot monta kertaa päivässä. Se on oikeasti ihan uskomatonta miten paljon energiaa menee hukkaan kaikkiin negatiivisiin tunteisiin ja tekoihin, vaikka sitä energiaa ei edes pahemmin ole. Miksi sitä ei voi väsyneenä yrittää olla vaan iloinen ja positiivinen, koska sitten ei myöskään tuhlaisi sitä olematonta energiaansa johonkin turhaan äksyilyyn.. Toimisipa ihmisaivot niin.

Mä tiedän, että mun omissa tavoissani olisi paljon petrattavaa. Mun olisi hyvä opetella menemään nukkumaan aikaisin, jotta jaksaisin sitten olla öisin enemmän Miion ja Eiran apuna. Mutta kun minä en osaa! Miioshow käynnistyy pahimpana juuri niihin aikoihin kun minä olen juuri nukahtamassa ja mulla olisi muutenkin aikaa nukkua vaan noin 5-6 tuntia. Jos osaisin mennä nukkumaan vaikka 3 tuntiakin aikaisemmin niin se olisi roimat 3 tuntia enemmän unta yössä! Ainakin noin niinkuin paperilla. Todellisuus on sitä, että Miio heräilee öisin vähintään 2 tunnin välein. Vähintään! Nyt se on ollut viimeisimpinä öinä noin kymmenen minuutin välein. Voin kertoa, että jos mä osaisin toimia jotenkin toisin, niin varmasti noihin öihin saataisiin enemmän tolkkua ja Eirallekin enemmän unta.

Tää on mennyt siihen pisteeseen, että mua kuvottaa nukkuvat vauvat! No, ei, älkää ottako sitä noin. Mua kuvottaa lukea siitä, että jotkut vauvat nukkuu. "Meillä nukutaan läpi yön", argh! Tommosten tekstien lukeminen on tokikin tällä hetkellä vähän sama kuin hieroisi lasinsiruja naamaansa. Eli ei kannattaisi. Se vaan kun yrittää googletella ohjeita vauvan nukkumiseen niin aina jossain on joku latvakakkonen, joka näkee asiakseen olla parempi ihminen ja kirjoittaa kaikki aivopierunsa ongelmien kanssa painivien ihmisten silmille. Joo, tämä on vähän tämmönen verenpaineita nostattava aihe.


Jotta ei nosteta liikaa mun verenpaineita niin keskustellaan vielä ainakin yhdestä aiheesta. Tai eihän me tässä kaiketi keskustella, mutta ollaan keskusteleve.. vile.. vale.. Keskustelevinana.. Keskustelevinamme? Ollaan kuin keskusteltaisiin. Tai ei, sinä istut ja kuuntelet nyt kun minä puhun!

Mä nimittäin eilen päätin, että mä yritän parhaani mukaan kadota internetistä. Tokikaan ei sieltä ole mihinkään katoamassa, mutta päädyin viimein siihen ratkaisuun, että mä haluan suojella enemmän mun, lasteni ja perheeni yksityisyyttä. Mä olen aina jakanut internettiin elämääni hyvin vapaalla kädellä enkä ole koskaan osannut pelätä mitään. Mä olen ollut aina tietoinen riskeistä ja siitäkin huolimatta jakanut kaiken kaiken kansan silmille. Mä olen kai ajatellut, että ei minun kohdalleni voi sattua mitään? Eikä ole sattunutkaan, onneksi. Ei ainakaan mitään mikä olisi minua tai perhettäni mitenkään loukannut.

Nuoruudessa mä muistan, että monia asioita mitä tännekin kirjoittelin niin käytettiin toisinaan aseena mua vastaan. Jos kirjottelin paljon alkoholista niin sain nopeasti leiman alkoholistina. Jos käytin rahojani mielenkiinnonkohteisiini ja kärvistelin sen jälkeen nälässä, niin olin tyhmä ja köyhä. Nykyään mulle on tokikin aivan sama mitä ihmiset puhuu, koska koko totuutta ei selviä edes täältä. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu vai mitä sitä on ollut tapana sanoa? Ja vaikka minä tyhmä olisinkin, niin ei sitä tarvitse minulle itselleni tulla kertomaan! Tai jotain. Jos joku saa jotain lisäsisältöä elämäänsä siitä, että mehustelee toisten asioilla, niin.. No, olkoon niin.

Mun pointti ei kuitenkaan ollut siinä, että halusin piilottaa itseni puheilta, koska ne ei mua tosissaan enää liikuta. Mä piilotin itseni siksi, että mun asiat ei loppujen lopuksi kuulu ulkopuolisille. Mä kun jaan monta kertaa kuukaudessa kuvia meidän lapsista, niin eihän niiden kuvien kuulu päätyä jonkun Irmelin (anteeksi kaikki Irmelit) silmille. Mitä se tekee sillä tiedolla, että meidän pojat tekee tota tai tätä? Mä haluan jatkossa panostaa siihen, että mun jakamat kuvat ei lähde kiertämään ja ne kuvat näkee vain ne, jotka haluaa ne nähdä. Tai haluaa ja haluaa, eihän niitä kukaan minulta pyydä.. Ei tämä tilien yksityiseksi tekeminen poista kaikkia riskejä todellakaan, mutta tekeehän se monet asiat monimutkaisemmaksi ulkopuolisille.

Blogiahan mä en yksityiseksi ala tässä kohtaa vetämään, mutta tässä tapahtuu nyt ainakin seuraavaa; Instagram-kuvien upottaminen tänne loppuu täysin ja meidän lapsista en tule tänne kuvia muutoinkaan lataamaan. Eihän täällä muutoinkaan ihan kamalasti kuvia ole ollut, mutta Instagram-upotukset oli jossain vaiheessa oikein kiva pieni lisä. Nyt niiden lisääminen tänne olisi turhaa, koska ihmisten täytyy nykyään seurata mua Instagramissa, jotta he näkevät mun julkaisemat kuvat. Tästä johtuen myös vanhat Instagram-upotukset on luultavasti rikki kaikille, jotka ei minua Instagramissa seuraa. Pahoittelen siispä sitä, jos satutte siellä niitä rikkinäisiä upotuksia jossain näkemään. Vielä ei ole itsellekään selvää, että miten tulen jatkossa kertomaan lapsien kuulumiset tänne, vai tulenko ylipäätään? Vaan enpä tiedä mitä tämä mun blogi voisi enää jatkossa olla jos kaikki perhe-elämästä kertovat asiat täytyisi täysin lopettaa. Tätä täytyy kuitenkin tässä pohdiskella ja miettiä omalta kantilta, että mitä minä olisin kestänyt esim. omilta vanhemmiltani jos he olisivat aikanaan minusta johonkin asioitani jakaneet.

Varmasti tulen sillein pääpiirteittäin kertomaan asioita, älkää huoliko. Käyn vaan vielä jonkinlaisen keskustelun aivojeni kanssa kaikesta tästä ja katsotaan mihin lopputulemaan päädytään. Kukaan ei ole koskaan mitään huoltansa osoittanut siitä, että mitä kaikkea minä täälläkin jaan, joten en ole varmaankaan tehnyt kaikkea aivan täysin pieleen. Siksi koen, että en ehkä tule ihan hirveesti muutoin kuin kuvien kautta muuttumaan tässä asiassa täällä blogissa.

Jos joku nyt kokee tämän myötä, että jää jollain tavalla ulkopuolelle mun elämästä niin siihen on varmasti syynsä. Jatkossa mä haluan tietää, että kenelle kaikille mä asioitani – enkä vain omia asioitani, vaan myös lasteni asioita – jaan. Olen siis sikäli nyt kadonnut olemasta julkista riistaa, jos niin voidaan sanoa.


Olisikohan tässä tarpeeksi annosta tällein parin kuukauden jälkeen? Ei tässä ihan mahdottomasti sitä itse kuulumista ollut, mutta kai tästä nyt selkeni jotain? Blogin puolella tullaan jatkossakin olemaan varmasti hieman hiljempaa, mutta jos pyrkisin siihen, että kirjoittelisin edes hieman useammin kuin kahden kuukauden välein? Eihän sitä tiedä.

Joskus ajattelin, että on todella tärkeää saada se edes 100 blogimerkintää vuodessa ulos.. Vaan tänä vuonna mulla on tunne, että ei tulla pääsemään lähellekään sitä. Enkä siihen siksi edes pyri. Mä haluan tehdä tän nyt tällä tavalla, ja se mitä ehkä seuraava vuosi tuo mahdollisesti tullessaan on sitten taas aivan uusi asia. Stressiä on niin paljon muutoinkin, että en jaksa tosiaan enää tätä stressata siihen kaiken muun päälle. Ymmärrätte varmaan.

No, seuraavaan kertaan sitten, joka toivottavasti on aikaisemmin kuin kahden kuukauden kuluttua. Tavallaan mulle jäi nyt tästä semmonen fiilis, että mä en oikein kertonut kahden kuukauden edestä juttua, joten se voi jäädä pienenä piruna pääkoppaan itselle ja on pakko tulla lähiaikoina jotain vielä kirjottamaan, mutta toisaalta se pieni piru voi myös kadota sieltä pääkopasta itsestään.. En tiedä, turha jossitella. Tekstiä tulee taas kun itsestä siltä tuntuu! Kiitos kun olette jaksaneet odottaa jos olette jaksaneet odottaa!

Terveisin,
Vesa-Matti