Siellä korkeimmalla paikalla ja samalla vaativimmalla paikalla on tietenkin perhe-elämä. Siihen mä olen antanut ja tulen varmasti antamaan ajastanu lähes kaiken. Sen jälkeen siellä listalla on se semmoinen pieni kohta kuin huolehtiminen omasta mielenterveydestä, joka toisinaan hyvin vahvasti järkkyy tässä perhe-elämässä – varsinkin yöaikoihin. On siis perhe-elämää ja perhe-elämästä palautumista. Ja en edelleenkään sano, että perhe-elämä olisi kamalaa, en, se ei todellakaan sitä ole. Tämä on kaikessa kauneudessaan, kauheudessaan ja kaikkeudessaan ihmisen parasta aikaa. Ei yhtä ilman toista, vai miten sitä sanotaan. Ei voi olla tosi kivaa jos ei välillä ole myös tosi kurjaa. Te varmasti saitte kiinni.
En tosin halunnut tulla taas vaan valittamaan oman ajan puutetta, ja vaikka tää ei suoranaisesti sitä ollutkaan niin onhan se sieltä rivien välistä luettavissa. Tässä on tullut pitkä väli viimeisimmästä blogimerkinnästä, joten eiköhän olisi ihan hyvä käydä läpi vähän kuulumisia.
Mitäs tähän väliin on sitten mahtunut? No; flunssa, hammas tulehtui ja se jouduttiin poistamaan, korvatulehdus, lisää flunssaa ja vatsatauti. Hetkinen, tossahan oli vasta pari-kolme viimeistä viikkoa.. Jep, enkä edes valehtele. Viimeisestä blogimerkinnästä on se noin kaksi kuukautta, enkä edes kahdelle kuukaudelle olisi ikinä toivonut noin paljon huonoja päiviä kun mitä mahtui nyt tähän lyhyehköön pätkään. Mä yritin joka päivä olla hirveän optimisti ja hoin joka päivä lausetta: "huomenna mä olen jo terve!" Ja enpä ollut. Puolentoista viikon jälkeen tajusin lopettaa hokemisen, koska siinä vaiheessa oli jo usko mennyt. Se meni oikeesti ihan tosi lyhyillä siirtymillä vaivasta toiseen ja ei sitä vieläkään voi olla täysin varma, että kaikki olisi jo takanapäin. Voihan tässä ilmestyä joku uusi tulehdus tai joku uusi tauti vaikka än.. yy.. tee.. Nyt! No ei ilmestynyt, onneksi.
Tällä hetkellä olo on silleen suhteellisen hyvä. Ainut mikä vähän kismittää, niin toi korva joka tulehtui ei vieläkään kuule täysin normaalisti. Voiton puolella siis ehkä kuitenkin, mutta en todellakaan rupea vielä tuulettelemaan.
Meillähän oli siis koko perhe, tottakai, kaikissa maailman taudeissa tässä. Yksi paranee, toinen sairastuu, toinen paranee kolmas sairastuu ja kolmas paranee niin neljäs sairastuu. Joo, ei, ei edes yhtä aikaa. Flunssa ja vatsatauti meni semmosina aaltoina vaan tästä meidän talon läpi. Viimeinen kun sairasti flunssaa niin ensimmäinen aloitti jo yrjöämään ja kun viimeinen alkoi yrjöämään niin ensimmäisellä alkoi taas nenä vuotamaan. Voin kertoa, että eihän se mitään juhlaa ollut. Tämmöstä tää kuitenkin ilmeisesti sitten nykyään on jos jonkinlainen tauti tänne kotiluolaan pääsee kapuamaan.
Ja vaikka mä olen siis pyrkinyt siihen, että varsinkin kun täällä aletaan sairastamaan, niin minäkin ryhdistäydyn käsien pesemisen kanssa. Muutenhan olen hyvin huolimaton sen suhteen, mutta sitten kun täytyy panostaa niin täytyy panostaa. Ja mä panostinkin, vaan sepä ei riittänyt. Ei edes Eiran jatkuva paikkojen desinfiointi pelastanut meitä tältä kaaokselta. Kyllä se vaan on niin, että kun ne on tullakseen niin ne kanssa tulee, eikä siinä sitten paljon auta mitkään poppakonstit.
Edelleenkäänhän meillä ei nukuta öisin. No, Max nukkuu. Maxilla on yllättävän hyvät unenlahjat, sillä se ei ole varmaan yhtään kertaa vielä herännyt Miion yöllisiin sekoiluihin. Onneksi. Maxin läsnäolo ja sen unensaannin turvaaminen kuitenkin nostaa omia kierroksia aina Miion yösekoilujen aikana. Vauvan itkuhan tunnetusti jo itsessään nostaa stressitasoja, mutta siihen kun lisää vielä sen, että viereisessä huoneessa nukkuu toinen lapsukainen, niin stressitasot on aivan pilvissä. Ei siis mulla, mutta Eiralla useimmiten. Mulla ne stressitasot nousee oikeestaan korkeimmalle siinä kohtaa kun myös Eiralla on stressitasot huipussaan, koska se antaa sen myös näkyä ja kuulua. Tämä on tämmöinen mahdoton kierre, jonka haluaisi jo jotenkin päättyvän, koska tämä syö ihan uskomattoman määrän energiaa meiltä kaikilta.
Öisin ei nukuta ja päivisin pääosin vaan tiuskitaan ja ollaan kärttyisiä. Ja kun minä tunnetusti inhoan melkein kaikista eniten sitä, että jatkuvasti ollaan kuin per.. Takapuoleen ammuttu karhu. Vaan kun ei vaihtoehtoja ole liiemmin ilmennyt niin tässä sitä pitää vaan porskuttaa ja menettää hermot monta kertaa päivässä. Se on oikeasti ihan uskomatonta miten paljon energiaa menee hukkaan kaikkiin negatiivisiin tunteisiin ja tekoihin, vaikka sitä energiaa ei edes pahemmin ole. Miksi sitä ei voi väsyneenä yrittää olla vaan iloinen ja positiivinen, koska sitten ei myöskään tuhlaisi sitä olematonta energiaansa johonkin turhaan äksyilyyn.. Toimisipa ihmisaivot niin.
Mä tiedän, että mun omissa tavoissani olisi paljon petrattavaa. Mun olisi hyvä opetella menemään nukkumaan aikaisin, jotta jaksaisin sitten olla öisin enemmän Miion ja Eiran apuna. Mutta kun minä en osaa! Miioshow käynnistyy pahimpana juuri niihin aikoihin kun minä olen juuri nukahtamassa ja mulla olisi muutenkin aikaa nukkua vaan noin 5-6 tuntia. Jos osaisin mennä nukkumaan vaikka 3 tuntiakin aikaisemmin niin se olisi roimat 3 tuntia enemmän unta yössä! Ainakin noin niinkuin paperilla. Todellisuus on sitä, että Miio heräilee öisin vähintään 2 tunnin välein. Vähintään! Nyt se on ollut viimeisimpinä öinä noin kymmenen minuutin välein. Voin kertoa, että jos mä osaisin toimia jotenkin toisin, niin varmasti noihin öihin saataisiin enemmän tolkkua ja Eirallekin enemmän unta.
Tää on mennyt siihen pisteeseen, että mua kuvottaa nukkuvat vauvat! No, ei, älkää ottako sitä noin. Mua kuvottaa lukea siitä, että jotkut vauvat nukkuu. "Meillä nukutaan läpi yön", argh! Tommosten tekstien lukeminen on tokikin tällä hetkellä vähän sama kuin hieroisi lasinsiruja naamaansa. Eli ei kannattaisi. Se vaan kun yrittää googletella ohjeita vauvan nukkumiseen niin aina jossain on joku latvakakkonen, joka näkee asiakseen olla parempi ihminen ja kirjoittaa kaikki aivopierunsa ongelmien kanssa painivien ihmisten silmille. Joo, tämä on vähän tämmönen verenpaineita nostattava aihe.
Jotta ei nosteta liikaa mun verenpaineita niin keskustellaan vielä ainakin yhdestä aiheesta. Tai eihän me tässä kaiketi keskustella, mutta ollaan keskusteleve.. vile.. vale.. Keskustelevinana.. Keskustelevinamme? Ollaan kuin keskusteltaisiin. Tai ei, sinä istut ja kuuntelet nyt kun minä puhun!
Mä nimittäin eilen päätin, että mä yritän parhaani mukaan kadota internetistä. Tokikaan ei sieltä ole mihinkään katoamassa, mutta päädyin viimein siihen ratkaisuun, että mä haluan suojella enemmän mun, lasteni ja perheeni yksityisyyttä. Mä olen aina jakanut internettiin elämääni hyvin vapaalla kädellä enkä ole koskaan osannut pelätä mitään. Mä olen ollut aina tietoinen riskeistä ja siitäkin huolimatta jakanut kaiken kaiken kansan silmille. Mä olen kai ajatellut, että ei minun kohdalleni voi sattua mitään? Eikä ole sattunutkaan, onneksi. Ei ainakaan mitään mikä olisi minua tai perhettäni mitenkään loukannut.
Nuoruudessa mä muistan, että monia asioita mitä tännekin kirjoittelin niin käytettiin toisinaan aseena mua vastaan. Jos kirjottelin paljon alkoholista niin sain nopeasti leiman alkoholistina. Jos käytin rahojani mielenkiinnonkohteisiini ja kärvistelin sen jälkeen nälässä, niin olin tyhmä ja köyhä. Nykyään mulle on tokikin aivan sama mitä ihmiset puhuu, koska koko totuutta ei selviä edes täältä. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu vai mitä sitä on ollut tapana sanoa? Ja vaikka minä tyhmä olisinkin, niin ei sitä tarvitse minulle itselleni tulla kertomaan! Tai jotain. Jos joku saa jotain lisäsisältöä elämäänsä siitä, että mehustelee toisten asioilla, niin.. No, olkoon niin.
Mun pointti ei kuitenkaan ollut siinä, että halusin piilottaa itseni puheilta, koska ne ei mua tosissaan enää liikuta. Mä piilotin itseni siksi, että mun asiat ei loppujen lopuksi kuulu ulkopuolisille. Mä kun jaan monta kertaa kuukaudessa kuvia meidän lapsista, niin eihän niiden kuvien kuulu päätyä jonkun Irmelin (anteeksi kaikki Irmelit) silmille. Mitä se tekee sillä tiedolla, että meidän pojat tekee tota tai tätä? Mä haluan jatkossa panostaa siihen, että mun jakamat kuvat ei lähde kiertämään ja ne kuvat näkee vain ne, jotka haluaa ne nähdä. Tai haluaa ja haluaa, eihän niitä kukaan minulta pyydä.. Ei tämä tilien yksityiseksi tekeminen poista kaikkia riskejä todellakaan, mutta tekeehän se monet asiat monimutkaisemmaksi ulkopuolisille.
Blogiahan mä en yksityiseksi ala tässä kohtaa vetämään, mutta tässä tapahtuu nyt ainakin seuraavaa; Instagram-kuvien upottaminen tänne loppuu täysin ja meidän lapsista en tule tänne kuvia muutoinkaan lataamaan. Eihän täällä muutoinkaan ihan kamalasti kuvia ole ollut, mutta Instagram-upotukset oli jossain vaiheessa oikein kiva pieni lisä. Nyt niiden lisääminen tänne olisi turhaa, koska ihmisten täytyy nykyään seurata mua Instagramissa, jotta he näkevät mun julkaisemat kuvat. Tästä johtuen myös vanhat Instagram-upotukset on luultavasti rikki kaikille, jotka ei minua Instagramissa seuraa. Pahoittelen siispä sitä, jos satutte siellä niitä rikkinäisiä upotuksia jossain näkemään. Vielä ei ole itsellekään selvää, että miten tulen jatkossa kertomaan lapsien kuulumiset tänne, vai tulenko ylipäätään? Vaan enpä tiedä mitä tämä mun blogi voisi enää jatkossa olla jos kaikki perhe-elämästä kertovat asiat täytyisi täysin lopettaa. Tätä täytyy kuitenkin tässä pohdiskella ja miettiä omalta kantilta, että mitä minä olisin kestänyt esim. omilta vanhemmiltani jos he olisivat aikanaan minusta johonkin asioitani jakaneet.
Varmasti tulen sillein pääpiirteittäin kertomaan asioita, älkää huoliko. Käyn vaan vielä jonkinlaisen keskustelun aivojeni kanssa kaikesta tästä ja katsotaan mihin lopputulemaan päädytään. Kukaan ei ole koskaan mitään huoltansa osoittanut siitä, että mitä kaikkea minä täälläkin jaan, joten en ole varmaankaan tehnyt kaikkea aivan täysin pieleen. Siksi koen, että en ehkä tule ihan hirveesti muutoin kuin kuvien kautta muuttumaan tässä asiassa täällä blogissa.
Jos joku nyt kokee tämän myötä, että jää jollain tavalla ulkopuolelle mun elämästä niin siihen on varmasti syynsä. Jatkossa mä haluan tietää, että kenelle kaikille mä asioitani – enkä vain omia asioitani, vaan myös lasteni asioita – jaan. Olen siis sikäli nyt kadonnut olemasta julkista riistaa, jos niin voidaan sanoa.
Olisikohan tässä tarpeeksi annosta tällein parin kuukauden jälkeen? Ei tässä ihan mahdottomasti sitä itse kuulumista ollut, mutta kai tästä nyt selkeni jotain? Blogin puolella tullaan jatkossakin olemaan varmasti hieman hiljempaa, mutta jos pyrkisin siihen, että kirjoittelisin edes hieman useammin kuin kahden kuukauden välein? Eihän sitä tiedä.
Joskus ajattelin, että on todella tärkeää saada se edes 100 blogimerkintää vuodessa ulos.. Vaan tänä vuonna mulla on tunne, että ei tulla pääsemään lähellekään sitä. Enkä siihen siksi edes pyri. Mä haluan tehdä tän nyt tällä tavalla, ja se mitä ehkä seuraava vuosi tuo mahdollisesti tullessaan on sitten taas aivan uusi asia. Stressiä on niin paljon muutoinkin, että en jaksa tosiaan enää tätä stressata siihen kaiken muun päälle. Ymmärrätte varmaan.
No, seuraavaan kertaan sitten, joka toivottavasti on aikaisemmin kuin kahden kuukauden kuluttua. Tavallaan mulle jäi nyt tästä semmonen fiilis, että mä en oikein kertonut kahden kuukauden edestä juttua, joten se voi jäädä pienenä piruna pääkoppaan itselle ja on pakko tulla lähiaikoina jotain vielä kirjottamaan, mutta toisaalta se pieni piru voi myös kadota sieltä pääkopasta itsestään.. En tiedä, turha jossitella. Tekstiä tulee taas kun itsestä siltä tuntuu! Kiitos kun olette jaksaneet odottaa jos olette jaksaneet odottaa!
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)