Aiheesta sillan kautta toiseen

Heräsin tänään vähän ennen kuutta, ilman mitään järkevää syytä. Eira oli lähdössä töihin ja sanoi mulle, että "siellä on enää tilkka maitoa". Se tilkka riitti kuin riittikin virkistävään aamukahviini. Tai no, en siitä virkistävyydestä niinkään tiedä. Pääasia kai oli kuitenkin se, että se tilkka riitti.

Aamukahvin kanssa olohuoneen sohvalle lojumaan ja tutkimaan pakolliset puhelinjutut. Tai no, pakolliset ja pakolliset.. Katoin vaan, että kaikki mun aikaa vaativat pelit rullaa eteenpäin. Sit mä tulin hetkeksi koneelle, selailin hetken erinäisiä nettisivuja, kunnes tajusin rullaavani samaa reittiä kokoaika uudestaan ja uudestaan; Facebook - Iltalehti - blogi - Facebook - Iltalehti - blogi.

Takaisin sohvalle ja Xbox päälle. Oon tykästynyt yhteen peliin (Middle-earth: Shadow of Mordor). Käynnistin pelin vain huomatakseni, että oon pelannut sen 98% läpi. Noin 20 minuuttia tästä eteenpäin se olikin jo 100%, ja sitten mulle iski tylsyys. Ja tahdoin lisää kahvia.

Kävin pistämässä kahvin tippumaan ja aloin etsimään vaatteita, joissa olisi hyvä pyörähtää äkkiä kaupassa. Kävelin tohon yhteen risteykseen, josta näkee ton lähikaupan ison kyltin, joka kertoo siis aukioloajoista ja totesin kaupan olevan jo auki. Kävelin kaupalle vain todetakseni, että kaupan ovella oli lappu, joka kertoikin kaupan olevan kiinni ja aukeavan vasta 40 minuutin kuluttua.

Siitä sitten tuohtuneena takaisin kotia kohti ja matkalla mietin elämää ennen internettiä. Miten on ennen pärjätty? Aina piti marssia kaupalle, jos tahtoi tietää onko se auki. Mä olisin voinut tarkistaa aukioloajat netistä ja tehdä siirtoni sen mukaan.. Miksi en tehnyt niin? Niinpä, en tiedä.

Kotimatkan kokonaisuudessaan mietin sitä, että miten paljon ihmiset – mukaan lukien minä itse – on laiskistunut. Kaiken voi löytää netistä ja minkään eteen ei tarvitse nähdä sitä pientä vaivaa. Ja nykyään siihen on tullut vielä sekin, että ei edes vaivauduta etsimään sitä tietoa itse; on helppoa laittaa esim. Facebook-ryhmään viestiä ja kysyä sieltä.

Mua henkilökohtaisesti harmittaa se, että nykyään ei enää vaivauduta. Mä haluisin ehkä tuoda omaan elämääni sen vaivautumisen takasin, ikäänkuin just tää äskeinen epäonnistunut kauppareissu.. Katsois asioita vähemmän netistä ja tekis enemmän niitä turhia reissuja. Niissä on oikeesti oma viehätyksensä.

Ehkä varsinkin näin keväällä/kesällä on ihan kiva tehdä tommosia pieniä turhia reissuja. Jos olisin tiedon hakenut netistä, mä olisin jäänyt vaan sohvalle lojumaan. Nyt sain pienen happihyppelyn ja innostuin kirjottamaan. Pelkkää voittoa siis. Kahviakaan en olisi lähtenyt keittämään etukäteen, joten olisin tällä hetkellä täysin ilman kahviakin. Nyt voin juoda hieman virkistyneempänä mustaa kahvia ja pohtia ihmisten laiskuutta, tai jotain muuta.

Mä jotenkin ehkä tykkään muutenkin enemmän ex tempore jutuista. Hetkessä päätetyt asiat, kuten tämä, että haen nyt maitoa kaupasta, on jotenkin paljon hauskempia kun pitkään suunnitellut. Ehkä se johtuu vahvasti siitä, että vihaan odottamista. Tai siis, en vihaa odottamista silleen hetkessä. Mitenhän tän nyt selittäis?

Mä voin esimerkiksi mennä kaverin pihalle ja odottaa sitä kaveria siinä vaikka puoltuntia, se ei oo mulle mikään ongelma. Mutta jos sovitaan esimerkiksi joku mökkireissu, vaikka viikon päähän, niin mä vihaan sitä koko viikkoa ennen sitä mökille pääsyä.

Kun puhutaan esimerkiksi just tosta mökkeilystä, niin mä haluaisin aina, että jos sinne mökille mennään, niin mennään sitten heti! Se, että se suunnitellaan etukäteen ja toteutetaan myöhemmässä ajankohdassa.. Se on tuskaa.

Tästä mun hetkessä elämisestä on tullut monesti sanomista Eiralta, joka taas itse on suuri suunnitelmallisuuden kannattaja. Oon tainnut joskus mainita, että Eiralla on joululahjatkin ostettuna jo tammikuussa, joten.. Ollaan tässä asiassa vähän niinku yö ja päivä. Onko se sitten hyvä vai huono? No, mä ainakin koen sen jotenkin kasvattavana.

Meiän kaikki pahimmat erimielisyydet on ehkäpä johtunut juuri tästä erilaisesta näkökulmasta asioiden tekemisen suhteen. Ja mä olen oppinut itseäni aika paljon rajottamaan, vaikka siis täysin en koskaan tule hetkessä elämisestä luopumaan. On vaan ehkä otettu ne pahat tavat pois.

Mä oon miettinyt usein, että sillon kun muutettiin Hyvinkäältä Riihimäelle, niin aika paljon muuttui. Hyvinkäällä mulla oli vielä hyvin vahvasti semmonen meininki, että jos mä halusin mennä vaikka ryyppäämään, niin mä myös lähdin. En siitä edes pahemmin ilmotellut. Menin vaan jos joku pyysi, koska hetki piti aina käyttää.

Mua ei oikeestaan koskaan vaivannut krapulat niin paljon kun mua vaivas se, että vaan lähin reissulle sanomatta mitään. Se oli aika paha noidankehä, koska sitten mulle tuli usein siitä niin paha olo, että teki mieli päästä jo uudelle reissulle.

Jotenkin sitä vaan ajatteli niin, että ryyppäämisen suunnittelu tekee pahemman juopon kun se itse juopottelu. Siksi piti mennä hetkessä. Mitenhän tää mun merkintä ajautui tähän pisteeseen?

Mä oon aikuistunut ehkä tosi hitaasti tai jotain, mutta sehän meillä miehillä on usein tapana. Ja pääasia kai on se, että edes nyt alkaa olemaan vähän fiksummat tavat. Usein kaikki turhat ryyppyreissut jää vaan puheen tasolle, koska asiat on priorisoitunut mun päässä uuteen parempaan järjestykseen. Ja mä koen olevani näin paljon onnellisempi.

Onnellisuudesta kai kaikesta lopulta on kyse. Ehkä? Mä ainakin itse jotenkin uskon, että se on jollain tavalla se elämän tärkein asia.

Pari viimestä vuotta on ainakin ollu mulle tosi iso kasvun paikka, ja se on tehnyt musta paljonkin onnellisemman. Hassua, että ne on just ne vuodet kun ollaan asuttu täällä Riihimäellä. Aikanaan olin aika paljon tänne muuttoa vastaan, mutta kyllä mun täytyy sanoa, että on tää ollut parasta.

Olikohan tässä mun merkinnässä mitään ympyrää, joka olisi jotenkin pitänyt sulkea? Oli miten oli, niin tää lähtee nyt tämmösenä maailmalle. Tää merkintä on itseasiassa aika hyvä esimerkki siitä, että mimmosta se hetkessä eläminen on. Kirjotin tätä lähemmäs kaksi tuntia, joten aiheetkin pomppii vahvasti hetken mukaan.

Terveisin,

Tekko