Outoja oireita

Mä olen vähän huolissani omasta jaksamisestani. Mä jaksan, koska on pakko jaksaa. Nää muutama stressaava vuosi ja hyvin paljon enemmän stressaavat pari kuukautta ei ole ollut mun mielenterveydelle hyvästä. Ei todella.

Mä vähän listaan tähän asioita, joita mä olen nyt viime aikoina huomannut itsessäni. Ensimmäinen asia mikä mua alkoi omassa voinnissani huolettaa oli se, että mä aloin tekemään pieniä virheitä. Joo, pienet virheet on varmasti normaalia silloin tällöin, mutta mulla ne alkoi lisääntymään. Vaikka ne tuntuu hyvin vähäpätöisiltä niin kyllä se jossain vaiheessa alkaa tuntumaan siltä, että kaikki ei ole ok. Kyse on kuitenkin ihan semmosista pienistä jutuista, joita kuka tahansa voi tehdä. Huomasin, että aloin laittamaan asioita vääriin paikkoihin. Ne ei jäänyt niihin paikkoihin pitkäksi aikaa, koska huomasin heti, että nyt ei mennyt oikein. Tuttipullo jääkaappiin ja maitopurkki mukaan, vaikka sen olisi pitänyt mennä juuri toisinpäin. Tehtiin tuorejuustolla täytettyjä herkkusieniä ja irroitellessani jalkoja siitä itse tatista niin huomasin, että laitoin niitä jalkoja useammankin kerran sinne minne piti laittaa ne ns. kannet. Kaupassa olen saattanut katsoa tahtomaani tuotetta, mutta saattanut kuitenkin ottaa siitä vierestä väärän tuotteen. Kuten sanottua, hyvin pieniä ja vähäpätöisiä asioita. Niitä vaan tulee turhan usein.

Mä olen aina ollut hirveän tietoinen siitä mitä mä teen ja sen takia mä en hirveän usein tee tommosia pieniäkään virheitä. Mietin vaan, että onko tämä vaan alkua? Ensin teen pieniä virheitä ja jossain vaiheessa ne kasvaa isommiksi ja isommiksi.

Sitten on se, että mun lähimuisti on alkanut olemaan semmonen palapeli, joka rakentuu sen mukaan mitä mulle kerrotaan. Kaikkihan on joskus ollut niin kännissä, että seuraavana päivänä kaikki mitä sulle on kerrottu eilisestä tulee uutisena? Ai ei? No mä olen joskus ollut. Mun muisti on tavallaan nyt ollut vähän semmosta, vaikka nyt mä saan kyllä itse kasattua sitä palapeliä hiljalleen. Toistaiseksi mun on täytynyt rakennella näitä palapelejä vain öiden osalta, mutta entä jos tämäkin vain kasvaa ja pahenee?

Meillä yöt on semmosia, että pitää välillä juosta antamaan Miiolle maitoa ja sitten pitää jossain vaiheessa yötä usein tehdä Maxin olo hyväksi meidän sängyssä, koska se tykkää öisin tulla meidän viereen. Seuraavana aamuna tai päivänä kun Eira on kysellyt, että miten yö on mennyt (jos se ei siis itse ole herännyt tekemään mitään)? Mulla lyö yleensä siinä kohtaa ihan tyhjää, enkä osaa kertoa mitään. Sitten Eira sanoo jonkun ratkaisevan sanan tai lauseen "Ai eikö Miio pyytänyt maitoa yöllä?" ja sitten mulla tulee palapeliin ensimmäinen palanen ja muistan, että aivan, kyllähän minä kävin Miiolle maidon antamassa. Sitten saatan muistaa kellonajan ja muitakin yksityiskohtia, mutta ensin mulla ei ollut kyllä mitään muistikuvaa. "Eikö Max tarvinnut yöllä mitään?" Hmm, hei joo, tarvitsi. Vaihdoin sen vaipan ja annoin sillekin maitoa.

Mun muistia tarvitsee siis ikään kuin johdatella. Päiväsaikaan tätä ei paljoa tapahdu tai sitten päiväsaikaan ei ole vaan mitään muistettavaa. Kerran juteltiin yhdestä meidän naapurista ja mä kerroin mitä olin nähnyt. Sitten Eira kysyi jonkun tarkentavan kysymyksen ja siinä kohtaa mä rupesin rakentamaan sitä palapeliä uudestaan, mutta en saanut sitä täysin kasaan. En muistanut semmosta isoa yksityiskohtaa, joka nyt olisi pitänyt muistaa.

Tämäkin on toki pientä ja on mulla mennyt ihan puhtaasti stressin piikkiin. Mä en vaan tiedä, että miten saisin tota stressiä vähennettyä niin, että oireet ei enää pahentuisi? Siihen tuskin on mitään muuta lääkettä kuin lepo? Mä en vaan saa levättyä. Tokihan mä yöllä nyt nukun sen suhteellisen normaalin 4-7 tuntia, riippuen paljon tähtien asennosta ja muuta. Ja kun en ole töissäkäyvä ihminen tällä hetkellä niin pitäisihän mun varmaan saada levättyä kun kotona kerta lojun, mutta ei. Mä käyn jatkuvasti ylikierroksilla.

Sanon taas kerran, että ruuhkavuodet ja menetykset ei sovi yhtään yhteen. Tämä pakottaa mut sellaiseen tilanteeseen, että mun on vaan pakko jaksaa, vaikka en jaksaisi. Mä haluan kantaa vastuuni vanhempana ja haluan osallistua lasten kasvatukseen kaikkien kykyjeni mukaan. Se menee jopa oman terveyden ja hyvinvoinnin edelle, vaikka kauanhan se ei voi niinkään jatkua.


Kaiken muun lisäksi mulla on vielä semmoset aivot, että ne jatkuvasti kertoo mulle, että mä vaan ylireagoin. Ei mulla ole oikeasti mitään hätää. Mun aivot jopa alkuun meinasi kieltää mua puhumasta näistä asioista Eiralle, mutta mä olen nyt tapellut aivojeni kanssa ja kertonut nämä pienetkin asiat. Vaikka ajattelin itsekin alkuun, että ei se ole mitään vakavaa ja menee varmasti ajan kanssa ohi, niin jossain vaiheessa tulee se tilanne, että on vaan parempi kertoa ennen kun oma jaksaminen loppuu täysin.

"Jaksan, koska on pakko jaksaa." Näin mä sanon, jos joku kysyy multa miten voin tässä tilanteessa. Sehän kuulostaakin jo typerältä, vaikka se aika pitkälti totta on.

Mulla on pitkään ollut se fiilis, että mä haluaisin vaan joskus olla nousematta aamulla sängystä. Olisin siellä siihen asti kun vaan tuntuu hyvältä nousta ylös. Se fiilis, että ei jaksaisi suoriutua arjesta ja kaikesta mitä siihen liittyy. Ei se vaan toimi niin. Eira käy töissä ja mulla on vastuu lapsista liki joka arkiaamu. Mä siis todellakin samaan aikaan pidän siitä, että saan olla molempien poikien tai edes toisen pojan kanssa kotona, mutta tällä hetkellä se on myös se mikä ei anna mulle tilaa ajatella mitään muuta. Onko tämä se kuuluisa noidankehä? Vai oravanpyörä? 


Onneksi Eiralla on nyt muutama päivä vapaata ja saatiin sovittua, että mä menen Sälinkäälle joksikin aikaa. Mun aivot vaan väittää mulle tässäkin tilanteessa, että ei siitä mitään apua ole, koska mitään hätää ei oikeasti ole. Onhan. Se on hätä, että jaksaa vaan, koska on pakko jaksaa.

Kaikki aina puhuu, että maalla sielu ja mieli lepää. Mä koen, että se on toiminut ennenkin, niin miksei se muka toimisi nyt? Mietin samalla vaan sitäkin, että kuinka pitkäksi aikaa se auttaa jos se auttaa? Olenko taas viikko kotiintulon jälkeen ihan yhtä jumissa kun mitä olen nyt? Tavallaanhan se ei auta kun kokeilla, mutta mä haluaisin oikeesti, että patterit latautuisi ja olo ei olisi näin ristiriitainen. Haluaisin voida sanoa, että minä jaksan. En, että jaksan, koska on pakko jaksaa. Tai jos joskus olisi niinkin ihmeellisesti tilanteet, jotta voisi sanoa, että "hyvin pyyhkii".

Nyt tässä on vaan niin paljon kaikkea. Aivot ei toimi, tunteet ei toimi ja kai tässä kohtaa hajoaa myös kroppa jotenkin. Itseasiassa.. Meinasin unohtaa!

Tuolla ylempänä kun listasin näitä nyt ilmenneitä oireita, niin mulla oli siihen myös kolmas kohta. Anteeksi, että tämä merkintä tulee taas näin hyppien aiheesta toiseen, mutta pakko kirjoittaa tämäkin tajunnanvirtana, eli miten tajunta sen mulle tarjoilee. Jos hoksaan tässä blogimerkintää lopetellessani, että unohdin jotain niin pakkohan se on sitten tänne loppuun vielä kirjoittaa.

Tänään tosiaan kun Max oli päiväkodissa ja Miio oli nukkunut lyhyet aamupäikkärit, niin rupesin Miioa sitten ruokkimaan. Lämmittelin ruoat, nostin pojan syöttötuoliin ja aloin lusikoimaan ruokaa Miion suuhun. Mulla oli toisessa kädessä lusikka ja toisessa pidin lautasta, vaikka olisin voinut pitää lautasta myös pöydällä. Ihan yhtäkkiä tämä lautasta pitelevä käsi päätti irroittaa otteen lautasesta. Onneksi vielä refleksit sen verran toimii, että pahimmalta sotkulta säästyttiin, mutta silti. Mun raajoillani ei ole ollut tapana toimia vasten mun tahtoani, joten tämäkin oli sillleen hyvin hämmentävä hetki. Ensimmäinen kerta käsittääkseni koskaan kun käsi vaan päättää irroittaa otteensa. Liekö tämäkin sitten stressin syytä vai mistä johtuu, mutta kuulunee oireiden listaan.


Noniin, ja justiinsa Eira ja pojat tuli kotiin. Ensitöikseen Eira huomasi, että mulla on jäänyt tekemättä asia mitä se pyysi lähtiessään. Tämä ei kovinkaan tavatonta ole ennenkään ollut, mutta tilanne oli tällä kertaa se, että asia annettiin mulle käteen ja sen olisi voinut hoitaa heti. Laskin sen hetkeksi ja sillä sekunnilla se unohtui. Tiedä sitten, että mistä tämäkin sitten taas johtui..

No, menen nyt auttamaan poikien iltatoimien kanssa. Tämä oli tämmöinen teksti ja kirjottelen taas lisää kun tai jos aivot joskus toimii.

Terveisin,
Vesa-Matti

Maailman vahvin iskä, hyvää matkaa. ❤️

Pitkästä aikaa täällä taas, eikä todellakaan minkään kevyen aiheen parissa. Oon tässä muutenkin kamppaillut riittämättömän ajan kanssa, mutta ihan rehellisiä jos ollaan, niin mulla ei ole ollut edes mielenkiintoa avata blogia ja kirjoittaa tänne mitään. On pitänyt keskittyä kaikkeen muuhun, vaikka ei ole osannut kai keskittyä oikein mihinkään.

Viimeisin merkintäni "En ymmärrä" ei kerännyt hirveästi lukijoita, koska mä kirjotin sen tavallaan salassa, koska.. No, mun vaan yksinkertaisesti piti kirjoittaa se, enkä tiennyt muutakaan paikkaa. Vaikka olisihan noita paikkoja varmasti ollut. En tiedä, se oli vaan.. No, kuten sanottu; se oli vaan pakko tehdä jotenkin ja tämä blogi on yleensä itselle se paras paikka purkaa pääkoppaa. En jakanut sitä mihinkään muualle kuin yhteen paikkaan ja ne jotka tänne blogiin eksyi muuten vaan niin eksyi myös varmaan lukemaan sen vahingossa. Mutta ei sillä ole väliä. En tiedä miksi selostan tähän alkuun jotain näinkin turhaa.. Pöh. Aivot ei vaan toimi ja nyt kävi näin.

Mutta se viimeisin merkintä on hyvin vahvasti kytköksissä tähän.

Mä en osaa tähän hätään selittää tilanteiden kulkua tänne sen paremmin, enkä usko, että mun tarvitsisikaan. Mulla vaan on pakottava tarve taas turvautua blogiin ja sen antamaan mahdollisuuteen purkaa pääkoppaani.


11. päivä kuluvaa kuuta meidän iskä nukkui pois pitkän sairauden uuvuttamana. Iskän aika ei todellakaan vielä olisi ollut, mutta syöpä on erittäin epäreilu sairaus. Se ei katso kenelle se tulee, eikä siitä selviämiseen ole aina konsteja. Paljon iskän eteen tehtiin, siitä kiitos Suomen terveydenhuollolle. Tavallaanhan tässä olisi myös mitä mainioin paikka katkeroitua terveydenhuoltoa kohtaan, koska iskää ei kyetty pelastamaan, mutta mä itse kuitenkin koen, että kaikki mikä oli tehtävissä tehtiin. Toki sinne mahtuu muutama seikka, jotka olisi pitänyt ottaa vakavammin ja hoitaa paremmin, mutta kuitenkin; pelastusta ei enää ollut. Lopusta olisi vaan voitu tehdä kivuttomampi.

Mä näin iskän viimeisen kerran 10. päivä kun kävin iskää iskän siskojen kanssa morjestamassa saattohoidossa. Huone oli suhteellisen hiljainen. Kai se on meidän sukuvika, että ei osata löytää sanoja. Mä en voinut siellä huoneessa välttyä kyyneliltä. Mä yritin vaan katsoa iskää koko sen vierailun ajan. Mä näin, kuinka iskää sattui. Kipulääkitys oli, mutta se ei ilmeisesti enää tehnyt oloa yhtään paremmaksi.

Iskän siskot poistui huoneesta ja mä jäin huoneeseen vielä hetkeksi, koska yritin löytää sanoja. En löytänyt. Saatiin aikaan viimeinen keskustelu, joka meni jotakuinkin niin, että mä sanoin "Ei vaan osaa sanoa mitään.." Iskä: "Sepä se.." Jatkoin: "Mut mä tuun sit taas seuraavan kerran kun Ville ajelee tänne päin.." Iskä: "Tehdään niin.." Minä: "No.. Moikka nyt sitten.." Iskä: "Moikka.."

Tän keskustelun jälkeen mä jäin hetkeksi vielä siihen sängyn viereen ja olisin halunnut koskea iskän käteen, polveen tai mitä vaan ja sanoa vielä rakastavani, mutta mä en hemmetti soikoon ymmärrä, että miksi se oli niin vaikeaa. Se jäi siis sanomatta ja se surettaa suunnattomasti. Vaikka samaan aikaan mä tiedän, että iskän tapoihin ei kuulunut toitottaa rakastavansa, vaan iskä oli tehnyt selväksi, että hän sanoo sitten jos tilanne muuttuu. Tilanne ei siispä ollut muuttunut. Eikä ole munkaan suunnalta, mutta mä olisin sen halunnut sanoa. Äh.. Sattuu. Miksi pitää olla niin vaikeaa sanoa asioita, joiden sanomisen ei pitäisi olla niin vaikeaa?

Mä poistuin sairaalalta ja mä kai tavallaan jo siinä kohtaa tiesin, että en mä kerkeä enää takaisin. Seuraavana päivänä oli tarkoitus käydä, mutta aamulla niihin aikoihin kun olin viemässä Maxia päiväkotiin niin iskä oltiin löydetty kuolleena. Ja se kuulostaa kyllä aivan kamalalta, että sairaalassa löydetään ihminen kuolleena.. Mutta samaan aikaan mulla on kyllä tietoa, että näin se aika usein menee. Eira kuitenkin työskentelee terveydenhuollossa, tai mikä ikinä se oikea termi onkaan, ja on Eirakin monet kerrat sanonut, että joku on löydetty kuolleena. Ei mitenkään voi resurssit riittää pitämään kaikkia silmällä 24/7. Plääh, en tiedä miksi saarnaan tästä.

Mä olin päässyt kotiin Miion kanssa ja touhuiltiin niitä näitä täällä kun äiti ilmoitti, että iskä oli kuollut. Mun jalat lopetti toimimasta. Mun päässä alkoi vaan pyöriä. Mä makasin keittiön lattialla, enkä osannut enää tehdä mitään. Mun päässä rupesi soimaan Kari Tapion Sydänpuoli säätä vasten, joka on semmonen kappale, jota me iskän kanssa monesti kuunneltiin. Me molemmat tykättiin siitä kappaleesta.

Mä en tiennyt miten mä jaksan sen aamun. Mä yritin vihjailemalla saada Eiran tulemaan töistä kotiin, mutta ilmeisesti keikkahommista ei niin vaan lähdetä.. Se tuntui myös pahalta. Miio oli onneksi tässä kohtaa keksinyt jo paljon omaa tekemistä ja leikki pitkin kämppää. Mä makasin keittiön lattialla, jalat ei kantanut ja yritin pistää viestiä ihmisille, jotta saisin asioihin jotain järkeä. Mihinkään ei kai lopulta tullut järkeä, mutta mun oli vaan pakko jaksaa. Oli pakko saada jalat toimimaan, jotta pystyin ottamaan taas vastuun Miiosta ja kohtahan se Maxikin piti jo taas päiväkodista hakea. Tuli vähän semmonen olo kieltämättä, että "ei voi jäädä tuleen makaamaan". Siinä kohtaa mä taas huomasin, että mä sysäsin tunnemaailman pois edestä ja jatkoin päättäväisesti eteenpäin. Ei ollut vaihtoehtoja. Eikä tunnu olevan vieläkään.. Mun on pakko jaksaa lasten takia, vaikka mun olo on semmonen, että mua ei kiinnostaisi jaksaa just nyt. Mä haluaisin vaan irti arjen pyörityksestä. Tilaa kokea oikeita tunteita tai aloittaa niiden käsittely kunnolla.

Ns. ruuhkavuodet ja menetykset ei vaan yksinkertaisesti sovi yhteen. Tässä on pakko ajatella lasten parasta ja koittaa vaan jatkaa kaikesta huolimatta. Joskus vaan olisi kiva kun voisi vaan olla jaksamatta.


En tiedä onko tässä merkinnässä mitään järkeä, mutta ehkä tämä vähän tyhjensi taas päätä. Aivosumua tuntuu olevan tai jotain, koska ei pysty kirkkaaseen ajatteluun. Ajatukset jää tyngiksi ja katoaa. Sisältä tuntuu puuttuvan jonkinlainen pala, mutta en saa vaan tunteistani kiinni enää. En taaskaan.


Mua itseäni henkilökohtaisesti auttaa jaksamaan iskän omat puheet. Iskä oli loppuun asti realisti. Vaikka iskästä näki jo kauan aikaa sitten, että elämäniloa olisi ollut ja yritystä hoitaa itsensä kuntoon, niin kun iskä sanoi "asia nyt vaan on niin" niin asia silloin vain oli niin. Loppu tulee, kukaan ei voi auttaa, joten asia pitää vaan parhaan kykynsä mukaan hyväksyä. Mä jaksankin ihmetellä, että miten iskä pysyi loppuun asti niin vahvana ihmisenä, että jaksoi yrittää iskeä asian meille niin kun asia oli. Ei pehmennellyt. Onneksi ei pehmennellyt.

Ja se itseasiassa on se yksi iso asia mitä iskässä kunnioitin – kunnioitan. En ehkä nuorempana sitä osannut nähdä siten, mutta kun itse kasvoin ja opin ymmärtämään, niin tottakai asiat pitää tuoda esille niin kuin ne on.

Iskä oli aina läsnä, vaikka se ei aina paljoa puhunut. Ei kaiketi halunnut puhella turhia. Vaan kun se jotain sanoi niin se sanoi sen syystä ja yleensä siten, että se meni kerrasta perille.


Meillä oli iskän kanssa hyvin samanlainen huumorintaju. Äiti on itseasiassa sanonut monesti, että me oltiin muutenkin iskän kanssa hyvin samanlaisia ja sen takia meillä iskän kanssa kai vaikeuksia olikin kun vielä asuin kotona. Kun muutin omilleni ja aloin tutustumaan iskään tavallaan kai uudestaan erilaisesta näkökulmasta niin asiat alkoi mennä todella hyvin. Ei me enää oltu napit vastakkain jatkuvasti vaan meillä oli pääosin hauskaa. Minä kunnioitin iskää ja yritin parhaani mukaan tehdä niin kuin iskä halusi.

Huh huh. Olisinpa osannut vaan vielä sanoa kaiken haluamani. Sen takia mä kai sen viimeisimmän merkinnän kirjoitin, että siinä olisi tullut kerrottua edes osa siitä. Ei puheena, mutta kerrottua kuitenkin. Kaikkea tätä voi enää vaan pyöritellä päässään, koska nyt tilanne on tämä. Tavallaan kai olisi vaan hyvä osata luopua ajattelemasta, että mitä olisi vielä voinut tehdä ja mitä olisi vielä halunnut sanoa. Mulla oli tilaisuuteni, mutta en sitä osannut käyttää.

Mua voidaan pitää puhumattomuuteni takia vaikka minkälaisena idioottina, ylimielisenä tai jotain, mutta ihan puhtaasti se on vaan sitä, että mä en saa sanoja mun suustani ulos. En edes tällaisessa tilanteessa kun se olisi todellakin hyvä asia. Äh.


Kunhan joskus saan taas alettua työstämään tunnepuoltani niin ehkäpä saan itsestäni jotain enemmän ulos. Nyt tämä tosiaan tulee tämmösenä tajunnanvirtana. Poukkoilee ja yrittää löytää jotain järkeä, vaikka ei saa asioista kiinni.

Lopetan tämän blogin sanoihin, joita en osannut sanoa iskän vuoteen vieressä. Rakastan sua, iskä. Maailman vahvin iskä.

Terveisin,
Vesa-Matti