Mä vähän listaan tähän asioita, joita mä olen nyt viime aikoina huomannut itsessäni. Ensimmäinen asia mikä mua alkoi omassa voinnissani huolettaa oli se, että mä aloin tekemään pieniä virheitä. Joo, pienet virheet on varmasti normaalia silloin tällöin, mutta mulla ne alkoi lisääntymään. Vaikka ne tuntuu hyvin vähäpätöisiltä niin kyllä se jossain vaiheessa alkaa tuntumaan siltä, että kaikki ei ole ok. Kyse on kuitenkin ihan semmosista pienistä jutuista, joita kuka tahansa voi tehdä. Huomasin, että aloin laittamaan asioita vääriin paikkoihin. Ne ei jäänyt niihin paikkoihin pitkäksi aikaa, koska huomasin heti, että nyt ei mennyt oikein. Tuttipullo jääkaappiin ja maitopurkki mukaan, vaikka sen olisi pitänyt mennä juuri toisinpäin. Tehtiin tuorejuustolla täytettyjä herkkusieniä ja irroitellessani jalkoja siitä itse tatista niin huomasin, että laitoin niitä jalkoja useammankin kerran sinne minne piti laittaa ne ns. kannet. Kaupassa olen saattanut katsoa tahtomaani tuotetta, mutta saattanut kuitenkin ottaa siitä vierestä väärän tuotteen. Kuten sanottua, hyvin pieniä ja vähäpätöisiä asioita. Niitä vaan tulee turhan usein.
Mä olen aina ollut hirveän tietoinen siitä mitä mä teen ja sen takia mä en hirveän usein tee tommosia pieniäkään virheitä. Mietin vaan, että onko tämä vaan alkua? Ensin teen pieniä virheitä ja jossain vaiheessa ne kasvaa isommiksi ja isommiksi.
Sitten on se, että mun lähimuisti on alkanut olemaan semmonen palapeli, joka rakentuu sen mukaan mitä mulle kerrotaan. Kaikkihan on joskus ollut niin kännissä, että seuraavana päivänä kaikki mitä sulle on kerrottu eilisestä tulee uutisena? Ai ei? No mä olen joskus ollut. Mun muisti on tavallaan nyt ollut vähän semmosta, vaikka nyt mä saan kyllä itse kasattua sitä palapeliä hiljalleen. Toistaiseksi mun on täytynyt rakennella näitä palapelejä vain öiden osalta, mutta entä jos tämäkin vain kasvaa ja pahenee?
Meillä yöt on semmosia, että pitää välillä juosta antamaan Miiolle maitoa ja sitten pitää jossain vaiheessa yötä usein tehdä Maxin olo hyväksi meidän sängyssä, koska se tykkää öisin tulla meidän viereen. Seuraavana aamuna tai päivänä kun Eira on kysellyt, että miten yö on mennyt (jos se ei siis itse ole herännyt tekemään mitään)? Mulla lyö yleensä siinä kohtaa ihan tyhjää, enkä osaa kertoa mitään. Sitten Eira sanoo jonkun ratkaisevan sanan tai lauseen "Ai eikö Miio pyytänyt maitoa yöllä?" ja sitten mulla tulee palapeliin ensimmäinen palanen ja muistan, että aivan, kyllähän minä kävin Miiolle maidon antamassa. Sitten saatan muistaa kellonajan ja muitakin yksityiskohtia, mutta ensin mulla ei ollut kyllä mitään muistikuvaa. "Eikö Max tarvinnut yöllä mitään?" Hmm, hei joo, tarvitsi. Vaihdoin sen vaipan ja annoin sillekin maitoa.
Mun muistia tarvitsee siis ikään kuin johdatella. Päiväsaikaan tätä ei paljoa tapahdu tai sitten päiväsaikaan ei ole vaan mitään muistettavaa. Kerran juteltiin yhdestä meidän naapurista ja mä kerroin mitä olin nähnyt. Sitten Eira kysyi jonkun tarkentavan kysymyksen ja siinä kohtaa mä rupesin rakentamaan sitä palapeliä uudestaan, mutta en saanut sitä täysin kasaan. En muistanut semmosta isoa yksityiskohtaa, joka nyt olisi pitänyt muistaa.
Tämäkin on toki pientä ja on mulla mennyt ihan puhtaasti stressin piikkiin. Mä en vaan tiedä, että miten saisin tota stressiä vähennettyä niin, että oireet ei enää pahentuisi? Siihen tuskin on mitään muuta lääkettä kuin lepo? Mä en vaan saa levättyä. Tokihan mä yöllä nyt nukun sen suhteellisen normaalin 4-7 tuntia, riippuen paljon tähtien asennosta ja muuta. Ja kun en ole töissäkäyvä ihminen tällä hetkellä niin pitäisihän mun varmaan saada levättyä kun kotona kerta lojun, mutta ei. Mä käyn jatkuvasti ylikierroksilla.
Sanon taas kerran, että ruuhkavuodet ja menetykset ei sovi yhtään yhteen. Tämä pakottaa mut sellaiseen tilanteeseen, että mun on vaan pakko jaksaa, vaikka en jaksaisi. Mä haluan kantaa vastuuni vanhempana ja haluan osallistua lasten kasvatukseen kaikkien kykyjeni mukaan. Se menee jopa oman terveyden ja hyvinvoinnin edelle, vaikka kauanhan se ei voi niinkään jatkua.
Kaiken muun lisäksi mulla on vielä semmoset aivot, että ne jatkuvasti kertoo mulle, että mä vaan ylireagoin. Ei mulla ole oikeasti mitään hätää. Mun aivot jopa alkuun meinasi kieltää mua puhumasta näistä asioista Eiralle, mutta mä olen nyt tapellut aivojeni kanssa ja kertonut nämä pienetkin asiat. Vaikka ajattelin itsekin alkuun, että ei se ole mitään vakavaa ja menee varmasti ajan kanssa ohi, niin jossain vaiheessa tulee se tilanne, että on vaan parempi kertoa ennen kun oma jaksaminen loppuu täysin.
"Jaksan, koska on pakko jaksaa." Näin mä sanon, jos joku kysyy multa miten voin tässä tilanteessa. Sehän kuulostaakin jo typerältä, vaikka se aika pitkälti totta on.
Mulla on pitkään ollut se fiilis, että mä haluaisin vaan joskus olla nousematta aamulla sängystä. Olisin siellä siihen asti kun vaan tuntuu hyvältä nousta ylös. Se fiilis, että ei jaksaisi suoriutua arjesta ja kaikesta mitä siihen liittyy. Ei se vaan toimi niin. Eira käy töissä ja mulla on vastuu lapsista liki joka arkiaamu. Mä siis todellakin samaan aikaan pidän siitä, että saan olla molempien poikien tai edes toisen pojan kanssa kotona, mutta tällä hetkellä se on myös se mikä ei anna mulle tilaa ajatella mitään muuta. Onko tämä se kuuluisa noidankehä? Vai oravanpyörä?
Onneksi Eiralla on nyt muutama päivä vapaata ja saatiin sovittua, että mä menen Sälinkäälle joksikin aikaa. Mun aivot vaan väittää mulle tässäkin tilanteessa, että ei siitä mitään apua ole, koska mitään hätää ei oikeasti ole. Onhan. Se on hätä, että jaksaa vaan, koska on pakko jaksaa.
Kaikki aina puhuu, että maalla sielu ja mieli lepää. Mä koen, että se on toiminut ennenkin, niin miksei se muka toimisi nyt? Mietin samalla vaan sitäkin, että kuinka pitkäksi aikaa se auttaa jos se auttaa? Olenko taas viikko kotiintulon jälkeen ihan yhtä jumissa kun mitä olen nyt? Tavallaanhan se ei auta kun kokeilla, mutta mä haluaisin oikeesti, että patterit latautuisi ja olo ei olisi näin ristiriitainen. Haluaisin voida sanoa, että minä jaksan. En, että jaksan, koska on pakko jaksaa. Tai jos joskus olisi niinkin ihmeellisesti tilanteet, jotta voisi sanoa, että "hyvin pyyhkii".
Nyt tässä on vaan niin paljon kaikkea. Aivot ei toimi, tunteet ei toimi ja kai tässä kohtaa hajoaa myös kroppa jotenkin. Itseasiassa.. Meinasin unohtaa!
Tuolla ylempänä kun listasin näitä nyt ilmenneitä oireita, niin mulla oli siihen myös kolmas kohta. Anteeksi, että tämä merkintä tulee taas näin hyppien aiheesta toiseen, mutta pakko kirjoittaa tämäkin tajunnanvirtana, eli miten tajunta sen mulle tarjoilee. Jos hoksaan tässä blogimerkintää lopetellessani, että unohdin jotain niin pakkohan se on sitten tänne loppuun vielä kirjoittaa.
Tänään tosiaan kun Max oli päiväkodissa ja Miio oli nukkunut lyhyet aamupäikkärit, niin rupesin Miioa sitten ruokkimaan. Lämmittelin ruoat, nostin pojan syöttötuoliin ja aloin lusikoimaan ruokaa Miion suuhun. Mulla oli toisessa kädessä lusikka ja toisessa pidin lautasta, vaikka olisin voinut pitää lautasta myös pöydällä. Ihan yhtäkkiä tämä lautasta pitelevä käsi päätti irroittaa otteen lautasesta. Onneksi vielä refleksit sen verran toimii, että pahimmalta sotkulta säästyttiin, mutta silti. Mun raajoillani ei ole ollut tapana toimia vasten mun tahtoani, joten tämäkin oli sillleen hyvin hämmentävä hetki. Ensimmäinen kerta käsittääkseni koskaan kun käsi vaan päättää irroittaa otteensa. Liekö tämäkin sitten stressin syytä vai mistä johtuu, mutta kuulunee oireiden listaan.
Noniin, ja justiinsa Eira ja pojat tuli kotiin. Ensitöikseen Eira huomasi, että mulla on jäänyt tekemättä asia mitä se pyysi lähtiessään. Tämä ei kovinkaan tavatonta ole ennenkään ollut, mutta tilanne oli tällä kertaa se, että asia annettiin mulle käteen ja sen olisi voinut hoitaa heti. Laskin sen hetkeksi ja sillä sekunnilla se unohtui. Tiedä sitten, että mistä tämäkin sitten taas johtui..
No, menen nyt auttamaan poikien iltatoimien kanssa. Tämä oli tämmöinen teksti ja kirjottelen taas lisää kun tai jos aivot joskus toimii.
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)