Viimeisin merkintäni "En ymmärrä" ei kerännyt hirveästi lukijoita, koska mä kirjotin sen tavallaan salassa, koska.. No, mun vaan yksinkertaisesti piti kirjoittaa se, enkä tiennyt muutakaan paikkaa. Vaikka olisihan noita paikkoja varmasti ollut. En tiedä, se oli vaan.. No, kuten sanottu; se oli vaan pakko tehdä jotenkin ja tämä blogi on yleensä itselle se paras paikka purkaa pääkoppaa. En jakanut sitä mihinkään muualle kuin yhteen paikkaan ja ne jotka tänne blogiin eksyi muuten vaan niin eksyi myös varmaan lukemaan sen vahingossa. Mutta ei sillä ole väliä. En tiedä miksi selostan tähän alkuun jotain näinkin turhaa.. Pöh. Aivot ei vaan toimi ja nyt kävi näin.
Mutta se viimeisin merkintä on hyvin vahvasti kytköksissä tähän.
Mä en osaa tähän hätään selittää tilanteiden kulkua tänne sen paremmin, enkä usko, että mun tarvitsisikaan. Mulla vaan on pakottava tarve taas turvautua blogiin ja sen antamaan mahdollisuuteen purkaa pääkoppaani.
11. päivä kuluvaa kuuta meidän iskä nukkui pois pitkän sairauden uuvuttamana. Iskän aika ei todellakaan vielä olisi ollut, mutta syöpä on erittäin epäreilu sairaus. Se ei katso kenelle se tulee, eikä siitä selviämiseen ole aina konsteja. Paljon iskän eteen tehtiin, siitä kiitos Suomen terveydenhuollolle. Tavallaanhan tässä olisi myös mitä mainioin paikka katkeroitua terveydenhuoltoa kohtaan, koska iskää ei kyetty pelastamaan, mutta mä itse kuitenkin koen, että kaikki mikä oli tehtävissä tehtiin. Toki sinne mahtuu muutama seikka, jotka olisi pitänyt ottaa vakavammin ja hoitaa paremmin, mutta kuitenkin; pelastusta ei enää ollut. Lopusta olisi vaan voitu tehdä kivuttomampi.
Mä näin iskän viimeisen kerran 10. päivä kun kävin iskää iskän siskojen kanssa morjestamassa saattohoidossa. Huone oli suhteellisen hiljainen. Kai se on meidän sukuvika, että ei osata löytää sanoja. Mä en voinut siellä huoneessa välttyä kyyneliltä. Mä yritin vaan katsoa iskää koko sen vierailun ajan. Mä näin, kuinka iskää sattui. Kipulääkitys oli, mutta se ei ilmeisesti enää tehnyt oloa yhtään paremmaksi.
Iskän siskot poistui huoneesta ja mä jäin huoneeseen vielä hetkeksi, koska yritin löytää sanoja. En löytänyt. Saatiin aikaan viimeinen keskustelu, joka meni jotakuinkin niin, että mä sanoin "Ei vaan osaa sanoa mitään.." Iskä: "Sepä se.." Jatkoin: "Mut mä tuun sit taas seuraavan kerran kun Ville ajelee tänne päin.." Iskä: "Tehdään niin.." Minä: "No.. Moikka nyt sitten.." Iskä: "Moikka.."
Tän keskustelun jälkeen mä jäin hetkeksi vielä siihen sängyn viereen ja olisin halunnut koskea iskän käteen, polveen tai mitä vaan ja sanoa vielä rakastavani, mutta mä en hemmetti soikoon ymmärrä, että miksi se oli niin vaikeaa. Se jäi siis sanomatta ja se surettaa suunnattomasti. Vaikka samaan aikaan mä tiedän, että iskän tapoihin ei kuulunut toitottaa rakastavansa, vaan iskä oli tehnyt selväksi, että hän sanoo sitten jos tilanne muuttuu. Tilanne ei siispä ollut muuttunut. Eikä ole munkaan suunnalta, mutta mä olisin sen halunnut sanoa. Äh.. Sattuu. Miksi pitää olla niin vaikeaa sanoa asioita, joiden sanomisen ei pitäisi olla niin vaikeaa?
Mä poistuin sairaalalta ja mä kai tavallaan jo siinä kohtaa tiesin, että en mä kerkeä enää takaisin. Seuraavana päivänä oli tarkoitus käydä, mutta aamulla niihin aikoihin kun olin viemässä Maxia päiväkotiin niin iskä oltiin löydetty kuolleena. Ja se kuulostaa kyllä aivan kamalalta, että sairaalassa löydetään ihminen kuolleena.. Mutta samaan aikaan mulla on kyllä tietoa, että näin se aika usein menee. Eira kuitenkin työskentelee terveydenhuollossa, tai mikä ikinä se oikea termi onkaan, ja on Eirakin monet kerrat sanonut, että joku on löydetty kuolleena. Ei mitenkään voi resurssit riittää pitämään kaikkia silmällä 24/7. Plääh, en tiedä miksi saarnaan tästä.
Mä olin päässyt kotiin Miion kanssa ja touhuiltiin niitä näitä täällä kun äiti ilmoitti, että iskä oli kuollut. Mun jalat lopetti toimimasta. Mun päässä alkoi vaan pyöriä. Mä makasin keittiön lattialla, enkä osannut enää tehdä mitään. Mun päässä rupesi soimaan Kari Tapion Sydänpuoli säätä vasten, joka on semmonen kappale, jota me iskän kanssa monesti kuunneltiin. Me molemmat tykättiin siitä kappaleesta.
Mä en tiennyt miten mä jaksan sen aamun. Mä yritin vihjailemalla saada Eiran tulemaan töistä kotiin, mutta ilmeisesti keikkahommista ei niin vaan lähdetä.. Se tuntui myös pahalta. Miio oli onneksi tässä kohtaa keksinyt jo paljon omaa tekemistä ja leikki pitkin kämppää. Mä makasin keittiön lattialla, jalat ei kantanut ja yritin pistää viestiä ihmisille, jotta saisin asioihin jotain järkeä. Mihinkään ei kai lopulta tullut järkeä, mutta mun oli vaan pakko jaksaa. Oli pakko saada jalat toimimaan, jotta pystyin ottamaan taas vastuun Miiosta ja kohtahan se Maxikin piti jo taas päiväkodista hakea. Tuli vähän semmonen olo kieltämättä, että "ei voi jäädä tuleen makaamaan". Siinä kohtaa mä taas huomasin, että mä sysäsin tunnemaailman pois edestä ja jatkoin päättäväisesti eteenpäin. Ei ollut vaihtoehtoja. Eikä tunnu olevan vieläkään.. Mun on pakko jaksaa lasten takia, vaikka mun olo on semmonen, että mua ei kiinnostaisi jaksaa just nyt. Mä haluaisin vaan irti arjen pyörityksestä. Tilaa kokea oikeita tunteita tai aloittaa niiden käsittely kunnolla.
Ns. ruuhkavuodet ja menetykset ei vaan yksinkertaisesti sovi yhteen. Tässä on pakko ajatella lasten parasta ja koittaa vaan jatkaa kaikesta huolimatta. Joskus vaan olisi kiva kun voisi vaan olla jaksamatta.
En tiedä onko tässä merkinnässä mitään järkeä, mutta ehkä tämä vähän tyhjensi taas päätä. Aivosumua tuntuu olevan tai jotain, koska ei pysty kirkkaaseen ajatteluun. Ajatukset jää tyngiksi ja katoaa. Sisältä tuntuu puuttuvan jonkinlainen pala, mutta en saa vaan tunteistani kiinni enää. En taaskaan.
Mua itseäni henkilökohtaisesti auttaa jaksamaan iskän omat puheet. Iskä oli loppuun asti realisti. Vaikka iskästä näki jo kauan aikaa sitten, että elämäniloa olisi ollut ja yritystä hoitaa itsensä kuntoon, niin kun iskä sanoi "asia nyt vaan on niin" niin asia silloin vain oli niin. Loppu tulee, kukaan ei voi auttaa, joten asia pitää vaan parhaan kykynsä mukaan hyväksyä. Mä jaksankin ihmetellä, että miten iskä pysyi loppuun asti niin vahvana ihmisenä, että jaksoi yrittää iskeä asian meille niin kun asia oli. Ei pehmennellyt. Onneksi ei pehmennellyt.
Ja se itseasiassa on se yksi iso asia mitä iskässä kunnioitin – kunnioitan. En ehkä nuorempana sitä osannut nähdä siten, mutta kun itse kasvoin ja opin ymmärtämään, niin tottakai asiat pitää tuoda esille niin kuin ne on.
Iskä oli aina läsnä, vaikka se ei aina paljoa puhunut. Ei kaiketi halunnut puhella turhia. Vaan kun se jotain sanoi niin se sanoi sen syystä ja yleensä siten, että se meni kerrasta perille.
Meillä oli iskän kanssa hyvin samanlainen huumorintaju. Äiti on itseasiassa sanonut monesti, että me oltiin muutenkin iskän kanssa hyvin samanlaisia ja sen takia meillä iskän kanssa kai vaikeuksia olikin kun vielä asuin kotona. Kun muutin omilleni ja aloin tutustumaan iskään tavallaan kai uudestaan erilaisesta näkökulmasta niin asiat alkoi mennä todella hyvin. Ei me enää oltu napit vastakkain jatkuvasti vaan meillä oli pääosin hauskaa. Minä kunnioitin iskää ja yritin parhaani mukaan tehdä niin kuin iskä halusi.
Huh huh. Olisinpa osannut vaan vielä sanoa kaiken haluamani. Sen takia mä kai sen viimeisimmän merkinnän kirjoitin, että siinä olisi tullut kerrottua edes osa siitä. Ei puheena, mutta kerrottua kuitenkin. Kaikkea tätä voi enää vaan pyöritellä päässään, koska nyt tilanne on tämä. Tavallaan kai olisi vaan hyvä osata luopua ajattelemasta, että mitä olisi vielä voinut tehdä ja mitä olisi vielä halunnut sanoa. Mulla oli tilaisuuteni, mutta en sitä osannut käyttää.
Mua voidaan pitää puhumattomuuteni takia vaikka minkälaisena idioottina, ylimielisenä tai jotain, mutta ihan puhtaasti se on vaan sitä, että mä en saa sanoja mun suustani ulos. En edes tällaisessa tilanteessa kun se olisi todellakin hyvä asia. Äh.
Kunhan joskus saan taas alettua työstämään tunnepuoltani niin ehkäpä saan itsestäni jotain enemmän ulos. Nyt tämä tosiaan tulee tämmösenä tajunnanvirtana. Poukkoilee ja yrittää löytää jotain järkeä, vaikka ei saa asioista kiinni.
Lopetan tämän blogin sanoihin, joita en osannut sanoa iskän vuoteen vieressä. Rakastan sua, iskä. Maailman vahvin iskä.
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoitelkaa mielummin omalla nimellä kun Anonyymina. Ihan vain varmuuden varalta. :)